Pahan palveluksessa
Keskiajan kirkkotaiteessa paholainen kuvattiin usein mustaksi tai punaiseksi, karvaiseksi, sarvipäiseksi ja hännälliseksi hahmoksi, jonka esikuvana voidaan pitää kreikkalaisen mytologian jumalaa Pania. Dosentti Olli Alho tarkastelee syksyn luentosarjassaan persoonallista pahaa uskontotieteen, kulttuuriantropologian ja kulttuurihistorian näkökulmasta.
Paholaisen uskottiin olevan muodonmuutosten mestari ja esiintyvän monissa muissakin hahmoissa. Näitä ilmenemismuotoja ihmiset etsivät lähiympäristöstään. Esimerkiksi moni kissa menetti henkensä, kun vastoinkäymisille kaivattiin syntipukkia.
– Vielä ongelmallisempaa oli syyn vierittäminen ihmisten niskoille. Noitina pidettiin yleensä ihmisiä, jotka olivat jollain tavalla poikkeavia tai jotka vain yksinkertaisesti sattuivat olemaan lähistöllä, kun onnettomuuksia sattui, Alho kertoo. Noitien uskottiin solmineen paholaisen kanssa liiton, jossa kumpikin osapuoli antoi jotakin ja sai jotakin vastalahjaksi.
Alhon mukaan keskiajasta teki pimeän nimenomaan ihmisten mielten pimeys. Visiot helvetistä, jossa syntisiä kidutettiin mitä kammottavimmilla tavoilla, olivat ihmisten omien pahojen, tukahdutettujen puolien heijastumaa. Myös noitavainot kertovat mielen uskomattomasta voimasta tuottaa asioita. – Keskiajan Eurooppa oli psykoosin vallassa. Mielikuvitus oli luotettavampi todistaja kuin aistihavainto, Alho kommentoi.
Vähitellen 1600- ja 1700-lukujen kuluessa mekaaninen rationalismi johti järjenvastaisten uskomusten hylkäämiseen. Siinä missä keskiajan maailma oli maaginen maailma, uudella ajalla alettiin uskoa, että ympäröivä todellisuus oli selitettävissä tieteen keinoin. – Nykynäkökulmasta katsottuna uskonto ei hävinnyt, vaan muutti vain muotoaan, Alho toteaa. Tieteisusko tuotti turvallisuutta, sillä sen myötä maailma koettiin ennustettavaksi ja hallittavaksi. Keskiajan pelot väistyivät.
Aluksi tieteen parissa puuhaavat ihmiset kuitenkin aiheuttivat levottomuutta ympäristössään, jossa oli totuttu ajattelemaan, että vain luojalla voi olla todellista tietoa maailmasta. Näin syntyi kansantaru tohtori Faustuksesta, joka uhraa sielunsa tieteen alttarille. Hahmo ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti hyvä tai paha. – Faustin kohdalla liikutaan etiikan harmaalla alueella. Hän tekee kyllä sopimuksen paholaisen kanssa, mutta tarkoituksena on tuottaa tiedon valoa.
Faustiseksi on kutsuttu koko länsimaista kulttuuria, joka ei lepää koskaan, vaan pyrkii hinnalla millä hyvänsä tuottamaan uutta tietoa ja valtaamaan uusia alueita.