Humanistisen tiedekunnan podcast-sarjan joka jaksossa on pikavalintatehtävä, jossa haastateltavan on valittava kahdesta vaihtoehdosta itselleen läheisempi ilman selityksiä.

Jokainen vieras saa vastata myös kysymykseen siitä, mihin hän haluaa vaikuttaa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Kerran kuussa julkaistavan podcastin toimittaa Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan työelämäprofessori, toimittaja Riitta Monto.

Jaksot ja tekstivastineet

Humanisti vastaa. Osa 1. Miksi plagiointijahti? Mikä on ympäristöelämäkerta? Maarit Leskelä-Kärki

[musiikkia]

Riitta Monto: Humanisti vastaa -podcastissa sananmukaisesti ja kirjaimellisesti toimittaja kysyy ja humanisti saa luvan vastata. Ensimmäisen podcastin aiheena on muun muassa tekijänoikeudet liittyen Suomen historian jännien naisten plagiointikohuun viime syksynä, sekä ympäristöelämäkerta Tove Janssonista.

Vieraana on professori Maarit Leskelä-Kärki. Miten toimii empatiaa historioitsijan työvälineenä?

Maarit Leskelä-Kärki: Oikeastaan vois ajatella, että empatia on ihan historiantutkijan työn ytimessä, koska meidän pyrkimys on ymmärtää menneisyyttä ja mennyttä ja toisaalta tehdä sitä myös ymmärrettäväksi nykypäivän ihmisille. Et voi ajatella, että empatia ehkä käsitteenä helposti ehkä sotketaan sympatiaan ja itse oon ajatellut, että empatia nimenomaan on sitä pyrkimystä ymmärtää menneisyyden erilaisia ilmiöitä, erilaisia ihmisiä, erilaisia tunteita ja käsityksiä, joita me kohdataan menneisyydessä. Ei niin, et meidän tarttis välttämättä hyväksyä niitä sellaisenaan tai ajatella, että meidän tulisi ajatella samoin. Kun ehkä sympatiassa ajatellaan, että pyritään kokemaan toisen kanssa tai kokemaan samalla tavalla kuin se toinen ihminen. Mutta et empatiassa nimenomaan siihen sisältyy jotenkin tämä pyrkimys ymmärtämisestä ja sitten toisaalta siihen sisältyy myös semmonen ajatus siitä, miten vaikea [naurahtaa] meidän on ymmärtää menneisyyttä ja siinä mielessä se on myös ehkä eettinen kysymys se empatia myös. Siihen pitäisi ehkä myös sisältyä ajatus siitä, että miten me tutkijoina ollaan läsnä siinä tutkimuksessa ja jotenkin tuoda sitä myös esiin, et me ei voida täysin neutraalisti ja objektiivisesti sitä menneisyyttä tarkastella, vaan et meillä on aina jokin näkökulma tai jokin tavoite tutkimuksella ja kaikki tämä liittyy tähän empatia on myös.

Riitta Monto: Empatiaa ei suinkaan karkoita kriittisyyttä.

Maarit Leskelä-Kärki: Ei nimenomaan. Jotenkin mä näen, että se on tavallaan sen kriittisyyden ytimessä. Että tunnistamalla se menneisyys ja tunnistamalla itsemme ja se vieraus siinä välissä, niin me voidaan jotenkin myös olla sitten myös kriittisiä myös niille omille tulkinnoille, mitä me tehdään siitä menneisyydestä.

Riitta Monto: Maarit Leskelä-Kärki sinä olet Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan kulttuurihistorian professori, filosofian tohtori, kulttuurihistorian ja elämänkerronnan dosentti ja tutkimuskeskus Selman varajohtaja ja olet tietokirjailija myös. Miksi kiinnostuksesi kohteita on nimenomaan kulttuurihistoria, moderni aika, kirjallisuuden ja kirjoittamisen historia, elämäkertatutkimus ja omaelämänkertatutkimus muun muassa?

Maarit Leskelä-Kärki: Tämä kiinnostus varmaan juontuu jo ihan tuonne lapsuuteen ja nuoruuteeni ja siihen, että on aina ollut kiinnostunut kirjallisuudesta ja on aina lukenut paljon ja ollut aina kiinnostunut kirjailijoiden elämästä. Kulttuurihistorioitsija musta tuli varmaankin sen takia, että Turun yliopistossa kulttuurihistorian oppiaine oli silloin 90-luvulla, kun opiskelin ja on edelleen ainoana täysmittaisena oppiaineena olemassa Suomessa. Heti kun tänne tulin, niin se tuntu omalta alueelta, missä pysty just yhdistämään näitä kiinnostuksen kohteita. Toisaalta historiaan ja toisaalta menneisyyden ihmisten elämään ja tähän kirjallisuuden ja taiteen tutkimukseen. Että tämä on ollut hyvä oppiaine kehittää näitä kiinnostuksen kohteita ja perehtyä niihin enemmän.

Ja ehkä kirjailijat ja kirjoittaminen, niin varmaan osittain johtuen myös siitä, että itse pitää kirjoittamisesta paljon ja on tavallaan… tavoitteellinen sen kirjoittamisen kanssa, niin on myös kiinnostunut siitä, miten ihmiset on kirjoittamalla eläneet ja mitä kaikkea kirjoittamalla voi tehdä tai miten se voi vaikka auttaa elämässä ja se on johdattanut ehkä tähän kirjailijoiden maailmaan.

Toisaalta täytyy historioitsijana sanoa, että monesti nimenomaan kirjailijoilla on laajat arkistot ja laajat henkilöarkistot, mikä sitten mahdollistaa hyvin monipuolisen tutkimuksen. Historioitsijahan joutuu aina työskentelemään niitten aineistojen parissa, joita meillä on menneisyydestä jäänyt ja kirjailijat on usein aika rikas tutkimuskohde siinä mielessä.

[musiikkia]

Riitta Monto: Tämä on Humanisti vastaa -podcast. Minä olen humanistisen tiedekunnan työelämäprofessori Riitta Monto ja toimittaja, ja nyt tartutaan tähän isoon teemaan tekijänoikeudet.

Tekijänoikeus- ja plagiointikohu syntyi syyskuussa Maria Petterssonin Suomen historian jännät naiset -teokseen liittyen. Sinä yhdessä Susanna Välimäen, Juha Torvisen ja Nuppu Koivisto-Kaasikin kanssa kirjoititte, että Pettersson syyllistyi plagiointiin. Otitte tarkasteluun Ida Mobergista ja Selma Kajanuksesta kertovan luvun ja pelkästään tästä osuudesta te löysitte 37 esimerkkiä, joissa pystyitte viittaamaan plagiointiin.

Millainen prosessi ja projekti tämä oli, kun aloitte tunnistaa tuttuja tekstejä suoraan julkaistusta teoksesta?

Maarit Leskelä-Kärki: Oikeastaan tämä liittyy hyvin kiinteästi silloin… tai oikeastaan edelleen käynnissä olevaan Uuden etsijät -tutkimushankkeeseen tai tutkimusverkostoon ja siihen tutkimustyöhön, mitä me oltiin tässä tehty monen vuoden ajan. Elikkä tämä Uuden etsijät käsitteli suomalaisen esoteerisuuden kulttuurihistoriaa ja siinä tutkimustyön puitteissa kaivettiin esiin monenlaisia jo unohtuneita, tuntemattomia ihmisiä ja heidän arkistojaan ja tehtiin aika mittavaa arkistotyötä tämmösen monitieteisen tutkijajoukon parissa.

Ja silloin kun tämä Petterssonin kirja ilmestyy syyskuussa ja siitä tietysti sitten uutisoitiin hyvin näyttävästi ja oli paljon lehtijuttuja ja haastatteluja hänestä, niin toki aikaisemminkin tämän hänen edellisenkin kirjan kohdalla, olimme historioitsijakollegoideni kanssa kysyneet, et millä tavalla tämä nyt on niin tuntematonta ja uutta historiaa, mitä Pettersson kirjoittaa, koska naishistoriaa nyt on kirjoitettu pitkään. Mut sitten kun tämä suomalaisia naisia käsittelevä teos ilmestyy, niin huomasin yhdessä haastattelussa, että kaikki esimerkit, joita siinä nostettiin esiin, niin oli nimenomaan semmosia naisia, joita oli tutkittu tässä meidän Uuden etsijät -hankkeessa. Siinä mainittiin Ida Moberg ja Selma Kajanus ja Vera Hjelt ja vielä muutamia muita. Se tietenkin kiinnitti huomion ja herätti kysymään‚ että viitataanko tässä sitten tavallaan asianmukaisesti tähän tehtyyn mittavaan tutkimustyöhön, kun monia näitä naisista ei oltu aikaisemmin tutkittu ja taustalla on silloin tietenkin tutkijoiden tekemä laaja arkistotyö. Että ikään kuin se mennyt elämä ei ole itsessään siellä jossain, vaan tutkija on joutunut tekemään pitkään työtä ja tulkintoja myös siitä, niistä eläimistä.

Ja kun tähän kirjaan perehdyttiin, niin kävi tietenkin ilmi, että siellä on ihan hyvät lähdeluettelot, mistä käy kyllä ilmi, että mitä kaikkea aineistoja Pettersson on käyttänyt, mutta ikään kuin se kirja on kirjoitettu sillä tavalla, että lukija ei voi mitenkään hahmottaa, että onko tämä Petterssonin omiin arkistotöihin pohjautuvaa tulkintaa vai onko se jonkun tutkijan tekemään tulkintaan pohjaavaa ja ylipäätään sitä tehtyä työtä ei nostettu esiin. Tutkijat ikäänkuin esiintyy hyvinkin anonyyminä, sekä siinä kirjassa, että sitten monissa näissä haastatteluissa ja mediaulostuloissa.

Ja tämän jälkeen katsottiin vähän tarkemmin niitä tekstejä ja nämä tutkijat, jotka on näitä henkilöitä tutkineet ja tekstejä heistä kirjoittaneet, niin tietenkin heti tunnisti sieltä selkeesti osuuksia ja pätkiä ja asioita, jotka oli aika suoraankin heidän julkaisemistaan teksteistä ja tästä tämä sit lähti tavallaan tämä keskustelu. Vähitellen kävi ilmi, että monia muitakin, nimenomaan täällä Turun yliopiston historian oppiaineessa tehtyä tutkimusta, oli käytetty. Muun muassa Kirsi Vainio-Korhosen ja monien muiden. Että se tavallaan lähti siitä vähän niin kuin vyörymään.

Riitta Monto: Niin tehän… pystyitte todentamaan myös sen, että esimerkiksi tekstiä oli kopioitu yhdestä tieteellisestä artikkelista, kahdesta kansallisbiografian artikkelista ja yhdestä pro gradustakin. Että löyty ihan suoraan nämä lähteet, joita oli käytetty ja yksi asia, mikä nostettiin esiin yleisemminkin oli se, että Petterssonin kirjasta ei todellakaan näy, et mikä on tutkijan ajatus ja se pohdittu lopputulos ja mikä on tämän kirjoittajan omaa pohdintaa niistä lähdeaineistoista.

Maarit Leskelä-Kärki: Joo. Tämä oli ehkä se yksi tärkeä kysymys ja toki myös hyvin vaativa… kysymys, että miten nämä asiat osoitetaan ja tavallaan myös, mikä on se tietokirjan lajityyppiin jotenkin itsessään. Että millä tavalla se pohjaa ehkä muiden tekemään tutkimukseen, aiempaan tutkimukseen tai sitten sen tekijän itsensä tekemään ja täytyy sanoa, että tästä herännyt keskustelu on ollut mun mielestä todella hyvää ja todella tärkeää. Ne monet puheenvuorot, joita eri ihmiset, toimittajat, tutkijat, kollegat on esittäneet, niin on olleet tosi hyviä ja tärkeitä myös, koska loppujen lopuks on aika vähän puhuttu tästä tieto- ja tiedekirjoittamisen välisistä suhteista ja koko tästä kirjottamisen etiikasta. Sehän on aina, niinkuin tiedemaailman sisällä kysymys plagioinnista on aika selkeä ja siellä on tietyt prosessit, joilla se pystytään hyvin selkeästi ja aika helpostikin osoittamaan. Mutta kun mennään vapaammalle‚ journalistisen tai tietokirjoittamisen kentälle, tavallaan ne samat säännöt ei ihan pädekään, vaikka puhutaan kirjoittajan etiikasta ja siitä, että tulee viitata asianmukaisesti ja tuoda esiin, niin ne on kuitenkin väljiä säädöksiä. Siinä on  nimenomaan kyse siitä kirjoittamisen etiikasta ja moraalista. Ja myös ehkä siitä, että tavallaan tässäkään tapauksessa ei ollut kyse siitä, että oltaisi ikään kun käytetty vaan tutkimustekstiä, vaan että käytettiin tavallaan toista tietokirjaa, että nämä Uuden etsijät -hankkeen tietoihin pohjaavat tekstit on julkaistu noin vuosi sitten ilmestyneessä Yleiskustantamon kustantamassa tietokirjassa. Et tavallaan…

Riitta Monto: Niin se peruste, että on se vaikeaselkoinen tutkimus, joka tässä nyt sitten tuotu populaarissa ja ymmärrettävässä muodossa lukijoille, niin se ei oikein tässä päde.

Maarit Leskelä-Kärki: Joo, joo. Se oli yks tärkeä kysymys kyllä myös tässä näin ja kiinnostavaa, joskin myös ehkä vähän turhauttavaa, että jälleen se keskustelu siitä, että tutkijat on jossain kammioissaan tai norsunluutorneissaan, eivätkä kommunikoi yhteiskunnan ja kulttuurin kanssa, niin taas se nousi esiin, mikä tietenkään ei pidä yhtään paikkaansa. Vaan että tutkijathan tekee todella paljon nykyään työtä eri tavoin. Esitelmöi ja luennoi ja kirjoittaa ja kirjoittaa blogeja ja on aktiivisia sosiaalisessa mediassa tuodakseen sitä tutkittua tietoa esiin ja historioitsijat on tässä aina olleet hyvin aktiivisia ja kirjoittaneet monilla kirjoittamisen kentillä.

Riitta Monto: Sinäkin mainitsit Kirsi Vainio-Korhosen, joka on kirjoittanut juuri tällaisia arjen ja naisten historiasta hyvin ymmärrettävästi, kenen tahansa lukijan silmiin sopivaa tekstiä. Plus sitten hänhän myös kolumneja kirjoittaa ja tuo siinä esiin asioita, jotka pohjaavat tutkimuksiin ja myös tosiaan kertoi, että tuttua tekstiä löytyi tuosta Jännät naiset -teoksesta.

[musiikkia]

Riitta Monto: Vaikka sanoit, niin kuin on, että tutkijat osallistuvat jo aika paljon enemmän, mutta ihan tavallista ei ole se, että tutkijat nostavat jonkun ongelman niin selkeästi pöydälle, kuin te nyt tässä tapauksessa nostitte. Niin mikä sai teidät aktivoitumaan?

Maarit Leskelä-Kärki: Luulen kyllä, että se oli tämä jotenkin ilmeinen keissi, että siinä oli niin räikeällä tavalla tavallaan monen tutkijan tekemää työtä käytetty. Se tavallaan… Jokainenhan tietää, joka kirjottaa, niin tutkijat kun muutkin, että nämä rajat on vaikeita ja sen kirjoittamisen etiikan ylläpitäminen ei ole aina helppoa ja julkaisupaineissa ja muissa, niin joutuu oikomaan mutkia suoraksi ja moni tutkija on sanonut, että tämä on tosi hyvä keskustelu meille ihan kaikille. Että ei tässä oleo tavallaan kysymys siitä, että me oltaisi jotenkin täysin virheettömiä ja tehtäisiin aina oikein, vaan nimenomaan halutaan herätellä ihan itsemmekin vuoksi ja kaikkien vuoksi tätä keskustelua.

Mutta kyl se oli jotenkin tämä, että se tuli… kosketti niin montaa tutkijaa ja sellaisia tutkimusaiheita, jotka just oli, josta just oli julkaistu merkittävää tutkimusta ja ehkä siinä oli taustalla myös pidempiaikaista keskustelua, mitä mediassa on paljon ollut viime aikoina, mikä liittyy varmasti tähän nykymedia-ilmastoon. Että ikäänkuin halutaan nostaa esiin asioita sellaisina kuin ne olisi niin kuin aivan uusia ja tuntemattomia ja aiemmin tutkimattomia ja tätä varsinkin suhteessa naishistoriaan on ollut paljon viime vuosina.

Ikään kuin nostetaan unohduksiin jääneitä naisia ja asioita ja ilmiöitä esiin ja miksi tätä ei ole tutkittu ja miksi tästä ei ole kerrottu. Ja naishistoriaa on kirjoitettu hyvin aktiivisesti jostain 60-luvulta lähtien ja sitten totta kai se alan tutkijoita vähän riepoo [naurahtaa], että minkä takia ei jotenkin katsotaan asioita vähän pidemmällä aikajänteellä ja noin ylipäätään ehkä nähdä sitä historiaa. Että on kirjoitettu pitkään ja on kirjoitettu paljon, eikä se tarkoita sitä, etteikö olisi vielä paljon tuntematonta ja tutkimatonta, mutta et ikäänkuin annettaisi se arvo niille, jotka on tehneet aikaisemmin. Ja se liittyy ehkä myös semmoseen feministisen tutkimuksen perinteeseen, että ikäänkuin tunnistetaan ne aikaisemmat sukupolvet ja tunnustetaan se työ, mitä he ovat tehneet ja annetaan sille arvo ja paikka ja rakennetaan sen päälle uutta.

 

Riitta Monto: Yllättikö teidät se, miten kustantamo otti kantaa ja toi näitten anonyymien juristien kannanoton vähän siitä, että esimerkiksi että kaikkia ilmaisuja ei selväkielisyyden vuoksi ole mielekästä muuttaa erilaisiksi vain siksi, että sama asia tulisi sanottua eri sanoin?

Maarit Leskelä-Kärki: Joo. Tää oli kyllä tämä… hyvin nopeasti muutaman päivän sisällä tullut kustantajien asianajajien tekemä lausunto, niin se oli kyllä aika tyrmistyttävä meille ja jonkun verran käytiin myös keskusteluja heidän kanssaan ja tuntuu, että ymmärrystä ei jotenkin löytynyt tai ehkä ei tahdottu löytää. Että tässä on tietenkin… Tässä on nyt kyse tästä Petterssonin teoksesta, jolla on tietysti ollut iso mainoskampanja ja hurjat myyntiluvut ja näin, niin tuli vähän sellanen olo, että halutaan painaa villasella tämmöset vähän ikävämmät asiat. Kun sit taas… monien kustantajien kanssa olen asiasta keskustellut ja sielläkin on selvästi erilaisia näkökantoja ja tavallaan halua siihen, että asiasta puhuttaisi oikeasti niillä sanoilla, josta sitä kuuluu puhua ja tavallaan tehdä selkeämmiksi niitä sääntöjä. Kyllä tämä oli kans yks kysymys, joka meitä paljon pohditutti ja tavallaan se ylipäätään tutkijoiden ja tietokirjailijoiden asema kustannusmaailmassa ja kysymys tietenkin siitä, että keille löytyy kustantaja ja keiden kirjat saa kustantajan tai saa julkisuutta tai markkinoita ja näin, niin se on tietenkin myös iso kysymys.

Riitta Monto: Kustannusyhdistyksen juristithan totesivat, että Petterssonin kirjassa kyse on lähteen ilmoituksen tarkkuudesta ja että kirjoittajan voi katsoa toimineen tekijänoikeuslain näkökulmasta hyvän tavan mukaisesti. Mikä tilanne on tällä hetkellä?

Maarit Leskelä-Kärki: No sen verran tiedän, että tästä on tekijänoikeuksiin perehtyneillä juristeilla hyvin erilaisia näkemyksiä. Tämä ei ole mikään… laki ei ole mikään absoluuttinen asia ja ei ole tässäkään kohdassa, vaan että kyse on paljolti just myös siitä, mikä on eettistä ja mikä on moraalisesti oikein. Ja asiasta ovat kirjoittaneet julkisestikin monet tekijänoikeuksiin perehtyneet tutkijat ja juristit ja olleet eri mieltä kuin nämä. Että tämä ei tosiaankaan ole tämä viimeinen sana.

Ja kyllä me sen verran paljon tehtiin töitä tämän asian eteen ja sen verran paljon tästä heräsi keskustelua, että me ollaan edistetty asiaa ja tehty tekijänoikeusneuvoston lausuntopyyntö, joka on nyt toivottavasti kohta lähdössä sinne ja toivotaan‚ että tähän saataisiin joku… neutraali, objektiivinen kannanotto sieltä tekijänoikeusneuvostolta, että onko tässä toimittu hyvän tavan mukaisesti vai ei.

