Suomennoskirjallisuutta kerrakseen
[ 20.10.2007 Keijo Perälä ]
Kirjallisuuden suomentamisen isän juhlavuonna on ilmestynyt monia ja merkittäviä aiheeseen liittyviä kirjoja. Merkittävimpien joukkoon kuuluu jo kooltaankin muhkea, kaksiosainen Suomennoskirjallisuuden historia (SKS). Sen päätoimittaja on ollut Helsingin yliopiston kirjallisuuden professori H.K. Riikonen ja sen moitti Helsingin sanomissa saman yliopiston toinen kirjallisuuden professori Jyrki Nummi. Etsimättä tuli mieleen Paulus Juustenin kirpeä kritiikki kollegansa Mikael Agricolan käännöstoiminnasta.
Kun tätä laajaa teosta silmäilee, joutuu kyllä yhtymään osaan Nummen kritiikistä. Teos on vähän hajanainen, melkein lukemattomista lyhyistä kirjoituksista koostuva. Vaikka teoksen osien sisällystä esipuheessa lyhyesti luonnehditaan, ja selitetään yleisin termein, mitä kumpikin osa sisältää, kokonaisuuksien hahmottamiseksi joutuu lukija tekemään työtä. Kun teoksella on kymmeniä kirjoittajia, tämä on ymmärrettävää, mutta varsinkin maallikkolukija kaipaisi jäntevämpää kokonaisotetta. Kun teokseen perehtyy, se kyllä alkaa hahmottua.
Käännökset käsitellään itse asiassa kahteen kertaan. Ensin kirjoitetaan suomennostoiminnan historia ja ryhmitellään ilmestyneet suomennokset käännöskirjallisuutena. Toisessa osassa käännetty kirjallisuus hahmotetaan alkuperämaittain tai –kulttuureittain. Antiikin kirjallisuudessa on yllättävä rajaus. Raamatun kumpaakaan osaa ei ole kelpuutettu Antiikin kirjallisuudeksi. Kirkkoisä Augustinus sentään on.
Vaikka näin on lisätty muutenkin runsasta sivumäärää ja toistoa, kohteen valaiseminen kahdesta suunnasta on ilmeisen hyvä keksintö. Kun kääntämiseen avataan vielä muitakin näkökulmia, asia saa kyllä monipuolisen tarkastelun. Vähintäänkin kohtuullista on, että mukaan on otettu edes lyhyitä kääntäjien esittelyjä. Kuinka paljon kirjailijoiden elämäkertoja onkaan kirjoitettu, ja kuinka vähällä kääntäjä aina kuitataan! Eihän Suomen kansa paljonkaan tuntisi edes maailman merkittävintä kirjallisuutta, jollei sitä olisi suomennettu. Osa meidän kansalliskirjallisuuttammekin on kansalliskirjallisuutta nimenomaan käännöksinä.
Käännetyn kirjallisuuden historia puolustaa paikkaansa siinä kuin mikä tahansa muu kirjallisuushistoria. Vaikka käännöksistä on aina kirjoitettu, yleisesitys ilmestyy vasta nyt. Ei sen vuoksi kannata keskittyä ansiokkaan teoksen lyömiseen, vaikka hänessä olisikin vähän vikaa.
Kääntäjien esittelyissä olisin kaivannut enemmän tietoa kääntäjien kielitaidosta ja siitä, kuinka he taitonsa hankkivat. On kuin asiaa pidettäisiin arkaluonteisena ja kirjoittajat ovat hienotunteisia. Ketkä todella osasivat kyseistä kieltä? Kaikkihan eivät kovin hyvin osanneet. Huippusuoritukselta tuntuu Otto Mannisen Homeros-suomennos. Hänen ei sanota osanneen ollenkaan kreikkaa päättäessään ryhtyä työhön. Tuntuu hämmästyttävältä, että tuloksena on silti voinut olla jopa loistavia suomennoksia. Voi vain arvailla, kuinka paljon ovat merkinneet aikaisemmat käännökset kielille, joita kääntäjä paremmin ymmärtää. Historiasta käy kyllä ilmi, että aina ei ole ollenkaan käännetty alkukielestä, vaikka niin on annettu ymmärtää. Kääntäminen on onneksi ammatillistunut, ja käännösten yleinen taso lienee nykyään entisaikoja parempi. Kaunokirjallisuuden kääntämisessä ammattikoulutusta ei silti vieläkään pidetä välttämättömänä.
