Promootioakti 27.5.
Tohtoripromootio 2011

Promootiopuhe, filosofisten tiedekuntien promoottori Liisa Steinby

Herra presidentti, herra kansleri, herrat rehtorit, hyvät promovoitavat, arvoisat kutsuvieraat

Yliopisto, tuo keskiajan lopulla syntynyt eri tieteenalojen opettajien ja opiskelijoiden yhteisö, on kasvanut tämän päivän maailmassa yhdeksi keskeiseksi yhteiskuntaa ylläpitäväksi ja uudistavaksi instituutioksi. Yliopistolaitoksen pitkä ikä tarkoittaa sitä, että tuossa laitoksessa on täytynyt olla jokin hyvin kestävä ja tärkeä ydin, joka on taannut sen säilymisen läpi vuosisatojen. Samalla tuon laitoksen on täytynyt olla joustava voidakseen mukautua mitä erilaisimpiin toimintaympäristöihin.

Suomalainen yliopistolaitos on muuttunut paljon sitten vuoden 1640, jolloin Turkuun perustettiin maan ensimmäinen yliopisto. Parhaillaan olemme jälleen yhdessä yliopistolaitoksen murroskohdassa. Yliopistot ovat irtaantuneet valtiosta erillisiksi, hallinnollisesti itsenäisiksi yksiköiksi, ja yliopistojen hallintomallit ja rahoituspohjat ovat käyneet läpi suuria muutoksia. Yleisesti koetaan, että yhteiskunta asettaa yliopistolaitokselle yhä tiukempia vaatimuksia sen suhteen, miten yliopistoissa tehtävän työn tulee palvella yhteiskuntaa ja erityisesti elinkeinoelämää. Yliopistoissa nämä vaatimukset koetaan usein autonomian kapenemiseksi. Monet kokevat, että yliopiston halutaan nykyään olevan eräänlainen korkeimman asteen ammattikoulu, jonka tehtävänä on tuottaa yhteiskunnan tarvitsemia erityisosaajia sekä erityisesti elinkeinoelämän tarvitsemia hyödykkeiden ja palveluiden tuottajia. Tämä tavoite näyttäytyy täysin vastakkaisena niin kutsutulle humboldtilaiselle sivistysyliopiston ihanteelle, jota pidetäänkin nykyään lähinnä jollekin menneelle vuosisadalle kuuluvana idealistisena haihatteluna.

Äkkisiltään katsoen mikään ei voisikaan olla nyky-yliopistosta kauempana kuin humboldtilainen sivistysyliopiston ihanne, jossa haluttiin jokaisen opiskelijan tulevan yliopistoon kehittämään juuri hänelle ominaisia taipumuksia ja kykyjä, tavoitteena monipuolisesti luonnon, yhteiskunnan ja kulttuurin ilmiöitä ymmärtävä henkilö, joka pystyy näkemään oman tekemisensä ammatin rajoja laajemman kokonaisuuden osana. Pelkästään tieteenalojen eriytyminen yhä kapeammiksi erikoisalueiksi näyttää tekevän Wilhelm von Humboldtin 1800-luvun alusta peräisin olevan ihanteen vanhentuneeksi. Kuinka kukaan voisi enää hallita muuta kuin pienen erikoisalueen, ja onko muu tarpeenkaan, jos tähtäimessä on kyky tuottaa erikoisalan mukaisia hyödykkeitä?

Itse yliopistojenkin toiminta ajatellaan nykyään samanlaiseksi oman erikoisosaamisen pohjalta tapahtuvaksi hyödykkeiden tuottamiseksi kuin minkä tahansa tuotantolaitoksen toiminta. Meidät on opetettu ajattelemaan, että yliopistoissa "tuotetaan" tutkimuksia ja tutkintoja; yliopistojen laitoksilla on "tulostavoitteet", jotka määräävät, kuinka monta laatustandardit täyttävää tieteellistä julkaisua, maisteria ja tohtoria on tuotettava, jotta yksikkö saa tarvitsemansa rahoituksen toiminnalleen. Olemme näin oppineet puhumaan tuotantoelämän kieltä. Mutta vastaako se sittenkään sitä, mitä yliopistoissa todella tehdään?