Riitta Monto: Mihin te siinä vetoatte, tässä teidän lausuntopyynnössänne?

Maarit Leskelä-Kärki: No meillä on siihen kirjattuna useampia näitä keissejä ikään kuin siitä kirjasta. Tavallaan samantapaisesti kuin silloin syksyllä näitä muutamia julkisuuteen tulleita. Niin on tavallaan pyritty osoittamaan konkreettisesti niitä kohtia, mitä on kopioitu tai lainattu tai hiukan muokaten lainattu ja kun niitä on kuitenkin hyvin paljon, että asiahan olis vähän toisenlainen, jos niitä olisi vaan muutamia tai asia olisi tietenkin aivan toisenlainen, jos kirjassa olisi hyvin ja selkeästi tuotu esiin, että näiden ja näiden tutkijoiden työhön tämä pohjautuu ja näin. Että tavallaan tässä olisi ollut monia keinoja tehdä vähän toisella tavalla ilman, että olisi tarttenut rakentaa mitään raskasta viiteapparaatia siihen kirjaan kuitenkaan. Näihin me vedotaan ja tämmösiin just… tähän tekijänoikeuskysymykseen myös.

Riitta Monto: Tässähän kustantaja ilmoitti kyllä, että seuraavaan painokseen täydennetään lähteet artikkelikokoelmien artikkelienkin osalta ja täydennykset tehdään e-kirjaan ja äänikirjan loppuun lisätään tietoa ja sitten lähdeluetteloon lisätään kaksi ensimmäisestä painoksesta virheellisesti pois jäänyttä lähdettä ja Maria Petterssonhan on sanonut, että hän on nimenomaan halunnut tuoda tutkijoiden työtä esiin, et hän ei ole plagioinut, vaan tämä lähdeluettelo siellä jo kertoo, et mihin kaikkeen tämä perustuu.

Maarit Leskelä-Kärki: Joo. Tässä on varmaan… osittain ehkä jotenkin erilaisia käsityksiä tai erilaista ymmärrystä. Mutta kyllähän jos niin kuin, varsinkin näitä ehkä mediaulostuloja kun lukee tai kuuntelee, niin kyllähän tavallisen kuulijan, lukijan on ehkä aika vaikea niistä hahmottaa, että siellä olisi jonkun muun tekemä työ taustalla, vaan että ne on ikään kun nämä Jännät naiset vähän niin kuin esitelty hänen löytöinään, mikä tietysti ylipäätään historioitsijalle on vähän absurdi ajatus, että ikään kun oppii sen jonkun, ne menneisyyden ihmiset tai näin. Että joo, varmaan on vähän vaikeutta löytää [naurahtaa] samanlaista puheyhteyttä tai keskusteluyhteyttä tässä näin.

Mutta katsotaan, miten asia etenee ja toki ihan hyvä, että kustantaja on valmis tekemään näitä muutoksia. Toisaalta tutkija tietokirjailijana, niin se ajatus siitä, että kustantajilla on automaattisesti näkemys, että tulee toinen painos, niin sehän on meille monelle ihan, että harvan meidän kirjoissa tulee toisia painoksia [naurahtaa], mutta heillä on ollut totta kai vakaa luotto siihen, että tulee ja -

Riitta Monto: Niin ja näitähän, sekä nämä Historian jännät naiset, että Suomen historian jännät naiset teokset, kyllähän niitä voi todellakin luonnehtia menestysteoksiksi, että niitähän on todella myyty hyvin, jos ajattelee suomalaista kirjamyyntiä.

Maarit Leskelä-Kärki: Voi todellakin, joo. Ja siinä mielessähän se on myös ansiokasta naishistorian esiintuomista ja tavallaan hyvällä asialla ollaan, mutta se mitä on just paljon pohdittu, niin just tätä tavallaan naishistorian ja feministisen tutkimusten perinnettä, että mihin tavallaan just kuuluisi ehkä, että olisi voinut vaikka niitä naistutkijoitakin nostaa sieltä esiin ja Petterssonkin on toimittaja, niin voisi kuvitella, että hän voisi myös tehdä sen tyyppistä työtä, että keitä kiinnostavia naistutkijoita on olemassa, jotka ovat näitä menneisyyden [naurahtaa] kiinnostavia naisia tutkineet. Että sehän olisi tosi hienoa myös.

Riitta Monto: Toimittajana minua tässä koko tapauksessa askarrutti myös se, että mediassahan meillä toimittajilla on ihan selkeät siteerauskäytännöt, että jos lainaa sanasta sanaan jonkun tekstiä, niin kyllä se kerrotaan, kenen se on, että sitä ei upoteta siihen uutisjuttuun tai artikkeliin sellaisenaan.

Maarit Leskelä-Kärki:  Näinpä. Joo, joo. Se mikä tässä kustantajienkin näissä korjauksissa tuli esiin, oli tämä kysymys näistä äänikirjoista, mikä oli mun mielestä ylipäätään kiinnostava, että se nousi esiin tässä, että kun ihmisethän nykyään tosi paljon kuuntelee tietokirjojakin äänikirjoina, niin eihän niissä tosiaan niitä viitteitä lueta, eikä lähdeluetteloita, niin tästäkin on käyty nyt mun mielestä hyvää keskustelua, että millä keinoin äänikirjoissakin vois tuoda esiin tavallaan sitä lähdepohjaa, mikä siellä on. Että paljon hyvää tästä voi koitua myös siinä mielessä, että asiat nousee esiin.

Riitta Monto: Seurataan, mitä asiassa tapahtuu.

[musiikkia]

Riitta Monto: Humanisti vastaa -podcastissa pikavalinnassa on 10 vaihtoehtoparia, josta sinun pitää saman tien valita jompikumpi ja sen suuremmin perustelematta. Katsotaan sitten, syntyykö jostain niin, että sitä on pakko saada perustella.

Mutta ensimmäinen valinta: Opetus vai tutkimus?

Maarit Leskelä-Kärki: Tutkimus.

Riitta Monto: Yleinen vai yksityinen?

Maarit Leskelä-Kärki: Yksityinen.

Riitta Monto: Fiktiivinen vai tietoteos?

Maarit Leskelä-Kärki: Fiktiivinen [naurahtaa].

Riitta Monto: Tekstilainaus samoin vai eri sanoin?

Maarit Leskelä-Kärki: Eri sanoin.

Riitta Monto: Osallistua voi tarkkailla?

Maarit Leskelä-Kärki: Osallistua.

Riitta Monto: 1800- vai 1900-luku?

Maarit Leskelä-Kärki: 1900-luku.

Riitta Monto: Polttaa vai säilyttää kirjeet?

Maarit Leskelä-Kärki: Säilyttää.

Riitta Monto: Instagram vai Twitter?

Maarit Leskelä-Kärki: Instagram.

Riitta Monto: Tove Janssonin Kesäkirja vai Muumilaakson marraskuu?

Maarit Leskelä-Kärki: Kesäkirja.

Riitta Monto: Porvoon tai Turun saaristo?

Maarit Leskelä-Kärki: Turun.

[musiikkia]

Riitta Monto: Tästä siirrytään sitten Porvoon ja Turun saariston kautta ja Tove Janssonista seuraavaan isoon teemaan, joka on ympäristöelämäkerta Meri ja Tove – elämää saaristossa. Kirjoititte Otto Latvan kanssa ympäristöelämäkerran Tove Janssonista.

Kirjallisuudentutkijathan ovat erittäin paljon meille kirjoittaneet ja tutkineet Tove Janssonia, mutta miten historioitsijat tarttuivat Tove Janssoniin?

Maarit Leskelä-Kärki: No ehkä just siitä syystä [naurahtaa], että historioitsijat eivät juuri ole kirjoittaneet Tove Janssonista. Että taidehistorioitsijat tosiaan ja kirjallisuudentutkijat ja ehkä visuaalisen kulttuurin tutkijat. Tämä oli varmasti yks peruste, mutta lähtökohtana tälle kirjalle oli ehkä ennen muuta, tämä oli Otto Latvan idea alun perin ja hänen tästä meritutkimusintressistä lähtevä ja Tove Janssoniin liittyvästä intressistä lähtevä idea, johon hän sitten houkutteli minut mukaan, koska… no toisaalta nimenomaan, koska olen tutkinut näitä kirjailijoita ja taiteilijoita, niin tämä oli tietenkin luonteva kohde siihen, mutta ehkä ennen muuta sen takia, että mulla on itsellä yhteyksiä tänne Pellingin saaristoon ja nimenomaan siihen paikkaan, minne Janssonien perhe silloin 100 vuotta sitten saapui ja tavallaan… muistitietoa ja muuta tietoa siltä alueelta.

Niin Otto ajatteli jo heti alun perin, että tässä tavallaan on hyvä yhdistää nämä kaikki puolet ja tätä lähdettiin sitten. Useamman vuoden ajan pohdittiin tätä ideaa ja lähtökohtaa tälle kirjalle ja sitä, että miten se alun perin oli jo tämä idea Tovesta ja merestä, mutta se sitten muotoutu enemmän ympäristöelämäkerran suuntaan sen kirjoitusprosessin aikana.

Riitta Monto: Tässähän jo kun kirjan nimi on ensin meri ja sitten Tove, niin siinä painotus jo tulee selväksi, mutta mikä on ympäristöelämäkerta?

Maarit Leskelä-Kärki: No sitäpä me tässä nyt vähän kokeillaan tässä kirjassa [naurahtaa], että se tosiaan ajatus tästä ympäristöelämäkerrasta syntyi vähän tässä kirjoittamisen myötä. Meillä oli ajatuksena nimenomaan pohtia sitä, että miten toisaalta Tove Jansson on kirjoittanut ja kuvitellut merta ja luontoa ja saaristoluontoa ja miten hän on elänyt siellä‚ miten hän on kokenut sen ja tavallaan että hän on ikään kuin vähän niin kuin mikrokosmos, mistä katsotaan laajemmin sitä, miten se elämä siellä saaristossa on 1900-luvun kuluessa muotoutunut ja muuttunut ja miten meidän käsitykset merestä on ehkä muuttunut.

Ja sitten tämä ajatus ympäristöelämäkerrasta tuli. Mä luin yhden kansainvälisen artikkelin, joka käsitteli australialaista naista, nimenomaan ympäristöelämäkerran näkökulmasta ja lähdin pohtimaan, että tämä on oikeastaan se näkökulma, joka sopii Tove Janssoniin todella hyvin ja tähän meidän kirjan ideaan. Että tavallaan katsotaan ihmistä ja hänen luontosuhdettaan ja sitä miten, ja tietenkin Tove Jansson nyt erityisesti, kun hän on kirjoittanut siitä paljon ja piirtänyt ja kuvittanut, niin hän on tietenkin aika otollinen kohde tähän.

Ja jotenkin tämä ympäristö kasvo sitten tässä kirjassa myös enemmän käsittelemään ihan sitä sosiaalista ympäristöä myös. Että itselle tuli ehkä aika tärkeäksi laajemminkin se saaristokulttuuri ja saaristossa asuvat ihmiset ja se vuorovaikutus, mitä Tove Janssonilla ja hänen perheellään oli näitten saaristolaisten kanssa. Tavallaan se ympäristö tarkoittaa myös sitä sosiaalista ympäristöä, eikä vaan sitä luonnonympäristöä.

Riitta Monto:  Niin tässä teidän teoksessahan erittäin paljon tuodaan esiin paitsi Janssonien perheen elämää, myös niitä saaristolaisia, joista heille tuli elämänikäisiä ystäviä.

Maarit Leskelä-Kärki: Joo, joo. Ja se oli… ehkä itselle tosiaan tuli tärkeäksi ja kun oli mahdollisuus, tiesi tavallaan sen miljöön, mihin he ovat saapuneet ja millaista elämää siellä on ollut ja tunsi niitä ihmisiä, niin sitten jotenkin se tuli tosi tärkeäksi ja myös kiinnostavaksi kysymykseksi, että miten toisaalta Tove Jansson on vaikuttanut siellä paikallisesti ja muovannut ehkä sitä Gustafssonien perheyhteisöä, jonka vuokralaisiksi he saapui ja miten taas toisaalta saaristolaiset opetti pienelle, nuorelle Tovelle monenlaisia taitoja ja miten kasvatti ikään kun Tove Janssonia tähän luontoyhteyteen. Vuorovaikutus oli tosi kiinnostava kysymys.

Riitta Monto: Mielenkiintoistahan siinä on myös se kuvaus, miten saaristolaiset todellakin elävät siellä saaristossa vuoden ympäri ja sitten saapuvat nämä taiteilijat ja muut kesäasukkaat vain silloin ihanaan kesäaikaan.

Maarit Leskelä-Kärki: Joo. Sitä tuli kyllä paljon pohtineeksi siinä, että kun on kuullut näitä tarinoita lapsuudesta Pellingissä 40–50-luvulla, että millaista se on oikeasti ollut se elämä, kun on pitänyt käydä koulua viereisellä saarella ja on päässyt kotiin vaan sunnuntaisin ja ei ole välttämättä päässyt, jos jäätilanne on vaikka talvella ollut heikko, niin ei ole voinut lähteä ja ei ole ollut mitään puhelimia [naurahtaa] ja ei ole ollut kunnon teitä ja ei ole ollut valaistusta ja siellä on oikeasti kävelty  metsäteillä, tuurilla kuutamon valossa. Niin jotenkin se konkretisoitui itselle se, kun on kuullut näitä tarinoita ja pohti sitä saaristolaisten arkea ja elämää suhteessa tähän Janssonien taiteilijaelämään ja siihen, että hekin varmasti halusivat olla aitoja saaristolaisia ja elää kuin saaristolaiset‚ mutta että toki ne heidän elämän puitteensa oli kuitenkin kovin erilaiset kun nää, jotka siellä asu pysyvästi.

Riitta Monto: Tove Janssonillahan, kaikki tietävät muumikirjat ja sen miten tärkeä elementti meri niissä on, mutta meri ja saaristohan ovat hyvin vahvasti esillä ja vaikuttavat Tove Janssonin novelleissa ja omaelämäkerrallisissa teksteissä ja monenlaisissa muissa kirjoituksissa. Niin onko se se sama meri, mikä näkyy näissä eri teoksissa?

Maarit Leskelä-Kärki:  Ehkä se tietyllä tapaa on jotenkin sama meri tai merellisyys. Että Tove Janssonin itsekin kirjoitti siitä teksteissään, miten vaikeaa hänen on kirjoittaa mitään, mihin meri ei jotenkin liittyisi. Että hän itsekin tavallaan havaitsi sen kysymyksen ja tosiaan ollaan tässä kirjassa aika paljon käsitelty tätä hänen  muuta proosatuotantoa, näitä novelleja, jotka jotenkin haluttiinkin nostaa keskeisesti esiin ja joista on ehkä puhuttu vähän vähemmän, joita on tutkittu vähemmän ja sieltä löytyy tosi hienoja kuvauksia. Paitsi merestä, niin myös ylipäätään eläimistä ja luonnosta ja sammaleesta ja ikään kuin luonnon elollistamista.

Riitta Monto: Kun tämä teidän teoksenne on ympäristöelämäkerta, niin siinä oli todella hätkähdyttävä kohta, jossa puhuttiin siitä, millä tavoin jätteet hävitettiin. Eihän siitä ole kuin muutama vuosikymmen. Tove Jansson on ollut mukana upottamassa jätteitä mereen ja ei siinä ollut mitään kummallista.

Maarit Leskelä-Kärki:  Niin. Se ei tosiaankaan ollut. Se on ollut ihan ajan tavan mukaista ja tästä teemasta ollaan paljon keskusteltu eri [naurahtaa] yhteyksissä ja ja tavallaan siitä, miten kesämökeillä ylipäätään on pitkään vaikka metsään kaivettu erilaisia metallipurkkeja ja lasipurkkeja ja muita. Tavallaan jätteiden hävityksen menetelmät on olleet [naurahtaa] monenlaisia ja saaristossakin ne on varmaan ollut monenlaisia, mutta tämä mereen upottaminen on ollut yks tapa. Semmonen tavallaan luonteva, ikään kuin on pois silmistä, niin ne on tavallaan poissa ja sitten tietenkin koko ajatus ja käsitys siitä, mitä meri on ja mitä meri kestää ja mitä meidän ympäristö kestää, on tietenkin ollut hyvin erilainen joskus 100 vuotta sitten tai 70 vuotta sitten.

Että toki se on hämmentävää nykynäkökulmasta ajatella sitä, mutta ei meidänkään tarkoitus ole ollut ikään kuin shokeerata sillä asialla [naurahtaa], vaan ikään kuin osoittaa just se, että miten ihminen elää sen oman aikansa käsitysten mukaisesti usein. Ja tavallaan se on myös historioitsijan tehtävä kertoa siitä ja yrittää asettaa sitä kontekstiin, missä se tulee ymmärrettäväksi. Ja Tove Janssonhan itse myös kirjoitti tästä paitsi kirjeissään, mutta myös joissakin teoksissaan ja kyllä sieltä löytyy hänen teksteissään myös kauhistelua siitä, miten mökkiläisten jätteet on kasautuneet sinne laivarantaan ja näin. Että varmasti semmosta… muutostakin tapahtuu hänen katseessaan.

Riitta Monto: Ajan ja tiedon ja ymmärryksen muutos tuo sieltä menneisyydestä tähän päivään, ja tänä päivänähän muumit suojelevat Itämerta.

Maarit Leskelä-Kärki: Niin, nimenomaan. Joo.

Riitta Monto:  Kun tietoa tulee lisää, niin silloin myös toimitaan -

Maarit Leskelä-Kärki: Näin, näinpä.

Riitta Monto: - toisin. Tove Jansson kirjoittaa merestä… kirjoittamisesta: ”En käsitä, miksi minun täytyy tunkea meri mukaan kaikkeen, mitä kirjoitan. Sitä paitsi älyttömän vaikeaa jatkaa jostain, mikä on jo alussa ihanan yksinkertaista. Se minun pitäisi tietää erittäinkin hyvin.”

Tällaisia pohdintoja häneltä löytyy sieltä ja sitten te kirjoitatte, että: ”Vaikka kohdehenkilönä on Tove Jansson, on teos lähtökohtaisesti meren, merellisyyden ja saariston kulttuurihistoriaa. Tove Jansson tarjoaa kiehtovat elämäntarinallisesti kehykset ja kurkistusaukon tarkastella meren merkityksiä, niin yksilön elämässä kuin laajemminkin kulttuurissa.”

Voisi kuvitella, että esimerkiksi tämä teos toimisi erinomaisena herätyksenä nyt, kun ollaan vaikka menossa vaaleihin ja Saaristomeren suojelusta puhutaan paljon.

Maarit Leskelä-Kärki: Niin, se on ollut meidän vähän niin kuin ajatus ja tavoite tässä ja varmasti myös, John Nurmisen säätiö on kustantanut tämän, niin myös heidän ajatuksensa, kun he on lähteneet tätä meidän kanssa tekemään, että tavallaan ikään kuin sen yksittäisen ihmisen elämään ja näkökulman kautta voidaan tarkastella laajemmin, mitä kaikkea on tapahtunut vuosisadan kuluessa ja ikään kuin havahduttaa siihen, näihin luonto- ja ympäristökysymyksiin. Niin toivotaan, että tämä kirja osaltaan voisi edistää sitä.

Riitta Monto: Mikä tämän kirjan teosta jäi sinulle sellaisena kokemuksena, että kannatti taas tähänkin projektiin lähteä? Koska niin kuin viittasit aiemmin, niin se oli vuosien työ.

Maarit Leskelä-Kärki: Se oli tosiaan aika pitkällinen prosessi. Loppujen lopuks kirjoittaminen tapahtuu aika lyhyessä [naurahtaa] paineistetussa ajassa, mutta niinkuin se usein tapahtuu, mutta tavallaan se suunnittelu ja ideointi vei pitkän aikaa ja se oman näkökulman löytäminen. Mutta kyllä nimenomaan tämä ympäristöelämäkerran näkökulman löytäminen ja sen kokeileminen, niin se on ollut tosi antoisaa ja semmosta, mikä varmaan voi viedä eteenpäin ja sitten toisaalta ihan suhteessa tähän Pellinkiin, niin  jotenkin se, että pystyy pohtimaan sitä Pellingin menneisyyttä ja historiaa ja niitten ihmisten elämää siellä, niin se oli myös itselle ihan henkilökohtaisesti kyllä tärkeää.

[musiikkia]

Riitta Monto: Tästä oikeastaan on sujuva siirtyä siihen, että olet mukana myös tutkimushankkeessa Kadonneet, uhanalaiset ja saapuneet lajit – ihmisten suhde Itämeren muuttuvaan biodiversiteettiin. Niin minkälaisesta tutkimuksesta tässä on sinun kannaltasi kyse?

