Ukko-ylijumalan historiaa 7000 vuoden taakse
Muinaissuomalaisen ukkosenjumalan myyttiset juuret ulottuvat monelle taholle – eri aikakerroksista paljastuvat niin suomalais-ugrilainen metsästäjäjumaluus, maataviljelevän Baltiasta tulleen vasarakirveskansan hedelmällisyyden jumaluus kuin antiikin Zeus ja Jupiterkin. Vanhimmillaan Ukkoa edusti taivaalla lentelevä valtaisa ukkoskotka, kivikauden pyyntikulttuurien ammoinen jumaluus ainakin seitsemän vuosituhannen takaa. Turun yliopiston arkeologian emeritusprofessori Unto Salo on ensimmäistä kertaa saattanut Ukko-ylijumalan tarinan arkeologian, uskontotieteen ja kielitieteen keinoin historialliselle aikajanalle.
Salon Ukko-tutkimus julkaistiin tammikuussa amerikkalaisessa The Journal of Indo-European Studies –vuosikirjan monografiasarjassa nimellä UKKO – The God of Thunder of the Ancient Finns and His Indo-European Family. Salon tutkimus pohjautuu hänen vuonna 1997 professori Kyösti Julkun toimittamaan julkaisuun Itämeren Suomi – eurooppalainen maa kirjoittamaansa artikkeliin Ukko ukkosen jumala.
Ukko, Ilmari, Zeus ja Jupiter
Suomalaisten ukkosenjumala Ukko – nimi on eufemistinen kunnianimi – saapui kantasuomalaisten ja saamelaisten taivaalle noin 2400 eKr. arojen suunnasta Viron kautta. Kiukaiskulttuurin (2400 – 1200 eKr.) alussa rannikon kantasuomalaiset alkoivat näet valmistaa reikäkirveitä, indoeurooppalaisen taivaan-, sään- ja ukkosenjumalan aseita, esikuvinaan Viron myöhäiset vasarakirveet.
Uuden jumalan nimenä näyttää olleen Ilmamoinen tai Ilmari. Kun siihen sisältyy ilma vanhassa 'taivaan' merkityksessä, kyseessä lienee käännöslaina indoeurooppalaisten ukkosenjumalan nimistä, sillä sanat Zeus ja Jupiter on johdettu alkuperäismerkityksestä 'taivas'. Olevaisuuden pimeässä alkumeressä Ilmarinen löi myyttisellä käärmesalamallaan myös alkutulen. Hän oli tulen herra, kuten oli Zeus, jolta Prometheus varasti tulen ihmiselle.
Uutta jumaluutta tarvitsi se uusi kulttuuri, johon kantasuomalaiset alkoivat siirtyä, kun he omaksuivat elinkeinoikseen kaskeamisen ja karjanhoidon. Viljelyksessä näet tarvittiin tulta, sadetta ja poutaa, joita uusi taivaanjumala vallitsi. Hän iski salamoita kivisellä vasarallaan - vasara lainattiin juuri ukkosenjumalan aseen nimenä. Kivisiä vasarakirveitä valmistettiin aina raudan tuloon asti, noin 500 eKr. Silloin tapahtui vallan jako: ukkosenjumaluus jäi Ukolle, sillä Ilmarisesta tuli raudan jumala; hän hallitsi tulta ja tuulta, joita tarvittiin rautaa malmista pelkistettäessä, ja hänellä oli myös vasara, taontaväline.
Mutta muutoksen kokivat myös Ukon myytit. Ukko muuttui kivivasaran iskijästä maan hedelmällisyyden herraksi, joka salamoiden vietti naisensa kanssa pyhiä häitä, hieros gamos. Tästä myytistä todistavat soikeat tuluskivet, jotka ilmaantuivat Suomen löytöihin vanhemmalla roomalaisajalla, viimeistään 100-luvulla. Myytti säilyi vanhoissa kalevalaisissa runoissa melkein meidän päiviimme, ja siihen perustuviin menoihin viittaa peitellen myös Mikael Agricola 1551.
Tällainen ukkosenjumala oli Suomen taivaalla indoeurooppalainen, mutta tulokas. Ei siis vanhin ukkosenjumaluus, sillä ennen Ukkoa taivaalla lenteli valtaisa ukkoskotka, kivikauden pyyntikulttuurien ammoinen jumaluus; siitä on sanatodiste jo uralilaisesta kielivaiheesta, ainakin seitsemän vuosituhannen takaa. Ukkoskotka vallitsi varhaisvaiheessa myös indoeurooppalaisten taivasta, kuten voidaan päätellä siitä, että Zeus alisti sen palvelukseensa; se kuvataan toisinaan hänen salamansa kantajana. Salamakyntisinä esitetään myös Rooman kotkat, Zeuksen kotkan roomalaiset perilliset.
TN