Tämäkään teos ei antanut lopullista vastausta itseäni kauan vaivanneeseen kysymykseen: Miksi vanhaa kirjallisuutta suomennetaan yhä uudestaan, kun vanhan suomennoksen katsotaan vanhentuneen? Miksei alkuteoksia "käännetä" alkukielisinä nykykielelle, edes Suomessa? Onhan Aleksis Kiven kielikin jo kovin vanhentunutta. Historiateos auttaa kyllä ymmärtämään asiaa vähän paremmin. Irma Sorvali ja Kaisa Häkkinen esittävät havainnollisesti, kuinka kieli muuttuu ja kuinka vain uudelleen kääntäminen saattaa pitää tekstin luontevan tuntuisena. Tai sitten vanhempi ja kankeampikin käännös voi pysyä hengissä tottumuksen voimalla.
Viime mainitusta ilmiöstä he esittävät esimerkkinä Vänrikki Stålin, jonka vanha ryhmätyökäännös (Cajander) on sinnitellyt ykköskäännöksenä, vaikka Mannisen käännökset ovat uudenaikaisempia ja parempana pidettyä runoutta. Tähän asiaan sain sattumalta valaistusta radio-ohjelmasta, jossa Ylen Ykkösen pakinoitsija Kirsi Virtanen kehui Vänrikkien uusinta, Juhani Lindholmin tekemää käännöstä. Virtanen kertoi olevansa syntyään ruotsinsuomalainen ja saaneensa koulusivistyksensä ruotsin kielellä.
Virtanen ihasteli Runebergin kielen kepeyttä ja luontevuutta ja kauhisteli vanhan suomennoksen pateettista, kankeaa juhlavuutta. Sorvali ja Häkkinen ovat samaa mieltä Runebergin kielestä. Virtasen mukaan vasta Lindholmin suomennos on saavuttanut saman luontevuuden, joka Runebergillä oli, vaikka hän kirjoitti 1800-luvun alkupuolella. Tämä vahvistaa sitä itse keksimääni hypoteettista teoriaa, että suomennokset ovat niin pahasti ja nopeastikin vanhentuneet, koska suomen kirjakieli on vasta 1900-luvun mittaan saavuttanut oikean sivistyskielen laatutason, joka sentään ruotsillakin oli jo 1800-luvulla.
Vaikka aikaisemmin kehittyneet sivistyskielet muuttuvat niin kuin meidän perässähiihtäjienkin kieli, sivistyskieli on kuitenkin sivistyskieli vanhentuneenakin. Ajatellaanpa vaikka Antiikin kreikkaa ja latinaa. 1800-luvun kirjasuomi on yksinkertaisesti alkeellista, kehittymätöntä. Shakespearea esitetään ja luetaan vieläkin alkutekstinä, vaikka se on kirjoitettu melkein Agricolan aikaan. Mutta suomennoksia tehtaillaan yhä uusia.
Onhan tässä ilmiselvästi kysymys muustakin. Laatueroa on usein myös alkutekstin kirjoittajan ja kääntäjän välillä. Klassikoksi muuttuneessa kirjailijassa on usein se erikoisuus, että hän on ollut poikkeuksellisen etevä kirjoittaja. Samanvertaisen tekstin sepittämisessä toiselle kielelle saavat kääntäjät kilpailla sukupolvesta toiseen, tavoitteeseen pääsemättä. Niinpä paljolla kääntämisellä ei ole loppua.