Kaarlo Hartiala, rehtorina 1970–1975

Hallinto uusiksi

Turun yliopiston professorikunta valitsi rehtoriksi keväällä1970 kanslerin johdolla pidetyssä vaalissa silloisen vararehtorin, fysiologian professori Kaarlo Hartialan. Hänet valittiin uudelleen vuonna 1972 kaudeksi, joka päättyi elokuun lopussa 1975. Tämän jälkeen hän toimi yliopiston kanslerina kaikkiaan kolme kautta eli kesään 1984 asti. Kaarlo Hartiala kuoli vuonna 2009.

Kaarlo Hartialan 15 vuotta kestäneeseen kauteen yliopistonjohdossa – ensin vararehtorina, sitten rehtorina ja lopuksi kanslerina – sattuivat suuret Turun yliopistoa ja koko suomalaista korkeakoulukenttää koskevat myllerrykset: yliopiston valtiollistaminen, hallinnonuudistus mies ja ääni -taisteluineen, tutkintojen uudistaminen sekä opetusministeriön ja yliopiston suhteiden uudelleenmuovau-tuminen. Vaikka valtiollistetun yliopiston kansleri oli tosiasiassa melko vallaton, vaikutusvaltaa saattoi hankkia esim. suhteilla tärkeisiin päättäjiin, jos halusi. Ja Kaarlo Hartiala halusi.

mielenosoitus.jpgOpiskelijat liikehtivät 1960-luvun lopulla ympäri maailman rauhan ja demokra-tian merkeissä. Liikehdintä sai myös korkeakoulujen demokratisointiin ja opintososiaalisiin kysymyksiin liittyviä ulottuvuuksia, myös meillä Suomessa. Poliittinen tilanne ja ”ajan henki” veivät kevään 1970 eduskuntavaalien alla tilanteeseen, jossa eduskunnassa oli menossa läpi mies ja ääni -periaattee-seen nojaava ja opiskelijaliikkeen vaatimuksia myötäilevä Lex Virolainen. Oikeisto-oppositio ja lähes koko professorikunta vastustivat lakiesitystä voimakkaasti ja eduskunnassa organisoitiin ainutlaatuinen jarrutus-keskustelu. Hartiala tempautui mukaan taisteluun ja kertoo muistelmissaan mm. itsekin koonneensa 5000 liuskan aineiston jarrutuspuhujien käyttöön. Viivytyskamppailu onnistui ja lakiesitys jäi hyväksymättä.

Hartiala näki uudistuspyrkimyksissä kaksi pahaa peikkoa. Arvaamattomia ja huonoja päätöksiä hänen mielestään syntyisi, jos kokeneen professorin ääni tutkimukseen ja opetukseenkin liittyvissä kysymyksissä olisi saman arvoinen kuin vaikkapa ensimmäisen vuoden opiskelijan. Toiseksi hän pelkäsi, että uudistus toisi puoluepolitiikan yliopiston kaikille tasoille. Se murentaisi hänen mielestään yliopiston autonomian, akateemisen vapauden ja tieteenharjoittamisen objektiivisuuden. Sen sijaan ulkopuolisten mukaantuloa yliopiston hallintoon Hartiala ei sinänsä vastustanut. Hän päinvastoin korosti, että yksityisellä Turun Yliopistolla oli siitä vain hyviä kokemuksia. Hartiala tunnettiinkin yliopiston ja elinkeinoelämän, etenkin lääketeollisuuden, välisen yhteistyön lämpimänä kannattajana.

Lakiuudistuksen vastustajien voima riitti kuitenkin keväällä1970 vain viivytysvoittoon. Yliopistojen hallinnon ja tutkintojen uudistus ja Turun yliopiston valtiollistaminen toteutuivat lopulta suurelta osin uudistuksia ajavien laatimien nuottien mukaisesti. Sitä ei estänyt edes se, että Hartiala onnistui luomaan hyvät suhteet valtansa huipulla olleeseen tasavallan presidenttiin Urho Kekkoseen ja vetoamaan – myös vastakaikua saaden – tämänkin apuun.