Maarit Leskelä-Kärki: Tämä on tosiaan Otto Latvan johtama hanke, missä on mukana aika monitieteinen joukko historioitsijoita ja kielitieteilijöitä ja kansatieteilijöitä ja oikeastaan mun tulo tähän hankkeeseen mukaan juontaa juurensa tähän kirjaprojektiin ja tähän ympäristöelämäkerran ajatukseen. Ideana on, vaikka tässä käsitellään tätä lajikatoa periaatteessa ja kysymyksiä siitä, miten eri tavoin on suhtauduttu eri eläinlajeihin ja ajatuksena on nyt myös, että voisi kehittää tätä ympäristöelämäkerran tematiikkaa ja tätä metodologiaa tämän hankkeen puitteissa myös.

Riitta Monto: Mihin haluat itse vaikuttaa yhteiskunnallisessa keskustelussa?

Maarit Leskelä-Kärki:  No varmaan laajasti sanottuna siihen ajatukseen  historian läsnäolosta tässä meidän ajassa ja kaikissa ajoissa. Että ylipäätään siihen… ymmärrykseen, että historia vaikuttaa ja on läsnä kaikessa, mitä me tehdään ja jotenkin, että pitäisi nimenomaan sitä historiallista ajattelua parantaa ja kehittää kaikessa keskustelussa, mitä me käydään. Mutta kyllä minua näihin omiin tutkimuskohteisiin liittyen, ei ehkä niinkään Tove Janssoniin, vaan moniin aikaisempiin tutkimuskohteisiini liittyen, niin unohdetun ja syrjään jääneen ja marginaalisen esiintuominen. Että ennen Tove Janssonia olen tutkinut enemmän vähän osittain unohtuneempia naistoimijoita tai sellaisia toiminnan aloja, missä naiset on toimineet ja näin. Niin se on kans yks asia, mikä on varmastikin koko ajan motivoi jotenkin tätä omaa tutkimustyötä.

Riitta Monto: Miksi se on niin tärkeää, että meille tuodaan tähän päivään sellaista tietoa, mikä ei ole koko ajan esillä ja ei ole niissä kaikkein tutuimmissa tutkimuksissa?

Maarit Leskelä-Kärki: [naurahtaa] Ehkä sitä kautta just avautuu se, paitsi menneisyyden ja myös nykyisyyden, monimutkaisuus ja ristiriitaisuus ja se, että asiat ei ole ihan aina sitä, miltä ne näyttää. Tai syy ja seuraussuhteet ei ole ehkä aina niin ilmeisiä, kuin miten me ehkä nykyään helposti halutaan ajatella tai… Vaan että asiat on usein monimutkaisempia. Niin ainahan kun jotain historian tarinoita luodaan, vaikka joku suomalaisen kansakunnan historia, niin sehän luodaan aina tiettyä tarkoitusta varten ja tietyille pohjalle ja siitä tippuu paljon pois. Niin mun mielestä on kiinnostavaa katsoa, että mitä kaikkea sieltä on [naurahtaa] tippunut pois ja minkä takia ehkä ja miten se vaikuttaa meidän historiakuvaan, mikä meillä on nyt. Hyvänä esimerkkinä tämä esoteerisuuden historiaa, jota ei oltu juurikaan tutkittu siinä vaiheessa, kun meidän tutkijajoukko lähti toimeen. Niin tavallaan se on semmosta, mikä on jäänyt vähän niinkuin piiloon ja syrjään meidän kansallisesta historiakertomuksesta.

Riitta Monto: Mikä siinä oli se, mikä teitä tutkijajoukkona niin lähti oikein sykähdyttämään?

Maarit Leskelä-Kärki: Just tämä piiloon ja unohduksiin jääminen ja toisaalta se, että kun se on ollut kuitenkin aika merkittävä ja näkyvä ilmiö 1800-luvun lopulla, 1900-luvun alussa. Että monet ihmiset eri aloilla, eri yhteiskunnan aloilla, taiteilijat ja poliitikot ja muut, on olleet kiinnostuneita siitä ja joillekin se on ollut hyvin merkittäväkin asia elämässä. Niin oli tosi tärkeä jotenkin nostaa sitä esiin ja se myös ehkä liittyy kansainvälisyyden historiaan ja siihen, että nimenomaan siinä on ulottuvuuksia, jotka ei just istu siihen kansalliseen kuvaan. Että Suomi on oikeasti ollut kumminkin paljon kansainvälisempi ja moninaisempi, kun mitä me ehkä ajatellaankaan.

Riitta Monto: Humanisti vastaa -podcastin vieraana on Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Maarit Leskelä-Kärki ja minä olen työelämäprofessori Riitta Monto.

Loppuun vielä vähän näitten podcastin kahden ison teeman osalta. Niin 23.4. vietetään kansainvälistä kirjan ja tekijänoikeuksien päivää ja 9.8. liputetaan Tove Janssonin kunniaksi. Miten näitä päiviä mielestäsi kannattaa viettää?

Maarit Leskelä-Kärki: Ainakin lukemalla [nauraa]. Lukemalla hyvää kirjallisuutta ja ja hyvää tietokirjallisuutta ja ehkä pohtimalla sitten sitä historian merkitystä tässä meidän nykypäivässä.

Riitta Monto: Seuraavan Humanisti vastaa -podcastin vieras on sattumoisin Otto Latva. Minkälaisen kysymyksen haluaisit esittää Otto Latvalle tai heittää tässä Humanisti vastaa -podcastissa?

Maarit Leskelä-Kärki: [naurahtaa] Nyt tuli haastava kysymys, koska olemme Oton kanssa keskustelleet niin monista asioista. Mutta otetaan sellanen [naurahtaa] helppo kysymys, että miten Otto vastaisi tähän nykyiseen, jossain määrin humanistisen tutkimuksen tietynlaiseen ahdinkotilaan, että millä keinoin me voidaan siitä päästä eteenpäin ja mihin kannattaa panostaa?

[musiikkia]

Humanisti vastaa. Osa 2. Miten humanistinen tutkimus ehkäisee luontokatoa? Otto Latva

[Musiikkia]

K: Tämä on Humanisti vastaa -podcast ja tänään aiheena on muun muassa luontokato ja meri. Vieraana on Otto Latva. Millainen, Otto, on ihmisen ja luonnon välinen suhde?

Otto: Sanotaanko näin, että se on loppujen lopuksi hyvin tiivis, vaikka me tänä päivänä ajatellaan sitä ehkä, et se ei olisi tämän tyylinen. Meillä on varsinkin länsimaisessa kulttuurissa vakiintunut tapa siitä, että me ajatellaan jotenkin ihminen luonnosta erilleen. Loppujen lopuksihan me eiolla. Meidän elämät, tai tavallaan luonto ja ihmisen elämä limittyy jatkuvasti, mutta me eletään tietyllä tapaa jonkinlaisessa harhassa. Tämäkin on itse asiassa ehkä historiallisen prosessin tulos. Tavallaan se, et jos me mennään ajassa taaksepäin ja katsotaan sitä, miten meidän suhde luontoon on muuttunut, niin se on muuttunut aika paljon. Vedetään vaikka siitä 1600-1500-luvusta, kun tulee tieteen vallankumous, dualistinen maailmankuva. Tulee todella paljon muutoksia.

K: Olet kulttuuriperinnön tutkimuksen yliopistonlehtori, monilajisen historian dosentti, Suomen akatemian HumBio-hankkeen sekä merentutkimusverkoston johtaja. Ja sen lisäksi tietokirjailija. Olet yksi Tyylikkäät vuodet Turun yliopiston ylioppilaskunnan 100 vuotta -teoksen kirjoittajista Topi Artukan, Liisa Lalun ja Panu Savolaisen kanssa. Miksi kiinnostuksesi kohteita ovat ilmastonmuutos, merihirviöt, valaanpyynti, tiedon historia, eläintuotanto, digitaaliset ihmistieteet, nilviäiset, jättiläiskalmari, merenkävijät, nämä nyt vain muutaman mainitakseni?

Otto: Näitä on aika paljon näitä kiinnostuksen kohteita. Ehkä se kumpuaa ennen kaikkea siitä, että olen todella kiinnostunut laaja-alaisesti historiasta. Mutta erityisesti sieltä selvästi paistaa esille tämä luonto, mikä on jotenkin itselle tosi läheinen ollut aina. Sanotaan, että jo aika nuorena, jopa lapsena, olisin varmasti ollut valmis suuntautumaan johonkin luonnontieteelliselle alalle, mutta mua samaan aikaan kiinnosti myös hirvittävästi historia. Mä nyt nostan esille vaikkapa tämän jättiläiskalmarin ja mustekala-eläimet. Nämä oli tämmöisiä, mitkä on mua erityisesti kiehtonut. Lapsuudessa, olin joku noin neljävuotias, niin isovanhempien luona löysin vanhan kirjan 1800-luvun lopulta, missä oli todella iso jättiläiskalmarin kuva yhdellä sivulla. Se oli muutenkin semmoinen aika mystinen, siellä puhuttiin Loch Nessin hirviöstä ja kaikista erilaisista maailman ihmeistä. Tämä jotenkin jäi mulla mieleen ja monien vuosien jälkeen yliopistossa, kun rupesin tekee väitöskirjaa ja mietin sitä aihetta… Vähän aikaisemmin tein pro gradu -työni rautatiestä, ihan eri aiheesta. Mutta tavallaan kalmari ja meri ja kaikki siihen liittyvät historialliset ristiriitaisuudet rupesi kiehtomaan. Ajattelin, että tämä on sellainen aihe, mikä kumpuaa jostain syvemmästä kiinnostuksesta, mutta siihen yhtä aikaa liittyy paljon ristiriitaisuuksia ihmisen luontosuhteeseen ja mitenkä jostain eläimistä tehdään hirviö vaikkapa. Kaikkea tämän tyylistä. Eli nämä nyt tiivistettynä.

K: Toi on oikeestaan aika mielenkiintoinen kuvaus myös siitä, miten humanistitutkijan skaala on todella laaja: rautateistä jättiläiskalmariin ja ties vaikka mihin. Ei tarvitse johonkin yhteen tiettyyn suuntaan tai yksityiskohtaan keskittyä.

Otto: Jotkut erikoistuu. Se ei ole mulle tavallaan luontaista, mutta sitten taas toisaalta aika paljon on tullut elämän varrella luettua kaikenlaista ja erikoistuttua erilaisiin aiheisiin. Näkee tavallaan myös, että monilla asioilla saattaa olla yhtymäkohtia, että monesta asiasta on hyötyä. Onhan tässä tämä digitaaliset ihmistieteet, sekin on tavallaan menetelmä, mitä me esimerkiksi käytetään paljon näissä mun tutkimushankkeissa nimenomaan, että pystytään saamaan kokonaisvaltaisempaa tietoa menneisyydestä, nimenomaan ihmisen luontosuhteeseen liittyen esimerkiksi.

K: Miten merkittävänä pidät sitä tällä hetkellä työvälineenä tai tarkastelumahdollisuutena?

Otto: Se on itse asiassa todella merkittävä. Jos mietitään vaikka sitä, tai mennään 10 vuotta ajassa taaksepäin, niin tavallaan tämä aineisto oli ripoteltuna ympäri maailmaa. Otan nyt esimerkkinä uudelleen sen väitöskirjani. Siinäkin hyödynsin paljon digitoitua aineistoa, joka olisi aikaisemmin ollut ympäri Eurooppaa, Yhdysvaltoja ja Pohjois-Amerikkaa erilaisissa kirjastoissa. Tein kyllä itse asiassa silloinkin arkistomatkoja Yhdysvaltoihin ja Kanadaan ja näin pois päin ja Ranskaan. Se oli tosi laaja-alainen työ, mutta digitointi helpotti todella paljon. Nyt näissä uusimmissa hankkeissa me pystytään tavallaan esimerkiksi digitaalisilla työkaluilla louhimaan todella isosta sanomalehtiaineistosta luontoon liittyvää materiaalia pitkällä aikavälillä. Voidaan tehdä tulkintoja 100 vuoden skaalalla, mitä aikaisemmin ei pystynyt tekemään, koska olisi pitänyt lukea lehdet sivusta sivuun. Siinä olisi miljoonia sivuja eikä yksi ihmiselämä riittäisi siihen mitenkään.

K: Vaikka se jättiläiskalmari kummittelee siellä taustalla jo nelivuotiaan Oton kiinnostuksen kohteena, niin ei ehkä olisi voinut kuvitella sieltä se nelivuotias, että on tänä päivänä tässä ja näitten tutkimusten äärellä. Vai oliko se sellainen intohimo, että tavallaan myös johdatteli tutkijanuralle?

Otto: Se on aika mielenkiintoinen kysymys. En usko, että olisin pystynyt kuvittelemaan itseäni ehkä tähän tilanteeseen, mutta jotenkin kun omaa lapsuutta ja nuoruutta miettii, niin on kyllä tietyllä tapaa aina uteliaisuus kuulunut siihen omaan yhteen… Tai yksi keskeinen luonteenpiirre on ollut uteliaisuus ja se, että pitää selvittää asioita. Ehkä se rakentui pitkälle sen tutkijaidentiteetin ympärille.

[Musiikkia]

K: Tämän podcastin yksi iso teema on luontokato, johon sinun oma tutkimustyösi myös monesta kulmasta kohdistuu. Tärkeitä teemoja, niin kuin puhuttiin, on ihmisen ja luonnon välinen suhde ja keskustelu vieraslajeista ja sukupuutosta. Miten kuvaisit, miten humanistinen tutkimus voi ehkäistä luontokatoa?

Otto: No tämä on itse asiassa yksi asia, mitä me nimenomaan tässä Suomen akatemian rahoittamassa HumBio-hankkeessa tehdään. Eli humanistisella tutkimuksella on paljonkin annettavaa. Nimenomaan, jos mietitään poikkitieteellistä tutkimusta tässäkin suhteessa. Esimerkiksi luontokatoa on tutkittu paljon luonnontieteissä nimenomaan tarkastelemalla luonnossa tapahtuneita muutoksia, mutta se, mitä taas humanisteilla on ammattitaitoa ja tietoa, on se mikä liittyy ihmisten asenteisiin, käsityksiin, kulttuuriin, pitkän aikavälin muutoksiin tämmöisissä käsityksissä. Luontokato ei ole olemassa pelkästään luonnossa tapahtuvana yksittäisenä ilmiönä, vaan se vaatii ihmisen vuorovaikutusta. Ja tässä on keskeistä ottaa huomioon se, miten ihmiset on toiminut. Siinähän me humanistit ollaan eksperttejä.

K: Minkälaisia meidän asenteemme näyttävät olevan?

Otto: Se on hyvin… Voisi sanoa, että on ainakin rakentuneita. Tässä on just se, että monesti esimerkiksi törmää tänäkin päivänä luontoa käsittävissä käsityksissä mainintoihin vaikka siitä, että näin on aina ajateltu ja näin on aina ollut. Lähtökohtaisesti humanistinen luontotutkimus, historian ja kulttuurin tutkimus, erityisesti historiantutkimus pystyy osoittamaan sen, että meidän käsitykset luonnosta on muuttuneet jatkuvasti ja ne muuttuu yhä tulevaisuudessa. Siellä on se muutoksen mahdollisuus olemassa tulevaisuutta kohden, mutta myös se näkyy suoraan, jos me katsotaan historiallista aineistoa. Vaikkapa yksittäisiä eläinlajeja. Suomessa vaikka esimerkiksi arvostetaan hirvittävän paljon pikkulintuja, mikä on topeliaanisen kulttuurin aikaansaannosta. Mennään Etelä-Eurooppaan. Pikkulintuja on käytetty ravintona. Tavallaan tässä on tosi paljon paikallisia variaatioita ja asenteet myös muuttuvat. Sanotaan vaikka merimetso, mikä tänä päivänä aika pitkälti vihataan. Tämä on yksi osa tätä HumBio-hanketta, missä nyt on tehty tutkimusta merimetsojen ja ihmisten suhteesta. Jos me katsotaan 1900-luvun alkupuolen aineistoa, sanomalehdistä löytyy paljon esimerkkejä siitä, miten merimetsoja kuvaillaan uljaina, isoina lintuina. Siinä on huomattava muutos tähän päivään nähden. Tällaisten asioiden esille tuominen esimerkiksi auttaa ja luo sitä kontekstia siitä, että meillä on mahdollisuus lajikadon ehkäisemiseen muuttamalla meidän asenteita.

K: Tässähän tutkimuksessa on hyvin tärkeää tutkimusyhteistyö. Voiko sanoa, että yli tiedekuntarajojen. Miten olennaista ja merkityksellistä se on sinun mielestäsi?

Otto: Kyllä se on todella tärkeää, että meillä on paljon yhteistyökumppaneita eri instituuteissa ja sitten tavallaan yliopiston sisällä yksittäisissä tutkimuskeskuksissa ja myös oppiaineessa. Ja me tehdään erityisesti yhteisöstä luonnontieteiden kanssa. Totta kai siellä välillä näkyy ehkä nämä perinteiset -

K: Millä tavoin?

Otto: Sanotaanko, että humanistisessa tutkimuksessa on omat traditionsa. Se on hyvin antroposentrinen, ihmiseen keskittyvä. Eli tavallaan on vaikea, aina välillä näkee itselläkin, mutta myös kollegoilla tavallaan vaikea lähteä ajattelemaan sitä, että miten me voidaan vaikka nähdä joku eläin toimijana, historiaa muuttavana entiteettinä, joka omalla toiminnallaan on muuttanut menneisyyttä tai rakentanut tätä päivää sitä kautta. Ja samaten myös voi sanoa, että luonnontieteessä on ehkä välillä vaikea ymmärtää sitä, mitenkä humanistinen tiede pystyy esimerkiksi… Mitä se pystyy antamaan objektivisorientoituneille tieteenaloille, missä etsitään niin sanottuja tosiasioita ympäröivästä maailmasta. Mutta sitten, jos mietitään vaikka biologiaa, biologiahan luo omalle tutkimuskohteille historiallisen kontekstin. Vaikka se kuinka yrittäisi piilottaa, niin se on siellä ja se luodaan tavallaan… Se on tulkinnanvarainen. Siinä käytetään ihmisten vanhoja muistoja hyväksi, kaikkea muuta tällaista. Ja tavallaan tämmöisen kontekstin laajentaminen historiantutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen avulla laajentaa meidän ymmärrystä. Ja samaten myös se, että kuinka paljon se antaa tavallaan myös humanistisille tieteille, kun me laajennetaan meidän spektriä. Otetaan huomioon myös koko maailma. Mielestäni tulkinta menneisyydestä on aina jotenkin vajavainen, jos me rajataan se pelkästään ihmisiin. Sanotaan vaikka, että jos me otetaan Suomenhevonen pois Suomen historiasta, niin minkä näköinen tämä yhteiskunta olisi tänä päivänä. Se olisi hyvin erinäköinen.

K: Onko se luontevaa, että nimenomaan tehdään luonnontieteilijöiden kanssa yhteistyötä? Voisiko nähdä, että tällaisessa olennaista yhteistyötä voisi tehdä vaikka oikeustieteilijöiden kanssa puhumattakaan kauppatieteilijöistä?

Otto: Siis joo ehdottomasti. Tämähän on tavallaan se, mitä pitäisi laajentaa. Tavallaan näkisin, että just luontokato esimerkiksi, myös ilmastonmuutos, yleensä ottaen ympäristöongelmat, niitä ei tavallaan pysty rajaamaan. Jokaisella oppiaineella ja tutkimussuuntauksella on siihen jotain annettavaa. Siinä ei mun mielestä pitäisi ylipäänsä tehdä mitään rajausta siihen, ketkä pysty antamaan ja ketkä ei, vaan tavallaan katsoa, mitä kukakin pystyy antamaan. Luontokatoa voisi kuvailla sillä tapaa vähän viheliäiseksi ongelmaksi, tavallaan pitää pilkkanaan tätä meidän dualistista maailmankuvaa ja tavallaan hyvin jakautunutta tieteen kenttää. Koska ainoa tapa, miten me pystytään tutkimaan ja estämään sitä on se, että meidän on pakko ottaa huomioon monia eri perspektiivejä. Me voidaan katsoa sitä kapeakatseisesti esimerkiksi pelkästään ihmisen näkökulmasta tai pelkästään luonnon näkökulmasta. Monelta eri sektorilta.

K: Kun tällä hetkellä tutkijana seuraat tai tutkit luontokatoa, niin miten kuvaisit tilannetta? Oletko optimisti vai näyttääkö tilanne mielestäsi hyvin uhkaavalta?

