Turun yliopiston tiedote 18.2.2013

Liikunnallinen elämäntapakasvatus, maa- ja vesiympäristöt sekä yleislääketieteen yhteiskunnallinen vuorovaikutus professoriluentojen aiheina



Turun yliopiston kolme uutta professoria Pasi Koski, Veijo Jormalainen ja Pekka Mäntyselkä pitävät professoriluentonsa keskiviikkona 20. helmikuuta 2013 kello 18 alkaen Turun akatemiatalon juhlasalissa, Rothoviuksenkatu 2.

Tiedotusvälineiden edustajat ovat tervetulleita kuuntelemaan luentoja.

Professoriluennot kuuluvat Turun yliopiston akateemiseen perinteeseen. Uudet professorit kertovat luennoilla tutkimusalastaan.

Luentojen aiheet:
Professori Pasi Koski, liikuntakasvatus: "Kasvatusta liikunnalliseen elämäntapaan"
Professori Veijo Jormalainen, akvaattinen ekologia: "Akvaattisen ja terrestrisen ekologian raja - veteen piirretty viiva?"
Professori Pekka Mäntyselkä, yleislääketiede: "Yleislääketiede yhteiskunnallisessa vuorovaikutuksessa"

Professorien yhteystiedot:
Pasi Koski, 02 333 7188, pakoski(a)utu.fi
Veijo Jormalainen, 02 333 5818, veijor(a)utu.fi
Pekka Mäntyselkä, 02 333 8424, pekka.mantyselka(a)utu.fi

Professorien elämänvaiheistaan ja toiminnastaan antamat tiedot:

http://www3.utu.fi/tiedostot/tiedotteet/koski_pasi.pdf
http://www3.utu.fi/tiedostot/tiedotteet/jormalainen_veijo.pdf
http://www3.utu.fi/tiedostot/tiedotteet/mantyselka.pdf

_________


Liikuntakasvatuksen professori Pasi Kosken lyhennelmä professoriluennosta 20.2.2013:
"Kasvatusta liikunnalliseen elämäntapaan"

Historiansa aikana ihmiskunta on erilaisilla ratkaisuillaan vähentänyt fyysistä toimeliaisuuttaan oleellisesti. Ilmeisesti koskaan aikaisemmin ei elämänmuotomme ole ollut yhtä alttiina fyysisen toimettomuuden uhkatekijöille kuin juuri nyt. Syystä on alettu puhua liikkumattomuuden ongelmasta. Liikuntakasvatukselle tilanne merkitse uudenlaista kontekstia, jossa ei kannata keskittyä tai tyytyä vain esimerkiksi liikunnallisten taitojen opettamiseen, vaan korostetusti huomio on suunnattava liikunnallisen elämäntavan vahvistamiseen ja sen omaksumisen edellytysten edistämiseen. Liikkumattomuuden ongelman äärellä ollaan keskellä elämäntyylien kamppailua.

Mitä kasvatus liikunnalliseen elämäntapaan sitten käytännössä voisi tarkoittaa? Yksi mahdollisuus on tuoda perinteisten laji-, taito- ja motivaationäkökulmien rinnalle niin sanottu liikuntasuhdenäkökulma. Siinä liikunta ja myös fyysinen toimeliaisuus ymmärretään eräänlaisena kulttuurisesti rakentuvana kokonaisuutena, johon jokainen muodostaa oman dynaamisen suhteensa. Voidaan ajatella, että liikunta on kieltä, jonka sanastoa ja rakenteita, toisin sanoen merkityksiä ja niistä syntyviä järjestelmiä, pitää omaksua vähitellen ennen kuin voi oivaltaa, mistä on kyse. Käytännön sovellutuksissa voidaan edetä merkitysulottuvuuksittain, joista keskeisimmät ovat 1) kilpailun ja suorittamisen, 2) terveyden ja terveellisyyden, 3) ilmaisun ja esittämisen, 4) ilon ja leikin, 5) sosiaalisuuden ja ryhmässä toimimisen sekä 6) itsen tutkimisen ja itsen tuntemisen ulottuvuudet. Lisäksi jokaisella liikuntamuodolla on omat merkitysprofiilinsa, joissa painottuvat tarkkuuden, voiman, kestävyyden tai nopeuden kaltaiset ominaispiirteet.

Liikunnanopetuksen ympäristössä liikuntasuhdenäkökulmaa sovelletaan siten, että oppilaat pyritään saamaan kohtaamaan erilaisia liikunnan tarjoamia merkityksiä. Autetaan heitä tunnistamaan ja havaitsemaan niitä. Avustetaan prosessissa, jossa oppilas reflektoi sitä, miten kyseinen merkitys puhuttelee häntä ja miten se istuu jo omaksuttuihin ja luotuihin merkityksiin ja merkitysrakenteisiin. Tästä näkökulmasta kumpuavan liikuntakasvatuksen huoneentaulussa lukee William Butler Yeatsin sanat ”kasvatus ei ole sammion täyttämistä, vaan liekin sytyttämistä”.


