in English
 
 
Kohti planetaarista tietoisuutta -seminaari 21.3.2013 Helsingissä

Uuskasvun kynnyksellä

TeliaSoneran pääkonttorilla Helsingissä pidettiin 21.3.2013 Pentti Malaska -seminaari ”Kohti planetaarista tietoisuutta – Malaska maailmassa ja maailmasta”. Seminaari koostui Malaskan elämäntyötä käsitelleistä alustuksista sekä näiden pohjalta käydyistä yleisökeskusteluista. Seminaarin järjestivät Tulevaisuuden tutkimuksen seura ja TeliaSonera.
 

Tulevaisuuden myytit

Turun yliopiston tulevaisuudentutkimuksen professori Sirkka Heinonen aloitti tarkastelun alustuksellaan ”Ihminen, tekniikka ja luonto – Malaska myytinmurtajana”. Ihmisen, teknologian ja luonnon kohtalonyhteys oli Malaskan tuotannon läpileikkaavia teemoja, jonka kautta voi hahmottaa Malaskan koko tulevaisuusajattelua. Heinonen hahmotti esityksessään näiden teemojen pohjalta kolme modernin ajan myyttiä sekä ne murtavaa tulevaisuusshokkia. Myyteistä ensimmäinen liittyy luontoon, toinen teknologiaan ja kolmas ihmiseen.

Ensimmäinen ja ehkä keskeisin myyteistä on käsitys modernista edistyksestä. Myytti rakentuu ajatukselle lainomaisesta historiallisesta kehityksestä, jossa ihminen muokkaa järkeään käyttäen maailmasta jatkuvasti parempaa paikkaa. ”Edistys” on kuitenkin saavutettu luonnon alistamisella ja ylihyödyntämisellä, ja edistys järkiperäisyytenä ja rationaalisuutena on kaventanut edistyksen sisällön hengettömäksi.

Edistyksen myytin kumoaa ”Kasvulla on rajat” -tulevaisuusshokki. Rajaton kasvu ei ole rajallisessa maailmassa mahdollinen. Ratkaisuna tulevaisuusshokkiin edistys ja kasvu on määriteltävä uudelleen. Malaska alkoi kehitellä jo 1980-luvun alussa tähän haasteeseen vastaavaa käsitettä neogrowth (tai uuskasvu). Neogrowth on ikään kuin degrowth-käsitteen positiivinen versio. Neogrowth säilyttää kasvuun liittyvät myönteiset konnotaatiot, mutta määrittää kasvun uudelleen. Neogrowth rakentuu ekologiselle kestävyydelle, aineettomalle taloudelle ja erityisesti inhimilliselle kasvulle. Talous kasvaa edelleen, mutta uudesta ja ekologisesti kestävästä kasvuvoimasta.  Talouskasvu ei neogrowth:n valossa ole myöskään erillinen alueensa, vaan kytkeytyy elimellisesti inhimilliseen kasvuun ja perustaviin inhimillisiin arvoihin.

Toinen Heinosen nostama tulevaisuusmyytti on ajatusluutuma siitä, että teknologia ratkaisee kaikki ongelmat. Myytti liittyy näkemykseen teknologiasta itsenäisenä, arvovapaana, puhtaasti välineellisenä voimana – myyttiä luonnehtivat teknologiaoptimismi ja teknologiadeterminismi. Teknologiassa ei kuitenkaan ole kyse vain teknologiasta, vaan antiikin käsitteen tekhne mukaisesti teknologia kytkeytyy niin työhön ja tekniikoihin kuin taitoihin ja taiteeseen. Teknologiaa käyttää paitsi uutta luova homo faber (seppäihminen) myös homo ludens (leikkivä ihminen).

Teknologian uudelleen määrittelyyn pakottaa teknologiasingulariteetin tulevaisuusshokki. Teknologian singulariteetissa teknologia on kehittynyt niin pitkälle, että sen kehityssuuntia on vaikea tai mahdoton ennakoida. Teknologia on sulautunut erottamattomaksi osaksi niin ihmisen kuin luonnonympäristöä sekä ihmistä itseään – teknologiaa on mahdoton erottaa muista inhimillisen alueista. Teknologia on sovitettu ekosysteemiin, ja biomiiminen teknologia jäljittelee luonnon muotoja ja toimintatapoja.

