Tiedelinja podcast: Kohti halloweenia: ystävämme lepakot

Juontaja Erja Hyytiäinen:

Tervetuloa halloweenia edeltävän Tiedelinjan teemailtaan. Tutustumme lepakoihin. Keskustelemassa meillä on tohtorikoulutettava Mikka Kotila. Hän tuntee erityisen hyvin lepakot ja tekee niistä väitöskirjaa. Samalta biologian laitokselta on myös yliopistonlehtori Eero Vesterinen, joka puolestaan tutkii, mitä lepakot syövät. Sitten meillä on mukana biodiversiteettiyksikössä työskentelevä ympäristöekologian dosentti Mia Rönkä. Hän katselee ihmisen ja lepakon yhteistä eloa ja mikä meitä lepakoissa kiinnostaa. Ennen kuin päästetään asiantuntijat ääneen, niin muistutan, että tuolta alalaidasta löydätte chat‑laatikon. Siihen voi kirjoittaa kysymyksensä tai kommenttinsa. Me sieltä niitä sitten napsimme keskusteluun mukaan. Olen Erja Hyytiäinen, Turun yliopiston tapahtumakoordinaattori. Täällä kanssani on kollegani Antti Tarponen. Hän hoitaa tekniikkaa ja tuo meille varmaan muutaman kuvankin tänään nähtäville. Lähdetään liikkeelle. Mikka, kerrotko, mistä näkökulmasta sinä lepakoita katselet.

Tohtorikoulutettava Miika Kotila:

Moi, kuuluuhan ääneni hyvin?

Juontaja Erja Hyytiäinen:

Kuuluu.

Tohtorikoulutettava Miika Kotila:

Eli tosiaan teen väitöskirjaa. Taisi äsken tulla biologian laitos, mutta biodiversiteettiyksikkö on myös minulla se virallinen.

Juontaja Erja Hyytiäinen:

Hyvä. Kiitos, kun korjasit.

Tohtorikoulutettava Miika Kotila:

Teen väitöskirjaa lepakoista ja tarkemmin sanottuna lepakoiden äänistä. Tutkin, miten säätila ja ilmasto vaikuttavat lepakoiden kaikuluotausääneen. Jotta tutkimusaihe tuntuisi enemmän konkreettiselta, niin lepakoilla kaikuluotaus on nimenomaan saalistustilanteessa vastine näkökyvylle, koska pimeässä ne eivät pysty näön avulla saalistamaan. Lepakoilla on ihan kohtalainen näkö, mutta ne eivät sitä niissä tilanteissa käytä. Tämän takia se kaikuluotaus on niille tosi tärkeä. Kaikuluotaukseen voivat vaikuttaa ilman fysikaaliset ominaisuudet, jotka määrittävät, miten ääni kulkee ilmassa. Samoin kuin ihmiset huomaavat, että jollain säällä näköetäisyys voi olla huomattavasti lyhyempi, niin lepakoilla säätila voi vaikuttaa esimerkiksi siten, että kaikuluotauksen kantomatka vaikka puolittuu. Jos normaalisti lepakko paikantaisi hyönteisen 500 metristä, niin voi olla, että se jää toisella kelillä alle kymmeneen metriin. Tämmöisiä asioita tutkin sekä maailmanlaajuisesti että erityisesti tästä eteenpäin Suomessa ja käyttäen pohjanlepakkoa, joka on meidän yksi yleisimmistä lepakoista. Ei minulla varmaan muuta tähän ole.

Juontaja Erja Hyytiäinen:
Hyvä. Kiitoksia, Miika. Otetaan sitten Eero Vesterinen ääneen. Nyt menee ilmeisesti oikein, kun sanon biologian yliopistonlehtori.

Yliopistonlehtori Eero Vesterinen:

Joo, biologian laitoksella. Hyvää iltaa kaikille. Olen kyllä ollut pitkään biodiversiteettiyksikössä. Ne vasta muutama vuosi sitten eriytyivät erilleen. Tutkin lepakoita lähinnä ravinnon kautta, mikä linkittyy myös tuohon Miikan aiheeseen. Olen yksi Miikan ohjaajista Harry Lehdon ja Thomas Lilleyn ohella. Kaikuluotaus vaikuttaa tietysti paljon siihen, miten lepakot havaitsevat ravintoa. Minulla lähtivät nämä lepakkotyöt aikanaan siitä, kun väitöskirjaa  tehdessäni todettiin, ettei tiedetä tarkkaan, mitä lepakot syövät. Tuolloin haluttiin selvittää, syövätkö ne surviaissääskiä,  joita esiintyy hirveästi ja joihin ympäristömyrkkyjäkin hiukan kertyy. Sitä kautta olen lepakoita tutkinut. Nykyään tietysti tutkin kaikkea mahdollista, mutta yleensä ravintoa, eli eri eliöiden vuorovaikutuksia. Dna on tärkein tutkimusvälineeni nykyään.

Juontaja Erja Hyytiäinen:

Hyvä. Kiitoksia, Eero. Sitten Mia Rönkä. Sinä olet ympäristöekologian dosentti. Mistä näkökulmasta lepakoihin olet tutustunut?

Dosentti Mia Rönkä:

Hyvää iltaa minunkin puolestani. Mukava olla täällä tänään keskustelemassa. Olen tosiaan ympäristöekologian dosentti biodiversiteettiyksiköstä. Työskentelen tietokirjailijana, tutkijana, tiedetoimittajana ja runoilijana. Lepakoihin olen päässyt tutustumaan etenkin hankkeen Lepakot tieteen ja taiteen siivin myötä, johon Thomas Lilleyn kanssa saatiin rahoitus Varsinais‑Suomen kulttuurirahastosta. Saimme siihen maakunnan kärkihankerahoitus. Olen ollut tässä hankkeessa muun muassa vetämässä työpajoja lapsille. Lisäksi hankkeen viimeisenä lopputuotteena valmistui juuri tällainen kirja Lepakon vuosi. Se on lasten tarinallinen tietokirja, jossa olen kirjoittajana. Haluaisin pohjustukseksi sanoa, että lepakoiden ja ihmisten yhteiselo on tosi vanhaa. Se pohjautuu jo niihin aikoihin kivikaudella, jolloin me ihmiset asuttiin luolissa ja meillä oli siellä huonekavereina lepakoita. Niiltä ajoilta itse asiassa lepakoilla ja ihmisillä on hyvin lähisukuinen loinen, eli tämä ihmisen seinälude, eli lutikka. Se on läheistä sukua lepakkolutikalle, joka lepakolla elää. Sitten kun ihmiset alkoivat rakentaa taloja ja muuttivat taloihin, niin lepakot muuttivat sinne myös. Lepakot eivät asu kanssamme siellä asuintiloissa, vaan ulkorakennuksissa, vinteillä ja kellareissa. Ne käyttävät rakennuksiamme päiväpiiloina, synnytysyhdyskuntina ja myös talvihorrospaikkoina. Ellei ihmisen ja lepakoiden yhteiseloa täällä pohjoisessa olisi, niin täällä ei varmaan olisi yhtä paljon lepakkolajeja ja lepakkojen yksilömäärät olisivat myös pienempiä, koska nämä lajit ovat täällä levinneet pohjoisimmalle rajalle ja ihmisen rakennusten tuoma suoja ja lämpö ovat niille tosi tärkeää. Paitsi että me ihmiset hyödytetään lepakoita, kuten myöhemmin varmaan illan aikana keskustellaan, niin lepakot myös hyödyttävät ihmistä hyvin monin tavoin.

