Digitaalinen kuilu on sosiaalinen ongelma
Suomalainen yhteiskunta digitalisoituu kiihtyvää vauhtia. Samalla on olemassa vaara, että mediateknologinen yhteisö unohtaa ne kansalaiset, jotka eivät pysy kehityksen mukana. Osa nuoristakin uhkaa pudota kelkasta. Miten tutkija näkee median yhteisöllisen aseman, professori Hannu Nieminen mediatutkimuksen oppiaineesta?
- Jotta kansalainen voi osallistua häntä itseään koskevaan päätöksentekoon, hän tarvitsee informaatiota ja tietoa. Tieto on lisääntyvästi mediavälitteistä: ajatellaanpa mitä tahansa ajankohtaista kysymystä – presidentinvaaleja, niin sanottua terrorisminvastaista sotaa tai varallisuusveron poistoa. Kaiken tai lähes kaiken tietomme näistä saamme median välityksellä. Samaten, jotta kansalaisen oikeus omaan kulttuuriin voi toteutua, hän tarvitsee omakielistä ja oman kulttuurin arvoille perustuvaa ja niitä välittävää mediaa. Jotta sanan- ja ilmaisunvapaus voisi toteutua, tarvitaan avointa pääsyä mediaan, ja niin edelleen.
- Varsinkin englanninkielisessä media- ja viestinnän tutkimuksessa on viime vuosina keskusteluun noussut ajatus kansalaisten viestinnällisistä oikeuksista, communication rights. Käsite soveltuu myös hyvin suomalaiseen keskusteluun. Viestinnällisten oikeuksien ytimessä on kaksi vaatimusta. Kansalaisilla ja kansalaisryhmillä on oltava ensinnäkin tasavertainen mahdollisuus saada omat tarpeensa ja odotuksensa esille julkiseen keskusteluun, ja toiseksi, kaikilla on oltava tasavertainen pääsy median tiedollisiin ja kulttuuris-sivistyksellisiin sisältöihin.
- Viestinnällisten oikeuksien käsite sisältää vahvoja yhteiskuntapoliittisia painotuksia. Ongelmana on, että ne ovat vahvasti ristiriidassa viime vuosina Suomessa ja laajemmin Euroopan Unionissa noudatettujen viestintä- ja mediapoliittisten periaatteiden kanssa. Viestintä- ja mediapolitiikka on ollut ennen muuta kauppa- ja teollisuuspolitiikkaa, kun viestinnällisten oikeuksien näkökulmasta sitä tulisi tarkastella ensisijaisesti kulttuuri- ja sosiaalipolitiikan näkökulmasta. Millä tavalla viestinnälliset oikeudet toteutuvat Suomessa tänään? Tarkastelen sitä yhden merkittävän kansalaisryhmän, nuorison näkökulmasta.
Internetin käytön kasvu pysähtynyt
- Eri tutkimusten mukaan noin 20 prosenttia suomalaisista 15—29 vuotiaista kuuluu ryhmään, joka ei juurikaan lue sanomalehtiä eikä käytä internetiä. Televisiosta he katsovat kaupallisten kanavien viihdettä ja elokuvia. Jos he lukevat aikakauslehtiä, he lukevat 7 päivää ja Katso! -lehtiä. Jos he lukevat sanomalehtiä, ne ovat paikallislehtiä.
- Tähän ryhmään kuuluvat ovat muita samanikäisiä huonommin koulutettuja, osalta on jäänyt peruskoulu kesken. He ovat muita useammin työttömiä. He ovat hiukan yleisemmin miehiä kuin naisia, ja he asuvat muita ikäisiään useammin keskisuurissa eli alle 30 000:en asukkaan kaupungeissa eri puolilla Suomea.
- Ilmiö ei sinänsä ole uusi. Syrjäytyneistä ja syrjäytymisvaarassa olevista on puhuttu Suomessa pitkään. Tilastot eivät kerro yksiselitteisesti, onko edellä kuvattu ryhmä kasvanut tai kasvamassa 2000-luvulla. Kasvuun kuitenkin viittaa se, että nuorison keskuudessa sanomalehtien lukeminen on vähentymässä, television katselu on lisääntynyt, kevyiden aikakauslehtien levikki jatkaa kasvuaan ja internetin käyttö on alkanut vakiintua nykytasolleen.
Sosiaalinen ongelma
- Miten mediatutkijoiden pitäisi suhtautua ilmiöön? Pitäisikö nuorison syrjäytyminen jättää suosiolla sosiaalipoliitikoille ja todeta, ettei median keinoin voida ratkoa yhteiskunnan rakenteellisia ongelmia? Vai pitäisikö pohtia, voitaisiinko syrjäytymisen ja sen vaaran estämiseen vaikuttaa myös viestintä- ja mediapolitiikalla?