Teknologian ja ihmisen sulautuminen kytkeytyy myös kolmanteen tulevaisuusmyyttiin kaikkivoipaisesta ihmisestä. Ihmisen korvaamattomuuden kyseenalaistaa paitsi luonto, myös mahdollinen teknologinen konvergenssi, jossa nano-, bio-, info-, ja cogno-teknologiat (nbic-teknologiat) sulautuvat ja luovat ihmiseen nähden ylivertaisen keinoälyn. Kehityksestä voisi seurata eksistentiaalinen, ihmiskunnan olemassaolon tulevaisuusshokki: tarvitseeko tulevaisuus ihmistä? Kysymyksen voi lukea myös vähemmän kirjaimellisesti: säilyykö ihmisyys läpiteknologisoituneessa, datan ja algoritmien ohjailemassa yhteiskunnassa? Jotta uhkakuva mekanistiseen koneeseen sulautuneesta ihmisestä vältettäisiin, teknologiavetoisesta tietoyhteiskunnasta tulisi pyrkiä ihmisyyttä vaalivaan merkitysyhteiskuntaan, jossa teknologia valjastetaan mielekkään, syvästi merkityksellisen elämän tavoitteluun ja eettisen valveutuneisuuden edistämiseen.

Merkitysyhteiskunnan voi nähdä yhteiskunnallisena mallina, joka käytännössä toteuttaa uuskasvun ajatusta. Valistuksen rajatusta edistyksen käsitteestä on päästävä arvorationaaliseen yhteiskunnan määrittelyyn. Malaskan mielestä kehityksen suurin haaste on lopulta ihmisyyden kehittämisen haaste; ihmisen sisäinen kasvu antaa uusia näkemyksiä kaikkeen kasvuun. Malaskan johtoajatus seuraa modernin tulevaisuudentutkimuksen ”perustajaa” Ossip K. Flechtheimia, joka antoi tulevaisuudentutkimuksen missioksi eettisesti ajattelevan, vastuullisesti toimivan humanistisen Homo Humanus -ihmistyypin kehittämisen.

Yhteiskunnallinen muutos ja aineettomat tarpeet

Dosentti Markku Wilenius Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskuksesta jatkoi esityksessään ”Yhteiskunnallisten muutosten dynamiikka” luonnon, teknologian, ihmisen ja yhteiskunnallisen muutoksen tarkastelua.  Myös Wilenius painotti suoraviivaisen, lainomaisen edistyksen ajatuksesta luopumisen tärkeyttä tarkasteltaessa yhteiskunnallista muutosta: yhteiskuntien kehitys ei ole lineaarista, vaan ennemmin satunnaista ja syklistä. Historialla ei ole päämäärää jota kohden edistys kulkee. Kehityksessä on kuitenkin myös säännönmukaista historiallista lineaarisuutta aineellisuudesta aineettomuuteen: Malaskan mukaan olemme siirtyneet perustarpeiden yhteiskunnasta materiaalisten tarpeiden yhteiskuntaan – materiaalisten tarpeiden yhteiskunnasta olemme puolestaan parhaillaan siirtymässä aineettomien tarpeiden yhteiskuntaan. Aineettomien tarpeiden yhteiskunta taas voidaan nähdä eräänlaisena syklisenä paluuna esiteollisiin yhteiskuntiin, joissa jaettu kulttuuri sulki ihmiset sisäänsä ja antoi elämälle maallisen ylittävän mielen.

Tietoyhteiskunta voidaan nähdä välivaiheena historiallisessa siirtymässä materiaalisten tarpeiden yhteiskunnasta aineettomien tarpeiden yhteiskuntaan. Tietoyhteiskunta oli ennen kaikkea teknologisen infrastruktuurin rakentamisen vaihe, samalla tapaa kuin rautateiden rakentaminen edelsi varsinaista teollista yhteiskuntaa. Kun teollisuusyhteiskunnan alkuvaiheessa uutta infrastruktuuria käytettiin maatalouden tehostamiseen, informaatioyhteiskunnan alkuvaiheessa (n. 1975–2010) ICT-teknologiaa käytettiin ennen kaikkea teollisten prosessien tehostamiseen. Uusi, aineettomien tarpeiden yhteiskuntavaihe on nyt alkanut kehkeytyä, kun ICT-infrastruktuuria on alettu soveltaa aineettomaan tuotantoon, palvelutalouteen ja vuorovaikutuksen ”tehostamiseen”. Wileniuksen mukaan ajankohtaisin yhteiskunnan tulevaisuuskysymys kuuluukin: mitkä ovat uuden palvelu- ja vuorovaikutusyhteiskunnan keskeiset toimijat, kuinka he/ne toimivat ja millaisten arvojen pohjalta?

