5 / 2000
Selaa eteenpäin | Sisällys | Uutiset | Väitökset | Yhteystiedot
Paluulippu keskitysleiriltä
"Vaeltava juutalainen". Münchenissä vuonna 1937 järjestetyn
juutalaisten asemaa historiassa ja yhteiskunnassa valottaneen
näyttelyn juliste samasti juutalaisuuden ja kommunismin.Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriin tuotiin toisen maailmansodan aikana junakuormittain juutalaisia ympäri Eurooppaa, mutta vain harva pääsi leiriltä myös pois junalla. Suurin osa haihtui savuna ilmaan leirin krematorioiden piipuista. Tšekki Pavel Stránský, 79, on yksi niistä harvoista, jonka onnistui saada myös paluulippu.
– Rakkaus oli se voima, joka auttoi kestämään. Työskentelin leirillä lasten kanssa ja toivo vaimoni saamisesta takaisin oli koko ajan mielessäni, Stránský painottaa tämän suuren voiman vaikutuksia selviytymiseensä.
Kun Stránský kiertää nykyään Saksassa kertomassa kokemuksistaan, nuoret kysyvät häneltä aina sitä, vihaako hän saksalaisia.
– Vastaan heille, että jos minulla olisi sydämessä vihaa, en varmasti tulisi tänne. Korostan heille sitä, että heidän ei tarvitse kantaa vastuuta isoisiensä töistä, mutta entistä parempi Saksa, Eurooppa ja maailma on heidän vastuullaan.
Nuoret tiedonhaluisia
Luentojen lisäksi Pavel Stránský opastaa turisteja Tšekissä Theresienstadtin ja Puolassa Auschwitz-Birkenaun entisissä keskitysleireissä. Hänen mukaansa nuoret saksalaiset ovat hyvin kiinnostuneita historiasta, mutta vanhempi väki ei käy entisillä leireillä yhtä aktiivisesti.
Natsit sijoittivat Stránskýn Theresienstadtin leirille joulukuussa 1941. Auschwitz-Birkenauhin lähtevään junaan hänet kuormattiin noin kaksi vuotta myöhemmin. Ihmiset ahdettiin umpitavaravaunuihin niin tiukkaan, että he sopivat vain seisomaan kaksi yötä ja yhden päivän kestäneen matkan ajan. Ruokaa ja juomaa ei tarjottu koko matkan aikana.
Pavel Stránský meni naimisiin rakkaan Veransa kanssa vain päivää ennen junan lähtöä kohti itää. Jo ennen sotaa teini-iässä toisiinsa tutustuneet Pavel ja Vera olivat perheidensä ainoita lapsia. Vera ja hänen äitinsä lähtivät vapaaehtoisesti Pavelin mukaan kohti Auschwitz-Birkenauta. Muita perheiden jäseniä ei ollutkaan enää siinä vaiheessa elossa.
Nuoripari, Vera ja Pavel, joskus sodan jälkeen kävelyllä Prahassa.
Kuva Pavel Stránskýn kotiarkisto
Isä ei kestänyt Pavelin isä teki itsemurhan, kun natsien toimet veivät häneltä mahdollisuuden normaaliin elämään. Isä oli varannut unilääkettä myös puolisonsa ja poikansa itsemurhia varten, mutta nämä eivät halunneet siihen vaihtoehtoon turvautua.
Pavelin äidin natsit lähettivät tuhoamisleirille itään vuonna 1942 korkea-arvoisen saksalaisen virkamiehen Reinhard Heydrichin salamurhan jälkeen. Veran isä kuoli Theresienstadtin leirillä.
Monet vanhat ja sairaat ihmiset kuolivat jo matkalla Auschwitz-Birkenauhin ja loput melko pian leirillä, jossa alastomia ihmisiä muun muassa pidettiin kylmän suihkun jälkeen pakkasessa ulkona. Vartijat käyttivät lisäksi ahkerasti puisia pamppujaan. Leirillä oli myös koiria, jotka oli opetettu puremaan vankeja erityisen arkoihin kohtiin.
Tämän Auschwitz-Birkenaun porttirakennuksen läpi johtavia kiskoja pitkin saapuivat vangit junilla Euroopan suurimmalle tuhoamisleirille. Ihmisestä sika – Natsien käytös oli hyvin epäloogista. Myöhemmin leirillä Saksassa yksi vartijoista, joka oli ammatiltaan toimittaja, keskusteli kahden kesken kanssani aivan normaalisti, mutta kun näköpiirin saapui toinen vartija, hän alkoi haukkua minua suuriäänisesti juutalaissiaksi.