Juontaja Erja Hyytiäinen:
Hyvä. Kiitoksia, Mia. Tuolta Antti varmaan laittaa meille kuvan. Pääsemme katsomaan hieman, minkälaisesta kaverista puhumme. Aika harvoin ilmeisesti pääsemme näkemään lepakoita ainakaan näin läheltä, että saattaa mennä semmoinen viuhahdus ohitse. Miika, onko meidän mahdollista jossain nähdä lepakoita?

Tohtorikoulutettava Miika Kotila:

On hyvin mahdollista. Voisin tähän sanoa, että muistan lapsuudesta, että olin jo pitkään ollut tietoinen lepakoista eläinkirjojen kautta ja tällä lailla. En kuitenkaan ollut koskaan nähnyt lepakoita, ja se harmitti. Se tuntui semmoiselta asialta, että ei hitsi, miten siistejä eläimiä, että kyllähän minä haluaisin nähdä lepakoita enemmän. Sitten se lopulta ratkesi sillä tavalla, että opin havainnoimaan juuri niitä viuhahduksia pimeässä ja tajusin, että nämä ovat niitä lepakoita. Tavallaan kun oppi tarkkailemaan juuri sellaisia ei mitenkään kovin hyviä tai selkeitä havaintoja, mutta kuitenkin oppi sen, että tämä ei voi olla lintu ja tämmöisissä tilanteissa lepakoita on enemmän näkynyt, niin sitten tajusi, että niitä on oikeastaan melkein joka ilta liikkeellä, jos on kesäisin semmoisessa paikassa, missä on vähänkin valoa, mutta kuitenkin riittävän pimeää niille. Täytyy sanoa, että muuten kuin näiden omien maastotöiden kautta en varmaan olisi nähnyt kovin montaa lepakkoa oikein lähietäisyydeltä tai hyvin. En ole esimerkiksi omasta halkopinosta koskaan löytänyt lepäilevää lepakkoa, mikä on se tyypillisin kohtaaminen ihmisen ja -lepakon välillä tai sitten ullakot ja tällaiset, jos sattuu omassa kodissa tai jossain mökin vintillä olemaan lepakkoyhdyskunta.

Yliopistonlehtori Eero Vesterinen:

Tuo on ihan hyvä. Voisin jatkaa tuohon, että itselläkin ensimmäiset havainnot olivat juuri mökiltä Lounais-Suomesta. Meillä oli videokamera 80-luvun lopulla. Kuvasimme taivasta vasten lepakoita, ja ne videot ovat vieläkin olemassa. Yhtenä päivänä kaivoin esiin ne videot. Komeita otuksia. Mutta emme mekään oikeastaan ikinä päästy tuolla tavalla näkemään tämän kuvan kaltaisia eikä tietysti ollut lupakaan koskea. Varmaan isolla osalla ihmisistä on epäsuoria havaintoja, että papanoita löytyy joistain paikoista. Ja jos on vesistöjen äärellä tai oikeastaan missä tahansa tiettyyn aikaan ja katselee vähän taivaalle, niin kyllä siellä aina vilahtelee lepakoita. Oliko Mialla vielä jotain?

Dosentti Mia Rönkä:

Voisin oikeastaan tähän vähän jatkaa. Nuo olivat hyviä kuvauksia näistä lepakoiden kohtaamisista. Itse olen miettinyt sitä, että usein ihmiset ja lepakot kohtaavat vähän sillä tavalla yllättäen. Monille ihmisille se kohtaaminen tulee hieman tilaamatta, sattumalta, että sitä ei osata odottaa, ja myös semmoisina aikoina, missä me ihmisinä emme ole ihan vahvimmillamme tai omimmillamme. Voi olla vaikka joku pimeä luola tai yöllä jossain metsässä. Ehkä juuri tämä on osaltaan vaikuttanut siihen, että lepakoita on pidetty hyvin kiehtovina, mutta toisaalta vähän semmoisina outoina ja jopa pelottavina. Toinen on tietty tämä lepakoiden lentokyky, mikä varmaan on ihmetyttänyt ihmisiä jo varhaisina aikoina, että miten tämmöinen hiiren näköinen kaveri pystyy lentämään, että onko tämä lintu, nisäkäs vai mikä tämä on. Esimerkiksi Aisopoksella on faabeli, missä lepakko teeskentelee linnuille olevansa lintu ja nisäkkäille nisäkäs. Se ikään kuin koettaa molempien leireissä pelata. Tarinan opetus on se, että lepakko joutuu sitten molempien porukoitten hylkäämäksi. Se ehkä myös osaltaan kuvastaa sitä, että lepakoita on pidetty vähän outoina, epämääräisinä tai kummallisina, että ei ole ihan tiedetty, mitä ne ovat ja miten niihin pitäisi suhtautua.

Juontaja Erja Hyytiäinen:

Tuossa tuli Mian puheenvuorossa se, että ollaan täällä lepakoiden pohjoisella reunalla, niin mitä lepakoita Suomessa tavataan? Miika varmaan osaa vastata.

Tohtorikoulutettava Miika Kotila:

Mainitsin aikaisemmin pohjanlepakon. Jos ajatellaan koko Suomea, niin todennäköisesti se on yleisin lepakkomme. Sitten napapiiriltä alaspäin on vesisiippa, joka on mahdollinen kandidaatti haastamaan pohjanlepakon valta-asemaa. Tilanne on siis se, ettemme varsinaisesti tiedä, mitä lepakkolajia on lukumääräisesti enemmän Suomessa, koska ei ole järjestelmällisiä kartoituksia. Pohjanlepakko ja vesisiippa ovat varmaan sellaiset hyvät kandidaatit yleisimmiksi lepakoiksi. Sen lisäksi yleisiä lajeja löytyy isoviiksisiippa ja viiksisiippa, jotka ovat hyvin samannäköisiä. Niitä on vaikea esimerkiksi lepakkodetektorilla erottaa. Sitten meillä on yleinen korvayökkö ja Etelä-Suomessa nyt aika kovasti ilmeisesti yleistyvä pikkulepakko. Pikkulepakko on eteläinen laji ja ainoa yleinen suomalainen lepakko, joka tiettävästi lähtee pitkälle muuttomatkalle aina syksyisin. Sitten mennään semmoisiin harvinaisempiin lepakoihin. Esimerkiksi Turun seudulla on ripsisiippa, joka on koko Suomen mittakaavassa tosi harvinainen, mutta niillä on täällä ihan todettuja pesintähavaintoja. Sitten on satunnaisharhailijoita kuten isolepakko. Myös etelänlepakko on joskus käynyt täällä. Mitähän vielä unohdan? Taitaa olla tuosta kääpiölepakosta ainakin jonkinlaisia havaintoja. Jos Eero tai Mia muistavat jotain vielä lisää.