Yhteiskunnallista muutosta voi Malaskan mukaan hahmottaa yhteiskunnan keskeisten sektoreiden vuorovaikutuksena – kulttuurin, sosiaalisen alueen ja talouden. Wilenius toi esiin Malaskan ajatuksen siitä, että jokaisella näistä sektoreista on oma ohjaava periaatteensa. Kulttuurin periaate on vapaus – vapaus luoda uutta. Sosiaalisen alueen periaate on tasa-arvo – ainakin lähisuhteissa (myös perhesuhteita laajemmissa) on aina pyritty tasa-arvoon, ja sosiaaliset järjestelmät perustuvat aina ajatukselle oikeudenmukaisuudesta. Talouden periaate on solidaarisuus – onhan talous ollut historiallisesti ennen kaikkea vastavuoroista vaihtoa, ja luonut taloudellisten suhteiden lisäksi sosiaalisia siteitä. Yhteiskunnan perussektoreiden periaatteet voi ymmärtää myös normatiivisesti, ihanteina: ne ovat toteutuneet historiassa vajavaisesti, ja hyvän yhteiskunnan rakentaminen lähtee näiden periaatteiden vaalimisesta ja jalostamisesta.

Pohjimmiltaan tulevaisuuden yhteiskuntien kehitys muodostuu siis näiden kolmen perusalueen – kulttuurin, sosiaalisen alueen ja talouden – vuorovaikutuksesta sekä niiden ohjaavien periaatteiden kulloinkin saamista muodoista. Jotta tulevaisuuden tutkija voisi ymmärtää kehkeytyvää muutosta, häneltä vaaditaan ennen kaikkea näkemystä tavoiteltavista tulevaisuudentiloista ja arvoista (päämäärätieto), tietoa ja ymmärrystä nykyhetkestä (tilannetieto), sekä tietoa muutokseen vaadittavista resursseista (voimavaratieto). Todellinen, tuloksellinen tulevaisuustieto on näkemystietoa, jossa tosiasioiden tuntemus yhdistyy inhimilliseen näkemykseen ja ymmärrykseen.

Höpötys ja oivallus

Marja-Liisa Viherä syventyi omassa esityksessään aineettomien tarpeiden vuorovaikutusyhteiskuntaan. Viherä siteerasi Malaskan tulevaisuuspoliittista hahmotelmaa vuodelta 1983, jossa Malaska näkee tulevaisuuden yhteiskunnan rakentuvan ensisijaisesti ihmisten välisestä kommunikaatiosta – syntyy vuorovaikutusyhteiskunta, jonka perustarve on kommunikaatio.

Vuorovaikutusyhteiskunta vaikuttaa käsitteenä paradoksilta, sillä kaikki yhteiskunnat rakentuvat luonnollisesti vuorovaikutukselle. Vuorovaikutusyhteiskunnassa kommunikaatio – yhteisten merkitysten tuottaminen ja välittäminen – nousee kuitenkin kaiken toiminnan keskiöön. Informaatioteknologian ”ydin” on siinä, että se luo sen aineellisen perustan, joka mahdollistaa rikkaalle ja vapaalle kommunikaatiolle rakentuvan yhteiskunnan. Vuorovaikutusyhteiskunta on luova yhteiskunta, sillä juuri rikas, monipuolinen ja vapaa vuorovaikutus on luovuuden tärkein edellytys.