– Keskitysleirit olivat ilmeisen haluttuja palvelukohteita sotilaille, sillä siellä he olivat turvassa vihollisen luodeilta päinvastoin kuin rintamilla.
Pavel on tavannut sodan jälkeen vain yhden entisen keskitysleirivartijan.
– Eräällä luennolla Saksassa suuri mies nousi ylös ja kertoi, että hän on joutunut kokemaan kaiken saman sodan jälkeen venäläisten vankileirillä. Muu yleisö ei ollut asiasta samaa mieltä.
– Mies kertoi liittyneensä natseihin 16-vuotiaana ymmärtämättömyyttään. Luennon jälkeen hän tuli luokseni, ja pyysi saada kätellä minua, koska sillä oli hyvin suuri merkitys hänelle. Kättelin miestä.
Setä pyöveli
Pavel pääsi Auschwitz-Birkenaun tšekkiläisen perheleirin lasten osastolle opettajaksi. Lasten osastolla järjestettiin joka keskiviikko tilaisuus, jossa lapset esiintyivät. Tähän tilaisuuteen osallistui lähes joka viikko myös raakoja ihmiskokeita tehnyt lääkäri Josef Mengele.
Hän otti lapsia syliinsä ja esittäytyi heille lempeänä setä Mengelenä, ja jonkin ajan kuluttua hän lähetti samoja lapsia tuhottavaksi kaasukammioihin. Kaasukammioissa surmattiin eräänä päivänä jopa 18 000 Unkarin juutalaista, lapsia, naisia ja miehiä.
Kun liittoutuneet aloittivat Saksan suurpommitukset, Auschwitz-Birkenausta alettiin lähettää keskitysleirivankeja raivaamaan pommitustuhoja. Pavel ja Vera lähetettiin eri kuljetuksissa Saksaan kesällä 1944, mutta Veran äiti ei tähän joukkoon päässyt, vaan hänen elämänsä päättyi Auschwitz-Birkenaun kaasukammiossa. Pavel sijoitettiin Saksassa aluksi töihin synteettistä öljyä valmistaneeseen tehtaaseen.
Yhdessä tällaisessa pitkässä parakissa toimi Auschwitz-Birkenaun-keskitysleirin Tšekin juutalaislasten koulu, jossa Pavel Stránský opetti. Kuoleman marssi Kun puna-armeija alkoi lähestyä Schwarzheiden keskitysleiriä, Pavelilla alkoi kuoleman marssi kohti Theresienstadtia. Tälle marssille lähti noin 300 miestä, joista runsaat 200 pääsi perille.
Theresienstadtiin saapuessaan Pavel painoi 36 kiloa, joka oli vain puolet hänen normaalista painostaan. Lääkäri, joka tutki hänet pian vapautumisen jälkeen, puisteli päätään, sillä hengissä selviytymistä keskitysleiriltä ei voinut oikein perustella lääketieteellisesti. Miten esimerkiksi jatkuvassa nälässä pidetyt sekä ahtaissa ja likaisissa tiloissa asuneet ihmiset välttyivät tuberkuloosilta?
Heti Prahaan saavuttuaan Pavel alkoi selvittää sitä, missä hänen rakas puolisonsa Vera oli. Tšekkoslovakian radio auttoi ihmisiä omaisten etsimisessä lukemalla nimilistoja päivittäin.
Jälleen yhdessä
Haku tuotti tulosta, ja Pavel sai tietää, että Vera oli sairastunut pilkkukuumeeseen pian sen jälkeen, kun britit olivat vapauttaneet Bergen-Belsenin keskitysleirin vangit Saksassa. Tiedonantaja tiesi myös kertoa sen, että Vera oli toipumassa sairaudestaan ranskalaisessa Punaisen Ristin sairaalassa.
Vera saapui Pavelin luokse heinäkuussa 1945. He ottivat käyttöön teräksiset vihkisormuksensa toisen avioliittoon vihkimisen jälkeen. Sormukset olivat olleet koko sota-ajan Pavelin kristityllä tädillä säilytyksessä. Pavelilla sormus on edelleen käytössä. Samassa kädessä kuin tämä rakas sormus on myös Auschwitz-Birkenaun keskitysleirillä tatuoitu numerosarja 170932.
