Koulutuksen työelämälähtöisyys ja korkeakoulusta valmistuneiden työllistettävyys ovat nousseet yliopistojen keskeisiksi tavoitteiksi. Yliopistoista on tullut merkittäviä toimijoita vastaamaan poliittisiin huoliin osaavan, joustavan ja ennen kaikkea innovatiivisen työvoiman saatavuudesta. Yliopistoja myös vastuutetaan yhä enemmän yhteiskunnan, elinkeinoelämän ja valtion suunnasta tuottamaan taloudellista kilpailukykyä.
Tilanne heijastuu kasvavina paineina opiskelun tehostamiseen, opiskeluaikojen lyhentämiseen ja opintosuunnitelmien muokkaamiseen osaamisperusteisiksi ja työelämälähtöisiksi. Opiskelijat myös odottavat vastinetta sijoituksestaan yliopistokoulutukseen, kuten koulutusta vastaavia ja hyväpalkkaisia työpaikkoja ja arvostettuja asemia työelämässä. Näiden kehityssuuntien seurauksena yliopistokoulutus on muuttunut välineellisemmäksi ja suorituskeskeisemmäksi, ja tavoitteeksi on muodostunut työllistettävyys – kyky saada ja pitää työpaikka ja tuottaa osaamista työmarkkinoille.
Yliopistot ovat alkaneet tarjota kursseja ja ohjelmia, joihin sisältyy käytäntöön linkittyvää tietoa työelämän tarpeisiin. Esimerkiksi Turun yliopistossa voi opiskella yrittäjyyskasvatusta osana omia perustutkinnon opintoja. Yrittäjyysopintojen tavoitteena on kasvattaa korkeakoulutettuja, jotka pystyvät työllistämään sekä itsensä että toiset. Yrittäjyyskasvatuksen ja -koulutuksen keskeiset tavoitteet ovat oppia yritteliäs elämäntapa ja oppia yrittäjäksi. Yrittäjyyskasvatusta tarjotaan kaikilla tieteenaloilla ja siihen kannustetaan kaikkia opiskelijoita. Kuitenkin vain harva opiskelija pitää yrittäjyyttä itselleen merkityksellisenä uravaihtoehtona.
Yliopistokoulutuksen keskeiseksi tavoitteeksi onkin noussut työllistettävien ja yrittäjämäisesti toimivien yksilöiden kasvattaminen. Työllistettävyydellä ei viitata yksinomaan työllistymiseen, eli työpaikan saantiin. Sen sijaan se tarkoittaa erilaisia ominaisuuksia, asenteita ja toimintatapoja, joiden avulla yksilö pyrkii parantamaan asemiaan epävarmoilla ja kilpailullisilla työmarkkinoilla. Yliopistotutkinto on passi, mutta lisäksi tarvitaan työmarkkinoilla käypää valuuttaa. Työllistettävyyteen usein liitettyjä ominaisuuksia ovat aktiivisuus, joustavuus, luovuus, riskinottokyky, innovatiivisuus sekä sosiaaliset taidot ja verkostoitumistaidot, joita voi kiteytetysti kutsua yrittäjämäisiksi kyvyiksi. Näitä niin sanottuja ”pehmeitä”, ”yleisiä” ja ”siirrettävissä” olevia taitoja ihminen kantaa kuin matkalaukkua navigoidessaan työpaikasta toiseen ja kilpaillessaan työmarkkinoilla.
Opiskelijoiden käsitys omista kyvyistään on yhteydessä työllistettävyyteen
Opiskelijat ovat myös itse omaksuneet työllistettävyyttä korostavan puhetavan. Hannu Rädyn johdolla tekemässämme tutkimuksessa havaitsimme, että eri aloja edustavien opiskelijoiden käsitys omista kyvyistään on yhteydessä oman työllistymisen arviointiin. Itseään ulospäinsuuntautuvina, kunnianhimoisina ja kilpailuhenkisinä pitävät opiskelijat olivat kaikkein toiveikkaimpia työllistymisensä suhteen. Itsensä akateemisesti kyvykkäiksi, kriittisiksi, teoreettisiksi ja älykkäiksi kuvanneet opiskelijat taas näkivät työllistymismahdollisuutensa muita heikompina. Akateemiset kyvyt eivät tutkimuksen valossa näyttäydy yhtä arvokkaina kuin yrittäjämäiset kyvyt kilpailtaessa työpaikoista ja asemista työmarkkinoilla.
Yliopiston vaalima työllistettävyyden eetos asettaa yliopisto-opiskelijoille ja korkeakoulusta valmistuneille uudenlaisia vaateita, kun heidän odotetaan edistävän pärjäämistään työmarkkinoilla panostamalla jatkuvaan oppimiseen ja itsensä kehittämiseen.