Otto: Kyllä se tavallaan, kun itsellä on historiantutkijan koulutus, niin tavallaan näkee sen, miten paljon on tapahtunut pienessä ajassa ja se tuntuu pelottavalta ja uhkaavalta. Mutta samalla siellä on myös toivon pilkahdus, mikä tulee nimenomaan myös historiantutkimuksen kautta. Muutoksen havaitsemisessa, minkä tässä mainitsinkin jo aikaisemmin. Tavallaan muutoksen läsnäolo. Se, että me ollaan aikaisemminkin pystytty muuttaa meidän asenteita tarkoittaa sitä, että me pystytään tulevaisuudessakin muuttamaan niitä. Ne ei ole mitään staattisia käsityksiä meidän aivoissa, vaan ne on kulttuurisia rakenteita, mitä me pystytään muokkaamaan.

K: Tätä HumBio-hanketta, siinä puhutaan kadonneista, uhanalaisista ja saapuneista lajeista ja ihmisten suhteesta Itämereen. Millä tavoin tämä tutkimusprojekti muotoutui? Miksi siitä tuli juuri tällainen?

Otto: Pitää mennä jokunen vuosi taaksepäin. Täytyy sanoa, että se oli jotenkin sillai, et me haettiin silloin 2019-2020 välisenä aikana paljon rahoitusta tämän tyylisillä hankkeilla. Tämä oli tavallaan kiehtonut mua jo pidemmän aikaa. Silloin kun tein väitöskirjaa tosiaan, niin minua kiehtoi jo laajemmin pohtia näitä samoja teemoja. Tässä HumBio-hankkeessa pystyttiin tekemään just jotain konkreettista. Me pystyttiin rajaamaan se nimenomaan päivänpolttaviin kysymyksiin. Nimenomaan siihen uhanalaisuuteen ja toisaalta myös vieraslajikysymyksiin. Sitä kautta saatiin myös konkretiaa tutkimukseen. Ja just se, että voitiin keskittyä semmoisiin lajeihin, mitkä on päivän polttavia tänä päivänä julkisessa keskustelussa.

[Musiikkia]

K: Kuinka hyvin julkisessa keskustelussa, tutkijan näkökulmasta jos katsot, puhutaan olennaisista asioista, kun puhutaan luontokadosta tai vaikkapa uhanalaisista eläimistä ja lajeista?

Otto: Voi sanoa, että joskus yllättyy ja siellä tulee paljonkin hyvää tai sellaista asiaa, mikä ehkä on just sitä, mitä mekin haluttaisiin tuoda esille näissä hankkeissa. Mutta kyllä monesti huomaa myös sen, että puhutaan hyvin pintapuolisesti. Ei välttämättä oteta huomioon nimenomaan pitkän aikavälin merkityksiä. Sen voisi ehkä sanoa, että historiattomuus on aika vahvasti läsnä tässä keskustelussa ja se näkyy nimenomaan siinä, että jos me puhutaan vaikka luontokadosta, me usein puhutaan hyvin... Tai yksityiskohtaisemmat tiedot tulee hyvin lyhyellä aikajänteellä. Me ei lähdetä menemään hirvittävän pitkälle, koska siellä todellakaan ei ole riittävästi tietoa, mikä näkyy hyvin pitkälti siinä, että tietoa on kerännyt aikaisemmin luonnontieteilijät esimerkiksi. Historioitsijat ei ole niin vahvasti vielä ainakaan toistaiseksi erikoistunut ihmisen ja luonnon välisen suhteen ja siinä tapahtuneen muutoksen tutkimukseen.

K: Miten hyvin mielestäsi arvostetaan? Voisi kuvitella, että aika hyvin arvostetaan, kun kovassa tutkimusrahoituskilpailussa te olette tälle HumBiolle esimerkiksi saaneet rahoituksen, mutta miten kovaa kilpailu on humanistin näkökulmasta saada rahoitusta tämän kaltaiselle tutkimukselle ja humanistiselle tutkimukselle?

Otto: No kyllä se nyt tietysti tuntuu tällä hetkellä. Tavallaan rahoituksen määrä on sinänsä pieni, jos mietitään vaikka kansallisella mittakaavalla. Siinä joudutaan kilpailemaan todella paljon keskenämme ja paljon hyviä hankkeita jää rahoittamatta. Kyllä se on ihan selvää, että tällä hetkellä voi kuvailla sitä rahoitustilannetta aika raadolliseksi. Toki esimerkiksi ympäristöteemalla on nyt onnistunut saamaan myös rahoitusta. Se kertoo myös siitä, tai olen miettinyt mielessäni, että siinä on se konkreettinen puoli. Se tarjoaa jotain myös , se ei anna pelkästään kontekstia, vaan meilläkin tässä HumBio-hankkeessa on jotain konkreettisia tavoitteita. Meillä myös on tavoitteena keskustella eri asiantuntijoiden kanssa ja ehkä myös päätöksentekijöiden kanssa. Antaa heille informaatiota pohtia sitä, miten voitaisi hyödyntää meidän tutkimustuloksia päätöksenteossa.

K: Miten hyvin näyttää, että päätöksentekijöitä saa tutkijoiden kanssa keskustelemaan?

Otto: Meillä ei olla HumBio-hankkeessa vielä ehditty konkreettisesti tähän tilanteeseen päästä. Me tehdään tällä hetkellä ensimmäisiä tutkimusartikkeleita. Tämäkin on aika pitkällinen prosessi näiden takana. Aluksi kirjoitellaan, sen jälkeen tulee vertaisarviointiprosessit ja julkaisut, eli siinä saattaa parhaimmillaan mennä pari vuotta. Nyt me tehdään yhtä meidän hankkeen kirjaa, mille saatiin juuri julkaisija, saksalainen De Gruyter. Vuoden päästä siellä pitäisi ehkä tulla julkaisu. Mutta meillä on hankkeen loppupuoliskolla enemmän näitä päätöksentekijöiden kanssa yhteisiä työpajoja. Ensimmäiset työpajat tässä hankkeessa tehtiin saariston paikallisten asukkaiden kanssa. Kerättiin heiltä muistoja ja käsityksiä siitä paikallisluonnosta ja nimenomaan materiaalia, mitä voidaan hyödyntää tutkimuksessa. Nyt esimerkiksi keväällä meillä on yhteistyökumppaneiden kanssa työpaja. Luonnontieteilijöitä tulee mukaan eri instituuteista, esimerkiksi merien suojeluun erikoistuneet John Nurmisen säätiön kautta tulee myös yksi henkilö. Vähän pohditaan sitä, mitä annettavaa meillä olisi laajemmin tälle kentälle ja keskustellaan siitä, miten voitaisiin poikkitieteellistä yhteistyötä vielä laajentaa.

K: Minkälainen vaikutelma tässä vaiheessa on asukkaiden kertomuksista, että miten huolestuneita he ovat esimerkiksi luontokadosta tai luonnostaan heidän ympäristössä?

Otto: Kyllä se tuli aika hyvin esille. Yksi tietysti, mitä nostaisin myös, on nimenomaan tämä tiedon rooli. Monta kertaa, mitä olen ymmärtänyt haastattelutulosten kautta, on tullut esille, että paikallisilla asukkailla olisi tietoa, mitä välttämättä ei olla otettu huomioon tutkimuksessa aikaisemmin eikä myöskään päätöksenteossa. Tässä kohtaa näen myös, että itse asiassa humanisti on tietyllä tapaa myös välittäjä eri tieteenalojen välillä. Jos puhutaan vaikka luonnontieteellisestä tiedosta, eli miten siirretään paikallista tietoa luonnontieteilijöiden tietoon ja päätöksentekijöille.

K: Tämä päätöksentekijöitten kanssa keskustelu on minusta erittäin tärkeä ja mielenkiintoinen näkökulma, koska kun vähän koitin selvittää sitä, miten humanistista tutkimusta tai humanistisia tutkijoita käytetään asiantuntijoina esimerkiksi valtakunnan tason päätöksenteossa, niin ennakkokäsitys oli, että ei kovin paljon ja kyllä se pienikin selvitys näytti, että valitettavasti käsitys vahvistui.

Otto: Näin se on. Kyllä sen olen itsekin huomannut, että ei hirvittävän paljon humanistisia tämmöisissä rooleissa ole.

K: Lausunnonantajina esimerkiksi valtioneuvostolle tai eduskunnan eri valiokunnille. Mutta se on hyvä, että teillä se on tavoitteellisesti mukana tutkimusprojektissa.

Otto: Kyllä siinä tavallaan on ollut muutamia. Minäkin olen ollut esimerkiksi Sitran Luonnon monimuotoisuus -raportissa lausunnonantajan asiantuntijana. Kyllä se tavallaan alkaa näkyä, että otetaan myös… Tämä oli yksi esimerkki, missä humanistinen lausunto ja asiantuntijalausunto otettiin huomioon.

[Musiikkia]

K: Tässä Humanisti vastaa -podcastissa on myös pikavalintatehtävä. 10 vaihtoehtoa, joista saat valita itsellesi läheisemmän, eikä tarvitse eikä saakaan oikeastaan perusteella. Pyöriäinen vai panda?

Otto: Pyöriäinen.

K: Ylioppilaskunta vai professorikunta?

Otto: Ylioppilaskunta.

K: Osallistua voi tarkkailla?

Otto: Osallistua.

K: Itämeri vai Välimeri?

Otto: Nyt tuli paha. Itämeri.

K: Yhteistyökumppaniksi yhteiskuntatieteilijä vai kauppatieteilijä?

Otto: Yhteiskuntatieteilijä.

K: Jättiläiskalmari, onko se kaunotar vai hirviö?

Otto: Kaunotar ehdottomasti.

K: Vinyyli-LP vai Spotify?

Otto: LP Vinyyli.

K: Digitaalinen vai paperinen sanomalehti?

Otto: Paperinen.

K: Kumpi on kuvauksellisempi, kaaliperhonen vai isosittiäinen?

Otto: Otetaan se kaaliperhonen.

K: Kokemäenjoki vai Aurajoki?

Otto: Aurajoki.

[Musiikkia]

K: Kysymys siitä, onko kuvauksellisempi kaaliperhonen vai isosittiäinen, voin vinkata kuulijoille, että kannattaa käydä katsomassa Otto Latvan Instagram-luontokuvia. Sieltä löytyy muun muassa kaaliperhonen ja isosittiäinen monien hienojen lintukuvien lisäksi ja siellä voi sitten itse arvioida, kumpi on kuvauksellisempi. Upealta näyttivät molemmat. Toinen suurempi teema tässä Humanisti vastaa -podcastissa on meri ihan noin erityisenä tarkastelukohteena ja olet itse hahmottanut merellistä ympäristöä ja merenkäynnin kulttuurisia ulottuvuuksia. Kuvaa vielä tarkemmin, miksi meri ja merellinen ympäristö on sinulle niin tärkeä?

Otto: Menen taas lapsuuteen ehkä. Kyllä meri, siinä on jotain ollut hirvittävän kiehtovaa. Se on ollut lapsuudesta alkaen. Mikään ei ollut ihanampaa kuin kesällä tehdä retki lapsuudenmaisemissa Kristiinankaupungin rannikolle, Kallion rannikoille. Siinä oli aina jotain lumoavaa ja tavallaan ehkä myös se meren loppumattomuus. Tavallaan siinä on jotain, mitä ihmismieli ei pysty helposti käsittämään ja ymmärtämään. Sitä ei voi paketoida suoraan pakettiin, vaan se vaatii laajempaa tarkastelua.

K: Eli jos olisin kysynyt vaihtoehtona järvimaisema vai merimaisema, niin sinulle se olisi ollut ilmiselvästi merimaisema?

Otto: Se olisi ollut ehdottomasti.

K: Millä tavoin kuvaisit, millaista on humanistinen merentutkimus?

Otto: Se on hyvin laaja-alaista. Mereen liittyy jälleen kerran niin paljon humanistisia perspektiivejä. Vaikka nyt ajatellaankin monta kertaa, että meri on tämmöinen alue, missä ihminen ei pysty elämään, se ei siellä kauaa ui eikä sukeltele pinnan alla ilman teknologiaa, mutta siitä huolimatta on jatkuvassa vuorovaikutuksessa meren kanssa. Ihan siis konkreettisesti. Nyt tulee taas luonnontieteellinen tietopätkä tähän. Jos mietitään vaikka kasviplanktonia, niin kasviplanktoni antaa yli 50 prosenttia meidän hapesta maapallolla. Ja elää meressä. Eli senkin puolesta me ollaan riippuvaisia täysin merestä. Jos ei meressä olisi kasviplanktonia, niin ei olisi elämää. Näistä perspektiiveistä, mitä siihen liittyy, merenkäynti, merenkulku, satamat, merikulttuurit, väylät paikasta toiseen. Toki myös ihmisten suhde merelliseen luontoon, ympäristöön. Niitä löytyy lukemattomia eri lähestymistapoja, miten humanisti pystyy tutkimaan merellistä ympäristöä ja merellistä maisemaa.

K: Ja yhtenä siitä sinun kiinnostuksen kohdelistalta vaikka valaanpyynti, miten siihen on suhtauduttu aikanaan tai miten nykypäivän ihminen siitä ajattelee.

Otto: Joo. Se tulee myös sieltä, lähinnä silloin kun väitöskirjatyötäni tein, niin se tuli sitä kautta silloin esille, koska nämä isokokoiset kalmarit on kaskeloteille pääruokaravintoa. Kävin silloin väitöskirjaa tehdessäni Nantucketin saarella Yhdysvalloissa kuvaamassa ja lukemassa näitä vanhoja lokikirjoja. Se oli todella mielenkiintoinen retki ja mukava. Muutenkin pääsin silloin todella vanhoihin, historiallisiin aineistoihin käsiksi.

K: Näyttäytyykö se sellaisena, mitä ei olisi voinut kuvitella? Siis siitä aineistosta sai sellaista irti, mitä ei olisi voinut kuvitella muuten? Tuliko siellä yllättävää tietoa?

Otto: Tuli. Siellä tuli itse asiassa nimenomaan… Se oli yksi käänteentekevä aineisto väitöskirjassani, koska se osoitti sen, että valaanpyytäjillä oli hyvin pragmaattinen suhde kalmareihin. He käyttivät esimerkiksi kalmareita hyväkseen valaiden tähystämisessä. Jos jostain löytyi meren päältä kalmarin palasia kellumassa, niin se tarkoitti sitä, että kaskelotti oli lähellä. Ja aikaisempi tutkimushan oli väittänyt, että merenkävijät nimenomaan loi jättiläiskalmarista hirviötarinat. Se oli päinvastoin. Merenkävijöillä oli hyvin, kuten myös rannikkoseutujen kalastajilla, hyvin pragmaattinen ja käytännönläheinen suhde. Se oli enemmänkin aikakauden tieteentekijät, jotka loivat kauhukertomukset. Tämä oli yksi pääväitteistä mun väitöskirjassa ja se lähti nimenomaan näistä valaanpyytäjien lokikirjoista.

K: Eli tieteentekijöitä kannattaa tarkastella kriittisesti?

Otto: Kannattaa kyllä. Ehdottomasti.

[Musiikkia]

K: Kirjoitit ympäristöelämäkerran Meri ja Tove Maarit Leskelä-Kärjen kanssa ja silloin te kuljitte Tove Janssonin jalanjäljillä itäisen Suomenlahden saaristossa Pellingissä. Miten merkityksellistä sinulle oli tämä Tove Janssonin, koko hänen tuotantonsa ja sitten se, että pääsitte seuraamaan sitä ympäristöä, missä hän on elänyt ja niitä vaikutteita, mitä hän on sieltä saanut taiteeseensa?

Otto: Kyllä se oli todella merkityksellistä, koska Tove Janssonin muumikirjat oli taas mulle todella merkityksellinen pienenä. Nimenomaan erityisesti saariseikkailut. Tämähän oli itse asiassa sellainen, mitä lapsena tein kummisetäni kanssa tuolla. Se oli kyllä itse asiassa järvimaisemassa Keiteleen järvellä, mutta unohdetaan se hetkeksi aikaa. Tavallaan se, että tehtiin välillä veneretkiä saarille. Se oli parasta, mitä lapsena voi kokea nimenomaan Muumien hengessä, koska just hattivattien saari -episodi vaikka oli se, mikä jäi mieleen. Ja toki tietenkin Tove Jansson on kiehtonut hirvittävästi persoonana nimenomaan erityisesti merisuhteen kautta. Näen paljon samanlaisia intressejä, mitä mulla itselläni on ja tavallaan sitäkin kautta mielenkiintoista tarkastella elämäänsä ja päästä lähemmin siihen ja ymmärtää sitä tarkemmin.

K: Tuliko tutkimuksen myötä, tämän tietokirjan kirjoittamisen myötä jotain yllättävää?

Otto: Tuli siinä aika paljonkin yllättävää. Vaikkapa roskaamistraditio, mikä toisaalta sinänsä, nyt kun sitä katsoo kokonaisvaltaisesti historian kontekstista, niin sitähän on harrastettu paljon. Esimerkiksi sitä, että roskat dumpataan Itämereen. Samaten on tehty maa-alueillakin, esimerkiksi on kaivettu paljon metsiin tai muuta vastaavaa. Mutta se jotenkin…

K: Pois silmistä, ongelma on poistunut.

Otto: Kyllä. Mutta oli jotenkin mielenkiintoista se, että Tove Janssonin kertomukset tarjosivat niin konkreettisen lähdekokonaisuuden siitä. Tavallaan se on hirvittävän fragmentaarista. Siitä on tietoa siellä täällä, miten tällainen tapa on ollut todella yleinen rannikkoalueilla ja vaikka sisämaassa tämä roskien hautominen metsään, mutta tavallaan siinä on tosi paljon hyviä kuvauksia siitä.

K: Tästä kirjasta poimin yhden kohdan teidän tekstistänne. Maarit Leskelä-Kärjen kanssa kirjoitatte näin: “ympäristöelämäkerran näkökulmasta merkityksellisiksi nousevat ne eri paikat, joissa Tove Jansson saaristossa eli sekä se tapa, jolla veden ja suhteellisen koskemattoman luonnon äärellä eläminen muotoili hänen identiteettiään ja taiteilijan työtään. Kalliot, hiekkarannat, meren jatkuvasti olemustaan muuttava muoto, tuuli, sääilmiöt, metsä, puut, kaislat, erilaiset kasvit ja niin merellä saaressa kuin saaristoluonnossa elävät eläimet ovat osa tätä hänen miljöötään. Siitä kaikesta hän myös kirjoitti teoksissaan ja erilaisissa omaelämäkerrallisissa teksteissään.” Siinä aika hyvin kiteytettynä syntyy mielenmaisema ja maisemakuva visuaalisesti elämään silmissä. Niin näillä jalanjäljillä te kuljitte konkreettisesti.

Otto: Joo kuljettiin. Se oli todella… Mehän vietettiin silloin viikko tuolla Klovharun saarella sitä kirjaa kirjoittaessa. Siinäkin pääsi konkreettisesti kokemaan sen lintusaaren miljöön, missä tiirat ei tosiaan jättänyt hetkeksikään rauhaan ja piti pitää välillä päivänvarjoa pään päällä, koska tiirat tekee hyökkäyksiä nokallaan, mutta muutenkin ahdisti ne. Se, mitä piti vielä tuossa aikaisemmin mainita tohon liittyen, mikä hämmästytti oli myös se, että Tovella oli tosiaan todella ainutlaatuinen tapa kuvata saaristoluontoa ja nimenomaan inhimillistää sitä. Mikä on sinänsä näissä omissa tutkimusteemoissa tullut esille paljolti. Ja se oli tosi yllättävääkin nähdä, että hän oli tavallaan siinä kohtaa aikaansa edellä, koska 1900-luvun puolivälissä kuitenkin hyvin vahvasti eli tämä kahtiajako luonnon ja ihmisen välillä. Niin tavallaan se äänen antaminen eläimille ja mikä mielenkiintoista, ei pelkästään eläimille vaan myös kasveille. Esimerkiksi Muumipappa ja meri -kirjassa on tämä kohtaus, missä metsä alkaa lähestyä kohti sitä majakkaa sen rannalla. Ja samaten Kesäkirjassa puhutaan sammaleesta ja sammalen tunteista ja siitä, miten suo hengittää kylmyyttä sinne rakennukseen. Sieltä löytyy paljon fragmentteja ja kertomuksia, missä kasvit ja maaperä elää omaa elämäänsä ja vaikuttaa ympäröiviin ihmisiin. Se oli tosi mielenkiintoista, koska se on jotenkin tosi harvinaislaatuista.

K: Siihen, minkälainen on ihmisten suhde Itämereen, niin kun katsot tässä vaiheessa, niin miltä mielestäsi tulevaisuus näyttää? Voimmeko olla toiveikkaita, että virheistä on opittu ja pystymme korjaamaan?

