J. G. Granö, rehtorina 1932–1934

Kansleri kampittaa yliopistoa

Maantieteen professori J. G. Granö valittiin tammikuussa 1932 Turun yliopiston rehtoriksi V. A. Koskenniemen jäljellä olevaksi kaudeksi ja eroanomuksestaan huolimatta vielä uudestaan seuraavan vuoden alussa. Uusiutuneen vakavan sairauden johdosta Granölle lopulta myönnettiin ero rehtorin toimesta syyskuun alussa 1934.

J.G. Granön lyhyttä rehtorikautta Turun yliopistossa hallitsi pula-ajan kärjistämien talousvaikeuksien ohella paheneva julkinen riita yliopiston kanslerin E.N. Setälän kanssa. Rehtori Koskenniemi uskoi jo ratkaisseensa kiistan tehtyään Setälän kanssa herrasmiessopimuksen molempien eroamisesta tehtävistään alkuvuonna 1932. Koskenniemi erosikin tammikuussa, mutta Setälä ei aikonutkaan pitää lupaustaan. Kun myös vararehtori Kalle Väisälä jätti tehtävänsä solidaarisena Koskenniemelle, katseet kääntyivät laajasti arvostetun maantieteen professorin J.G. Granön puoleen. Tämä oli jo aiemmin julkisesti vastustanut kanslerin suunnitelmia yliopiston opetustoiminnan lopettamisesta ja resurssien keskittämisestä Setälän johtamalle Suomen suku -tutkimuslaitokselle.

Velvollisuudentuntoinen Granö suostui lopulta tehtävään, vaikka hän olisi mieluummin keskittynyt tutkimustoimintaansa. Sitä paitsi vakava sairastuminen vei hänet useaan otteeseen sänkypotilaaksi. Keväällä 1932 Granö kirjoitti sairasvuoteeltaan Setälälle kirjeen, jossa hän syytti tätä petturuudesta, kun tämä ei ollut lupauksensa mukaisesti eronnutkaan kanslerintehtävästä. Setälä kieltäytyi edelleen jyrkästi eroamasta ja viittasi ylimielisenä Granöön sairastumiseen: varmaan et olisikaan terveenä miehenä käynyt käsiksi asiaan, jossa aloite kaiken lain ja kohtuuden mukaan on oleva minun.

Setälä jatkoi operaatiotaan yliopiston huonon taloustilanteen kannustamana. Keväällä 1933 hän lähetti yliopistolle kirjeen, jonka ilmeisesti myös itse vuoti julkisuuteen. Hän ehdotti ”kandidaattileipomon” lakkauttamista siten, että liian kalliiksi osoittautunut luonnontieteellinen tiedekunta lopetettaisiin ja humanistinen tiedekunta muutettaisiin yhdeksi tai useammaksi tutkimuslaitokseksi ilman opetustehtäviä.


Kuninkaallisia vieraita Turun Yliopiston kirjaston lukusalissa 6. joulukuuta 1932. Ruotsin kruununprinssi Gustaf Adolfin ja kruununprinsessa Louisen seurassa vas. rehtori J. G. Granö, professori Emil Öhmann, tuomiorovasti Einar Candolin, kansleri E. N. Setälä ja (anon.)

Kiistan saama lisääntyvä julkisuus nosti myös puolustuksen aktiivisuutta. Granö puolusti lukuvuoden avauksessaan syksyllä voimakkaasti yliopistoa ja sai suuren enemmistön yliopiston opettajista ja opiskelijoista taakseen. Myös pääkaupungissa laajeni Turun yliopiston tukijoiden joukko. Granö pyrki niin ikään parantamaan yliopiston taloudellista asemaa neuvottelemalla mm. Kansallis-Osakepankin kanssa. Talous säilyi silti uhkaavan vaikeana.