– Jotkut ovat poistattaneet tatuointeja, mutta minusta se saa olla siinä, sillä se ei ole minun häpeäni.
Turun synagogan koululuokassa Moses Rubinstein kertoi koulumuistojaan Pavel Stránskýlle, joka aloitti yli kuukauden mittaisen Suomen-vierailunsa Turusta. Varusmieheksi Pavel ei ehtinyt viettää pitkään siviilielämää, sillä jo syksyllä 1945 hänet määrättiin suorittamaan varusmiespalvelustaan Tšekkoslovakian puolustusvoimiin. Sodan jälkeen Tšekkoslovakiassa vallitsi vielä kolme vuotta demokratia, jonka jälkeen kommunistit nousivat valtaan Neuvostoliiton tuella.
Myös Pavel ja Vera liittyivät kommunistiseen puolueeseen, ei kuitenkaan aatteellisista syistä vaan siksi, että Neuvostoliitto oli vapauttanut Tšekkoslovakian natsien vallasta ja kommunismin uskottiin tarjoavan ratkaisun juutalaiskysymykseen. Kolmen ja puolen vuoden keskitysleirillä oleskelun jälkeen kaikki lupaukset paremmasta tulevaisuudesta olivat miellyttävää kuultavaa.
– Vasta myöhemmin huomasimme, minkä virhearvion tuolloin teimme, Pavel painottaa.
Rakkaat lapset
Pavelille ja Veralle syntyi kaksi poikaa, Michal ja Jan. Ensimmäisestä pojasta tuli Michal, sillä Veraa oli hoitanut aivan erityisen hyvin keskitysleiriltä vapautumisen jälkeen ranskalainen sairaanhoitaja nimeltään Michelle.
– Lapsenlapsia on nyt neljä, kolme poikaa ja prinsessa, Pavel naurahtaa.
Nuoruudessaan Pavel oli suunnitellut opiskelevansa lääkäriksi, mutta tämä unelma jäi toteutumatta sotavuosien vuoksi. Sodan jälkeen hän työskenteli suurimman osan ajasta kirjakustantamossa. Hän oli tällöin sikäli etuoikeutetussa asemassa, että hän pääsi liikkumaan liikematkoilla myös lännessä. Neljää vierasta kieltä, englantia, ranskaa, saksaa ja espanjaa taitava Pavel on tehnyt myös käännöstöitä ja toiminut tulkkina.
Praha 1968
Syksyllä 1968, kun Varsovan liiton panssarit vyöryivät Prahaan, koko Stránskýn perhe siirtyi Länsi-Saksaan. Vera ei kuitenkaan viihtynyt siellä, ja hän palasi ensimmäisenä takaisin Prahaan.
– Vera oli isänmaallisempi kuin minä. Hän viihtyi vain siinä maassa, jossa hän oli lapsena leikkinyt, mutta minä voin asua missä tahansa demokraattisessa valtiossa, jossa minulla on perhe lähelläni.
Vera lepää nyt Prahan uudella juutalaisella hautausmaalla, jonne on haudattu muun muassa suuri tšekkiläinen kirjailija Frans Kafka. Pavel asuu tämän hautausmaan lähellä.
– Ensin jouduimme keskitysleiriin, sitten elimme kommunistisessa valtiossa ja viimeiset vuodet vietimme uudelleen käynnistyvässä demokratiassa. Vaikka elämämme ei ollut koskaan helppoa, avioliittomme ei milloinkaan säröillyt.
– Tämä on myös suuri rakkaustarina, Pavel kuvailee elämän vaiheistaan saksalaisen professorin Erhard Roy Wiehnen pyynnöstä kirjoittamaansa kirjasta.
Hän kirjoitti muistelmansa ensin saksaksi ja sitten tšekiksi. Englanniksi ne on kääntänyt nuori amerikkalainen opiskelija. Kirjasen englanninkielisen version nimi on Messengers for the Victims.
Pertti Itkonen
Selaa eteenpäin | Sisällys | Uutiset | Väitökset | Yhteystiedot
Yliopiston etusivu
Tiedotus <tiedotus@utu.fi>, 6. lokakuuta 2000Sivu on ladattu kertaa 6.10. alkaen.