Otto: Sanoisin, että jotain toiveikkuutta pitää olla. Muuten tämä olisi jotenkin... En haluaisi olla pessimisti tässä suhteessa. Tavallaan se, mitä mainitsin aikaisemmin, että kyllä historia tavallaan osoittaa sen, että meillä on mahdollisuus muutokseen, joten se itsessään osoittaa, että toivoa on. Me pystytään puuttumaan, mutta se riippuu siitä, halutaanko me muuttua.

K: Ja tiedolla on valtava merkitys. Mihin haluat vaikuttaa yhteiskunnallisessa keskustelussa?

Otto: Tietenkin näiden omien tutkimusteemojen kautta toki siihen, että ihminen ymmärtäisi huomattavasti paremmin sen, miten tosiaankin hän on osa luontoa. Ehkä tähän tavallaan muuttaa käsityksiä koko tästä maapallosta ja siitä, miten tämmöiset dikotomiat ja kahtiajaot, vastakkainasettelut, on rakennettuja. Ne on helppoja keinoja ymmärtää maailmaa, mutta ne tavallaan myös samalla pimittää meiltä sen kaiken moninaisuuden. Ja se on ehkä semmoinen, mistä me tänä päivänä kärsitään kaikkein eniten. Tämä on ehkä se sanoma, mitä mun tekisi mieli tuoda eteenpäin ja nimenomaan tässä luonnon kontekstissa tietenkin.

K: Miten hyvin mielestäsi julkisuudessa tällaisia asioita käsitellään ja niistä keskustellaan?

Otto: Näitähän tuodaan tänä päivänä aika paljonkin esiin julkisuudessa. Kyllä meillä on paljon keskustelua luontokadosta esimerkiksi. Se nousee todella paljon esille julkisessa keskustelussa tänä päivänä. Puhutaan myös merien saastumisesta ja vaikkapa mikromuovista, kaikesta tämmöisestä. Mutta tavallaan just se, että tämä keskustelu kaipaa sitä, mistä nyt ollaan puhuttu tässä. Sitä kulttuurista ja historiallista syvyyttä.

K: Humanisti vastaa -podcastin ensimmäisessä jaksossa kulttuurihistorioitsija, kirjoittajakollegasi, Maarit Leskelä-Kärki lähetti sinulle kysymyksen.

[Maaritin kysymys toistettuna tallenteelta:]

“Otetaan sellainen helppo kysymys. Miten Otto vastaisit tähän nykyiseen, jossain määrin humanistisen tutkimuksen tietynlaiseen ahdinkotilaan, että millä keinoin me voidaan siitä päästä eteenpäin ja mihin kannattaa panostaa?”

Otto: Tämä on oikein hyvä kysymys, kiitos Maaritille tästä. Kyllä tässä mun mielestä yksi avain on se, että meidän pitää katsoa humanisteina avarammin tätä maailmaa ja tiedekenttää myös. Tavallaan näkisin, että antroposentrismin ajasta pitää vähän päästä irti. Toki pitää olla ylpeitä humanisteja, mutta pitää myös muistaa avata silmiään. Ja tavallaan sillä tapaa laajentaa, etsiä mahdollisuuksia nimenomaan yhteistyöllä. Poikkitieteellinen yhteistyö tässä ennen kaikkea mukana. Se, että mitä kaikkea annettavaa meillä on. Meillä on hirvittävästi osaamista eri aloilta. Tässä me ollaan puhuttu tosi paljon luonnosta, mutta esimerkiksi jos mietitään vaikka terveyttä ja hyvinvointia, tällä hetkellä lääketieteellisessä kontekstissa puhutaan myös hyvin vahvasti faktakielellä, mistä puuttuu ehkä tunteet ja kulttuuri. Kaikki kulttuurinen tieto taustalla. Potilaiden kokemukset, kaikkea tämän tyylistä tietoa. Tässäkin on paljon semmoista, mitä humanistit pystyisi antamaan. Eli tavallaan se, mikä voisi ehkä nostaa humanistien profiilia yhteiskuntakeskustelussa olisi myös se, että mentäisi rohkeammin mukaan ja tuotaisiin esille se tieto, mitä meillä on. Päästäisi ehkä eroon, no nimenomaan siitä, että me aitauduttaisi sinne humanismin keskelle, sanotaan näin, ja esitettäisiin niitä ajatuksia, että ei me voida vaikka luontoa tutkia, koska eläimet eivät puhu tai muuta vastaavaa.

K: Näetkö, että humanistitutkimuksen arvo ymmärretään esimerkiksi yliopistossa, kun joudutaan tekemään kovia leikkauksia ja säästöjä ja kaikkea muuta?

Otto: Uskon, että tällä hetkellä ei välttämättä ymmärretä. Olen itse törmännyt monta kertaa siihen, että oho, voiko humanisti tutkia tällaista. Oho, onpas sillä nyt sitten… Tavallaan nämähän on tärkeitä juttuja. Tavallaan kärjistettynä vois sanoa, että joillain voi olla hyvinkin käsitys, että humanismi on yhtä kuin isäinpäivän kirjallisuus, mitä laareissa myydään, sotahistoriaa ja that’s it. Mielenkiintoista luettavaa, millä ei tavallaan sinänsä mitään konkreettista annettavaa maailmalle. Tällain kärjistetysti sanottuna. Mutta tavallaan tämmösistä käsityksistä pois pääseminen. Ja tavallaan just se, että oman arvon esille tuominen ja se, että näyttää, mitä kaikkea me osataan. Eikä myöskään itse mennä mukaan siihen, että me nyt ollaan vaan humanisteja, vaan nimenomaan se, että me ollaan humanisteja ja se on hyvä juttu.

[Musiikkia]

K: Tähän loppuun podcastin teemoista, joita olivat muun muassa luontokato ja meri, niin maailman luontopäivää vietetään 3.3. Miten suosittelet viettämään maailman luontopäivää?

Otto: Menemällä luontoon konkreettisesti. Kyllä ehdottomasti, miten sitten haluaa ikinä mennäkään. Voi mennä vaikka merelle tai metsään tai näin pois päin. Itse todennäköisesti, jos vain on mahdollisuus, niin menen kuvailemaan lintuja.

K: Seuraavassa Humanisti vastaa -podcastissa vieraana on suomen kielen yliopistonlehtori Paula Sjöblom. Minkälaisen kysymyksen sinä lähettäisit hänelle vastattavaksi?

Otto: Nyt ehkä tulee mieleen se, että jos on kysymys suomen kielestä, niin on paljon keskustelua itse asiassa nyt esillä siitä, että mikä on suomen kielen asema tällä hetkellä suomalaisessa yhteiskunnassa. Puhutaan paljon anglismistä ja siitä, mitenkä esimerkiksi julkisille rakennuksille ja paikoille ruvetaan antamaan englanninkielisiä nimiä. Mitä tavallaan voisi tehdä sen eteen, että suomen kielen asema kansallisesti tärkeänä kielenä säilyisi?

K: Välitän kysymyksen Paulalle, mutta tästä on pakko kysyä sinulta. Jos olisi vaihtoehtokysymys sarjassa ollut, että tieteen kieli Turun yliopistossa englanti vai suomi, kumman valitset?

Otto: Kyllä valitsisin suomen. Englanti on tavallaan… Nyt perustelen.

K: Nyt saa perustella.

Otto: Ymmärrän englannin kielen aseman. Totta kai tieteellinen kirjoittaminen ja se, että saadaan myös näitä meidän tutkimustuloksia esille julkiseen keskusteluun laajemmin globaalilla skaalalla. Meillä tehdään paljon hienoa tutkimusta, millä on globaalisti merkitystä. Mutta tietenkin se, että humanistisillakin aloilla on paljon aineistoa suomen kielellä. On tärkeää opettaa niillä kielillä ja merkityssisällöillä, mitä esimerkiksi aineisto mukanaan tuo. Tutkimusprosessista voi kertoa, että on välillä hirvittävän vaikeaa vaikka suomenkielistä merkityssisältöä kääntää englanniksi. Ja totta kai tietenkin kansallinen merkitys ja opetus ja koulutus myös.

K: Tämä oli Humanisti vastaa -podcast vieraana Otto Latva. Kiitoksia.

Otto: Kiitos.

[Musiikkia]

Humanisti vastaa. Osa 3. Millainen on politiikan kielimaisema ja mikä uhkaa suomea tieteen kielenä, Paula Sjöblom?

Riitta Monto, Haastattelija

Paula Sjöblom, Vieras

Riitta Monto: Humanisti vastaa podcastin vieraana on suomen kielen yliopistonlehtori, filosofian tohtori ja dosentti Paula Sjöblom. Paula minkälaisen tekstimaailman keskellä me elämme?

Paula Sjöblom: Hyvin runsaan ja vaihtelevan tekstimaailman keskellä. Eli tekstejä on joka puolella. Näemme niitä tuolla ympäristössä, kun kuljemme, näemme erilaisia tekstejä. Me luemme lehtiä, luemme internetistä erilaisia asioita. Me kuulemme tekstejä eli kielentutkija pitää teksteinä myöskin puhuttuja tekstejä eli tekstit hallitsevat meidän nykymaailmaamme ja myöskin tätä meidän nykyistä työelämäämme.

Riitta: Sinun asiantuntija-alojasi on kielitiede, suomen kieli luonnollisesti, nimistön tutkimus, kaupalliset nimet, tekstin tutkimus, kirjoitettu ja puhuttu viestintä ja väitöskirjasi aikanaan teit yritysten nimistä. Miksi olet niin kiinnostunut ollut kielestä?

Paula: Kieli on sellainen asia joka, jota ilman oikeastaan inhimillinen ja ihmiselämä ei olisi mahdollista. Eli kieli liittyy kaikkeen. Ja se kiinnostaa minua ja se kiinnostaa miten ihminen ikään kun kuvaa maailmaa ympärillään kielellä ja minkälaisen kuvan me saamme maailmasta kielen avulla. Kieli paljastaa jotain meidän ajattelemisesta ja ajattelutavoista ja myöskin kieli muokkaa meidän ajattelutapoja tai jopa sitä toimintaa millä tavalla me toimimme tässä maailmassa.

Riitta: Puhutaan siis tänään erityisesti kielestä tässä Humanisti vastaa -podcastissa, Paula Sjöblom on siis yliopistonlehtori Turun yliopistossa ja minä olen Riitta Monto työelämäprofessori humanistisessa tiedekunnassa.

Olemme Turussa, niin minkälainen Turun kielimaisema on?

Paula: Itse asiassa kielimaisema liittyy yhteen tutkimuskohteistani eli olen mukana Turun yliopiston kieli- ja käännöstieteen laitoksen tutkimusverkoston hankkeessa, jossa tutkitaan Turun kielimaisemaa ja tekeillä on kirja tästä aiheesta, jossa on artikkeleita useilta kielentutkijoilta.

Tämä kielimaisema määritellään sillä tavalla, että se on sitä kaikkea sitä kieltä mitä näkyy julkisessa tilassa. Eli siis tuolla kaduilla, toreilla, puistoissa, myös sisätiloissa vaikka kauppakeskuksissa tai sairaalassa tai museossa. Se mitä kaikkea kieltä siellä näkyy ja jonkin verran myöskin kuuluu. Eli kielimaisematutkimus ehkä pohjimmiltaan tai alun perin on ollut tätä näkyvää kieltä, mutta se on laajentunut paljolti myöskin puhuttuun kieleen eli mitä kuullaan.

Turun kielimaisema on ehkä yllättävänkin monikielinen. Turkuhan on ollut monikielinen kaupunki jo keskiajalla ja se on sitä edelleen. Ehkä se mikä ajatus ensimmäisenä tulee mieleen on se, että kielimaisemassa on hirveen paljon englantia, mutta siellä on todellakin paljon muuta. Suomi on kaikkein yleisin kieli, mitä Turun kielimaisemassa näkyy, englanti on toki vahva kakkonen. Mutta sitten meillä on paljon myös ruotsia, näkyy erilaisia muita kieliä espanjaa, ranskaa, kiinalaisia tai arabialaisia kirjotusmerkkejä näkyy, kyrillisiä kirjaimia näkyy. Eli sillä tavalla voi sanoa että Turun kielimaisema on hyvin monikielinen.

Riitta: Ja tämähän on paitsi sitä mitä todellakin me luemme ja nyt esimerkiksi, kun eletään vaalien aikaa, niin bussien kyljessä kulkee monenlaisia tekstimainoksia ja on kylttejä katukuvassa. Mutta se on myös sitä, niin kun sanoit aikaisemmin, sitä mitä me kuulemme puheessa ympärillämme.

Paula: Kyllä. Se voi olla vaikkapa siellä kauppakeskuksessa kuultavia mainoksia jotka sitten tulevat sitten väkisinkin, ikään kuin me emme välttämättä huomaa niitä, tai tiedosta niitä mutta me koko ajan ikään kuin havainnoimme sekä sitä näkyvää että kuuluvaa kieltä ympärillämme.

Riitta: Tekstit kertovat valtasuhteista ja arvostuksista ja meidän asenteistammekin ,millaisia esimerkkejä voisi kertoa siitä mitä nämä tekstit meille välittävät ihan sen voisiko sanoa perusinformaation ohella?

Paula: Valtasuhteita jos ajatellaan, niin tekstejähän voi miettiä sitä, että kuka ylipäätään saa kirjoittaa tekstejä näkyviin. Ja millä tavalla ne siellä näkyvät. Julkiset toimijat, siis viranomaiset esimerkiksi, heillähän on oikeus kirjoittaa tekstejä ja yksi osa kielimaisemaa onkin niin sanotusti tuolta ylhäältä meille annetut esimerkiksi ohjeet tai vaikkapa voi sanoa, että kadunnimikyltit on yksi esimerkki julkisen vallan tuottamista teksteistä.

Arvostuksista sitten taas puolestaan se, että vaikkapa mitä kieltä käytetään ylipäätään, suomi ja ruotsi ovat, tai julkisten toimijoiden velvollisuus on jo lain mukaan käyttää näitä kansalliskieliämme suomea ja ruotsia. Mutta esimerkiksi millaisen aseman suomi ja ruotsi saavat esimerkiksi jossain kyltissä vaikkapa sairaalassa olevassa kyltissä ja mikä on englannin asema näissä teksteissä. Useinhan on niin, että englanti saattaa ollakin se päällimmäinen ja suurimmalla kirjoitettu teksti ja sitten siellä ikään kuin käännöksenä on suomen ja ruotsin kielinen teksti.

Tietenkin jos kaupallisia toimijoita ajatellaan ,niin paitsi arvostukset myös asenteet näkyvät, että arvostetaanko suomen kieltä esimerkiksi kaupallisissa yhteyksissä markkinoinnin kielenä. Arvostetaanko suomea, arvostetaanko ruotsia. Millä tavalla muita tässä kaupungissa puhuttavia kieliä arvostetaan.

Riitta: Miltä sinusta näyttää, arvostetaanko suomen kieltä kaupallisessa käytössä nimenomaan markkinoinnissa, mainonnassa?

Paula: Minusta arvostetaan. Sitä käytetään ja käytetään myöskin hyvin monipuolisesti. Usein markkinointia ja mainontaa jotenkin syytetään siitä, että suomea runnellaan. Ja näinkin varmasti on ja tätäkin tapahtuu, mutta toisaalta on se puoli, että myöskin kaupallisessa kielessä saatetaan käyttää hyvinkin, sillä tavalla rikastuttaa suomen kieltä monella eri tavalla. Eli ehkä tähänkään asiaan ei kannata suhtautua kauhean mustavalkoisesti, vaan hyväksyä se, että markkinoinnissa on erilaiset säännöt ja erilaiset tavoitteet kuin vaikkapa julkisen viranomaisen informatiivisessa tekstissä ja silloin tietysti kielenkäyttökin voi olla värikkäämpää ja ehkä innovatiivisempaa.

Riitta: Jos vaikkapa sairaalassa tai jossakin julkisessa rakennuksessa tai paikassa on kyltti ensin ja suurimmalla englanniksi ja vasta sitten suomeksi ja ruotsiksi niin, pitääkö olla huolissaan?

Paula: Tämä on mielenkiintoista, en tiedä, ehkä ei sairaaloissa ole englanniksi ensin, voi olla että sielläkin joku kyltti on näin, mutta esimerkiksi lentokentällä ainakin Helsinki-Vantaan lentokentällä on englanniksi suurimmalla ensin kaikki. Se voi kertoa kansainvälisyysajattelusta, siitä että ajatellaan että englanti olisi jotenkin ymmärrettävämpi kieli kuin suomi. Ja samalla ei ehkä huomata sitä, että välttämättä kaikki ne jotka eivät osaa suomea eivät tai osaa myöskään välttämättä englantia. Eli on jonkunlainen kuvitelma siitä, että englanti on kaikille ymmärrettävä kieli.

Riitta: Niin tähän on oikeastaan törmätty vaikkapa nyt, kun ukrainalaisia on tullut paljon Suomeen, niin he eivät välttämättä suinkaan osaa englantia.

Paula: Juuri näin. Ja meillähän on hyvin paljon maahan muuttaneita ihmisiä, jotka eivät todellakaan osaa englantia vaan ehkä se yhteinen kieli voisi olla helpoiten suomi, oppia sen suomen, jota kuulee täällä kuitenkin joka puolella.

Mutta toisaalta tietysti tähän että arvostetaanko suomea ja miten se englannin korostuminen, niin onhan sitäkin puhuttu, että jotenkin se on kansallista tavallaan oman kielen ikään kuin väheksymistä. Sitäkin se voi olla. Mutta ehkä se enemmänkin kuvitellaan, että englanti on jotenkin myyvä ja ymmärrettävä kieli ajattelematta sitten sitä, että näin ei ehkä aina kaikissa tilanteissa ole.

Riitta: Kielet, niiden esiintyminen meidän ympäristössämme niin niillä on monenlaisia merkityksiä. Huomasin itse, että sen jälkeen kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan ja jossain vaiheessa kävin Kiasmassa taidenäyttelyssä niin oikein hätkähdin kun siellä teosteen vieressä oli venäjäksi niin isolla tekstit taiteilijasta ja teoksen nimestä. Ja aikaisemmin olisin varmaan ajatellut, että siinä palvellaan venäläisiä turisteja, mutta silloin se jollain tavoin tuntui todella pahalta.

Paula: Aivan. Kieliin liittyy tietysti hyvin paljon mielikuvia. Yhtäkkiä tavallaan ne mielikuvat voivat muuttua tämmöisessä tilanteessa, että ikään kuin kieli alkaa edustaa paitsi niitä ihmisiä, myöskin jotenkin niitä joitain tapahtumia tai ajattelutapoja tai muita mitä siellä, mihin se kieli yhdistetään. Voidaan yhdistää sekä negatiivisiin että positiivisiin asioihin ja markkinoinnissahan tätä käytetään esimerkiksi siinä, että myydään vaikkapa kosmetiikkaa ja muotia vaikkapa ranskan tai italian kielellä ja lääkkeitä latinan kielellä. Tässä on kyse siitä samasta asiasta eli siitä että se kieli herättää jotain tiettyjä mielikuvia. Ja tosiaan mielikuvat voivat muuttua vaikkapa yhdessä yössä niin kuin tässä mainitsemassasi tapauksessa.

Riitta: Nythän meille myydään yhteiskunnallisesti tärkeitä asioita, kun on vaalit, vaaliaikaa eletään. Poliitikolle, päättäjälle sanat ja puheet ovat tekoja. Niin tarkastellaan vähän tätä meidän poliittista ympäristöämme. Minkälainen politiikan kielimaisema mielestäsi on tällä hetkellä?

Paula: Tässä on oikeastaan kaksi asiaa. On politiikan kieli ja on poliitikkojen kieli. Politiikan kielihän on monien erikoisalojen kieltä. Politiikka kattaa kaikki elämän alat ja se on, siihen liittyy usein abstrakteja asioita myöskin ja politiikan kieli saattaa olla monelle aika vaikeaselkoistakin. Yksi hyvä esimerkki on vaikka hiljattain käyty keskustelu näistä sähkötuista, joka taisi olla vaikeaselkoista se kieli aika monelle meistä. Tähän politiikan kieleen liittyy myöskin se, että se politiikan kieli näkyy myöskin esimerkiksi tietysti lainsäädännössä mutta se näkyy myöskin niissä ohjeissa ja ohjeistuksissa, joita kansalaisille annetaan ja sillä tavalla ehkä vaikeaselkoiset ja epämääräiset kielen käytön tavat saattavat siirtyä ihan ruohonjuuritasolle  saakka.