Maija Korhosen johdolla tekemässämme tutkimuksessa olemme osoittaneet, että työllistettävyyden vaatimus kohdistuu erityisen voimakkaasti nuoriin opiskelijoihin ja vastavalmistuneisiin, joille ei vielä ole ehtinyt kertyä paljon työkokemusta ja jotka vielä etsivät paikkaansa työelämässä. He joutuvat perustelemaan, miksi ovat suhteellisen vähäisestä työkokemuksesta huolimatta hyviä työntekijöitä, jotka ansaitsevat paikkansa työelämässä. Vaade jatkuvasta itsensä kehittämisestä ja pätevyytensä ja potentiaalinsa osoittamisesta työnantajille voi johtaa tunteeseen siitä, että mikään ei riitä. Uhkana on uupumukselle altistava ”liikaa tekemisen” riski, kun omaa osaamista joutuu jatkuvasti todistelemaan. Jo pelkästään itsensä jatkuva esittäminen työllistettävänä on kuluttavaa.
Työllistettävyyteen liitetyt yrittäjämäiset kyvyt ja ominaisuudet näyttäytyvät yleisinä ja kaikkia yliopisto-opiskelijoita ja korkeakoulusta valmistuneita samalla tavoin koskevina. Kuitenkin erilaiset työelämän ja muun elämän todellisuudet säätelevät ihmisten edellytyksiä, tarpeita ja halua toimia ihanteiden ja odotusten mukaisesti. Yksilökeskeinen työllistettävyyspuhe myös sivuuttaa sukupuolesta, yhteiskuntaluokasta ja iästä johtuvat eriarvoiset asemat työelämässä. Tällaisen puhetavan ja sen omaksumisen seurauksena työelämän ja organisaatioiden epäkohdat – mukaan lukien epätasa-arvoon liittyvät rakenteelliset ongelmat– näyttäytyvät yksilön omina puutteina ja vikoina, joista heidän itsensä on kannettava vastuu.
Akateemiseksi kansalaiseksi kasvaminen on pitkäjänteinen prosessi
Työllistettävyyden korostaminen yliopistokoulutuksessa on monella tapaa ongelmallista. Tulevaisuuden työelämätarpeita on vaikea ennustaa, eivätkä tutkijat ole päässeet yksimielisyyteen siitä, millaisia taitoja ja kykyjä tulevaisuuden korkeakoulutetuilla tulisi olla.
Yliopistokoulutuksen tuottama osaaminen ei ole myöskään suoraviivaisesti siirrettävissä jatkuvasti muuttuvan työelämän tarpeisiin.
Kuten Philippe Brown on kollegoineen tuonut esiin, yksilö voi olla työllistettävä, mutta työtä vailla. Työllistettävyys on suhteellista ja siihen vaikuttaa sekä työvoiman kysyntä että tarjonta työmarkkinoilla. Yksilön työllistettävyyttä arvotetaan suhteessa muihin hakijoihin. Kilpailua ei käydä vain yksilöiden, vaan myös erilaisten sosiaalisten ryhmien välillä. Sukupuoli, sosiaaliluokka, etnisyys ja ikä muokkaavat yksilön sosiaalista asemoitumista työmarkkinoilla. Kuten olemme omassa tutkimuksessamme tuoneet esiin, identifioituminen työväenluokkaan, naissukupuoleen tai leimautuminen ”vääränikäiseksi” voi heikentää yliopistosta valmistuneen työllistettävyyttä työnantajien silmissä.
Työllistettävyyden painottaminen voi myös johtaa yliopiston perinteisesti arvostamien akateemisten kykyjen kuten teoreettisen tiedon, kriittisen ajattelun ja tutkimuksen tekemiseen tarvittavien taitojen heikkenemiseen. Kuitenkin, epävakaassa maailmantilanteessa, jossa on viheliäisiä ongelmia ratkaistavana, on entistäkin tärkeämpää vaalia akateemista vapautta niin tutkimuksessa kuin koulutuksessakin.
Tulevaisuuden yhteiskunnassa tarvitaan yliopistosta valmistuneita akateemisesti kyvykkäitä ja viisaista henkilöitä, joilla on keskittymistä vaativaa syvällistä ja kokonaisvaltaista ymmärrystä ja jotka osaavat ajatella monipuolisesti, kriittisesti ja uudella tavalla. Akateemiseksi kansalaiseksi kasvaminen on pitkäjänteinen prosessi, joka tapahtuu vuorovaikutuksessa yliopisto ja -tiedeyhteisön kanssa. Tälle tulisi olla aikaa ja tilaa myös tulevaisuuden yliopistossa.
Päivi Siivonen
Kirjoittaja on kasvatustieteen professori. Puheenvuoro pohjautuu hänen 2.12.2025 pitämäänsä professoriluentoon.