- Yksi mediatutkijoita kiinnostavista kysymyksistä voisi olla, missä määrin ja millä tavalla mediassa ja sen käytössä tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet syrjäytymisen ehtoihin ja tapoihin. Viime vuosina on vahvasti korostettu internetin kasvavaa merkitystä tiedonvälityksessä. Termillä "digitaalinen kuilu" on viitattu kasvavaan jakoon tietoverkkoihin osallisten ja osattomien välillä. Osa mediastakin näyttää jo uskovan, että internet on tiedonvälittäjänä syrjäyttänyt painoviestinnän.
- Digitaalisesta kuilusta puhumisen heikkoutena kuitenkin on, että se teknologisoi ongelman joka on luonteeltaan sosiaalinen ja poliittinen. Mediateknologian muutokset eivät aiheuta syrjäytymistä. Sen sijaan se, miten teknologiaa sovelletaan käytäntöön, voi vaikuttaa syrjäytymisen muotoihin ja tapoihin. Edellä totesin, että nykyiselle elämäntavallemme on ominaista kasvava riippuvuus mediasta. Muutokset median käytön sosiaalisissa ja kulttuurisissa ehdoissa vaikuttavat suoraan toimintakykyymme kansalaisina ja siten demokratian toteutumisen edellytyksiin.
Eroja jopa sukupolven sisällä
- Muutoksia median käyttämisen ehdoissa voidaan tarkastella esimerkiksi internetin avulla. Sen säännöllinen käyttö edellyttää yleensä vakiintunutta elämäntilannetta: pysyväisluontoista asuntoa, kiinteää puhelin- tai kaapeliyhteyttä tai pysyvää opiskelu- tai työpaikkaa sekä säännöllisiä tuloja. Koska internet mediana on luonteeltaan vuorovaikutteinen, edellytyksenä on lisäksi samanlaisessa elämäntilanteessa oleva vertaisryhmä, jonka keskinäiseen vuorovaikutukseen internetin käyttö liittyy esimerkiksi sähköpostin, pelaamisen, palvelujen käytön kautta.
- Pysyminen median kehityksessä edellyttää jatkuvia investointeja sekä taloudellisesti että sosiaalisesti: uudet pelikoneet, uudet matkapuhelinmallit, uudet tallennemuodot ja kodin digitaaliset viihdekeskukset ovat väistämättä osa uutta sukupolvikokemusta. Kysymys on jälleen sekä taloudellinen että sosiaalinen: vaaditaan sekä vakaita tuloja että pysyvää asuinpaikkaa, kotia. Jos jopa viidesosa sukupolvesta jää tämän kokemuksen ulkopuolelle, se luo syvän kulttuurisen kuilun sukupolven sisälle.
Vanha valistamisen dilemma
- Miksi mediatutkijoiden pitäisi kantaa huolta syrjäytymisestä? Vastaus on yksinkertainen: se koskee välittömästi yhtä median ja viestinnän tutkimuksen parin viime vuosikymmenen keskeisimmistä teoreettisista oivalluksista, ajatusta aktiivisesta yleisöstä ja median yhteisöllisestä merkityksestä. Jotta ajatus yleisön aktiivisuudesta olisi mielekäs, pitää siihen sisältyä myös yleisön jäsenten kyvyn vaikuttaa omalla toiminnallaan oman elämisensä ehtoihin. Muutenhan ajatus aktiivisuudesta pelkistyy vain yleisen touhuamisen tai kuluttaja-aktiivisuuden pyhitykseksi.
- Syrjäytyminen ja syrjäytymisvaaraan joutuminen tarkoittavat, että yksilöt ovat jo joutuneet tilanteeseen jossa he eivät kykene vaikuttamaan elämisensä ehtoihin, eivätkä ehkä kykene sitä enää haluamaankaan. Tähän ryhmään kuuluvat voivat toki olla aktiivisia median käyttäjiä – television, matkapuhelimen, musiikkitallenteiden – mutta sillä ei välttämättä ole tekemistä positiivisen elämänhallinnan kanssa. Media toimii kyllä yhteisöllisesti, mutta seurauksena voi olla mediakulttuurinen ghetto, eristynyt alakulttuuri, joka ei käytä samoja medioita samalla tavalla kuin enemmistön muodostavat selviytyjät. Tämä ehkäisee keskinäistä kommunikaatiota ja yhteisen kokemuksen muodostumista.
- Tästä tullaan vanhaan valistamisen dilemmaan: miten auttaa niitä jotka eivät itse osaa tai voi auttaa itseään? Kantilainen etiikka sanoo, että auttaa pitäisi, ainakin vakavissaan yrittää. Osallistuin viime keväänä Helsingin yliopiston viestinnän tutkimuskeskuksen tekemään terveysviestintää koskeneeseen tutkimukseen. Yksi sen hätkähdyttävistä tuloksista oli, että ne jotka kaikkein eniten tarvitsisivat omaa terveyttään koskevaa tietoa, ovat useimmiten medioiden ulottumattomissa. Heitä median valistava vaikutus ei tavoita.