Poliitikkojen kieli, niin sehän on opeteltua kieltä. Se on yleensä viestinnän ammattilaisten kehittämää, jopa tuottamaa kieltä ja se on täynnä retorisia valintoja, puhetapojen valintoja, joitten päätavoite on vakuuttaa äänestävä kansalainen. Poliitikkojen kieli on yleensä sellaista, että se kohdennetaan hyvin laajalle kohderyhmälle ja se johtaa siihen, että asioista pitää puhua jotenkin hyvin yleisellä tasolla. Toki on opetettu, poliitikkoja opetettu puhumaan konkreettisesti, mutta ne ruohonjuuritason esimerkit on yleensä sellaisia, että kuka hyvänsä voisi ne hyväksyä. Kukapa meistä ei toivoisi omille vanhemmilleen hyvää hoitoa tai ihmisarvon mukaista elämää tai lapsilleen onnellista tulevaisuutta tai ystävilleen ja itselleen mielekästä työtä ja niin edelleen. Eli kielen konkretisointi on niin yleistä konkretisointia, että jokainen voi sen hyväksyä. Joko vältetään niitä vastakkainasetteluja tai haetaan niitä vastakkainasetteluja jotenkin niin kaukaa toisistaan, että kärjistyy, että puhutaan vuorineuvoksista ja köyhistä samassa lauseessa.

Tietysti vaalien alla on yhä suurempi tarve erottautua ja sillä tavalla se johtaa kärjistyksiin ja yksinkertaistuksiin. Ja mikä minua itseäni häiritsee vaalien alla käytävässä keskustelussa on se, että väittely, no se on ylipäätäänkin politiikan kielessä ja poliitikkojen kielessä nimenomaan, niin väittely mielletään sellaiseksi taisteluksi, jonka joko voittaa tai häviää. Tavallaan hyökkäävä ja yksipuolinen retoriikka on vallalla. Sellainen että vain oma katsantokanta on ainoa oikea, hyökätään toisten argumentteja vastaan ja hyökätään tai lytätään niitä jopa ja puhutaan päälle ja tämän tyyppinen kielenkäytön ja viestinnän tapa. Tavallaan se estää kiinnostavamman keskustelun, jossa arvostettaisiin toisten mielipiteitä, jopa tunnustettaisiin niitä ja kuunneltaisiin muita ja annettaisi arvoa, tavallaan semmoinen keskustelu puuttuu tästä poliitikkojen ainakin vaalien alla olevasta kielestä.

Riitta: Yksi esimerkki mikä minulle nousi aivan vastikään tai pisti silmään oli kun Kokoomuksen Kai Mykkänen sanoi että Sanna Marinin, siis sosiaalidemokraatin pääministerin pitäisi nöyrtyä ja Sanna Marin tähän vastasi, että tämä vaatimus kertoo juuri siitä, tai paljastaa sen, miksi Kokoomus koetaan ylimieliseksi.

Paula: Eli tässä kumpikin puoli käytti hyvin hyökkäävää sanavalintaa ja luulen, että en ole ainoa jota tämän tyyppinen kielenkäyttö ennemminkin tai häiritsee sen verran, että itse en ainakaan jaksa kauheasti kiinnostua välttämättä näistä vaaliväittelyistä juuri tämän tyyppisen kielenkäytön takia. Että kiinnostavammat keskustelut käydään vaalien välillä.

Riitta: Väittelyissä kiinnostavaa on se, jos tuodaan yllättäviä argumentteja ja sekin on kiinnostavaa ja todella yllättävää, jos väittelyssä osoittaa arvostavansa sitä debattikumppaniaan. Sitä todellakin liian vähän näkee.

Paula: Juuri näin. Miksei voisi joskus myöntää, että vastapuoli tai väittelykumppani on oikeassa jossain asiassa ja miettiä, minkälaisia näkökulmia siitä voisi nousta. Ikään kuin rakentaa sitä asiaa yhdessä sen toisen kanssa sen sijasta, että pyritään osoittamaan että toisen tapa ajatella on väärä.

Riitta: Joskus tuntuu keskustelua seuraavana myös, että minua aliarvioidaan kun väitellään näin, koska me tiedämme että poliitikkojen erityisominaisuus ja vaatimus on valtava kyky neuvotteluun ja löytää ratkaisuja yhdessä. Eikä suinkaan jättää asiaa, ongelmaa ratkaisematta vaan siihen haetaan vaikkapa sitten sitä todella pienen pientä yhteistä nimittäjää, jolla asioita voidaan ratkaista.

Paula: Ennen puhuttiin konsensuksesta ja sen rakentamisesta. Mikä myöskin tätä poliittista retoriikkaa leimaa, ja ylipäätäänkin tietysti kannattaa meidän huomata se, että meillä on tietynlaisia luonnollistuneita puhetapoja, joilla sitten tarkoitetaan sitä että me emme osaa kyseenalaistaa tiettyjä asioita. Emme huomaa, mitä asioita pidetään ikään kun itsestään selvinä tai luonnollisina. Sanotaan nyt vaikkapa tämä koulutuksen itseisarvo tai tutkintojen itseisarvo, joka nyt minusta tässä vaalien alla on kovin vahvasti esillä. Se estää sellaisten näkökulmien tuomisen vaikkapa että polkuja hyvinvointiin on muitakin kuin vaikkapa muodollinen opiskelu. On esimerkiksi tehtäviä, joissa ei välttämättä tarvita niin paljon koulutusta.

Tai sitten vaikkapa puhe oppimisympäristöistä. Silloin kun puhutaan vaikka päiväkodeista tai kouluista niin puhutaan oppimisympäristöistä. Ympäristön merkitys on siinä nimenomaan se oppiminen, joka toki tietysti on tärkeää, mutta jotenkin tavallaan tämmöinen puhetapa estää näkemästä sitä, että sillä ympäristöllä on muitakin merkityksiä kuin se oppiminen. Se voi olla muutakin kuin sen oppimisen välikappale tai puhe kasvusta on myöskin semmoinen luonnollistunut eli tämän tyyppisiä asioita, jotka sinänsä, on ihan oikein puhua näistä asioista sitä en ollenkaan väitä, mutta se että tavallaan me ei huomata niitä vaihtoehtoisia tapoja ajatella silloin kun on hyvin vallalla joku tietty tapa puhua.

Riitta: Yksi asia mitä itse toivoisin olisi, että ei puhuttaisi oppilasaineksesta vaan puhuttaisiin koululaisista.

Paula: Koululaisista, aivan. Nyt kun on tässä Natosta puhuttu, niin voisi ehkä tuoda vielä esille sellaisen esimerkin, että aikaisempi puhe Nato-optiosta on yksi luonnollistunut puhetapa joka ikään kuin vaiensi saman tien muunlaiset näkökulmat ennen kuin niitä oli esitettykään. Eli siinäkin on kyse hyvin meille sisäänrakennetusta tavasta puhua, jota on vaikea ikään kuin kyseenalaistaa.

Riitta: Nato-keskustelun ja ylipäätään tähän maailman tilanteeseen liittyen, onhan se erittäin mielenkiintoista että Suomessa presidentti Sauli Niinistö kun kuvasi sitä kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan että naamiot on riisuttu. Ja nythän pääministerimme on puhunut Venäjän presidentistä sotarikollisena, että puheen muutos aikaisempaan on valtavan suuri. Puhummeko nyt asioista niiden oikeilla nimillä?

Paula: Tämän varmasti näkee ehkä pienen ajan kuluttua paremmin. Eli näitä on ehkä vaikea juuri sillä hetkellä huomata. Tuskin puhumme kaikesta oikeilla nimillä. Ja mikä on sitten se oikea nimi, koska maailma ei ole mustavalkoinen eikä ole, eivätkä asiat ole yksinkertaisia. Niitä voi nimittää monella tavalla ja se minkä me valitsemme, kielenkäyttöhän on siis valintaa, me valitsemme tiettyjä sanoja, tiettyjä sanomisen tapoja silloin, kun me puhumme asioista. Ja se minkä me valitsemme on ehkä yksi näkökulma, mutta samalla kun me valitsemme jotain me jätämme valitsematta jotain muuta.

Tämä on ehkä se mielenkiintoinen piirre kielessä tai mikä minua itseäni on kiinnostanut hyvin paljon ja tähän liittyy esimerkiksi metaforat. Kun sanotaan, että kieli on metaforista tai nykyinen kielentutkimus ja kielentutkijat hyvin usein ajattelee, että kieli on metaforista niin se, puhummeko vaikka ajasta rahan käytön metaforin tai liikkeen metaforin. Eli kulutammeko aikaa vai liikummeko ajassa eteenpäin tai taaksepäin, niin nämähän kaikki kuvastaa jotakin tapaa ajatella, mutta samalla ne ikään kuin sulkee jotakin muuta pois.

Riitta: Toimittajat, tiedän, tekevät hartiavoimin ja hiki päässä töitä yrittäessään suomentaa hallinnon kieltä, poliittisen päätöksenteon kieltä ja ehkä kovasti toivoisi, että kestävyysvaje jaksettaisiin meille aina avata tai ei puhuttaisi noin yleisesti ottaen itsestään selvästi huoltosuhteesta. Vaan avattaisiin käsitteet niin, että jokainen tietää, mistä me puhumme, me puhumme aina ihmisistä ja ihmisten tilanteessa erilaisissa vaiheissa.

Paula: Abstraktit käsitteethän on sellaisia, joita voi jokainen ikään kuin sitten ymmärtää, jos ylipäätään ymmärtää, niin ymmärtää vähän omalla tavallaan. Eli olisi tosi tärkeä näitä avata ja on paljon sellaisia sanoja, jotka vaikuttavat myöskin yleistajuisilta mutta jotka voidaan tulkita monella tavalla. Tämäkin ehkä, politiikan kielestä jos puhutaan, nimenomaan leimaa, että käytetään kyllä yleistajuisia ilmauksia kuin vaikkapa vaikeimmassa asemassa olevat ihmiset. Tai hyväosaiset. Tai puhutaan oikeudenmukaisuudesta tai puhutaan sivistyksestä. Tai tasa-arvosta tai kestävästä kehityksestä, mutta mitä näillä tarkoitetaan. Se ikään kuin jää sitten kuulijan tai lukijan itse pääteltäväksi ja tämähän on tietysti kätevää poliitikon kannalta, koska silloin jokainen voi omassa mielessään ajatella, mitä tällä tarkoitetaan mutta se ei ole välttämättä ollenkaan ihan sama, mitä se poliitikko tarkoittaa sillä.

Riitta: Näissä tapauksissa aina on hyvä tehdä jatkokysymys tai pyytää esimerkkiä konkreettisesti kuka on hyväosainen esimerkiksi.

Paula: Juuri –

Riitta: Politiikan kielessä otitkin esimerkkejä siitä, miten abstraktia se on ja miten me itse kukin tulkitsemme niitä erilaisia ilmaisuja ja sanoja omalla tavallamme ja oman näkemyksemme ja ehkä kokemuspiirimmekin mukaan, mutta millaisia esimerkkejä vielä voi nostaa siitä, millä tavoin yhteiskunnallisesti tärkeistä asioista politiikassa puhutaan?

Paula: Yksi esimerkki on se, että nythän on kovasti pinnalla tällainen arvopuhe. Puhutaan arvoista ja mielenkiintoista minusta ja ehkä tutkimisen arvoista olisi adjektiivien pehmeä ja kova yhdistäminen tähän arvo-sanaan. Mitä sillä tarkoitetaan oikeastaan, kun puhutaan pehmeistä ja kovista arvoista. Arvoista suhteessa mihin?

Kovat arvot suhteessa rahaan on varmaan, että raha ja talous on elämässä tärkeintä ja pehmeät, että raha ei ole tärkeää, vai onko. Tai jos puhutaan kovista ja pehmeistä arvoista vaikka suhteessa tasa-arvoon. Onko kovat arvot silloin sitä, että toiset on arvokkaampia kuin toiset?

Tai jos puhutaan pehmeistä ja kovista arvoista suhteessa luontoon ja ympäristöön, niin kovat arvot, onko ne sitä, että luonnolla tai ympäristöllä on vain se ihmisen hyödyttämisen arvo ja pehmeät arvot ovat sitten sitä, että luonnolla on itseisarvo.

Tai uskonnosta jos puhutaan, kovat arvot ja pehmeät arvot, onko kovat arvot uskonnon suhteen sitä, että uskonnolla ei ole mitään merkitystä. Eli tämän tyyppisiä asioita että puhutaan arvoista, mutta ei määritellä sitä kuitenkaan, nimenomaan mitä arvoja silloin tarkoitetaan.

Riitta: Jotta haastateltavakaan ei pääse tässä helpolla niin käydään läpi pikavalinta.

Paula: Huh huh.

Riitta: Kymmenen erilaista kysymystä joissa jokaisessa on kaksi vaihtoehtoa, joista sinun pitää valita parempi tai mieluisampi tai jostain syystä päädyt jompaan kumpaan vaihtoehtoon ja sen kummemmin perustelematta pitää valinta tehdä. Onko kunnan slogan yleensä terävä kiteytys vai tylsä jonninjoutavuus?

Paula: Tähän on oikeasti vaikea vastata, koska se on sitä molempia. Toivoisin, että terävä kiteytys.

Riitta: Osallistua vai tarkkailla?

Paula: Tarkkailla.

Riitta: Luonnonmateriaali vai keinokuitu?

Paula: Taas vaikea valinta. Kierrätyskeinokuitu.

Riitta: Ottaisitko uuden ravintolan nimeen mieluummin vaikutteita englannista vai ruotsin kielestä?

Paula: Ruotsin kielestä.

Riitta: Sanomalehti vai some?

Paula: Sanomalehti.

Riitta: Tikkurilan kirkko oli vuoden 2020 nimi, jonka vuoden nimeksi valitsivat nimistön tutkimuksen asiantuntijat. Kansalaiset olivat tehneet runsaasti ehdotuksia rakennuksen uudeksi nimeksi muun muassa sen pyramidimaisen muodon innoittamana. Jos hylkäisimme nyt kuitenkin Tikkurilan kirkon nimenä, kumman ehdotuksista voisit hyväksyä, Sagra de Tikkurila vai Jeesuksen tetra?

Paula: No vaikka se Jeesuksen tetra.

Riitta: Kielimaisemamme noin yleisesti, onko se kaunis vai synkkä?

Paula: Kaunis.

Riitta: Pallivaha on valtakunnallisesti tunnettu Turun kaupunginosa. Länsimurteissa pallo on palli ja vanha murresana vaha tarkoittaa suurta kiveä. Kumpi sinun mielestäsi olisi parempi kaupunginosan nimi Pallivaha vai Pallokivi?

Paula: Pallivaha.

Riitta: Kuntaliitoksissa uudelle kunnalle nimi, pitäisikö valita suurimman kunnan mukaan vai luoda kokonaan uusi nimi?

Paula: Tämäkin tietysti riippuu siitä, kuinka monta kuntaa on ja kuinka suuri on se suurin kunta, mutta sanoisin että suurimman kunnan.

Riitta: Entä miten arvioit vuonna 2026, menetkö konserttiin Aurajoen rannalla uuteen Turun musiikkitaloon vai Fuugaan?

Paula: Yritän opetella menemään Fuugaan.

Riitta: Näistä sanapareista siirrytään sitten vielä syvemmälle kieleen. Pääset perustelemaankin enemmän. Yksi kysymyksistä koski kiertotaloutta tai oli poimittu sieltä sanastosta ja olet itse kirjoittanut Turun yliopiston blogissa 2020, että kielellisillä valinnoilla on merkitystä enemmän kuin arvaammekaan. Esimerkiksi luonto on arvokas ja keinotekoinen on sen vastakohta siis arvoton. Millaisin sanoin sinun mielestäsi me puhumme, kun me puhumme kiertotaloudesta?

Paula: Kiertotaloudesta puhutaan paljon eri erikoisaloilla, mutta tavallisessa kielenkäytössä vielä ei juurikaan puhuta. Mutta toki on aihepiirejä, jotka liittyvät kiertotalouteen ja joista puhutaan. Oikeastaan kiertotalous on hyvä sana ihan sinänsä, koska sehän on uusi, uudehko abstrakti sana, jolla se käsite siellä takana on hyvin laaja. Se tarkoittaa ihan täysin toisenlaista talousmallia kuin se, missä me nyt tällä hetkellä elämme. Talousmalli, missä me nyt elämme, on lineaarinen talousmalli, joka on nyt vallalla. Eli siis luonnonvarat otetaan käyttöön ja ne jalostetaan ja ne kulutetaan. Ja sitten ne heitetään jätteenä pois, kun taas kiertotaloudessa kaikki tämä kiertää, eli siitä tulee kiertotalous.

Mutta se että tämä on laaja käsite niin, silloin siitä puhutaan hyvin abstraktilla tasolla. Ja eri alojen ihmiset käsittelevät sitä oman erikoisalansa näkökulmasta ja silloin tätä on ollut aika vaikea ihmisten hahmottaa, nimenomaan käsitteen laajuuden takia. Mehän tutkimme kollegani Ville Virsun kanssa yliopiston opiskelijoitten käsityksiä kiertotaloudesta tai miten he tulkitsevat kiertotalouden ja vuonna 2019 jolloin tämä tutkimushanke, jossa olemme mukana, alkoi niin silloin opiskelijat eivät juurikaan tunteneet tätä kiertotalous-sanaa. Eli siis vajaa viisi vuotta sitten. Ne, jotka tunsivat, liittivät sen kierrättämiseen, eli lähinnä kirpputoreihin ja niin edelleen. Nyt kuitenkin ehkä on selvästi huomattavissa, että ihmiset alkavat laajemmin ymmärtää kiertotalous-sanan. Se on tuttu sana jos se ei kuulosta niin oudolta, alkavat ehkä ymmärtää että siihen voi liittyä jotain muutakin kuin pelkästään kierrättäminen. Sitä näkee muissakin yhteyksissä, varsinkin mainonnassa olen havainnut, että puhutaan esimerkiksi korjaamisen tai materiaalin uusiokäyttämisen tai vaikkapa jakamisen käsittein. Täytyy sanoa, että se että kiertotaloutta on tutkittu ja siitä on puhuttu, se myöskin selvästi on lisännyt ihmisten tietoisuutta ja sitä että siitä puhutaan myös erilaisissa yhteyksissä ja silloin myöskin siis erilaisin sanoin.

Riitta: Niin eli yksityiskohtiin on tärkeä mennä. Jos ajattelee vaikkapa mainontaa niin monestihan jos puhutaan keinokuidusta, me saatamme kavahtaa ja luonnonmateriaali on sitten ikään kuin puhdasta ja hyvää, mutta näin ei kiertotalouden näkökulmasta suinkaan välttämättä lainkaan ole.

Paula: Ei välttämättä ole. Luonnonmateriaalit saattaa, esimerkiksi puuvillan tuotanto saattaa kuluttaa hyvin paljon meidän luonnonvaroja. Toisaalta sitten taas keinokuidut, jos niitä kierrätetään, niin tavallaan siinähän on käytössä jo valmiiksi tuotettu materiaali on uudelleen käytössä. Eli nämä asiat eivät ole mustavalkoisia ja yksinkertasia, mutta helposti mainonnassa juuri käytetään tämän tyyppistä, että se mikä on luonnollinen tai jotain aitoa, niin se olisi parempaa kuin se, mikä on jotenkin valmistettua. Että sitä tuotantoketjua ei välttämättä osata tai tuoda siinä esille.

Riitta: Kiertotalous-teeman halusin nostaa tässä esiin sen tähden, että on tärkeä havahtua siihen, että myös kiertotaloutta pitää tutkia ja tarkastella kielen näkökulmasta. Itse olet mukaan Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa monitieteisessä projektissa, jossa nimenomaan tutkitaan niitä tekijöitä jotka vauhdittavat kiertotalouteen siirtymistä ja miten tärkeää on se, millä sanoilla me puhumme, kun me teemme tällaista voiko sanoa myös yhteiskunnallistakin ja liiketaloudellista muutosta?

Paula: Kyllä. Oikeastaan itse asiassa välttämättömän muutoksen pukeminen sanoiksi on tosi tärkeää. Että millä tavalla sitä ikään kuin tehdään ihmisille paitsi ymmärrettäväksi myöskin haluttavaksi vaihtoehdoksi.

Eli ihminenhän on siitä hassu, että vaikka meille kuinka paljon faktaa luetaan niin se ei vielä välttämättä muuta meidän käyttäytymistä se pelkkä faktatieto. Vaan se pitää tulla se tieto myöskin jollain lailla tunnetasolla tai siinä on muitakin motiivitekijöitä kuin pelkkä faktatieto taustalla.