Uskon, että kaikki te, jotka tänään tulette saamaan tässä Turun yliopiston juhlallisessa promootiossa tohtorin arvon sekä siihen kuuluvat symboliset tunnusmerkit, ette ajattele olevanne yliopisto-nimisen tuotantolinjan uusimpia tuotoksia. Tohtorin oppiarvon edellyttämää tietämystänne ette ole saavuttaneet istumalla liukuhihnalla, vieressä seisovien opettajienne kaataessa uutterasti viisautta päähänne. Me opettajat emme ole jalostaneet teitä jostakin vähemmän jalosta raaka-aineesta tohtoreiksi; te olette tehneet sen itse – toki opettajienne ohjaamina, mutta omalla työllänne: lukemalla, oivaltamalla, oppimalla tekemisen kautta. Opinnoissanne ja niihin sisältyvässä tutkimustyössä te olette käyneet läpi prosessin, jonka kuluessa te olette saavuttaneet syvällisen ymmärryksen jostakin tieteenalanne ilmiöstä, ja samalla käsityksenne koko tieteenalasta on syventynyt, muovautunut ja täsmentynyt. Oletteko siis yhteiskunnan kaipaamia, tarpeellisten hyödykkeiden tuottamiseen kykeneviä spesialisteja – vai pikemmin sellaisia yksilöitä, joita Wilhelm von Humboldt aikoinaan promovoi Berliinin yliopistossa?

Mielestäni on vanhentunutta ja asiaa ymmärtämätöntä ajattelua julistaa humboldtilainen ihanne vanhentuneeksi ja epärealistiseksi. Väitän, että vaikkei tuo ihanne toteudu nykyisessä yliopisto-opetuksessa kokonaan, nykyinen yliopistolaitos on omaksunut joitakin oleellisia osia Humboldtin perinteestä – eikä paluuta Humboldtia edeltäneeseen yliopistolaitokseen ole. Edelleen väitän, että meillä ei ole varaa olla välittämättä lopustakaan Humboldtin perinteestä.

Kun Wilhelm von Humboldt 1800-luvun alussa sai tehtäväkseen saksalaisen yliopistolaitoksen uudistamisen Berliinin yliopisto koekenttänään, noudatettiin Saksan yliopistoissa vanhaa eurooppalaista kaavaa, jonka mukaan yliopistot tuottavat lääkäreitä, juristeja, opettajia, virkamiehiä valtion palvelukseen sekä pappeja kirkon palvelukseen. Yliopisto oli virkamieskoulu, jossa opetus oli hengetöntä tiedon päähän pänttäämistä ja ulkolukua. Yleinen toimintatapa yliopistoissa oli lähes samanlainen kuin Turun Akatemiassa sen alkuaikoina, jolloin yliopiston professoreita oli kielletty opettamasta mitään itse keksimäänsä tai ajattelemaansa: oli tiukasti pysyttävä yleisesti hyväksyttyjen totuuksien jakamisessa.

Humboldt oivalsi, että asioiden syvällinen omaksuminen ei voi tapahtua ulkoluvulla, vaan sen on lähdettävä oppijan kiinnostuksesta asiaan ja siitä, että hän paneutuu siihen koko olemuksellaan. Voidakseen ymmärtää jotakin tieteenalaa henkilön on opittava ymmärtämään tuon tieteenalan ajattelutapa, sisältäen sen, miten tuolla tieteenalalla tuotetaan uutta tietoa. Tieteitä tuleekin siksi opettaa niiden ajattelutavoista ja niiden metodeista käsin, ei pelkästään jo saavutettuna tietona ja valmiina oppijärjestelmänä. Tämä yliopisto-opetuksen uudistus – joka ei tietenkään tapahtunut pelkästään Humboldtin ansiosta – tuli yliopistoon jäädäkseen. Yliopisto poikkeaa juuri siinä erilaisista ammatteihin kouluttavista laitoksista, että siellä ei opeteta ainoastaan tiettyä alaa koskevia, yleisesti totena pidettyjä asiasisältöjä, vaan siellä koulutetaan tiedemiehiä ja -naisia. Yliopisto-opiskelijoiden kouluttaminen tiedemiehiksi ja -naisiksi merkitsee humboltilaisen yliopistokoulutuksen ihanteen toteutumisesta eräässä oleellisessa suhteessa: yliopistokoulutuksen saaneella on syvällinen oman alan tietämys ja ymmärrys, joka tekee hänelle mahdolliseksi uuden tiedon tuottamisen.