Akvaattisen ekologian professori Veijo Jormalaisen lyhennelmä professoriluennosta 20.2.2013:
"Akvaattisen ja terrestrisen ekologian raja - veteen piirretty viiva?"
Vesipallo
Maapallon pinnasta 71 prosenttia on veden peittämää ja siksi kuvaavampi nimi planeetalle olisikin vesipallo. Meille, joille kova maa jalkojen alla luo turvallisuuden tunnetta, nimeämiskömmähdys on annettava anteeksi. Veden ja maan rajapinta on konkreettinen ja siihen liittyvät rajanvedot ovat liittyneet myös ekologian kehitykseen tieteenalana.
Mikä erottaa maa- ja vesiympäristöjä?
Maa- ja vesiympäristöjä erottaa väliaine - ja väliaineella on väliä, paljonkin. Vesi on ilmaa tiheämpää, sitkaampaa, ja sen lämpökapasiteetti on neljä kertaa ilmaa suurempi. Ilmassa kaasujen ja liukoisten aineiden diffuusio on monta kertaluokkaa nopeampaa. Vesi on hidas väliaine, ilma liikkuu vikkelästi - veteen piirretty viiva on havaittavissa hetken ennen katoamistaan.

Sitkaassa, tiheässä, väliaineessa voi leijua kiinnittymättä mihinkään. Kiinnittyäkin voi, mutta pystyssä pysymiseen ei tarvita kummoisia avuja. Kemiallisten vinkkien havaitseminen ei onnistu yhtä pitkän matkan päästä kuin ilmassa. Veden vastus on suuri: lentäminen on nopeampaa kuin juokseminen, juokseminen on nopeampaa kuin uiminen. Vesi sitoo ja johtaa lämpöä, ilma eristää. Lämpimänä pysyminen onnistuu maalla paremmin. Valo siroaa ja vaimentuu vedessä nopeammin kuin ilmassa. Vedessä katse ei yllä yhtä pitkälle.

Toinen ero kumpuaa elämän kehityshistoriasta: meri on elämän kehto, mutta kun sieltä noustiin maalle, alkoi evoluutiossa toinen tahti. Lajimäärän diversiteetti on maaympäristössä valtavasti meriä suurempi: ehkä jopa 95 prosenttia nykyisin tunnetuista noin puolestatoistamiljoonasta lajista elää maalla. Vesipallon lajirikkaus löytyy maalta - ehkei planeetan nimeämisessä mentykään ihan metsään?
Ympäristöjen vahva vuorovaikutus
Terrestriset ja akvaattiset elinympäristöt ovat vahvasti vuorovaikutuksessa keskenään. Itämeri on tästä oiva esimerkki: alueen liki 90 miljoonainen väestö valuttaa mereen vuosittain liki 40 000 tonnia fosforia ja yli 800 000 typpeä. Kun Itämeren huonovointisuuteen haetaan ratkaisuja, tutkimuksessa on ymmärrettävä sekä maa- että vesiympäristön ekologiaa. Merensuojelu on valuma-alueen ympäristöpolitiikkaa.

Ainetta voi siirtyä myös merestä maalle, yllättäviäkin reittejä. Surviaissääskien toukkiin on havaittu kertyvän pohjasedimenttiin hautautuneita myrkyllisiä tinayhdisteitä. Toukkien aikuistuessa nämä päätyvät sääskiä syöviin lintuihin ja lepakoihin. Mereen iäksi hautautuneiksi luullut myrkyt voivat arvaamattomasti palata takaisin maanpäällisiin ravintoketjuihin.
Tutkimusalojen eriytyminen
Päinvastoin kuin tutkimuskohteensa vesi- ja maaympäristöjä tutkivat ekologit ovat heikosti keskenään vuorovaikutteisia. Tutkimuskulttuurit ovat erillisiä ja kommunikaatio eriytynyttä: tutkimusrahoituskanavat ovat osin eriytyneitä, molemmilla on omat tieteelliset yhdistyksensä ja kokouksensa, tutkimus- ja opetusinstituutiot ovat erillisiä, tutkimustulokset julkaistaan omissa julkaisusarjoissa.