Yliopistonlehtori Eero Vesterinen:

Ei nyt heti tule mieleen. Ne viisi lajia ovat varmaan yleisimmät, jotka useimmiten pystytään havainnoimaan. Jos näet lepakon vesien äärellä, niin se melkein varmasti on vesisiippa, ja sitten kulttuurialueilla pohjanlepakko. Sitten on muita, korvayökkö ja viiksi- ja isoviiksisiippa. Ne varmaan ovat ne yleisimmät. Maailmalla tietysti on hirveä määrä, onko niitä nyt 1300 lajia tällä hetkellä.

Tohtorikoulutettava Miika Kotila:

1400 taitaa olla.

Yliopistonlehtori Eero Vesterinen:

1400, ne koko ajan vain kasvaa ja kasvaa, että isoista määristä puhutaan.

Juontaja Erja Hyytiäinen:

Minkä kokoisia Suomessa tavattavat lepakot ovat?

Yliopistonlehtori Eero Vesterinen:

Paino on kymmenen gramman molemmin puolin. Isolepakko, joka on isoin harhailija täällä, niin jos muistan oikein, niin se voi olla 20 grammaa. Puhutaan pienten tiaisten kokoluokasta. Oikeastaan vielä vähän pienempikin. Semmoinen keskivertolepakko on vielä vähän kevyempi kuin sinitiainen tai hömötiainen.

Yliopistonlehtori Eero Vesterinen:

Kooltaan ne ovat todella pieniä. Jos mietitään koloja, mistä ne pystyvät ryömimään, niin ihan pienestä kolosta. Puhutaan semmoisesta tulitikkulaatikkoon mahtuvista otuksista suurimmaksi osaksi, mitä Suomessa on nyt. Todella pieniä. Se voi yllättää, kun lennossa ne näyttävät paljon suuremmilta, mutta sitten kun ne näkee jossain kolossa, niin voi olla kymmenen siinä pienessä kasassa.

Dosentti Mia Rönkä:

Voisin maailmalta lisätä vertailukohtana, että isoin lepakkolaji on Samoan lentävä koira, joka on puolitoistakiloinen ja pari metriä siipien kärkiväliltään, eli meidän isojen lintujen luokkaa. Sitten toisaalta pienimmästä päästä on kimalaislepakko, joka on vain parin gramman painoinen ja 14 senttiä siipien kärkiväliltään. Se kisaa puolestaan maailman pienimmän nisäkkään tittelistä etruskipäästäisen kanssa. Hyvin iso jakauma on tuossa koossa, mikä vaikuttaa myös siihen, mitä ne käyttävät ravinnokseen.

Juontaja Erja Hyytiäinen:

Eero, sinä olet tutkinut, mitä nämä suomalaiset lepakot käyttävät ravinnokseen. Mikä lepakoille maistuu?

Yliopistonlehtori Eero Vesterinen:

Hyönteisethän niille maistuvat. Jos nyt puhuttiin, että niitä on 1400maailmalla, niin vajaa 1000 on näitä hyönteissyöjiä, jotka kaikki syövät eri tavalla erilaisia selkärangattomia. Suomessa lepakot syövät perhosia ja kaksisiipisiä, eli erilaisia sääskiä, surviaissääskiä. Hyttysiäkin menee. Hämähäkkejä sitten jotkut harvinaisemmat lajit. Meillä on aika vähän niistä vielä tietoa, että se ei ole suinkaan ihan helppoa aina löytää tutkittavaksi näitä otuksia. Hyönteissyöjiä ne ovat ja sitä kautta hyödyllisiä monessa suhteessa. Ne voivat syödä erilaisia tuhohyönteisiä. Suomesta on satunnaisesti löydetty, mutta maailmalla on tutkimuksia, missä on ollut mukana ja on löydetty - semmoisia oikein kunnon pahoja tuhohyönteisiä sieltä ravinnosta. Sitä kautta sitten ehkä pystytään myös vaikuttamaan asenteisiin lepakkoja kohtaan.

Tohtorikoulutettava Miika Kotila:

Tuhohyönteisistä muistan lukeneeni faktan, todennäköisesti se oli Yhdysvalloissa, että maataloudelle oli arvioitu tulevan lepakoiden ansiosta noin 15 miljardin dollarin säästö vuodessa. Lepakoiden tuhohyönteisten kulutus on niin suurta, että se säästää satotappioissa, torjunta-aineiden käytössä ja kaikessa tällaisessa. Isossa mittakaavassa sen huomaa, että se on aika merkittävä eläinryhmä kuitenkin.

Dosentti Mia Rönkä:

Eikö ole arvioitu, että suomalaiset lepakot voivat yössä syödä painonsa verran hyönteisiä?

Yliopistonlehtori Eero Vesterinen:

Joo.

Tohtorikoulutettava Miika Kotila:
Kyllä se näin ilmeisesti on. Ei olla itse päästy vielä siihen asti, että olisi päästy punnitsemaan, mutta kyllä niiden täytyy, kun miettii, kuinka paljon ne kuluttavat energiaa. Silloin kun ne jo syövät lennossa, niin ne alkavat kuluttaa sitä samaa ravintoa sillä kerralla, että aika tehokas aineenvaihdunta niillä on. Paljon pitää syödä.

Juontaja Erja Hyytiäinen:

Eero, sanoit tuolla, että tämä tiedon lisääminen saattaa vaikuttaa siihen tai parantaa suhtautumista lepakoihin. Siitä voi jo päätellä, että ihan kaikki eivät lepakoihin myötämielisesti ole suhtautuneet tai suhtaudu. Mikä siinä on syynä?

Yliopistonopettaja Eero Vesterinen:

Sitä pitää ihmisiltä itseltään kysyä. Mialla on varmaan paremmat näkemykset siihen, mutta tavallaan ne ovat jännittäviä, niistä ei tiedetä paljon. Ne yhdistetään varmaan joissain asioissa pimeään ja pimeää aina pelätään. Sitten ehkä jotain tautejakin pelätään, kun on puhuttu niistä. Semmoinen tuntematon lentävä, joka suhahtaa tuosta ohitse, mistä ei tiedetä mitään, niin se vähän pelottaa. Mutta ehkä Mialle laittaisin tästä pallon.