Granön sairaus aiheutti sen, että yliopiston puolustustaistelun johtaminen jäi entistä enemmän vuoden 1934 alussa vararehtoriksi valitun historian professori Einar W. Juvan harteille. Juva ja Granö saivat aikaan yliopiston taloudenhoidon ammattimaistamisen sekä suunnitelman uuden yliopiston toimintaa tukevan kansalaiskeräyksen käynnistämiseksi. Juva onnistui saamaan myös turkulaisilta yliopiston ystäviltä varat lukuvuoden välittömän vajauksen kattamiseen. Paheneva sairaus pakotti lopulta Granön eroamaan rehtorintehtävästä syyskuussa. Taistelun loppunäytös jäi siten tulevan rehtorin kaudelle.

Elämäkertaa ja tutkijanuraa

Johannes Gabriel Granö syntyi 1882 Lapualla, mutta siirtyi isänsä ja Alma-äitinsä mukana jo kolmivuotiaana Omskiin Länsi-Siperiaan, jossa hänen isänsä Johannes toimi Siperian suomalaisten pappina aina vuoteen 1913 asti. Voidakseen kouluttaa poikansa Suomessa Johannes Granö työskenteli välillä 18921901 kirkkoherrana Alatorniolla.

Lapsuusvuodet erilaisissa ympäristöissä tarjosivat J. G. Granölle rikastuttavan kansainvälisen näköpiirin ja kulkeminen isän mukana koulun loma-aikoina laajan seurakunnan eri puolilla sytyttivät kiinnostuksen Siperian monimuotoiseen maisemaan ja elämään.

Granö toimi Helsingin yliopistossa maantieteen assistenttina ja dosenttina, kunnes hän otti 1919 vastaan maantieteen professuurin toimintansa uudelleen aloittavassa Tarton yliopistossa. Kuuden muun suomalaisen tutkijan tavoin Granö oli merkittävästi auttamassa Viron tieteen kansallista nousua. Hän organisoi vironkielisen maantieteen opetuksen ja loi alalle uutta käsitteistöä.

Granö kutsuttiin 1923 Helsinkiin maantieteen professoriksi. Samalla hän otti vastuulleen laajan projektin Suomen Kartaston toimittamiseksi. Helsingin professuuri jäi kuitenkin melko lyhytaikaiseksi, sillä jo vuonna 1926 hän suostui kutsuun ryhtyä Turun yliopiston maantieteen professoriksi.

Hän uskoi, että pienessä Turun yliopistossa hän pystyisi paremmin omistautumaan tutkimukselle, johon Helsingissä ei tahtonut jäädä riittävästi aikaa. Uuden laitoksen käynnistäminen niukoissa oloissa vei aluksi hänen kaiken tarmonsa, mutta pian hän pystyi keskittymään tutkimustyöhön ja pääsi jatkamaan jo Tartossa aloittamansa uuden maantieteen teorian ja metodologian kehittelemistä.

Granön teoreettinen pääteos Puhdas maantiede valmistui 1929 ja se julkaistiin saksankielellä. Teoksessa Granö rakensi maantieteelle ensi kertaa itsenäisen teoreettisen oppirakennelman. Aikaisemmin maantiede oli nähty eräänlaisena aputieteenä, joka toi omaa näkökulmaansa esimerkiksi geologian, historian, arkeologian, taloustieteen tai sosiologian tutkimukseen.

Granön maantieteellisen tarkastelun lähtökohtana oli maisema. Ajatus maantieteestä maisematieteenä ei ollut sinänsä uusi, mutta Granö oli ensimmäinen tutkija, joka asetti ihmisen aistiympäristön maantieteen tutkimuskohteeksi. Granön mukaan varsinainen maisema alkaa noin 100–200 metrin päässä katsojasta ja ulottuu taivaanrantaan. Se on alue, jonka ihminen saattoi katseellaan hallita. Tämän alueen minimilaajuus on noin 70 neliökilometriä. Ihmisen lähiympäristöä hän nimitti lähiöksi. Se oli alue, jolla esineet näyttäytyvät kolmiulotteisina ja todellisessa koossaan. Avolähiön pinta-ala oli Granön mukaan vain noin 1500 neliömetriä. Granön uusi havainnointimetodi mahdollisti maisemien ja lähinäkymien täsmällisen ja systemaattisen hahmottamisen kartografisten esitysten perusteella. Uutta oli myös, että Granö otti maiseman tarkastelussa mukaan näköhavaintojen lisäksi kuulo- ja hajuaistin.