Kaikesta koulutuksen tuottaman välittömän hyödyn vaatimuksesta huolimatta kukaan ei nykyään vaadi, että yliopisto-opetuksessa olisi luovuttava kouluttamisesta tieteelliseen ajatteluun ja uuden tiedon hankintaan ja palattava vanhaan annettujen totuuksien ulkolukuun. Tämä johtuu siitä, että edellinen on todettu verrattomasti hyödyllisemmäksi ja käyttökelpoisemmaksi. Näin nekin, jotka puhuvat puhtaasti hyödyn nimissä ja pitävät humboldtilaista ihannetta vanhentuneena tai eivät ylipäänsä ole siitä kuulleetkaan, puolustavat tosiasiallisesti yhtä keskeistä humboltilaisen yliopistokoulutuksen ulottuvuutta.

Jotkin toiset Humboltin ihanteen ulottuvuudet ovat kuitenkin toteutuneet nykyisessä yliopisto-opetuksessa paljon heikommin. Tällainen on erityisesti laaja-alaisuuden ihanne. Nykyään laaja-alaisuutta pidetään ylellisyytenä, jota meillä ei ole varaa tarjota sen paremmin yliopisto-opiskelijoille kuin muillekaan, tai sitä pidetään suorastaan tarpeettomana. Tämä ajatus on sekä ihmisten ja yhteiskunnan että luonnon kannalta selvästi vahingollinen. Toimiakseen hyvin demokraattinen yhteiskunta edellyttää valistuneita kansalaisia, jotka pystyvät näkemään kokonaisuuden eivätkä ainoastaan kapeasti käsitettyä omaa etuaan tai oman ammattinsa rajaamaa kapeaa toiminta-aluetta. Erityisen välttämätöntä tämä laajan näkökulman omaksuminen on korkeasti koulutetuille, merkittävissä yhteiskunnallisissa asemissa oleville vaikuttajille ja päättäjille. Kun nykymaailma lisäksi on valtavien globaalien haasteiden edessä – miten säilyttää maapallomme tuleville sukupolville, miten saada ravinto riittämään kaikille ihmisille, miten toteuttaa yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus – pitäisi olla kaikille selvää, että laaja-alainen ajattelu on nykyään välttämätöntä kaikille kansalaisille, mutta erityisesti päättäjille ja heidän käyttämilleen asiantuntijoille. Humboldtilaisen laaja-alaisuuden ihanteen väheksyminen, sen pitäminen vanhanaikaisena, on tämänhetkisessä maailman tilanteessa todellakin vanhanaikaista ja suorastaan vaarallista. Meillä ei ole siihen varaa.

Te, arvoisat kunniatohtorit, edustatte erinomaisella tavalla moninaisia tieteen, taiteen ja yhteiskuntaelämän aloja. Kunnioittamalla aikaansaannoksianne yliopistoyhteisö tuo yhdellä tavalla esille laaja-alaisen kiinnostuksensa tiedettä, kulttuuria ja yhteiskuntaa kohtaan. Rohkenen toivoa, että yliopistolaitos ja sen toiminnasta päättävät tahot tulevat pian nykyistä paremmin ymmärtämään koulutuksen laaja-alaisuuden merkityksen. Teitä, uudet tohtorit, kehotan tarttumaan tietämykseenne nojaten niihin suuriin haasteisiin, joita tämänhetkinen maailma tarjoaa. Koulutuksenne on teille velvoite toimia hyvän, oikeudenmukaisen yhteiskunnan saavuttamiseksi ja terveen maapallon säilyttämiseksi.

Päivitetty 27.05.2011 08:53