Sosiaalista mediaa tai Web 2.0:aa voi pitää vuorovaikutusyhteiskunnan ensimmäisenä sosio-teknisenä ilmentymänä. Viherä nosti esiin kysymyksen, onko sosiaalinen media kuitenkaan sitonut ihmisiä yhteen, kuten sen kuuluisi tehdä. Ainakin sosiaalinen media on teknologiana noussut harvinaisella tavalla ihmisten tarpeista: tietotekniikka edisti teollisuuden tehostamista ja globalisaatiota, kun taas sosiaalinen media palvelee ennen kaikkea yksilöiden, kansalaisten ja verkostojen tarpeita ja on syntynyt ihmisten omasta toimeliaisuudesta. Jos sosiaalinen media – tai internet – on uuden yhteiskunnan perusteknologia ja sen materiaalinen perusta, silloin vuorovaikutusyhteiskunta rakentuisi historiallisesti ainutlaatuisella tavalla ruohonjuuritasolta lähtien.

Kuinka hyvin vuorovaikutusyhteiskunta toimii ja kuinka tehokkaasti se sitoo ihmisiä yhteen, riippuu Viherän mukaan siitä, syntyykö ”höpötyksestä oivallusta”, ja syntyykö oivalluksesta puolestaan uutta – yksilöiden ajatusten integraatiota. Elinvoimainen tietoyhteiskunta edellyttääkin viestintävalmiuksia: viestinnän taitoja, toimivia käyttöliittymiä ja kommunikaatioalustoja, sekä motivaatiota, halua jakaa ja kommunikoida, vaalia yhteistä kulttuuria.

Viime aikoina nousseet trendit, kuten internetin sisältömassojen kuratointi ja big data, viittaavat siihen, että informaatiotulvaa todella kyetään jalostamaan merkityksellisiksi sisällöiksi. Erityisesti uudet kommunikaatioalustat, kuten mikroblogipalvelut Tumblr, Pinterest ja Twitter, kuratointiin panostava Youtube sekä algoritmin kuratoima personoitu ”sanomalehti” Zite, lupaavat tulevaisuutta, jossa höpötys ja häly jalostuvat joksikin uudeksi ja arvokkaaksi. Viherän esityksen perusteella tulevaisuuden kriittisin kysymys koskee juuri viestintävalmiuksia ja sosio-kulttuurisia tekijöitä: ainoastaan uudenlainen kommunikaation kulttuuri, talous ja teknologia pystyvät muuttamaan toimintatapojamme niin, että syntyy jotain todella uutta.

Teollisesta tuottavuudesta uustuottavuuteen

Mika Hyötyläinen TeliaSonerasta tarkasteli tuottavuuden käsitteessä mahdollisesti tapahtuvia muutoksia. Perinteinen tuottavuusparadigma samastaa tuottavuuden tehostamiseen (”tuotos jaettuna panoksella”). Samaan tapaan kuin muut ajattelun luutumat, perinteinen tuottavuusparadigma sokeuttaa helposti siten, että jokin kokeellisempi, innovatiivisempi suunta jää kokonaan huomiotta. Jos tehostamisen eetoksesta kyettäisiin luopumaan – siirtymään teollistamiskeskeisestä logiikasta asiakaskeskeiseen logiikkaan – voisimme luoda uutta arvoa, uusia palveluita ja uusia tuotteita. Näin siirtymä palveluyhteiskuntaan riippuu siitä, kuinka hyvin, ennakkoluulottomasti ja kekseliäästi kykenemme soveltamaan ICT-teknologiaa.

Uudessa tuottavuusparadigmassa perinteinen, tehostamiskeskeinen ja teollisen logiikan mukainen tuottavuus voi olla jopa haitallista ja tuottavuutta vähentävää, sillä karsiessaan pois kaiken ”turhan” se karsii samalla usein myös ”epäsovinnaiset” innovaatiot ja uudet toimintamallit. Voisi ajatella, että perinteinen tuottavuus vastaa kilpailukykyä, siis markkinoilla pärjäämisen perusedellytyksiä. Näin uusi tuottavuuskäsitys kytkeytyisi ennemmin kilpailuetuun, uusiin ainutlaatuisiin tuotteisiin ja uusiin ansaintamalleihin. Yrityksen näkökulmasta uuskasvua saavutetaan keskittymällä kilpailuetuun, mikä vaatii toimintatapojen uudistamista, mihin puolestaan päästään vain oikeanlaisella, rohkealla ja tulevaisuuteen suuntaavalla johtamisella. Yksi keskeisimmistä uudenlaista tuottavuutta aikaan saavista muutostekijöistä voi olla prosumerismin (producer + consumer) voimistuminen: tuottaminen ja kuluttaminen tapahtuvat samanaikaisesti tai niitä on muuten vaikea erottaa toisistaan. Asiakkaat osallistuvat tuotteiden ja palveluiden tuottamiseen tai tuottavat ja kuluttavat niitä omaehtoisesti, ja vastaavasti työntekijät toimivat kuluttajien tavoin jalostamalla kuluttamaansa uusiksi tuotteiksi ja tavoittelemalla työssään samankaltaisia asioita kuin vapaa-ajallaan. 