Granön oppirakennelma edusti aikanaan uutta, tieteidenvälistä lähestymistapaa. Sen perusta oli luonnontieteellinen, mutta se tukeutui myös psykologiaan ja filosofiaan. Teorian kehittelyssä Granötä auttoivat hedelmälliset keskustelut pienen Turun yliopiston muodostamassa tiedeyhteisössä. Kollegoista erityisen tärkeä oli filosofi ja psykologi Eino Kaila, joka oli aistifysiologian tutkimuksen uranuurtajia Suomessa.

Granön teoriat herättivät laajaa kansainvälistä huomiota, mutta saivat osin ristiriitaisen vastaanoton. Suomen maantieteilijäpiireissä oli harjoitettu lähinnä vanhaan yleismaantieteeseen liittyvää empiiristä tutkimusta ja uudet näkemykset jäivät vieraaksi valtaosalle tutkijoista. Myös kansainvälisesti vastaanotto oli jonkin verran ristiriitainen. Tutkimuksen ansiot myönnettiin, mutta siinä osoitettiin myös heikkouksia. Puhdas maantiede koki uuden tulemisen 1990-luvulla, kun se julkaistiin ensimmäisen kerran englanninkielellä.

Rehtorikaudesta ja sairastumisesta selvittyään Granö palasi nuoruusvuosiensa Aasian-tutkimukseen ja julkaisi yhteenvetoja ja tutkimuksia sekä Altain alueen että Mongolian pinnanmuodostuksesta. Sodan jälkeen Granö palasi vielä Helsingin yliopistoon, johon hänet kutsuttiin 1945 maantieteen professoriksi. Granön yhteistyö Turun yliopiston kanssa kuitenkin jatkui, sillä hänet valittiin yliopiston kansleriksi kahdelle kaudelle vuosina 19451955. Granö kuoli vuonna 1956.

J. G. Granötä voi syystä pitää yhtenä Turun yliopiston historian kansainvälisesti tunnustetuimmista tutkijoista. Hän oli kielitaitoinen kosmopoliitti, mutta samalla omapäinen ja tulisieluinen patriootti, joka tunsi omakseen myös heimokansan virolaisten asian. Tästä osoituksena oli hänen siirtymisensä uudelleen perustetun Tarton yliopiston professoriksi 1919, mitä ei Helsingin yliopistossa katsottu lainkaan hyvällä. Granön luonnetta ja ajan henkeä laajemminkin kuvaa tarina, jonka on kertonut myös Helsingin yliopistosta Tarttoon lähtenyt ja sieltä Granön lailla Turkuun siirtynyt matematiikan professori Kalle Väisälä. Väisälän Tarttoon lähtöaikeista suivaantunut esimies, professori Ernst Lindelöf syytti tätä petturuudesta. Väisälä puolustautui sanomalla ”Meneehän Granökin.” Tähän professori oli tokaissut: ”No, Granö, hän on asia erikseen, kiertää ja kulkee aina milloin missäkin.”


Teksti: Timo Niitemaa
Kuvat: Turun yliopiston arkisto (ellei toisin mainita)

 

Asiasana:
Tagit:
 

 Palaa aikajanaan

 
  • ​​Jos tulit sivulle Turun yliopiston aikajanasta, voit palata samaan kohtaan sulkemalla tämän välilehden.

20014 Turun yliopisto, Finland
Puhelinvaihde: 02 333 51



Seuraa meitä: 
Facebook   Twitter   Instagram   Youtube   LinkedIn
Opiskelu Tutkimus Palvelut ja yhteistyö Yliopisto Tiedekunnat ja yksiköt Ajankohtaista Lahjoita
© Turun yliopisto