Tekeekö kertomuksellisuus historiasta fiktiota?
Kirjallisuustiede ja historiatiede kohtasivat seminaarissa kertomuksen, totuuden ja historian kysymysten äärellä. Historiantutkimuksen tapa esittää mennyt kertomuksen muodossa tulee lähelle kirjallisuutta. Vaarantaako kertomus historian totuudellisuuden?
Turun yliopiston historian laitos ja yleinen kirjallisuustiede järjestivät perjantaina 6.10. Kertomus, totuus, historia -seminaarin. Yleisen kirjallisuustieteen professori Liisa Saariluoma avasi tilaisuuden. Historiantutkimuksen kertomuksellisen käänteen myötä 1980-90-luvuilla kertomus, tutkimuksen esitystapa ja muoto nousivat näkyväksi osaksi tieteenalan keskusteluja. Kirjallisuustieteilijät ja historiantutkijat pohtivat seminaarialustuksissaan muun muassa, miten historiankirjoituksen kertomuksellisuus suhtautuu sen tieteellisyyteen? Entä tekeekö kertomuksellisuus historiastakin fiktiota, kuten jotkut postmodernistit väittävät?
Poliittisen historian emeritusprofessori Jorma Kalelan mukaan historiantutkimus muodostaa vain pienen osan kaikesta historiankirjoituksesta ja historian esittämisestä.
- Historiantutkimuksen tehtävä on arvioida muita historiaesityksiä, Kalela painotti.
Hän toi keskusteluun näkemyksensä siitä, millaisia ongelmia tutkija joutuu pohtimaan kirjoittaessaan historiaa tieteellisen esityksen muotoon. Kalelan mukaan historiantutkimuksessa olisi otettava vakavammin muodon ja sisällön suhde.
Yleisen historian yliassistentti, dosentti Pertti Grönholm lähestyi historian kertomuksellisuutta esimerkillä historiaesityksistä, joiden tarkoituksena oli aikanaan luoda "suurta kertomusta" kansakunnan identiteetin rakennusaineeksi. Grönholm tarkasteli Neuvostoliiton 1920-30-lukujen kansatieteellisten näyttelyiden pyrkimystä rakentaa nuorta valtiota ja neuvostokansalaista. Neuvostoliiton kommunistinen puolue halusi esittää maan tasa-arvoisten kansojen modernina liittona. Näyttelyiden avulla pyrittiin kuvaamaan neuvostokansojen edistymistä primitiivisestä moderniin yhteiskuntaan. Menneisyyttä tietyllä tavoin esittämällä luotiin tuolloista nykyisyyttä.
- Suuren kertomuksen vaikutus alkoi kuitenkin ajan myötä hiipua. Kertomuksen tekeminen yhteiskunnalliseksi normiksi ei toimi pidemmän päälle. Yhtenäinen identiteetti on fantasiaa, itseymmärrys on jatkuvan yhtymisen ja erottumisen prosessi, Grönholm sanoi.
Kirjallisuus maailman hahmottamista kertomuksen kautta
Professori Liisa Saariluoma katsoi historiantutkimuksen tieteellisen identiteetin ja itseymmärryksen 1900-luvulla rakentuneen historistiselle ajatukselle tosiasioista ja niiden todentamisesta lähdekriittisen metodin avulla. Maailmalla näkemys sai vastaansa 1970-80-luvuilla postmodernit kriitikot. Heidän mukaansa on nähtävä muutakin kuin lähdekritiikkiä ja historiasta poimittuja tosiasioita. Historian esitys ei perustu vain lähteisiin vaan sisältää myös kertomuksia, joiden muoto on kaunokirjallisuudesta peräisin. Jotkut postmodernistit näkivät historiankirjoituksen kertomuksellisuuden tekevän siitä jopa fiktiivistä.
Professori Saariluoman mukaan kirjallisuuskin voi olla maailman tiedollista hahmottamista kertomuksen avulla, ei pelkkä esteettisen kokemuksen ja elämyksen alue. Tässä on yhteys myös historiantutkijoiden pohdintoihin kertomuksen ja totuuden suhteesta.
- Kirjallisuudessa totuus on tarinan tasolla, ei fiktiivisissä yksityiskohdissa. Historiankirjoituksen on oltava totuudellinen yksityiskohdissakin, Saariluoma tiivisti.
Kuvat ylhäältä: Emeritusprofessori Jorma Kalela ja yliassistentti Pertti Grönholm.
Johannes Yrttiaho