Talouskasvua ihmisen ja luonnon jännitteestä

Yritysfuturologi Tarja Meristö käsitteli alustuksessaan kestävän kehityksen ja ekologisten arvojen historiaa yritysnäkökulmasta 1970-luvulta tähän päivään. Kun 1970-luvulla alettiin puhua kasvun rajoista ja ympäristöongelmista, uudet ajatukset torjuttiin jyrkästi. Nyt ympäristön huomioiminen on Meristön mukaan osa yritysten normaalia toimintaa. Ympäristöasioiden tulee oletusarvoisesti olla kunnossa. Samalla ”maailman pelastamisesta” on tullut yhä kannattavampi bisnes. Jos talouskasvu syntyi kylmän sodan aikana itä-länsi -jännitteestä, syntyy se nyt yhä vahvemmin ihminen-luonto -jännitteestä. Voisiko kapitalismin seuraava ”luova tuho” nousta jonkinlaisesta yritysradikalismista?

Uusi renessanssi?

Antropologi Tapio Tamminen päätti päivän alustuksellaan planetaarisesta tietoisuudesta. Tässä keskeinen kysymys on, voimmeko ratkaista ongelmia niillä samoilla ajattelumalleilla, jotka ongelmat alun pitäen synnyttivät. Maanläheisesti tulkittuna planetaarinen tietoisuus tarkoittaa ylikansallisuutta, uutta globaalia etiikkaa ja universaalia solidaarisuutta, joka kattaa ihmisten lisäksi luonnon. Tämä olisi Tammisen mukaan planetaarisen tietoisuuden ”rationaalinen kehityspolku”, jossa Benedict Andersonin kuvailema kuviteltu kansakunta laajennetaan koko maapalloon ja jossa syntyy globaali kollektiivinen tietoisuus. Muutos olisi harvinaislaatuinen, mutta täysin mahdollinen: se vertautuisi antiikin ja renessanssin syntyyn. Planetaarisen tietoisuuden toinen kehityspolku on luonteeltaan ”filosofis-uskonnollinen”: mystinen, globaalin tietoisuuden kvanttihyppy. Filosofis-uskonnollis-mystinen planetaarinen tietoisuus ja tietoisuuden loikka syntyisi kaiken ykseyden sisäistämisestä.

Voimme nähdä ekologisen, globaalin ”kuvitellun yhteisön”, uskontojen uudelleen nousun, uskonnollisperustaisen ekologisen tietoisuuden, tai sitten kvanttifysiikkaan ja systeemiteoriaan perustuvan uuden kosmologian. Niin tai näin, voimme olla kehityksen kynnyksellä, jossa joko kohtaamme katastrofin tai vältämme sen muuttamalla radikaalisti maailmassa olemisen, toimimisen ja ajattelemisen tapoja. Jälkimmäisessä saavuttaisimme kestävän maailman, uuden globaalin renessanssin.

 

Juho Ruotsalainen
Projektitutkija, Tulevaisuuden tutkimuskeskus

 

- -

 

 

Asiasana:
Tagit:

​Kirjoittaja Juho Ruotsalainen
toimii projektitutkijana
Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen
Helsingin toimistossa.

Kirjoitus perustuu Ruotsalaisen
FUTURA-lehdessä 2/2013
julkaistuun artikkeliin 'Uuskasvun kynnyksellä – näkökulmia Pentti Malaska -seminaarin puheenvuoroihin'.

 

 sonera-2.jpg

sonera-4.jpg

sonera-3.jpg

sonera-1.jpg

sonera-5.jpg