Agricola mielikuvissamme
[ 11.4.2007 Keijo Perälä ] Yle Radio 1:ssä oli 2.4.2007 puhelinkyselyohjelma Mikael Agricolasta. Asiantuntijoina olivat prof. Simo Heininen ja kielentutkija Riitta Palkki Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta.
Alkukankeuden jälkeen soittoja tuli solkenaan. Monenlaista kyseltiin. Mieleeni jäi pari jotenkin kiinnostavaa seikkaa.
Soittajilla oli järjestään se käsitys, että Mikael oli suomenkielinen henkilö suomenkieliseltä kotiseudulta. Kysymyksiä kohdistui siihen, minkälaista suomen murretta hänen kotikylässään puhuttiin. Hänen kirjakielensä ominaisuuksille haettiin selityksiä hänen synnyinseutunsa murteesta. Vastaamassa ollut kielentuntija myötäili tätä käsitystä ja luetteli Agricolan kirjakielen piirteitä, jotka ovat kaakkois-hämäläisiä. Ikään kuin Agricola olisi kotoisin hämäläiseltä murrealueelta. Todellisuudessa hän oli kotoisin itä-uusmaalaista ruotsia puhuneelta ja vieläkin puhuvalta alueelta. Simo Heininen huomautti tästä, mutta se ei puheita muuttanut, vaikka Palkkikin myönsi, että Heininen taitaa olla oikeassa.
Ohjelmassa jatkettiin sitä perinnettä, että Agricolan suomen murretaustoja haetaan etelä-Hämeestä ja hänen varhaislapsuudestaan. Kuitenkin hän muutti pois ruotsinkieliseltä synnyinseudultaan noin kymmenvuotiaana, vietti sitten kahdeksan vuotta Viipurissa ja melkein koko lopun elämänsä, yli 25 vuotta, Turussa. Hän siis asui pääosan elämäänsä suomenkielisen asutuksen keskellä, mutta ei ensimmäistä vuosikymmentään. Ei ole vaikea kuvitella, missä hän suomen kielensä oppi, eikä varsinkaan, missä hän suomen kieleen perehtyi. Ei hän Turun murretta ainakaan Pernajassa oppinut. Sitä hän kuitenkin enimmäkseen kirjoitti. Eikä hän varmaankaan kaikkea aivan yksin kääntänyt, joten yksittäisten murrepiirteiden etsijöiltä ei työsarka varmaankaan lopu.
Ihminen voi oppia kieliä vielä kymmenen vuotta täytettyäänkin. Agricolakin osasi ruotsin lisäksi sujuvasti latinaa (sen ajan englantia) ja suomea sekä ainakin jonkin verran, ehkä hyvinkin, saksaa ja kreikkaa.
Kuriositeettina tuli esille soittaja Perniöstä. Ilmeni, että Perniössä elää yhä uskomus Agricolan perniöläisyydestä; nyt siinä muodossa, että hänen äitinsä oli sieltä kotoisin. Kysehän on E.N. Setälän alkuun panemasta tarusta. Siinä ei ole mitään perää, mutta ilmeisesti hypoteesin keksijän arvovalta pitää uskomusta elossa, paikallispatrioottisten ja aitosuomalaisten tarpeiden lisäksi. Viljo Tarkiainen on v. 1958 julkaistussa kirjassa "Mikael Agricola. Tutkielmia." osoittanut Perniö-tarun humpuukiksi.
Oli kiinnostavaa huomata Pernajan Agricola-juhlassa 10.4., että usko Mikaelin suomenkielisyyteen elää Pernajassakin, myös ruotsinkielisten keskuudessa! Toki ilmiselvästi paikkakunnan suomenkielisten vaikuttajahenkilöiden ansiosta. Olisi hauska tietää, miten Pernajan ruotsinkieliset asian oikein kokevat. Tilanteen kummallisuushan alkoi jo Topeliuksen kertomuksesta Gossen från Pernå, jossa henkilöt keskustelevat kieliasioista ruotsiksi, mutta ikään kuin puhuisivat oikeasti suomea ja lukija lukisi kertomusta ruotsiksi käännettynä. Topeliuksen kirjoituksissa on varmaan paljon tällaista tapahtumien sijoittamista kuvitteellisiin, yksinkertaistettuihin, epähistoriallisiin oloihin valistustarkoituksessa; ja kuten tässä tapauksessa, ilmeisesti ajatellen suomennosten lukijoita.
Historian henkilöt elävät jälkimaailman mielikuvina. Mitä vähemmän on varmaa tietoa, sitä enemmän on tilaa mielikuville, joiden todennäköisyys vaihtelee. Joskus muodostunut käsitys elää sitkeästi, vaikka sen todennäköisyys olisi nolla, mutta tarve uskoa on suuri. Minusta Heinisen uuden Agricola-monografian vahvuus on siinä, että hän luo kohdehenkilöstä kuvan, joka on uskottava kaiken sen valossa, mitä hänen ajastaan tiedetään. Siinähän historiantutkimuksen vaikeus juuri onkin. Pitää tietää kovin paljon ja laajalta alalta.