Dosentti Mia Rönkä:

Niin, varmaan noin kuten sanoit, että niissä on sellaista outoutta ja semmoista toiseutta tavallaan, että pimeässä lentäviä, semmoisissa paikoissa eläviä, joita ihmiset eivät ehkä välttämättä koe omakseen. Lepakot ovat myös tästä syystä hyvin suosittuja aiheita kauhukuvastossa, kirjallisuudessa ja elokuvissa. Toki meillä on sitten myös lepakkoaiheinen supersankari, tämmöinen myönteinen hahmo, mutta paljolti lepakot on liitetty, esimerkiksi Japanissa, kaaokseen ja epäjärjestykseen. Niitä pidetään tällaisten asioiden symboleina. Suomessa kansanperinteen mukaan on ajateltu, että lepakot ovat Luojan epäonnistuneita luomuksia, jotka hän sitten pettyneenä syöksi yöhön, että linnut saivat päivän. On tämmöinen sanonta kuin yöllä yököt lentelevät, päivällä paremmat linnut. Lepakoita on pidetty tämmöisinä paholaisen sanansaattajina, mihin sitten liittyy semmoinen ihan kiinnostava näkökulma. Tarinan mukaan keskiaikaiset kirkonrakentajat muurasivat lepakoita kirkkojen rakenteisiin. Sanotaan, että Turun tuomiokirkon kattoholvissa olisi lepakon muumio ja että näin oltaisiin tehty siinä tarkoituksessa, että paholaisen lähettiläs joutuu väkisin kuuntelemaan Jumalan sanaa.

Juontaja Erja Hyytiäinen:

Mia, sinä teet lasten kanssa töitä. Pidät työpajoja aiheena lepakot. Mitä lapset ajattelevat lepakoista?

Dosentti Mia Rönkä:

Olen aloittanut näitä työpajoja kysymällä, millainen fiilis näille lapsille lepakoista tulee ensi tuntumalta. Olen kysynyt, onko se vau-lepakko, hui‑lepakko vai hyi‑lepakko. Kyllä se melkein se vau-lepakko on tai sitten hui‑lepakko myönteisellä tavalla jännittävästi, että he suhtautuvat kyllä myönteisesti. Mutta juuri nämä näkökulmat, mitä Eero tuossa sanoi, niin ne näkyvät myös lasten kysymyksistä. Kyllä yleisimmät kysymykset ovat, että pureeko ne ja voiko saada taudin. Sitten toinen yleinen kysymys on, että imeekö ne verta. Eli näissä varmaan näkyy se, mitä lapset ovat kotona tai kavereitten kanssa keskustellessa miettineet ja millaista taustatietoa he ovat muuten saaneet ja mitä mieltä vanhemmat ovat lepakoista. Nämä näkökulmat kyllä yleensä työpajassa tulevat esiin, että nämä heitä kiinnostavat.

Yliopistonlehtori Eero Vesterinen:

Olen samaa mieltä, samoilla linjoilla. Joskus pidin Turun yliopiston Lasten yliopistossa näitä erilaisia lepakkoluentoja. Eihän lapsilla yleisesti ottaen mitään sisäsyntyisiä pelkoja ole oikeastaan mitään ötököitä tai muita kohtaan, että sitten se tulee juuri näistä muista asenteista. Mutta tosi mielenkiintoisia ja hyviä kysymyksiä he esittivät. Ne ovat valideja kysymyksiä kaikki. Purevatko ne? Voivat purra kuten mikä tahansa villieläin, jos otat käteen. Jopa pieni lapsi voi purra. Voiko saada taudin? Kyllä. Kaikista eläimistä ja toisista ihmisistä voi saada jonkun taudin. Tämmöisiä hyviä kysymyksiä sieltä on tullut.

Dosentti Mia Rönkä:

Lapsilla on omia kokemuksia lepakoista kuten Miika ja Eero tuossa listasivat näitä, miten ovat kohdanneet lepakoita aiemmin. Itse asiassa yllättävän paljon lapsilla on lepakkohavaintoja sieltä omasta pihasta, mökiltä tai mummilasta. Tai jossain on vaikka illalla nähty lentäviä lepakoita tai sitten on jossain rakennuksessa ollut tai eksynyt sitten vaikka asuintiloihin. Kun kysyy kokemuksia lapsilta ja kun he ovat erittäin valmiita ja innokkaita niitä jakamaan, niin ellei aivan joka käsi nouse pystyyn, niin joka toinen käsi kyllä sitten helpostikin, että näitä kohtaamisia on ollut.

Juontaja Erja Hyytiäinen:

Kun puhuttiin siitä, että jos puree, niin tuossa kun vähän lueskelin taustoja, niin näin semmoisen viestin, että jos mikä tahansa nisäkäs puree, niin syytä on käydä lääkärille näyttämässä, mutta pysytään erossa niistä. Annetaan niiden elellä omaa elämää. Se toinen kysymys. Imeekö ne verta? Pakko kysyä.

Dosentti Mia Rönkä:

Lepakot ovat osin yhdistetty näihin vampyyritarinoihin tai että vampyyrit ovat voineet ottaa lepakon hahmon. Itse asiassa lajeja on yli 1400 kuten Eero ja Miika sanoivat. Vampyyrilepakoita on kolme lajia tuolla Väli- ja Keski-Amerikassa. Yksi niistä imee nisäkkäistä verta. Nämä ovat harvinaisuuksia lepakoiden keskuudessa. Veri on lepakoille aika hankalaa ravintoa. Siinä on vähän valkuaisaineita, joita keho rakennusaineiksi tarvitsee. Sitten siinä on rautaa, natriumia ja tällaisia vaikeimmin hyödynnettävää. Lepakoilla on ihan tietynlainen bakteeristo siellä ruuansulatuskanavassaan, että ne ylipäätään pystyvät tätä erittäin hankalaa ravintokohdetta, verta, hyödyntämään.

Juontaja Erja Hyytiäinen:

Sanotaan, että kun lepakoista näkee kuvia, niin se mikä saattaa tuntua vähän jännältä, pelottavaltakin, ovat varmaan nämä siivet. Miika, osaatko kertoa, minkälaiset nämä siivet ovat ja mikä rakenne on, kun siinä näkyy näitä... miksi noita nyt sanotaan? Ovatko ne rustoa vai luuta vai mitä ne ovat?

Tohtorikoulutettava Miika Kotila:

Lepakon siipi on käytännössä kuin tyypillinen nisäkkään käsi, jossa mittasuhteet ovat vähän vääristyneet. Sitten etusormenpäästä keskisormen, nimettömän ja pikkurillin kautta kulkee nahkapoimu tuonne jalantyveen, eli siihen on tullut lentämisen mahdollistava poimu. Nyt jos katsomme kuvassa näkyvää lepakkoa, niin oikeanpuoleisessa siivessä heti tuon pään oikealla puolella näkyy lepakon kyynärpää. Se on ihan lähellä kehoa. Siitä kun kuljetaan siivenkärkeä kohti, niin tuo kohta, mistä haarautuu paljon sormia, niin se on kuin ranne. Siinä ei ole semmoista varsinaista kämmentä. Sitten siinä eteenpäin suuntautuu lyhyt peukalo, jossa on ihopoimuton vapaa kynsi, jota ne käyttävät kävellessä ja kiipeillessä koukkuna, että ne tavallaan kävelevät niiden peukalonkynsien varassa eteenpäin. Sitten ne loput sormet. Tuossa näkyy nyt kolme sormea. Sitten se viimeinen sormi on siinä. Taitaa olla etu- ja keskisormi käytännössä aika lähellä toisiaan, että ne eivät oikein erotu tästä kuvasta. Se on aika tyypillinen nisäkkään raaja, mutta siihen on vain sitten tullut tuollainen ihopoimu.