Yksi hyvä esimerkki tästä, mikä on itse asiassa tosi vanha kiertotalous-sana, mikä vaikuttaa meidän asenteisiin, on se että meillä on pullonpalautusautomaatit. Me puhutaan pullojen palauttamisesta eikä esimerkiksi pullojen kierrättämisestä. Tai jätä jätepullot tähän, vaan palauta pullot. Palauttaminenhan sisältää sen ajatuksen, että sinulla on jotakin mikä ei sinulle kuulu, vaan palautat sen sinne, mistä olet sen ottanutkin. Ja minun mielestä tämä on yksi hyvä esimerkki siitä, miten sanan valinnalla voidaan vaikuttaa siihen, millä tavalla me ajattelemme asioista. Miten se muutos tehdään hyväksyttäväksi ja kannatettavaksi, niin siihen voidaan käyttää erilaisia kielellisiä keinoja. Voidaan puhua vaikka yhteistyöstä tai hyödyllisestä muutoksesta, siitä että siitä on hyötyä sinulle itsellesi. Vaikka siitä saattaa olla vähän vaivaa, niin hyödyt siitä tai näyttää vaivattomanakin se muutos. Että tärkeää miten se, minkälaisin sanoin ja minkälaisin ilmauksin puhutaan tällaisista asioista, jotka me koetaan yhteiskuntana sellaisiksi, joissa on välttämätöntä muuttaa meidän käyttäytymistä.

Riitta: Kielentutkijana mihin haluat vaikuttaa yhteiskunnallisessa keskustelussa?

Paula: Ehkäpä sanoisin tähän, että demokratiaan. Se on iso sana ja se on abstrakti sana ja just olen puhunut paljon siitä, että abstraktit sanat on sellaisia, että niitä pitäisi, pitää määritellä ja konkretisoida. Niin haluaisin vaikuttaa siihen, että se mitä, minkälaista yhteiskunnallista keskustelua käydään, että se olisi kaikille ymmärrettävää tai ainakin mahdollisimman monelle ymmärrettävää. Tietenkin on tekijöitä, jotka estävät ehkä joskus joittenkin asioitten ymmärtämisen, mutta että että ohjattaisiin tai suunnattaisiin keskustelua eri kohderyhmille heidän ymmärtämällään tavalla.

Silloin puhutaan esimerkiksi sellaisista asioista kuin vaikkapa selkokieli, jollaista pitäisi ikään kuin olla tarjolla esimerkiksi maahanmuuttajille, jotka osaavat suomea ei vielä äidinkielisen tasolla, mutta osaavat kuitenkin. Tai muille selkokieltä tarvitseville ryhmille. Että meillä kaikilla olisi mahdollisuus ikään kuin päästä sen tiedon ja sen keskustelun ääreen, mahdollisuus myös osallistua siihen keskusteluun. Ja sillon myöskin tietysti sellaiset asiat kuin kielen opetus, että millä tavalla harjaannutetaan jo lapsia kirjoittamaan, puhumaan. Se että meillä on yksi yhteinen yleiskieli, jota laajasti osattaisiin. Tämän tyyppiset asiat ovat sellasia, mihin haluaisin vaikuttaa ja itse asiassa ensimmäisenä lähden itsestäni. Eli sillä tavalla että itse pyrkii toimimaan yhteiskunnassa niin, että edistää selkeää kielen käyttöä. Esimerkiksi opettamalla, tämä on yksi asia.

Riitta: Viime podcastissa vai pitäisikö sanoa podcastin sijaan äänijulkaisussa?

Paula: Ehkä.

Riitta: Kulttuurihistorian yliopistonlehtori Otto Latva lähetti sinulle kysymyksen.

Otto Latva: On paljon keskustelua itseasiassa nyt esillä siitä, mikä on suomen kielen asema tällä hetkellä suomalaisessa yhteiskunnassa? Puhutaan paljon inglismistä ja siitä mitenkä esimerkiksi julkisia rakennuksia ja paikoille ruvetaan antamaan englannin kielisiä nimiä. Eli mitä tavallaan voisi tehdä sen eteen, että suomen kielen asema kansallisesti tärkeänä kielenä säilyisi?

Paula: Kieliasenteet ja suomen kielen asema on todella hyvä kysymys, mutta myös aika kimurantti. Tällä hetkellähän on meneillään selvityksiä suomen kielitilanteesta ja suomen kielen asemasta yleisesti ja sitten myöskin akateemisessa maailmassa. On tosiasia, että se että me julkisesti kyllä suomen kieltä arvostetaan ja kerrotaan että asennoidutaan myönteisesti ja suomen kielen asema on tärkeä ja suomen kielen käyttö on tärkeää. Niin se todellisuus ei ehkä kuitenkaan ole ihan sitä samaa. Että todelliset käytänteet osoittavat, että suomi ei enää kelpaakaan ihan kaikkeen samalla tavalla kuin voisi ikään kuin näistä juhlapuheista päätellä.

Jos nyt ajatellaan vaikkapa julkisia organisaatioita, julkisia rakennuksia ja muita. Minähän tein väitöskirjan kohta jo 20 vuotta sitten ja silloin tutkin suomalaisten yritysten nimiä. Ja siellä sitten suomi ja englanti olivat yritysten nimissä vallitsevat kielet. Silloin ei puhuttu vielä mitään näistä julkisten organisaatioiden nimistä. Mutta aika pian sen jälkeen rupesi tulemaan Itellaa ja muita tällaisia ja nythän nimenomaan julkista valtaa käyttävät liikelaitokset on todella paljon muuttaneet nimiään englanniksi tai joksikin tämmöiseksi ei miksikään kieleksi. Lain mukaan tietysti julkisen vallan tulisi käyttää ymmärrettävää kieltä suomea ja ruotsia.

Tietysti kaupallinen kielenkäyttö vaikuttaa. Se vaikuttaa näihin nimiin, se vaikuttaa kaikenlaiseen muuhun, mehän aikaisemmin jo puhuimme kielimaisemasta ja siitä miten siellä englanti näkyy. Kilpailu on kovaa, monenlaisia muitakin asioita tähän liittyy. Kommunikoinnin tarve on usein ratkaistu helpoimmin sillä, että valitaan englanti, jota ikään kuin kaikki osaavat, vaikka siis tosiasiassa eivät osaa. Tämä ei ole helppo asia, mutta ehkä pitäisi ajatella sitä, että meillä on esimerkiksi tässä maassa toimija, joka pystyisi ohjeistamaan, pystyisi ehkä jopa valvomaan. Meillä on Kotimaisten kielten keskus, jonka resursseja on vaan kaiken aikaa vähennetty. Eli nyt ehkä voisin pitää puolustuspuheenvuoron Kotuksen puolesta. Eli ihan tämmöisen jo olemassa olevan organisaation resurssointia lisäämällä vois esimerkiksi vaikuttaa.

Sitten ehkä tässä tutkijana ja tutkijayhteisön jäsenenä haastaisin myöskin tutkijakollegat kaikilta eri aloilta suomen kielen kehittämiseen. Vaikka luetaan paljon lähteitä, luetaan englanniksi niin kaikkea ei tarvi ottaa suoraan sitaattilainoina suomenkieliseen tekstiin sieltä englannista, vaan voidaan myöskin kehittää sanastoa. Ihan niin kuin 1800-luvulla kehitettiin suomenkielistä tieteellistä sanastoa, niin sitä voidaan tehdä edelleen.

Eli tässä nyt vaikkapa kaksi tällaista pientä tointa, joita vois tehdä.

Riitta: Tähän on ihan pakko nostaa Kotimaisten kielten keskuksen puuttuminen yhteen aika merkilliseen nimikuvioon. Vaasan keskussairaalan yhteyteen kun perustettiin potilasturvallisuuskeskus niin valtakunnallisena yhteistyöverkostona toimiva keskus sai ensin nimekseen No harm center. Kotimaisten kielten keskus totesi, ettei tämä nimi täytä hyvän julkishallinnon nimen kriteerejä. Hyvä nimi kertoo suomeksi tai ruotsiksi olennaista tietoa kohteesta ja sen toiminnasta ja kun palautetta tuli paljon, niin Vaasan keskussairaala muutti nimen, joka on nyt virallisesti Potilas- ja asiakasturvallisuuden kehittämiskeskus. Pitkä ja vähän byrokraattinen, mutta ehkä se kuitenkin kuulostaa paremmalta –

Paula: Ehkä se kertoo kuitenkin vähän enemmän siitä, mitä siellä tehdään. Tästä on muuten ihan juuri Kielikellossa ilmestynyt artikkeli pro gradu -työn pohjalta.

Riitta: Kannattaa seurata myöskin sitä Kielikelloa.

Paula: Aurora Salmi joo.

Riitta: Aurora Salmen kirjoitus tammikuussa, kannattaa perehtyä lisää.

Paula: Kyllä.

Riitta: Tästä oikeastaan ei tarvitse edes aasinsiltaa, kun saat lähettää kysymyksen seuraavalle Humanisti vastaa -äänijulkaisun haastateltavalle eli millaisen kysymyksen haluat lähettää englannin kielen professori Pekka Lintuselle?

Paula: Oikeastaan voisin tosiaan jatkaa tästä, mitä viimeksi esitin tästä akateemisten tai tästä meidän tutkijoiden näkökulmasta. Eli yleinen käsityshän lienee että suomalaiset ja varsinkin suomalaiset nuoret osaavat  hyvin englantia. Ja englanti on kieltämättä yksi keskeisistä tieteen kielistä, tosin ei ainoa. Millainen mielestäsi on akateemisen englannin taito suomalaisella tutkijayhteisöllä ja suomalaisilla opiskelijoilla.

Riitta: Tällainen kysymys menee sitten Pekka Lintuselle vastattavaksi, mutta ihan tähän loppuun vielä. Meillä on valtavasti teemapäiviä ja kansainvälistä äidinkielen päivää vietetään helmikuussa. Miksi kansainvälinen äidinkielen päivä mielestäsi on tärkeä tai onko se?

Paula: On se tärkeä. Äidinkieli on meidän ajattelumme ja meidän tunteidemme kieli ja siksi sitä pitää muistaa.

Riitta: Humanisti vastaa -podcastin vieraana on ollut suomen kielen yliopistonlehtori Paula Sjöblom. Kiitoksia haastattelusta.

Paula: Kiitos.

Riitta: Minä olen Riitta Monto ja palautetta ja vaikkapa haastateltava- ja aihetoiveita voi lähettää sähköpostissa riitta.monto@utu.fi.

Humanisti vastaa. Osa 4. Miten englantia oppii puhumaan sujuvasti, Pekka Lintunen?

Pekka Lintunen, Turun yliopiston englannin kielen professori

Riitta Monto, Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan työelämäprofessori, toimittaja

 

Riitta Monto: Humanisti vastaa -podcastin vieraana on Turun yliopiston englannin kielen professori Pekka Lintunen. Hän on myös soveltavan kielitieteen dosentti Jyväskylän yliopistossa. Pekka, miten englantia oppii puhumaan sujuvasti?

Pekka Lintunen: Hyvä kysymys. Englantiahan oppii puhumaan sujuvasti puhumalla englantia. Eli kaikkeen auttaa tietysti harjoittelu. Tätä voi miettiä myös äidinkielen kannalta, että kyllähän ihmiset ovat toiset sujuvampia puhumaan, käyttämään omaa äidinkieltään kuin toiset ja se saattaa riippua ihan myös harjoittelusta.

Toki jos nyt mietitään englantia vieraana kielenä, niin siihen liittyy yleinen kielitaidon taso. Ja yleinen kielitaidon taso usein taas viittaa esimerkiksi sanavaraston laajuuteen. Joten on hyvin hankala puhua vierasta kieltä, jos ei siihen ole niitä sanoja, joita voi käyttää, eli pitää olla tietty perussanavarasto ensiksi pohjalla ja sen jälkeen pystyy puhumaan esimerkiksi englantia sujuvasti. Tämä on vähän hankalampi kysymys. Kun sitä voi ajatella, että tietysti minä sujuvuuden tutkijana rupesin ensiksi lähtemään liikkeellä siitä, että mitä se sujuvuus oikeastaan tarkoittaa, koska sujuvuushan voi tarkoittaa tosi monia asioita.

Et jos nyt kysytään näin, että miten englantia puhutaan sujuvasti, niin joudun heti analysoimaan sitä kysymystä, että mitähän kysyjä sillä tarkoittaa, koska yleiskielessähän sanaa sujuvuus käytetään esimerkiksi sanoen, että puhutpas sinä saksaa sujuvasti, onpas sinun ranska sujuva. Ihmiset käyttää tätä sanaa näin ja se tarkoittaa usein kielitaidon yleistasoa, mikä se voi olla. Eli se liittyy enemmän kielitaidon kokonaistasoon. Mutta jos me tutkitaan sujuvuutta, mitä on puheen sujuvuus, niin silloin me yleensä mitataan jotain, mennään tarkemmin siihen sujuvuuteen. Ja ehkä parempi sana voisi olla soljuvuus, mitä joskus käytetään. Englanniksi puhutaan myös sanasta fluidity. Että miten puhe soljuu. Ja silloin tullaan esimerkiksi käsitteisiin puhenopeus, kuinka nopeasti meiltä tulee sanoja. Missä meillä on taukoja, ovatko ne tauot oikeissa kohdissa, ovatko ne tauot pitkiä, miten me korjataan omaa puhetta, miten toistetaan sanoja. Eli jos kysymys tarkoittaa sitä, että millä tavalla meidän suullinen kielitaito kuulostaa soljuvalta, niin silloin sanoisin, että kannattaa kiinnittää huomiota puhenopeuteen, taukojen pituuteen, taukojen paikkaan ja tähänkin on ratkaisuna harjoittelu.

Jos se kysymys on, että miten oppii puhumaan englantia sujuvasti tai soljuvasti niin molempiin ratkaisuna on harjoittelu, mutta tutkijana ja opettajaihmisenä hirveästi haluun aina korostaa tiedon määrää. Eli pitää olla tietoinen näistä asioista, että jos joku oppija haluaa puhua englantia tai vierasta kieltä sujuvasti niin mielellään kerron hänelle ensiksi nämä määritelmät, että mitä se sujuvuus ja soljuvuus kielessä tarkoittaa ja sen takia oppija tai se kielen käyttäjä pystyy tähtäämään sujuvuuteen myös paremmin, kun hän on tietoinen näistä piirteistä.

Riitta: Olet tutkinut oppijan kielenkehitystä ja oppijan uskomuksia, opetusmetodien vaikutusta. Väitöskirjassasi tutkit foneettisen kirjoituksen oppimisen suhdetta ääntämisen oppimiseen ja tarkkuuteen. Olet keskittynyt suulliseen kielitaitoon, intonaatioon, puhutun kielen sujuvuuteen, mikä tuli mainittua, tutkit myös suullisen ja kirjoitetun kielen eroja sekä teknologioiden käyttöä kielen oppimisen tukena.

Tässä humanisti vastaa -podcastissa on siis vieraana englannin kielen professori Pekka Lintunen ja minä olen Riitta Monto, humanistisen tiedekunnan työelämä professori ja toimittaja.

Tavoitteellinen pitää tietysti olla kielen opiskelussa, mutta anna maallikolle joku määritelmä, että jos haluaa nyt parantaa kielitaitoaan niin, jos ryhtyy kunnolla töihin, mitä pitää tehdä ja miten kauan kestää, että voi tulla ymmärretyksi ja voi käydä keskustelua vaikkapa juuri englanniksi?

Pekka: No sehän riippuu siitä lähtötasosta tietysti, että miltä lähtötasolta lähdetään liikkeelle, että yleensä sanotaan just sanavarasto on ehkä tärkein asia. Eli pitää pystyä käyttämään tiettyä määrää sanoja. Eli muutama tuhat sanaa jo riittää siihen, että yleensä ymmärtää, tulee perusymmärrys siihen kieleen tai sinua ymmärretään, koska tietyt sanat ovat hyvin tavallisia kielessä. Yleensä liittyy kieliopillisiin sanoihin. Ajatellaan vaikka englannin kieltä, niin tietysti artikkelit, prepositiot ovat todella tavallisia siinä kielessä. Mutta sitten pitäisi osata myös substantiiveja ja verbejä, mitkä tuo sen merkityksen vielä tarkemmin siihen viestiin. Niitä kun osaa muutaman tuhat sanaa, niin on peruskielitaidon taso siinä.

Ei sen oppiminen kestä niin todella pitkiä aikoja, mutta tietysti tässä nyt se tavoitetaso on aina se kiinnostava juttu, jos haluaa parantaa omaa tasoaan, mikä on. Toisilla ihmisillä se peruslähtökohta on niin korkealla, että se vaatii pientä hiomista ja ehkä nyansseja siihen kielitaitoon ja erilaisten tyylien hallitsemista, erilaisten kielenkäyttötilanteiden hallitsemista ja niiden opetteleminen vie tietysti aina aikaa.

Sanoisin niin, että valitettavasti ehkä jonkun mielestä kielen oppimisprosessihan ei koskaan pääty, eli vieraassa kielessä on aina jotain opittavaa. Eli että en voi sanoa sille kielenoppimiselle päättymisaikaa, koska aina tulee seuraava tavoite heti sen jälkeen ihmiselle eteen. Mutta väliporrastavoitteita pitää olla. Voi olla hyvin yksinkertainenkin tavoite alkuun, että olen menossa tuohon maahan, haluan mennä ravintolaan sinne ja tilaamaan jotain ruokalistalta. Eli opettelee ruokalistasanastoa ensiksi tai siellä käyttäytymistä ravintolassa. Kyllä sen oppii melko nopeastikin sen ruokalistasanaston ja käyttäytymisen ravintolassa ja siitä pääsee liikkeelle.

Ja sitten siitä lähtee tavoitteita eteenpäin koko ajan, aina löytää uusia kielenkäyttötilanteita, mitä ei ole vielä harjoitellut. Toivoisin, että ne tavoitteet kuitenkin jollakin tavalla pitää kielenoppijan nälkäisenä, mutta ei epätoivoisena. Koska joskus voi tulla tilanne kielenoppijalle myös, että on niin paljon lisää opittavaa, haluaa olla täydellinen kaikissa tilanteissa. Mutta kun me ei olla täydellisiä äidinkielessäkään tilanteissa aina, että ei mentäisi siihen, vaan mietitään realistista kommunikaatiotilannetta. Jos kysymys on, että miten pääsee eteenpäin tai mitä haluaa oppia, mieti sitä kommunikaatiotilannetta missä haluat seuraavan kerran onnistua. On se sitten vaikka ravintolatilanne, on se joku toinen kielenkäyttötilanne, haluat kirjoittaa vaikka sähköpostiviestin, kirjeen, mikä on se seuraava tavoite missä sitä kielitaitoa käytät ja tähtää siihen. Silloin sen tilanteen oppiminen ei välttämättä vie kauhean kauan aikaa.

Riitta: Entä jos joutuu puhumaan vaikkapa yliopistoympäristössä jossakin seminaarissa vieraalla kielellä, esimerkiksi englannin kielellä ja tuntee, että tämä ei nyt kyllä ole minun vahvuuksiani. Mitä sitten tehdään?

Pekka: Tässäkin auttaa harjoittelu. Eli silloin tilannetta pitää harjoitella, ja tässäkin tietysti se lähtötasokielitaito on nyt se suuri kysymysmerkki, että mikä lähtötaso siinä kielitaidossa on.

Kyllä sillä harjoittelulla pärjää yllättävän pitkälle. Silloin täytyy miettiä sitä tilannetta etukäteen, jos pitää vaikka esitelmää tai jotain muuta tämmöistä. Sehän pitää harjoitella muutama kerta etukäteen ihan ääneen lukemalla, puhumalla. Siinä tilanteessa mielellään vaikka siinä samassa tilassa., Sehän tekisi puhujalle todella hyvää, että hän pääsee siihen samaan tilaan puhumaan ja kokemaan sen tilanteen, periaatteessa harjoittelemaan läpi ja sen jälkeen onnistumaan siinä.

Eli uskon kyllä vankasti harjoittelun tärkeyteen, mikä tässä on. Kaikkiin tilanteisiin löytyy ratkaisu, mutta se kielitaidon lähtötaso tietysti ratkaisee sen, kuinka kauan tähän harjoitteluun menee aikaa.

Riitta: Tässä olemme jo viitanneet, ja itsekin olet sanonut puhutusta kielestä ja kun katsotaan mitä kaikkea olet tutkinut, niin siinä hyvin vahvasti tulee puhuttu kieli esiin. Miksi olet kiinnostunut erityisesti juuri puheen, puhutun kielen tutkimisesta?