Suorapuheisena ja suoranuottisena vallankäyttäjänä Hartiala keräsi osakseen myös vastustusta. Erityisen rankasti hän joutui sekä käytännön työssä että julkisuudessa napit vastakkain tiedekuntakollegansa, anatomianprofessori Mikko Niemen kanssa, jolla oli aivan erilainen näkemys yliopiston yhteiskunnallisesta tehtävästä kuin Hartialalla. Niemi toimi 1970-luvunloppupuolen opetusministeriön korkeakouluosaston päällikkönä. Kiistat saivat joskus henkilökohtaisenkin luonteen. Vielä 1991 julkaisemassaan muistelmakirjassa Hartiala luonnehti Niemeä pyrkyriksi, joka korkeissa hallinnollisissa tehtävissä onnistui tekemään keskeisissä linja-asioissa, yliopiston autonomiakysymyksissä, tutkintojen uudistuksessa, elinkeinoelämän yhteistyön kriminalisoimisessa, kaikki mahdolliset virheet.

Vastustajia Hartiala onnistui keräämään siinä määrin, että yliopiston valtuusto ei enää hänen omasta halustaan huolimatta ehdottanut Hartialaa neljännelle kanslerikaudelle vuonna 1984. Tuolloin kansleriksi nimitettiin professori Olavi Granö.

Myös yliopiston rakennusohjelman toteuttaminen lähes pysähtyi, niin että hänen rehtorikaudellaan valmistui uutena ainoastaan humanistien Juslenia-rakennus. Rakentamisen pysähtymisestä ei kuitenkaan voida syyttää Hartialaa, vaan lähinnä yleistä taloudellista ja korkeakoulupoliittista tilannetta. Kaarlo Hartiala edisti päinvastoin erittäin aktiivisesti useita yliopiston tilahankkeita ja toimi yliopiston rakentamisen neuvottelukunnan puheenjohtajana pitkään ja aktiivisesti vielä kanslerikaudellaan. Monet hankkeet kuitenkin toteutuivat vasta tämän jälkeen. Oikeutettuakin kitkeryyttä tuntien Hartiala muisteli myöhemmin Turun ylioppilaslehden uutisointia Hartialan hävittyä kansleriäänestyksessä. Lehdessä todettiin: nyt päästään vihdoin rakentamaan, koska Hartialalla ei ole edes kontakteja valtakunnan päättäjiin.

Elämäkertaa ja tutkijanuraa

Kaarlo Hartmanin (vuodesta 1941 Hartiala) lapsuutta voi sanoa varsin kansainväliseksi. Hän syntyi 1919 USA:n Michiganissa, suomalaissiirtolaisten keskuksessa Hancockissa, jossa hänen isänsä Rafael Hartman toimi pappina. Pojan ollessa alle kymmenen perhe muutti Karjalan kannakselle Hiitolaan. Isä työskenteli seurakunnan pappina aina sen lakkauttamiseen asti 1949. Itse pitäjä oli jäänyt jo rauhanteon yhteydessä 1944 Neuvostoliitolle.

Kaarlo Hartiala kirjoitti ylioppilaaksi Käkisalmen yhteislyseosta 1938. Helsingin yliopistossa hän suoritti 1943 lääketieteen kandidaatin, 1947 lisensiaatin ja 1951 tohtorin tutkinnot sekä valmistui 1954 sisätautien ja 1960 kliinisen fysiologian erikoislääkäriksi. Varsinaisen tutkijankoulutuksensa hän sai kuitenkin Yhdysvalloissa Rockefeller-säätiön tukemana 1948–50. Hän toimi Helsingissä lääkäri- ja tutkijatehtävissä vuoteen 1955, jolloin hänet nimitettiin Turun yliopiston fysiologian professoriksi. Tästä virasta hän jäi eläkkeelle 1984. Hän toimi myös Lääkefarmos-tutkimuslaboratorion johtajana 1959–1975.

Hartiala teki myöhemminkin useita opintomatkoja ja tutkijavierailuja Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Hän kuului, kuten mm. Eino Kulonen, Arje Scheinin, Eero Mustakallio ja Aimo Pekkarinen, tutkijapolveen, joka sodan jälkeen pääsi opintomatkoillaan tutustumaan angloamerikkalaiseen huippututkimukseen ja toi uusia ideoita ja ajattelua Suomeen. Suomalainen tutkimus oli niihin asti ankkuroitunut ennen muuta saksalaiseen traditioon, joka oli pahasti pysähtynyt sodan ja jo aiemman natsivallan johdosta.