Juontaja Erja Hyytiäinen:

Kyllä. Mielenkiintoinen tuo kämmen. Tuolla vilahti yksi luulo, mikä täytyy  tunnustaa, että minullakin oli. Monesti viitataan siihen, että lepakot eivät näe, mutta Eero taisi todeta, että kyllä niillä näkökyky on.

Yliopistonlehtori Eero Vesterinen:

Kyllä ne näkevät. Varmaan tämä ajatus tulee siitä, kun ne lentävät pimeässä ja pystyvät kaikuluotauksella pystyvät kohteet, muut lepakot ja kaikenlaiset esteet. En tiedä ihan kaikista lepakoista, mutta suurin osa näkee ihan hyvin. Niillä on tavalliset silmät. Ne pystyvät havaitsemaan valoa ja muita kohteita ihan hyvin. Pimeä elämänmuoto, niin se kaikuluotaus on kyllä varmasti tärkeämpi monessa suhteessa ja muutkin aistit.

Tohtorikoulutettava Miika Kotila:

Jonkun verran lepakoilla on tutkittu näkökyvyn ja kaikuluotauksen suhdetta. On havaittu, että välttämättä silloin kun valoa on sopivasti, eli on sellainen vaikka hämärtyvä ilta, niin se lepakko ei edes käytä kaikuluotausta. Silloin se tavallaan pääsee vähemmällä vaivalla, kun vain pitää silmät auki. Sitten on myös huomattu, että lepakoiden silmät ovat ainakin useimmilla lajeilla vähän virittyneet siihen hämärään. Ihan kirkkaassa päivänvalossa valonmäärä on liian suuri, että näkeminen menee hankalaksi sen takia, että lepakot häikäistyvät siitä valosta. Todennäköisesti tyypillinen lepakko näkee huomattavasti paremmin pimeässä kuin ihminen. Voi kuitenkin kuvitella, jos on tyypillinen suomalainen kesäyö, niin hyvin hyvin pienen hyönteisen näkeminen siellä ja sen tarkka paikallistaminen ei välttämättä enää ole kovin helppoa sen näköaistin varassa. Senkin takia se kaikuluotaus on tärkeä niille, vaikka se näkökykykin periaatteessa mahdollistaisi sen, että näkee vaikka, että tuossa on puu, tuossa on paljasta maata ja tämmöisiä asioita.

Juontaja Erja Hyytiäinen:

Miikan puheessa vilahti sana detektori. Kerrotko, mikä se on.

Tohtorikoulutettava Mikka Kotila:

Detektoria tietääkseni käytetään erityyppisistäkin laitteista. Niille on yhteistä, että ne havaitsevat ultraääniä ja yleensä muuttavat niitä semmoisille taajuuksille, että ihminen kuulee ne. Ultraäänet ovat yli 20 kilohertsin ääniä, joita lepakot pääasiassa käyttävät kaikuluotaamiseen. Ne ovat liian korkeita normaalisti ihmisen kuultaviksi. Detektori on mekaaninen laite, joka joko nauhoittaa niitä ääniä siten, että ne voidaan jälkikäteen käsitellä tai sitten se jatkuvasti tuottaa ihmiskorvin kuultavaa ääntä siitä lepakosta.

Yliopistonlehtori Eero Vesterinen:

En tiedä, onko ultraääni-ilmaisin tämmöinen hyvä suomennos.

Tohtorikoulutettava Miika Kotila:

Joo, sitä on myös käytetty.

Juontaja Erja Hyytiäinen:

Eli se on se, millä sinä, Miika, esimerkiksi pystyt havaitsemaan nämä lepakot?

Tohtorikoulutettava Miika Kotila:

Jep.

Juontaja Erja Hyytiäinen:

Käytät tutkimuksessa sitä. Katsotaan vielä yksi kuva. Antti laittaa meille tuolta näytille. Se ei ole täältä Suomesta, mutta siinä on tyypillinen kuva, mikä tulee populaarikulttuurista tai muualta mieleen. Tällä tavallako ne lepakot nukkuvat? Onko tämä kuinka yleistä? Nukkuvatko kaikki lepakot tällä tavalla supussa pää alaspäin?

Yliopistonlehtori Eero Vesterinen:

Voin aloittaa sillä, että jos mietitään, että lepakoita on 1400 lajia ja yksilöitä sitten huomattavasti suurempi määrä, ja jos mietitään, että ihmisiä on muutama miljardi, yksi laji,  ja että ihmisetkin nukkuvat, kaikki yksilöt, vähän eri tavalla, niin kyllä lepakotkin nukkuvat, että eivät kaikki tällä tavalla nuku. Haluaako Miika jatkaa siitä?

Tohtorikoulutettava Miika Kotila:

Ehkä purkaisin tätä asiaa siten, että ensinnäkin tuossa yksi silmiinpistävä ja tyypillinen piirre lepakoille on, että ne roikkuvat pää alaspäin, ja sitä lepakot hyvin usein tekevät. Se tietääkseni johtuu siitä, että niillä on sellaiset varpaankynnet, jotka pystyvät lukittautumaan ja tarttumaan hyvinkin pieniin epätasaisuuksiin tai rakoihin, ja sitten ne niillä roikkuvat. Se liittyy totta kai myös siihen, että lepakot usein viettävät päivää tuommoisilla ylösalaisilla tai pystysuorilla pinnoilla. Se on todennäköisesti semmoinen saalistuksen välttäminen, koska ne ovat kuitenkin hyvin alttiina sitten päiväsaikaan. Ne ovat maalla hieman kömpelöitä ja näin edespäin, niin ne semmoiset turvalliset paikat niille ovat monesti tuommoisten pystysuorien pintojen raoissa, katonrajassa ja tämmöisissä paikoissa. Lepakot myös pääsevät sinne, koska ne ovat taitavia kiipeilemään. Kuten Eero tuossa sanoi, niin ei se ole mikään tiukka sääntö, että lepakot aina nukkuvat ylösalaisin. Esimerkiksi semmoiset halkopinossa lepäilevät lepakot ovat joskus rähmällään siinä jonkun halon päällä. Jos ne ovat vaikka ryömineet semmoiseen matalaan koloon, jossa ne eivät edes mahdu roikkumaan mitenkään erityisemmin, niin kyllä ne ovat ihan tyytyväisiä vatsalla makuuasentoon myös.

