Agricolan Suomi
[ 1.4.2007 Keijo Perälä ] Mitä sanalla Suomi on menneinä vuosisatoina kulloinkin tarkoitettu, ei aina ole itsestään selvää.
Koko Ruotsin vallan ajan nimellä oli kaksi merkitystä: Nykyinen Varsinais-Suomi ja nykyinen Suomi, aina välillä myös jotain siltä väliltä. Vasta Venäjän vallan aikana tuli välttämätön tarve vakiinnuttaa nimi yksikäsitteiseksi, kun joukosta valloitettuja maa-kuntia oli muodostettu virallinen Suomen suuriruhtinaskunta. Silloin tuli Suomen maakunnan asukkaille hätä käteen: maakunnalta on viety sen nimi! Ruotsissa vastaava ongelma oli voitu ratkaista näppärästi: Svea ri-ke eli Sverige ja Svealand. Meillä vakiintui vain hitaasti, lopullisesti kaiketi vasta 1900-luvulla, nimitys Varsinais-Suomi. Harva tullee ajatelleeksi, että se tosiaan tarkoittaa varsinaista, alkuperäistä Suomea.
Nimen kaksoismerkitys on jo Agricolalla, joka selittää asiaa Uuden Testamentin esipuheissa. Hän toteaa, että kun koko hiippakuntaa (siis vielä jakamatonta Turun hiippakuntaa eli koko Ruotsin vallassa ollutta Itämaata) kutsutaan Suomeksi, se on siten kuin muiden maakuntiemme äiti. Heimoista hän mainitsee suomalaiset, hämäläiset, pohjalaiset ja karjalaiset sekä rantakansan, joka "vielä tänä päivänä" puhuu ruotsin kieltä. Mahtoiko hän ajatella kuin Snellman, ettei rantakansa ehkä jonain päivänä enää puhu ruotsia?
Vaikka Agricolakin puhuu jo isänmaasta, ja tarkoittanee sillä Suomea, ei hänellä ollut kansallisuusaatetta. Patriotismi on paljon vanhempi aate. Siinä ei kielellä ollut yhtä suurta merkitystä. Sen saivat ruotsalaiset kokea 1600-luvulla valloittaessaan alueita Venäjältä. Valloitusmaiden kreikanuskoiset karjalaiset ja vepsäläiset eivät tunteneet yhteenkuuluvuutta suomalaisten kanssa kielten samantapaisuudesta huolimatta. Uskonnon (ja varmaan muidenkin tekijöiden) erottava voima oli suurempi. Tämänhän suomalaiset kokivat vielä toisen maailmansodan aikana Itä-Karjalaa miehittäessään. Agricolankin suhde kieleen oli ilmeisesti varsin käytännöllinen, ilman ideologista korostusta.