Hartialan tutkimuksista tärkeimmät kohdistuivat mm. elimistölle vieraiden aineiden imeytymiseen aineenvaihdunnassa ja näissä vierasaineissa piileviin vaaroihin sekä toisaalta fyysiseen rasitukseen liittyviin aineenvaihdunnan ja verenkierron mukautumistapahtumiin sydämessä. Hartialan perehtyminen sydändiagnostiikan uusiin saavutuksiin Mayo-klinikalla Yhdysvaltain Rochesterissä ja hänen rakentamansa suhteet amerikkalaisiin lääketieteen rahoittajiin edesauttoivat ratkaisevasti sitä, että Turun yliopistoon voitiin perustaa 1956 suuri monitieteinen sydäntutkimusohjelma. Tiedekunnan yhteydessä toimiva Sydäntutkimuskeskus kuuluu tänäkin päivänä suomalaisen lääketieteen tutkimuksen huippuihin.

Toinen tärkeä alue, johon Hartialan tutkimuskohteet hänet johdattivat, oli liikuntalääketiede. Hän perusti Turun yliopistoon urheilututkimusaseman ja oli aktiivisesti mukana UKK-instituutin perustamisessa Tampereelle. Lääkärinä hän vastusti huippu-urheiluun liittyviä epäterveitä piirteitä. Hartiala tunnettiin etenkin1980-luvulla dopingin vastaisen taistelun kansainvälisenä pioneerina. Hän loi myös merkittävän uran urheilun johtotehtävissä. Hän toimi mm. Suomen olympiakomitean hallituksessa, Kansainvälisen olympiakomitean komissiossa ja Unescon liikuntakomissiossa.

Monipuolinen asiantuntemus ja harrastuneisuus toivat Hartialalle useita kunnianosoituksia ja veivät hänet lukuisten suomalaisten ja kansainvälisten järjestöjen ja asiantuntijaelinten johtotehtäviin. Yli kahdensadan tieteellisen julkaisun ohella Hartiala julkaisi neljä eri muistelmateosta, joissa hän käsitteli uraansa lääkärinä ja tiedemiehenä sekä yliopistomiehenä ja tiedepoliitikkona. Vuonna 1997 ilmestyneessä viimeisessä muistelmateoksessaan Urheilun kahdet kasvot hän tilitti ristiriitaisia tuntojaan urheiluelämässä ja dopinginvastaisessa taistelussa.

Urheiluharrastus yhdisti Hartialaa myös presidentti Urho Kekkoseen, johon hän oli tutustunut korkeakoulujen hallinnonuudistuskiistojen yhteydessä. Kekkonen ja Hartiala löysivät toisistaan sukulaissielut ja Hartiala sai usein kutsun mm. presidentin Lapin-retkille kuuluisien perässä hiihtäjien joukkoon.

Omalla alallaan Hartiala kuului pikemminkin ladun aukaisijoihin kuin perässä hiihtäjiin. Sitä mieltä hän oli itsekin ja antoi sen myös amerikkalaisen mutkattomasti kuulua. Esitellessään vieraille laitostaan hän saattoi asialliseen tyyliin mainita: Maailmassa on kolme neljä johtavaa fysiologia. Meillä on tapana kokoontua pari kolme kertaa vuodessa.


Teksti: Timo Niitemaa
Kuvat: Turun yliopiston arkisto (ellei toisin mainita)

 

Asiasana:
Tagit:
 

 Palaa aikajanaan

 
  • ​​Jos tulit sivulle Turun yliopiston aikajanasta, voit palata samaan kohtaan sulkemalla tämän välilehden.

20014 Turun yliopisto, Finland
Puhelinvaihde: 02 333 51



Seuraa meitä: 
Facebook   Twitter   Instagram   Youtube   LinkedIn
Opiskelu Tutkimus Palvelut ja yhteistyö Yliopisto Tiedekunnat ja yksiköt Ajankohtaista Lahjoita
© Turun yliopisto