Dosentti Mia Rönkä:

Toisaalta tuosta ylösalaisesta asennosta pystyy hyvin sitten pudottautumaan lentoon. Ja kuten juuri Miika sanoi, että ne varpaat ikään kuin lukittuvat vedosta, eli lepakoiden ei tarvitse käyttää energiaa kiinnipitämiseen, vaan ne vain sitten hengailevat.

Tohtorikoulutettava Miika Kotila:

Tuo on muuten hyvä pointti. Jos esimerkiksi lepakkotutkija pyydystää lepakoita, niin usein ne vapautetaan puunrungolle sen sijaan, että ne heitettäisiin heti siivilleen. Silloin monesti huomaa, että tämmöisessä vapautustilanteessa, jos ne lähtevät heti lentoon, niin ne ensin kääntyvät ylösalaisin, niin että ne pystyvät roikkumaan jaloillaan. Sitten ne levittävät siivet jo ennen kuin ne päästetään irti. Ne ikään kuin vain pudottautuvat sitten.

Juontaja Erja Hyytiäinen:

Ilmeisesti lepakot Suomessa ovat rauhoitettuja, eikö niin?

Tohtorikoulutettava Miika Kotila:

Joo.

Yliopistonlehtori Eero Vesterinen:

Taitavat olla melkein kaikki eläimet suurimman osan vuotta rauhoitettuja, mutta lepakot nyt ovat erityisesti suojeltu ryhmä Suomessa.

Tohtorikoulutettava Miika Kotila:

Se taitaa olla EU:n tasolta tuleva se suojelupäätös, ja siinä on kaikki lepakkolajit laitettu samaan tiukasti suojeltuun luokkaan.

Dosentti Mia Rönkä:

Uhanalaisiahan meillä on. Pikkulepakko on vaarantunut, ja ripsisiippa on erittäin uhanalainen. Eikö juuri kuitenkin pohjanlepakotkin ole paljon vähentyneet? Tavallaan kauhean hyvin ei nyt välttämättä mene muillakaan lajeilla.

Tohtorikoulutettava Miika Kotila:

Siitä vähentymisestä on tullut joitain yksittäisiä tutkimustuloksia. En vielä itse sanoisi, että niiden perusteella olisi jotenkin selvää, että esimerkiksi Suomessa pohjalepakko olisi vähentynyt. Se on ehkä odotettavissa, koska pohjanlepakko kuitenkin suhteessa harvinaistuu viimeistään Baltian maiden kohdalla jossain Latvian-Liettuan paikkeilla. Todennäköisesti ilmastonmuutoksen myötä jossain vaiheessa ne ainakin Etelä-Suomessa joutuvat antamaan tilaa muille lajeille. Kuten sanoin aiemmin, niin ei ole sellaista seuranta-aineistoa, mistä oikein hyvin voisi sanoa, että näin lepakoiden määrät ovat muuttuneet. Jos on jotain seurantoja tehty, niin ne ovat semmoisia tietyllä alueella tehtyjä ja yksittäisiä tilanteita.

Yliopistonlehtori Eero Vesterinen:

Yleensä on aika vaikeaa, kun aletaan tutkimaan jotain ja on huomattu, että joku eläinryhmä, mikä tahansa, on harvinaistunut tai on jotenkin pulassa, niin kiinnekohta sinne historiaan tai menneisyyteen yleensä puuttuu. Se on sitten vaikea sanoa, että onko se harvinaistunut vai ei. Vesisiipasta muistan, että se on ainakin yksi ryhmä, mikä aikaisemmin oli sellainen, että sen populaatiokoot ovat kasvaneet. Se on runsastunut, mutta en tiedä, mikä nyt on tällä hetkellä tilanne. Vähän vaihtelee.

Dosentti Mia Rönkä:

Suojelusta voisin sanoa vielä, että kun nämä ovat rauhoitettuja, niin niitä ei saa pyydystää, vahingoittaa eikä tappaa. Jos vaikka rakennuksista löytyy tämmöinen lisääntymisyhdyskunta, niin sitä ei saa häätää ilman viranomaisten lupaa. Muutenkin häirintä niissä vuoden vaiheissa, missä siitä olisi erityisesti haittaa, niin se on kiellettyä. Yksi tärkeä vaihe lisääntymisajan lisäksi on talvihorros. Kun nämä ovat täällä monet levinneisyysalueensa pohjoisosissa ja myös sitten talvihorrosaika on pitempi kuin muualla, niin se on erittäin kriittinen vaihe näiden lepakoiden vuodessa. On tärkeää, että sitä horrosta ei häiritä. Jos löytää jostain bunkkerista tai kellarista näitä horrostavia lepakoita ja siellä oleskelee liian pitkään, että siellä lämpötila muuttuu tai jos turhaan koettaa valokuvata tai saati sitten koskea näihin, että ne pelästyvät ja tavallaan voivat yrittää sitten ikään kuin herätä sieltä horroksesta ja paeta, niin se helposti kuluttaa niin paljon energiaa, että sitten ei enää talvesta selviä. Kaikki tämmöinen häiriö aiheuttaa helposti suurta haittaa.

Juontaja Erja Hyytiäinen:

Nyt en pysty olla ottamatta esille Mia Rönkän, Thomas Lilleyn ja Nadja Sarellen tekemää uutta kirjaa Lepakon vuosi, joka on siis lapsille suunnattu. Täytyy tunnustaa, että kun tätä luin, niin paljon mielenkiintoista tietoa löytyi kyllä ihan aikuisellekin. Eli täällä on sekä tämmöinen tarina että paljon ihan faktatietoa olemassa. Mikä teidät innosti kirjan tekemään?

Dosentti Mia Rönkä:

Tämän kirjan taustana on tämmöinen tiedettä ja taidetta yhdistävä hanke Lepakot tieteen ja taiteen siivin. Tosiaan tämä hanke oli Thomas Lilleyn idea. Hän on dosentti ja intendentti luonnontieteellisestä keskusmuseosta. Hänen kanssaan alettiin tätä hanketta suunnitella, koota porukkaa ja hakea rahoitusta. Yksi tämän hankkeen tavoite on nimenomaan se, kuten tässä on tänäänkin keskusteltu, että lepakoihin kohdistuu paljon ehkä ennakkoluuloja, pelkojakin, värittynyttä tietoa, väärää tietoa, niin haluttiin tuoda ensinnäkin oikeaa tieteellistä tietoa lepakoista, mutta haluttiin myös käsitellä näitä ennakkoluuloja ja pelkoja. Tämä on yksi teema tässä kirjassakin, että pelkojen ja ennakkoluulojen voittaminen ja sitten moninaisuus niin luonnossa kuin meissä ihmisissä. Ja sitten toisaalta myös lähiluonnon tärkeys ihan luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen kannalta ja lähiluonnon suojelu, miten tavallaan pienillä tavoilla ja helposti voi ihan omalla kotipihallakin tukea luonnon monimuotoisuutta ja esimerkiksi vaikka auttaa juuri näitä lepakoita.