Ihmistoiminnan jatkuvasti voimistuva ja kiihtyvä vaikutus ympäristöön on tehnyt ekologiasta erittäin tarpeellisen ja ajankohtaisen tutkimusalan, jolta vaaditaan kykyä ennustaa eliöyhteisöjen vasteita ympäristön muutoksiin. Ennustaminen edellyttää ymmärtämistä, ymmärtäminen vaatii kykyä yleistää. Yleistämistä palvelee tietoisuus tutkimuslöydöksistä muissa ympäristöissä. Akvaattisen ja terrestrisen ekologian ristipölytys voi edistää ekologian kehittymistä yleisiä mekanismeja paremmin ymmärtäväksi ja siten paremmin ennustavaksi kypsäksi tieteenalaksi.




Yleislääketieteen professori Pekka Mäntyselän lyhennelmä professoriluennosta 20.2.2013:
"Yleislääketiede yhteiskunnallisessa vuorovaikutuksessa"

Eurooppalaisen määritelmän mukaisesta yleislääketieteen kuudesta ydinosaamisalueesta yksi on yhteisöorientoituneisuus. Viisi muuta ovat potilaslähtöinen työote, alalle ominaiset ongelmanratkaisutaidot, laaja-alainen työote, terveydenhuollon toimintakokonaisuuden hallinta ja kokonaisvaltainen työote.
Yhteisöorientoituneeseen työotteeseen kuuluu, että lääkäri hoitaessaan potilaitaan tietää ja tuntee sen väestön ja yhteisön, joihin hänen potilaansa kuuluu. Tämä tarkoittaa paitsi väestön kansanterveydellisten ongelmien ja vallitsevien sairauksien tuntemista myös yhteisön sosioekonomisen rakenteen ja elinolosuhteiden tuntemista. Lääkärillä täytyy olla keinoja ja taitoja perehtyä tähän. Hänen siis tulee osata kuvata väestönsä. Tämän lisäksi hänen tulisi myös pyrkiä vaikuttamaan väestönsä hyvinvoinnin kohentamiseen ja sitä kautta auttamaan yhteisön rakentumista. Tarvitaan taitoa kuvata ja rakentaa.
Yliopiston yhteiskunnallista vuorovaikutusta kutsutaan myös yliopiston kolmanneksi tehtäväksi. Kaksi ensimmäistä tehtävää ovat tutkimus ja opetus. Yliopistolain mukaan yliopistojen tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Viestinnän lisäksi yhteiskunnallinen vuorovaikutus on myös yhteiskunnassa toimimista ja sen rakentamista. Yliopiston tutkimus ja opetus paitsi kuvaavat myös rakentavat maailmaa.
Yhteiskunnallinen vuorovaikutus yleislääketieteessäkin on viestintää, yhteiskunnallistumista ja rakentamista. Se ei ole irrallaan opetuksesta ja tutkimuksesta. Jotta yhteiskunnan tarpeisiin voidaan vastata, tarvitaan yleislääketieteen opetuksen kehittämisessä jatkuvaa vuoropuhelua esimerkiksi kuntien ja erityisesti niiden sosiaali- ja terveydenhuollon kanssa. Toisaalta vuorovaikutus tarkoittaa väestön ja potilaiden terveyden, sairauksien ja terveyskäyttäytymisen tutkimista. Se on tutkimusta maailman kuvaamiseksi ja sen tutkimista, miten asiat väestön ja yksittäisten potilaiden auttamiseksi voidaan tehdä paremmin. Yleislääketieteen tutkimuksen vahvistumisen yhtenä edellytyksenä on perusterveydenhuollon kehittäminen tietojärjestelmineen ja uusine toimintatapoineen. Tutkimuksen tulisi olla nykyistä selvemmin osa perusterveydenhuollon toimintaa eikä vain irrallinen ulkoapäin tuleva projekti. Tämän kaiken rakentaminen on yhteiskunnallista vuorovaikutusta.
Usein yleislääketieteen toimintakentässä tapahtuvan tutkimustiedon ja sen merkityksen pohtimisen pääpaino kallistuu juuri yhteiskuntaan päin. Terveyskeskuslääkärin näkökulmasta erilaisten taakkojen kasautuminen voi joskus olla merkittävämpi tekijä hänen potilaidensa sairastavuuden ymmärtämisessä kuin molekyylilääketiede. Toisaalta uusien hoitojenkin arvioimiseksi ja saamiseksi terveyshyötyä tuottaen väestön käyttöön tarvitaan tutkimusta väestössä ja perusterveydenhuollon potilailla. Yleislääketiede voisi olla vielä nykyistäkin vahvemmin rakentamassa yhteiskuntaa. Käytännön kliinisessä toiminnassaan, opetuksessaan ja tutkimuksessaan yleislääketiede on yhteiskunnallisessa vuorovaikutuksessa.