Nuorisokirjailijat puhuivat VIKIPEDA-päivillä
Turun yliopistolla Educariumissa järjestettiin vieraiden kielten pedagogiikan seminaari 19.−20.5. opetusministeriön myöntämän rahoituksen turvin. Samaan seminaariin osallistuvat myös käsityökasvatus ja äidinkielen opetustiede. Tilaisuuden yhteydessä pidettiin myös erillinen seminaari lasten- ja nuortenkirjailijoille.
Paikan päällä puhui useita nuoria ja lahjakkaita, kirjailijan urallaan alussa olevia sekä myös jo paljon tuotantoaan julkaisseita kirjailijoita. Teemana oli käsitellä sitä, mitä he ovat halunneet sanoa kirjoillaan ja mistä nuoriso- ja lastenkirjojen aiheet kumpuavat. Punkalaitumella asuva, mutta Porissa vuonna 1958 syntynyt satakuntalainen kirjailija Kirsti Ellilä on kirjoittanut aikuisten romaaneja, lastenkirjoja ja nuortenkirjoja 1990-luvun puolivälistä lähtien. Hän kirjoittaa myös säännöllisesti lehtiartikkeleita ja ohjaa muita kirjailijoita, on kirjoittanut romanssikertomuksia naistenlehtiin sekä kolme näytelmää.
Ellilän puheenvuoron otsikko "Tytöt oman elämänsä subjekteina" kuvastaa sitä, mitä hän on yrittänyt kirjoillaan yleisesti sanoa.
− On olemassa termi "nuori, vihainen mies". Onkohan sitten tehokasta sanoa, että minä olen vihainen täti. Kirjoitan asioista, jotka ärsyttävät, mutta ne ilmestyvät kirjoissani humoristisella tavalla. En ole siis selkeästi profiloitunut humoristiksi, mutta se on ainoa tapa, jolla voin näitä asioita lähestyä.
− Se on kai jonkinlainen truismi, kun kirjoittaa tytöistä, jotka ovat oman elämänsä subjekteja ja sankareita. Minulla on sellainen epäilys, että naisilla on hyvin vaikea yltää oman elämänsä subjektiksi, koska elämä on jatkuvaa kamppailua siitä, kuka minut määrittää. Ulkopuolelta, kulttuurista ja yhteiskunnasta, tuleva määrittely koskee tietysti myös miehiä ja poikia. Vaatimuksethan ovat erilaisia naisten ja miesten kohdalla. Naisten ollessa kyseessä tuntuu kulttuurin silmissä yhä olevan tärkeintä se, että on kaunis.
Erilaisuuteen tulisi kannustaa
Ellilän mukaan naiset, tai tytöt, ovat terävimmillään teini-ikäisinä, koska siinä iässä heillä ei enää ole illuusioita naiseudesta tai mieheydestä – he näkevät kulttuuristen representaatioiden taakse. Kun tytöt taasen aikuistuvat, se merkitsee jonkinlaista sopeutumista, koska ei jaksa enää olla vihainen kaikesta ja kyseenalaistaa kaikkea.
− Puberteetin mukana tulee tietoisuus omasta identiteetistä ja silloin monet kriittisesti ajattelevat tytöt huomaavat, että nainen arvioidaan ensisijaisesti aina ulkonäkönsä perusteella, ei niinkään ajatustensa tai pätevyytensä. Tytöt ovat tavallaan vankina suloisuutensa sisällä. He eivät voi tai saa tehdä samoja asioita kuin pojat. Olen kokenut tämän kasvatuksellisen eron hyvin epäoikeudenmukaisena lapsuudessani. Näistä kokemuksista kirjoitukseni kumpuavatkin.
Toisaalta kauneus voi olla naiselle ansa. Ellilä nostaa esille Tanja Karpelan tilanteen, jossa tämä on saavuttanut hienon aseman ainakin osittain kauneutensa takia, mutta hän on joutunut myös maksamaan tietyn hinnan siitä. Olennaista Ellilän mukaan on se, että naiset ovat itse mukana toteuttamassa kulttuurista kuvaa naiseudesta, esimerkiksi naistenlehtien pintapuolisen muka-feminismin kautta.
− Johdonmukainen jatkumo tähän problematiikkaan on ajatus siitä, että jonkun pitäisi ryhtyä puolustamaan erilaisten ihmisten oikeutta olla oma itsensä. Me elämme jonkinlaisessa individualistisuuden harhassa, koska yhdenmukaisuuden paineet ovat yhä läsnä yhteiskunnassa. Meitä kaikkia, ei pelkästään naisia, tasapäistetään ja runnotaan tiettyihin muotteihin. Ja vahtia pitävät nykyään yllä mediat ja länsimainen kulttuuri.
− Syvin ydin kirjoissani on se, että yritän puolustaa ihmisten oikeutta olla sellaisia kuin he ovat, erilaisinakin, Ellilä tiivistää.
Mari Pöyhtäri