Juontaja Erja Hyytiäinen:

Miten voimme auttaa lepakoita?

Dosentti Mia Rönkä:

Yksi tärkeä näkökohta, jota tässä tänä iltana on sivuttukin, on se, että olisi hyvä, että tämä naapuruus ihmisten kanssa sujuisi edelleen niin hyvin kuin se on sujunutkin. Eli lepakoilla olisi mahdollisuus näitä ihmisen tarjoamia rakennuksia käyttää ensinnäkin päiväpiiloina tai lisääntymisyhdyskuntina ja että myöskään tätä talvihorrosta ei häirittäisi. Kun lepakoista on ihmisille paljon hyötyä ja iloa, niin niitä voi yrittää houkutella vaikka omalle pihalleen laittamalla esiin lepakonpönttöjä. Niitä voi itse rakentaa tai sitten voi ihan ostaa valmiina. Sitten yleisempi asia on se, että mitä monimuotoisemmat metsä- ja maatalousympäristöt ja mitä paremmin hyönteiskantamme voivat, niin sitä paremmin voivat myös meidän lepakot.

Yliopistonlehtori Eero Vesterinen:

Jos sen verran voisin lisätä, että tietenkin on hyvä, jos tekee kaikkia pönttöjä ja muuta, mutta yleensä luonnonsuojelu on parasta silloin, kun ihminen ei tee mitään. Siis ei tuhoa mitään tai rakenna mitään keskelle hyvää luontokohdetta tai muuta, että sekin on ihan hyvää luonnonsuojelua, että ei tee mitään. Joskus laiskuus on ihan hyvä asia.

Tohtorikoulutettava Miika Kotila:

Voisin sanoa lepakoiden auttamiseen semmoisen pointin, että nyt, kun tänä kesänä on  ollut hyönteiset ja pölyttäjät yleisemmin tapetilla esimerkiksi Pelasta pörriäinen -hankkeen kautta, niin voin ajatella sitä kautta, että oikeastaan monimuotoisen hyönteisyhteisön auttaminen on myös lepakoiden auttamista, koska se on se niiden ravinnonlähde. Esimerkiksi tämmöiset kaupunkiniityt ja semmoiset leikkaamatta jätetyt ruohoalueet, joihin sitten tulee luonnonkukkia, niin ne auttavat hyönteisiä, ja sitä kautta sitten myös saman alueen lepakot saavat siitä ravintoa.

Yliopistonlehtori Eero Vesterinen:

Se on ihan hyvä pointti. Kaikennäköinen monimuotoisuus ja sen edistäminen on hyödyksi luonnolle. Itse asiassa onhan monessa tutkimuksessa osoitettu, että monimuotoisuus hyödyttää ihmistä, että ihmiset voivat paremmin. Heillä on vähemmän allergioita ja muuta, että kyllä me siihen aina päästään, että monimuotoisuutta pitää vaalia.

Dosentti Mia Rönkä:

Monia ihmisiä voi huolestuttaa, jos vaikka siellä asuinrakennuksessa tai ulkorakennuksessa, vintillä, on lepakoita, että voiko niistä olla jotain haittaa. Oikeastaan ainoa haitta, mitä nyt voisi ajatella, on se, että jos tavallaan ulosteita kertyy johonkin semmoiseen paikkaan, mistä niitä ei saa siivottua pois. Nämä lepakothan eivät tavallaan pureskele mitään johtoja, jyrsi rakenteita, rakenna pesiä tai tärvele eristeitä tai mitään tällaista, että ne eivät aiheuta siellä mitään haittaa. Ne eivät myöskään hyökkäile ihmisten kimppuun. Jos mökkipihalla lepakoita kurvailee ympärillämme, se saattaa ihmisistä tuntua, että tulipa se nyt lähelle, mutta se on niitä hyttysiä ihmisen ympäriltä ollut napsimassa. Mutta ihmisen kimppuunhan ne eivät hyökkää. Kuten Eero sanoi, että jos nyt minkä tahansa otuksen vangitsee ja ottaa käteen, niin kyllähän se sitten yrittää puolustautua.

Tohtorikoulutettava Miika Kotila:

Lepakoilla pureminen on kyllä reaktio siihen kiinnipitämiseen. Esimerkiksi lepakkoa käsitellessä sen voi antaa ryömiä ihan vapaana vaikka kädellä tai käsivarrella. En ole ikinä nähnyt mitään yritystä, että lepakko koettaisi löytää jotain purtavaa tai keinoa vahingoittaa sitä ihmistä, joka ei siitä ole sitten juuri tarttunut kiinni.

Yliopistonlehtori Eero Vesterinen:

Ihmisten ei pidä mennä itse ottamaan niitä kiinni, että nykyään tutkijatkin käyttävät hanskoja ja jopa tuplahanskoja, vahvoja hanskoja siinä. Se suojaa sekä itseään mutta myös näitä lepakoita, jotka voivat myös ihmisiltä saada tavallaan tauteja ja muita huonoja aineksia.

Juontaja Erja Hyytiäinen:

Yksi erikoinen piirre lienee se, että lepakko ei taida pelätä ihmistä kuten monet muut eläimet. Muistelen niin lukeneeni tuosta kirjasta ainakin. Kuulostaako tutulta?

Yliopistonlehtori Eero Vesterinen:

Se on aika vaikea todentaa. En tiedä, jos Mialla on siihen joku anekdootti.

Dosentti Mia Rönkä:

Eivät ne siinä mielessä pelkää, että ne uskaltavat lennellä ihmisen ohitse eivätkä välttele ihmistä sinällään, mutta siinä mielessä toki, jos tämä pelottomuus viittaisi siihen, että jos ne tuolla saavat olla, elellä rauhassa ja lennellä. Mutta kuten tässä on puhuttukin, että jos käteen ottaa kiinni, niin toki ne sitten pelkäävät ja voivat yrittää puolustautua.

Juontaja Erja Hyytiäinen:

Miten vanhoiksi lepakot elävät? Jos puhutaan vaikka näistä Suomessa tavattavista lepakoista.

Yliopistonlehtori Eero Vesterinen:

Siinä on aika paljon vaihtelua. Onkohan Mialla tai Miikalla joku parempi muistikuva?

Tohtorikoulutettava Miika Kotila:

Mia ehkä muistaa sen suomalaisen ikäennätyksen. Muistelisin, että 35 vuotta on lepakon ikäennätys maailmassa. Jos miettii, miten pienestä eläimestä on kyse ja miten hurja aineenvaihdunta sillä on, niin se on kyllä jo sinänsä aika hyvä saavutus.

Yliopistonlehtori Eero Vesterinen:

On se joo.

