2 / 2000
Sisällys | Uutiset | Väitökset | Yhteystiedot
KIELIPÄÄ Miten Suomen sivistyneistö alkoi puhua suomea
Kaisa Häkkinen
Kirjoittaja on suomen kielen professori.
Suomenkielistä kirjallisuutta alettiin painaa 1540-luvulla, mutta kesti satoja vuosia, ennen kuin kirjakielestä tuli kaikki elämän alat kattava ja koko Suomen kansaa yhdistävä kielimuoto. Vanha kirjakieli oli parhaasta päästään uskonnollista, länsimurteista ja ajan mittaan yhä vanhakantaisemmaksi käyvää kieltä, joka kaikui kyllä komeasti kirkossa, mutta ei sopinut jokapäiväisen arkielämän käyttökieleksi. Oppimaton kansa puhui omia paikallismurteitaan, sivistystä hankkineet siirtyivät puhumaan ruotsia, latinaa, saksaa ja ranskaa. Suomalaista yleispuhekieltä ei Ruotsin vallan aikana ollut vielä olemassa.
Kun suomea 1800-luvun alussa alettiin kehittää sivistyskieleksi, ensi sijalla oli jälleen kirjakieli. Kansankieli sai toimia varastona, josta ammennettiin supisuomalaisia, ilmaisuvoimaisia sanoja ja rakenteita. Suurta arvostusta nauttivat itämurteet, jotka olivat säilyneet ruotsin kielen vaikutuksen ulottumattomissa ja joiden alueelta saattoi vielä löytää näytteitä ikivanhasta kalevalaisesta kansanrunoudestakin. Paikallismurteista ei mitään tiettyä kuitenkaan haluttu nostaa uuden kirjakielen asemaan, vaan parhaita ominaisuuksia poimittiin esiin yksi kerrallaan.
Kaupunkien suomalaisesta puhekielestä ei tämän ajan kielentutkijoilla ollut mitään hyvää sanottavaa. Kustaa Renvall kauhisteli vuonna 1840 ilmestyneen kielioppinsa esipuheessa turkulaisen naisväen puhetta: Onk syster ollu visitin pääl, tul helsaman minun päällen; se farlit seilata tormiss yli haavin. Ei tällaista sekasotkua voinut suositella kenenkään sivistyneen ihmisen puhekieleksi. Maaseudun paikallismurteita taas pidettiin niin raakoina ja kehittymättöminä, ettei niillä sivistynyt ihminen voinut suutansa liata.
Vähitellen suomea sentään rohjettiin kokeilla myös julkisuuden puhekielenä. Ensi askel otettiin Savo-Karjalaisen osakunnan vuosijuhlassa vuonna 1845, jossa ylioppilas Robert von Fieandt pitkän harkinnan jälkeen piti vieraiden osakuntien opiskelijoille suomeksi kauniin puheen, osaksi runomittaisen ja mitä suloisinta kieltä käyttäen, kuten osakunnan kuraattorina toiminut Herman Kellgren kirjoitti ystävälleen. Tämä ennenkuulumaton teko herätti snellmanilaishenkisen osakunnan piirissä suuren ihastuksen, ja kuusi muutakin puhetta pidettiin sitten suomeksi. Sakari Kajander puhui leveällä talonpoikaismurteella, mutta sitä paheksuttiin: tylsyyksiä koko seurakunnan riemuksi. Kuulijoita ei hellyttänyt se, että Kajander puhui nimenomaan savon murretta. Monet joutuivat myös toteamaan, että kaikki suomenkieliset puheet olivat ymmärrykselle ja korvalle käsittämättömät, mutta ei suinkaan sydämelle ja tunteelle.
Helsingin yliopistoon perustettiin suomen kielen professuuri vuonna 1850, mutta opetus kävi ensi alkuun ruotsiksi. Matias Aleksanteri Castrénin jälkeen professoriksi nimitetty Elias Lönnrot huomasi kuitenkin, ettei missään ollut nimenomaisesti kielletty luennoimasta suomeksi. Niinpä hän vuonna 1856 päättikin pitää luentonsa suomen kielellä, jotta opiskelijat ikään kuin kaupan päälle saisivat myös käytännön kielenopetusta. Seuraavana vuonna järjestettiin ensimmäinen suomenkielinen tohtorinväitös, kun Rietrikki Polén puolusti tutkimustaan suomalaisen kirjallisuuden historiasta. August Ahlqvist oli Helsingin yliopiston ensimmäinen rehtori, joka lukukauden alkajaisissa piti suomenkielisen puheen vuonna 1885. Seuraavan vuoden promootiossa Ahlqvist tervehti maistereita ja tohtoreita suomeksi. Yliopiston suuressa konsistorissa käytti ensimmäisen suomenkielisen puheenvuoron vasta hänen seuraajansa E. N. Setälä vuonna 1893.
Jokapäiväisessä elämässä koulutettu väki pysyi sitkeästi ruotsinkielisenä. Jopa itse Elias Lönnrot, joka koulutielle pyrkiessään oli joutunut vaikeuksiin puutteellisen ruotsin taitonsa takia, käytti vanhoilla päivillään mieluiten ruotsia kotikielenään. Tunnetuin esimerkki päinvastaisesta kielenvaihtotapauksesta oli Georg Zacharias Forsman, joka päätti ryhtyä suomalaiseksi Yrjö Koskiseksi kieltä myöten ja opetteli suomen niin hyvin, että hänen teoksensa kelpasivat asiaproosan malliksi syntyperäisille suomalaisillekin.
Vuonna 1894 alkoi aatelisarvoon korotettu Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen puhua suomea valtiopäivillä aatelissäädyssä, jossa tähän asti oli käytetty yksinomaan ruotsia. Hän häiriköi myös pääkaupungin hienoissa liikkeissä puhumalla suomea. Eino Leino kuuluu todenneen, että Helsingin säätyläisistä kaikki muut paitsi Yrjö-Koskinen luulivat muuttuvansa moukiksi suomea puhuessaan.
Jo 1800-luvun lopulla oli tiedepiireissä pohdiskeltu puhe- ja kirjakielen suhdetta ja tultu siihen tulokseen, että sivistyneen ihmisen piti puhua niin liki kirjakieltä kuin sopi. Kirjakieli olikin ainoa selkeä malli niille, jotka opettelivat suomea toisena tai vieraana kielenä. Sama ihanne säilyi koko 1900-luvun alkupuolen, ja esimerkiksi kansakouluissa murteiden puhumisesta moitittiin ja joskus rangaistiinkin. Vasta 1900-luvun jälkipuolella oivallettiin, että kielenparsi on kuin vaate: se täytyy valita tilanteen mukaan.
Sisällys | Uutiset | Väitökset | Yhteystiedot
Tiedotus <tiedotus@utu.fi>, 11. huhtikuuta 2000Sivu on ladattu kertaa 11.4. alkaen.