Dosentti Mia Rönkä:

Nämä ovat tosiaan siis varsinaisia tämmöisiä tervaskantoja kokoluokassaan. Kuten Miika sanoi, että samankokoiset jyrsijät esimerkiksi elävät vuoden tai pari. Juuri ihan kuten Miika sanoi, niin tuolla Siperiassa on tämmöinen isoviiksisiippa sitten porskuttanut menemään lähemmäs 40:ää vuotta. Sitten itse asiassa varsin lähellä Turkua on meidän suomalainen ikänestori, eli viiksisiippa Nautelan Nestori. Se on tällä hetkellä 19-vuotias, jos vielä elää. Viime kesänä hänet oli tavattu, ja silloin hän on ollut ainakin 18-vuotias. Tämä tiedetään sen takia, että hänet on rengastettu.

Juontaja Erja Hyytiäinen:

Yllättävän iäkkäiksi saattavat päätyä. Tässä on puhuttu sekä siitä, että talvet ne sitten horrostavat, mutta mainittiin myös se, että osa saattaa lähteä etelään. Mitkä lajit lähtevät etelää kohti ja mihin ne silloin menevät?

Tohtorikoulutettava Miika Kotila:

Suomessa erityisesti pikkulepakko on sellainen, joka muuttaa etelään. Täällä Suomessa on havaittu muun muassa, että ne lentävät Merenkurkun kohdalta yli Ruotsin puolelle. Siellä on Valassaarilla ollut jo monta vuotta sellainen tutkimus, missä tätä muuttokäyttäytymistä on selvitetty. Hyvin todennäköisesti myös Suomenlahden yli lentää lepakoita ja ehkä Venäjän puolelta etelään. Latviassa on tutkimusasema, jossa on jo kauan rengastettu ja laskettu nimenomaan muuttoaikana lepakoita. Sieltä on saatu havaintoja, että nimenomaan pikkulepakoita menee Länsi-Eurooppaan ja sitten Alppien yli Italiaan ja Espanjaan asti. Siis nimenomaan näitä pikkulepakoita. Muita selkeästi muuttavia lepakoita Suomessa ei ole paitsi isolepakko, joka joskus harhailee.

Yliopistonlehtori Eero Vesterinen:

Oliko niin, että myös osa lepakoista Suomen sisällä vähän vaihtelee paikkaa tai muuttaa? Jos ajatellaan hyönteisten esiintymistä esimerkiksi, niin sehän on vähän erilainen Lapissa ja pidemmät ajat sitten Etelä-Suomessa? En nyt ihan tarkkaan muista itse.

Tohtorikoulutettava Miika Kotila:

En tiedä, onko siitä tutkimusta. Voi olla kyllä, mutta en itse muista.

Yliopistonlehtori Eero Vesterinen:

Tänne tuli näköjään joku kysymys.

Juontaja Erja Hyytiäinen:

Nyt on näköjään kuva tullut. Joo, eli onko kiinnostuneelle maallikolle jotain kohtuuhintaista keinoa havaita lepakoiden ääniä?

Yliopistonlehtori Eero Vesterinen:

Kohtuuhintainen on tietysti aina se kysymys. Itselläni on, olen saanut lahjaksi, tämmöinen hauska ihan pieni laite, jonka saa älypuhelimeen tai tablettiin kiinni. Se on kyllä semmoinen, mistä itse tykkään. Se on aina minulla mukana missä päin maailmaa menenkin. Nyt ollaan tietysti Suomessa tiukasti. Se on kiva laite, kun siinä on sellainen, että se pystyy myös kertomaan sen lajin jollain tarkkuudella, mutta ei se ihan kauhean luotettava ole. Sillä pystyy äänittämään hyvin ja jakamaan ääniä ja muita. Ehkä Miika osaa sanoa sitten näistä ihan edullisemmista.

Tohtorikoulutettava Miika Kotila:

Älypuhelimiin liitettävät laitteet ovat mielestäni nykyään edullisimmat noin 250 euroa tai jotain sitä luokkaa. Niitä on myös Android- ja iPhone-puhelimille ainakin. Vielä edullisempia on yleensä noin 100 euron molemmin puolin, voi olla 200 euroa sellaisia kädessä pidettäviä, jotka muuttavat äänen yleensä analogisesti. Sitä samaa ääntä, mitä mikrofoni kuulee ultraäänitaajuuksilla, niin ihminen voi kuunnella joko kaiuttimella tai kuulokkeilla omille korville soveltuvalla taajuudella. Tällaisia laitteita saa ihan valmiina varmaan vähän alle satasella, mutta kuitenkin se sata euroa on ehkä semmoinen nyrkkisääntö. Sitten kaikkein halvin ratkaisu, minkä tiedän, on se, että ostaa sellaisen rakennussarjan ja itse kolvaa suhteellisen yksinkertaisen elektronisen laitteen. Niitä olen nähnyt esimerkiksi 30 eurolla.

Yliopistonlehtori Eero Vesterinen:

Semmoinen piti vielä lisätä, että Suomessa on Lepakkotieteellinen yhdistys, ja sieltä saa ainakin yhtä tai kahta laitetta ihan lainaan. Jäsenille laina on muistaakseni ilmainen. Liittymismaksu ja jäsenmaksu ovat aika halpoja, niin semmoinenkin vaihtoehto on kyllä. Tai sitten voi kerätä jonkun pienen porukan ja ostaa jonkun laitteen, jota sitten voi kierrättää.

Tohtorikoulutettava Miika Kotila:

Lepakkotieteellisestä yhdistyksestä voisi mainostaa sen verran, että www.lepakko.fi taitaa olla nykyisin yhdistyksen kotisivut. Sinne kannattaa mennä, jos haluaa suomalaisista lepakoista ja suomalaisesta lepakkoharrastuksesta tietoa.

Juontaja Erja Hyytiäinen:

Tämä oli aivan loistava lopetus. Kello on tullut seitsemän. Kiitoksia tohtorikoulutettava Miika Kotila, yliopistonlehtori Eero Vesterinen ja ympäristöekologian dosentti Mia Rönkä. Kahden viikon kuluttua katsomme hieman kauemmas. Eli mietimme sitä, minne vastavalittu Yhdysvaltain presidentti maataan vie. Keskustelemassa silloin ovat John Morton -keskuksen johtaja professori Benita Heiskanen, Itä-Aasian tutkimus- ja koulutuskeskuksen johtaja professori Lauri Paltemaa ja dosentti Markus Kantola, joka on kirjoittanut muun muassa teoksen Jakautunut kansakunta: Yhdysvaltojen poliittinen historia. Benita Heiskanen pyysi erityisesti  korostamaan sitä, että keskustelemme siitä, mihin vastavalittu presidentti maata vie, jos tiedämme, kuka on presidentti. Postiäänet saattavat vaikuttaa siihen, että vielä ei tuolloin tiedetä, mutta sitten spekuloidaan kahden ehdokkaan välillä. Kiitoksia tästä illasta. Nähdään parin viikon päästä.

Yliopistonlehtori Eero Vesterinen:

Kiitos.

Dosentti Mia Rönkä:

Kiitos.

Tohtorikoulutettava Miika Kotila:

Moi.