Pekka: Niin, tämä on mielenkiintoinen kysymys mitä itsekin joskus mietin. Se on minusta vaan jotenkin niin kiinnostavaa se puhuttu kieli. Tietysti voin vastata kielitieteellisesti, teoreettisesti tähän ja sanoa että periaatteessa puhuttu kielihän on primaaria kielitieteellisesti eli kirjotettu kielihän pohjautuu puheelle. Eli kirjoitetun kielen periaatteellinen tehtävähän on matkia puhuttua kieltä niin tarkkaan kun mahdollista ja osoittaa kirjallisessa asussa se, mitä puheessa tapahtuu. Mutta puhuttuun kieleen vaikuttaa niin paljon tekijöitä ja minusta on todella haastava tutkia myös sitä. Puhe on asia, mikä tapahtuu juuri nyt ja tässä, sitä ei pysty sillä tavalla kontrolloimaan, kun kirjotettua puhetta. Kirjotetussa puheessa pystyy menemään taaksepäin ja poistamaan sanoja ja muokkaamaan virkkeitä. Se mitä tässä nyt tuotan, se tulee ulos sellaisena kuin se on eli periaatteessa puheessa se prosessi ja se tuotto tapahtuu yhtä aikaa. Kun kirjotetussa kielessä taas sitä pystyy prosessoimaan ja se tuotos näkyy vasta lopputilanteessa, mikä sitten lopulta ulos päästetään kaikkien editointien jälkeen.

Eli tämä on tosi haastava tilanne ja ehkä tässä on myös sellainen henkilökohtainen asia, että itselleni puhuttu kieli on ollut tosi haastavaa aina. Kun miettii omaa englannin kielen taitoani, niin tuntuu että osasin muita kielitaidon osa-alueita mutta en sitä puhetta niin paljon. Eli minun piti itse nähdä sen eteen todella paljon vaivaa ja työtunteja ja silloin rupesi myös kiinnostumaan siitä ja se intohimo heräsi siihen ja näkee uusia puolia puheesta. Mutta se täytyy myös sanoa, että kyllä olen kiinnostunut myös kirjoitetusta kielestä ja sekin on todella kiinnostavaa, että kieli sinänsä on kiinnostava ilmiö. Kirjotetussakin kielessä voi olla kiinnostavia asioita.

Ihmisellä on tietty aika elämässä milloin pystyy tekemään asioita ja sama tuntimäärä per vuorokausi, että tuntuu että minun vuorokauden tuntimäärä täyttyy jo niistä puheen kielen piirteistä niin paljon, että en vaan ehdi menemään niihin muihin kiinnostaviin aiheisiin enää. Ehkä puhuttu kieli on mulle sitten vaan jonkinlainen intohimo, että siitä löytyy aina uusia piirteitä tutkittavaksi, se on vaan tosi kivaa. Niin kun tässäkin nyt jutellaan, niin onhan puhuminen tosi mukavaa.

Riitta: Keskustelussahan aina tulee yllätyksiä. Todella tulee sanoneeksi jotain sellaista, mitä ei ole edes tullut ajatelleeksi, että näin sanon ja monestihan se onkin hyvin hedelmällistä, että ihminen kertoo asioita, joita ei ole valmistellut. Mutta kun sanoit, että puhuminen oli jotenkin se osa-alue, jota halusit kehittää, että et tuntenut ilmeisesti, että se on niin vahva. Mistä se johtuu?

Pekka: Se johtuu varmaan omasta kielitaidostani silloin, kun aloitin yliopisto-opinnot, että en ollut esimerkiksi vaihto-opiskelijana tai muussa tällaisessa. Että silloin kun tulin yliopistoon niin huomasin, kuinka monet muut oli ollut vaihto-opiskelemassa tai viettänyt paljon aikoja englanninkielisessä maassa. Huomasin itse, että olin jäljessä siinä suullisessa kielitaidossa muista opiskelijoista. Niin sen takia piti saada kiinni sitä vajetta, minkä koin, että minulla oli niihin muihin opiskelijoihin. Se lähti ihan siitä.

Voin sanoa, että ainut tentti, minkä koskaan olen yliopistossa saanut hylättynä takaisin, liittyy suulliseen kielitaitoon eli oikeasti rupesin tutkimaan sitä alaa, mistä sain hylätyn tenttituloksen ensimmäisenä opiskeluvuonnani takaisin. Eli sekin osoitti minulle sitä että tai antoi vahvistuksen sille tunteelle, että minulla on tässä asiassa kiinni kirittävää ja tehtävää myös itselläni ja otin sen ihan positiivisena haasteena vastaan.  Minusta oli tosi kiinnostavaa, että hei nyt rupeen kehittää itseeni tällä puolella. Niin siitä se henkilökohtainen kiinnostus lähti liikkeelle.

Riitta: Tuo on erittäin tärkeä, hieno asia kerrottavaksi, jos ajattelee vaikkapa opiskelijoita, jotka ovat erittäin kovien paineitten alla ja tuntevat, että pärjääkö ja eikö pärjää, että kaikki ei aina ole heti täydellistä eikä välttämättä koskaan mutta kannattaa mennä eteenpäin ja motivoitua ja hakea sieltä lisää voimaa. Ja toisaalta tässä tuli esiin se, mitä aikaisemmin sanoit, mikä merkitys on harjoittelulla. Jos on ollut siinä kieliympäristössä ja käyttänyt kieltä, niin totta kai se tuntuu sujuvammalta ja helpommalta käyttää.

Pekka: Mä olen ihan sanonut tämän esimerkkinä myös opiskelijoille, että yksi tentti multa hylättiin opiskeluaikanani ja sitten muutama vuosi sen jälkeen päädyin itse opettamaan sitä kurssia, mistä se tentti hylättiin. Kysymyshän ei ole siitä, että jos ei pääse jostain läpi, niin että sitä ei koskaan opi. En ollenkaan usko tälläaseen ideaan, että koskaan et tule tätä oppimaan, vaan kyllä oppii, jos on motivoitunut ja haluaa oppia ja minulle tuli ainakin siitä just sellainen tunne, että nyt haluan tämän oppia ja ehkä opettelin sen jopa niin tarkkaan, että päädyin opettamaan sitä samaa asiaa muille, kun siihen piti paneutua niin tosi tarkkaan.

Riitta: Tällä hetkellähän jollain tavoin tuntuu, että englannin kielellä on sellainen asema, että kyllä teidän kelpaa, jotka englantia hallitsette ja jotka englannin kieltä edustatte. Miten sinä itse arvioisit, mikä on englannin kielen asema?

Pekka: Joo, englannin kieli on todella kiinnostava kieli tällä hetkellä maailmassa, koska se on maailman kieli. Eli oikeastaan tällaista asemaa ehkä millään muulla kielellä ei aikaisemmin historiassa ole ollut. Jos me mietitään historiaa taaksepäin, niin ainahan on ollut maailmassa kieliä, jotka ovat olleet jollain tavalla merkittävässä asemassa, vaikka tieteessä ja se on vaihdellut eri vuosisadoilla, eri vuosikymmenillä.

Nämä kielet niin sanotusti tulee ja menee muodit niissä. Mutta nyt englannin valta-asema on ollut tosi pitkään jo voimassa ja tuntuu koko aika vaan vahvistuvan. Eli puhutaan tämmöisestä lingua franca -englannista. Että englantia käytetään keskustelun sellaistenkin keskustelujen välillä, jotka eivät puhu äidinkielenään englantia. Eli englantia käytetään keskustelun välikielenä lingua francana näissä tilanteissa. Ja niin kuin se nimikin vähän viittaa, lingua franca, niin latina oli aikanaan tälläinen kieli muun muassa historiallisesti ajateltuna.

Eli englannin kielen asema on tällä hetkellä todella poikkeuksellinen. Hieman tällai historiallisesti tarkasteltuna pohdin myös itse sitä, että kuinkahan kauan se kestää, eli tämähän ei välttämättä tarkoita, että se tilanne on ikuinen, vaan tilanne saattaa kielten välillä vaihdella. Eli senkin takia minusta ei kannata tuudittautua siihen ajatukseen, että englanti yksinään riittää, englanti toimii kaikessa aina ja ikuisesti että nämä ovat tietynlaisia trendejä, mitkä tulevat ja menevät. Mutta toki on näin ja että englanti tällä hetkellä on todella merkittävässä asemassa. En myöskään soisi sen tarkoittavan sitä, että ihmisillä ei olisi kiinnostusta opiskella muita kieliä, koska on hyvin kapea-alaista ajatella kielitaitoa vaan niin, että englanti on kaikki mitä tarvitaan. Englanti ei todellakaan riitä kaikkialla maailmassa eikä kaikkien puhujien kanssa.

Toki englantia voi nykyään miettiä, ettei se edes olekaan tietyllä tavalla vieras kieli vaan se on jonkinlainen kansalaistaito, mikä ihmisellä pitää olla pärjätäkseen nykymaailmassa ja sitä tarvitaan erilaisissa tilanteissa, tiedon haussa, kommunikaatiossa, missä tahansa. Englantia tarvitaan hyvin eri tavalla kuin ehkä muita kieliä. Mutta se englannin valta-asema ei saisi ajatella tai ajaa ihmisiä ajattelemaan niin, että niitä muita kieliä ei tarvittaisi eri tilanteissa. Olen ollut itsekin tilanteessa, jossa Espanjassa eksyin yhdessä kaupungissa. Mulla on hyvin heikko espanja mutta siinä tilanteessa jouduin käyttämään sitä heikkoa espanjaani, kun en löytänyt ihmistä, joka osaisi puhua englantia siinä lähettyvillä. Jouduin espanjaksi kysymään, missä minä olen ja minne minun pitäisi mennä. Eli sitä muutakin kielitaitoa tarvitaan.

Mutta toki siis kysyit, että miltä se tuntuu, onhan se hienoa englannin kielen ihmisenä huomata toki myös se, millaisen motivaation se aiheuttaa englannin kielen opintoihin. Eli sehän on positiivinen asia eli suomalaiset nuorisot, koululaiset ja kaikki ymmärtää kielitaidon merkityksen englannin kielen kannalta ja ymmärtää että englanti on tärkeä oppiaine. He haluavat oppia sitä, he näkevät sen merkityksen. Sillä tavalla tietysti englannin kielen näkökulmasta on tosi hienoa, että ei tarvitse motivoida kovinkaan paljon sitä, miksi englannin kieli on tärkeää, koska tällä hetkellä maailmassa se on tärkeä kieli.

Riitta: No mikä sitä englannin asemaa voisi uhata?

Pekka: Englannin kielen asemaa voi uhata se, että jotkut muut kielet nousevat tärkeäksi: Puhutaan esimerkiksi kiinasta, jolla on paljon puhujia, äidinkielisiä puhujia ja kiina voi nousta esimerkiksi tieteen kieleksi, teknologian kieleksi. Puhutaan puhujamääristä eli jos tulee joku toinen puhujamääräalue tärkeäksi jollain alalla, niin se rupeaa vaikuttamaan siihen. Eli me ei  pystytä täysin ennustamaan sitä mitä kielten puhujamäärälle maailmassa tapahtuu tai mitkä painavat vaikka jossain tietyllä tieteenalalla tulee olemaan. Tällaiset asiat sitä voi uhata. Nämä eivät ole mitenkään nopeita asioita, kysymyshän ei ole vuodesta ja kahdesta mutta mietinkin enemmän sadan vuoden perspektiivejä, koska taas sitten se kielitaidon oppiminen ja kouluttaminen ja tutkiminen vie pitkän aikaa. Pitkän ajan kuluessa saattaa olla vaihtelua siinä ja toisaalta jollakin tavalla myös vähän toivon, että siinä olisi vaihtelua, koska vaikka olenkin englannin kielen ihminen, niin itseäni vähän häiritsee se, että ajatellaan liikaa, että englannilla pelkästään pärjätään. Ja englannilla on tällä hetkellä erityisasema maailmassa, mutta yritän aina korostaa, että se ei ole mitenkään ainut kieli ja ei englannilla yksinään pärjää kaikissa tilanteissa.

Riitta: Jos tullaan ihan Turkuun ja Turun yliopistoon niin nyt juuri on taas opiskelijoitten hakuajat olleet. Turun yliopiston englannin kieltä pyrkii opiskelemaan 560, eikö niin?

Pekka: Sehän on ihan mukava määrä. Se kertoo taas siitä, että englanti kiinnostaa ja se on tosi hieno asia, että englanti kiinnostaa. Jos nyt katsotaan tilastoja, niin on vähän tultu alaspäin pandemiavuosista. Jostain syystä pandemiavuosina meillä oli paljon hakijoita. Me ollaan palattu ennen pandemiaa olevaan aikaan näissä lukumäärissä tällä hetkellä, että en osaa ihan sanoa, mitä ihmiset ajattelevat pandemia-aikana yliopistojen valintakokeista ja valintaprosesseista, mutta se on hyvä määrä. Se kertoo just sitä, että englanti kiinnostaa. On paljon nuoria, jotka haluavat tehdä töitä joihin englanti jollain tavalla liittyy. He haluavat päästä yliopistoon opiskelemaan englantia lisää. Toisaalta toivon, että myös muut kielet kiinnostaisivat. Englantiin on todella paljon hakijoita, mutta kannattaa muistaa, että samantapaisia sisältöjähän pystyy opiskelemaan myös muissa kielissä ja tulla opiskelemaan niitä yliopistoon. Samanlaisia sisältöjähän siellä on. Me keskitymme englannin kieleen ja englanninkieliseen viestintään, mutta viestinnän ja kieleen liittyviä asioita voi opiskella myös muiden kielten kautta, että sekin olisi tosi tärkeää. Mutta tietysti on hienoa, että suomalaisia nuorisoa ja lukiolaisia kiinnostaa englannin kieli alana niin paljon.

Riitta: Pääaineopiskelijoita otetaan sisään 60.

Pekka: Kyllä.

Riitta: Riittääkö se kattamaan sen tarpeen mitä tuolla maailmalla on?

Pekka: Kyllä mä uskon. Nämä ovat koulutuspoliittisia kysymyksiä. Aina pohditaan, mikä on se määrä, mitä tarvitaan, mutta kyllä uskon, että tällä hetkellä se vaikuttaa ihan hyvältä määrältä. Nythän puhutaan paljon aloituspaikkojen lisäämisestä ja kaikkea tällaista, mutta ne on usein myös alueellisia kysymyksiä, mille alueelle aloituspaikkoja lisätään. Turun yliopiston määrä on pysynyt viime ajat, tämä sisään otettavien määrä, aika lailla samana ja vaikuttaa ihan hyvältä. Nämä ovat myös henkilökuntaan liittyviä kysymyksiä, kuinka paljon on resursseja kouluttaa opiskelijoita tietyillä henkilökuntamäärillä.

Musta se vaikuttaa ihan sopivalta tällä hetkellä ja työtilanne vaikuttaa myös ihan hyvältä, että jos katsoo tutkimuksia, mihin meiltä valmistuneet sijoittuvat ja kuinka hyvin he sijoittuvat, niin se näyttää aika hyvältä, se työtilanne. Niitä uravaihtoehtoja on todella paljon. Meillä on tällaiset perinteiset tietysti, mietitään englannin kielen opettajia, mitä tietysti tarvitaan yhteiskunnassa eri tavalla, kääntämispuolella on tietynlaisia työtehtäviä, mutta sitten noin yksi kolmasosa meiltä valmistuneista valmistuu aivan muunlaisiin tai päätyy aivan muunlaisiin tehtäviin, muun muassa viestintään, yhteiskunnallisiin tehtäviin, hallinnollisiin tehtäviin, projektitehtäviin. Eli se variaatio on myös hieno huomata, että missä kaikessa tarvitaan kielitaitoa ja missä kaikessa englannin kielen taidosta on hyötyä.
Että jos tulee opiskelemaan kieliä yliopistoon, niin siinä on merkittävässä asemassa juuri se, mitä muuta opiskelee. Koska yliopistossa opiskellaan myös sivuaineita ja sen kielitaidonhan voi yhdistää mihin tahansa muuhun sivuaineeseen, tietynlaiseen substanssiosaamiseen. Sehän vaikuttaa paljon siihen, mihin sijoitut, opiskeletko  sivuaineena vaikka kauppatieteellistä alaa vai yhteiskuntatieteellistä alaa vai luonnontieteellistä alaa, niin sehän vaikuttaa paljon siihen millaisiin työtehtäviin sitten tulet päätymään tai viestintä.

Riitta: Kun puhutaan humanististen alojen arvostuksesta niin väistämättä tuli mieleen, kun oli se uudistus, jossa yliopistoon jos pyrkii opiskelemaan pääaineena vaikkapa englantia tai ranskaa, niin sai enemmän pisteitä siitä, että on kirjottanut hyvin pitkä matematiikan kuin tämän kielen. Niin tämä kuulostaa kyllä maallikon korvaan aika kummalliselta. Mistä se voi kertoa sinun mielestäsi?

Pekka: Tämä oli taas tietynlaisia päätöksiä, mitä tehtiin tietynlaisilla perusteilla silloin aikanaan. Nythän sitä just korjataan tällä hetkellä, mikä on sinänsä lohduttavaa. Eli siinä tietysti lähdettiin liikkeellä siitä, että mietittiin lukiolaisten kurssien määrää ja se pistemäärä ihan matemaattisesti katsottiin siinä, että mitä kursseja on lukiossa eniten ja kuinka paljon niitä tehdään. Tietysti pitkä laaja matematiikka niin siinä on todella paljon kursseja lukiossa verrattuna vaikka vieraisiin kieliin. Jos tekee vaikka lyhyen vieraan kielen, niin tietysti siinä on enemmän kursseja. Ja tämä muutos perustui aikanaan siihen, että mietittiin vaan yksinkertaista matemaattista ajatusta. No nythän on just lausuntokierroksella uusi pisteytysmalli mikä sitten lähtee ensi syksystä. Se julkaistaan varmaan tässä jo keväällä, mutta viimeistään ensi syksynä se julkaistaan, niin siihen tulee pientä muutosta nyt tähän, että muun muassa matemaattisten aineiden arvo pienenee ja myös se alakohtaisuus katsotaan siinä tarkemmin, että minne alalle yliopistossa pyrit, niin tulee erilainen taulukko. Jos lähtee humanistiselle alalle, niin siellä humanistiset aineet on sitten merkittävämpiä tai vaikka vieraat kielet, ne saa enemmän painoarvoa kuin matematiikka ja se on tietysti korjaus täysin siihen oikeaan suuntaan tietysti kieliaineiden mielestä, koska tällä muutoksella on ollut tosi huonoja vaikutuksia loppujen lopuksi koulumaailmaan ja se on se mikä ehkä huolestuttaa yliopistossa kaikkein eniten tällä hetkellä. Eli on aika selvää, että lukiossa ihmiset rupeavat myös miettimään niitä pistemääriä taktisesti, mikä on ihan ymmärrettävää, että he haluavat varmistaa sen, että he pääsevät jatkamaan sitä yliopistoon haluamalleen alalle. Silloin tietysti katsotaan niitä pistetaulukoita ja mietitään mistä pistemäärästä tulee eniten taustapisteitä, että pääsee valitsemalleen alalle.

Eli vaikka tämän pisteytyksen tarkoituksena oli ihan vaan katsoa, että mitä aineita lukiossa on eniten opetettu, niin siitä tuli myös opintojen valintaa ohjaava kriteeristö, mitä toki pelättiin jo siinä vaiheessa, siitä varoitettiin,  että ei kai tässä vaan tulee käymään näin. No siinä tuli käymään näin, tähän on herätty. Nyt koitetaan korjata, mikä on tosi hyvä juttu ja nyt hurjasti toivon, että ensi syksystä eteenpäin me nähdään, kun tämä pistetaulukko hieman muuttuu, että ne erittäin huolestuttavat vieraan kielen opiskelumäärät lukiossa lähtee nousuun taas takaisin. Jos pistetaulukko ohjaisi siihen, että lukiolaiset huomaavat, että vieraasta kielestä saa enemmän pisteitä myös eri aloille,  se olisi tosi tärkeä koulutuspoliittinen teko, mikä voidaan tehdä. Koska yleisesti kieliaineissa on seurattu tätä viime vuosien kehitystä erittäin huolestuneina, se vaikuttaa hyvin moniin asioihin kielitaidossa, kielikoulutuksissa, jos lukiossa vieraan kielen valitsevien määrä laskee entisestään. Se ei ehkä ole hyvä myöskään Suomen tulevaisuudelle eli suomalaisten oma kielitaito kaventuu, pienenee, se ei ole hyvää kehitystä Suomen kannalta.

Riitta: Minusta se oli myös yhteiskunnallisesti erittäin merkittävä asia, että tehdään sellainen ratkaisu, joka johtaa siihen, että lukiossa lyhyitä kieliä otettiin vähemmän opiskeltavaksi valikoimaan, lukiolainen opiskeli niitä vähemmän ja sehän tarkoittaa sitä, että meidän maailmankuvamme kapenee, jos emme halua opiskella monipuolisesti kieliä ja saada sitten sitä kautta myös muista kulttuureista paljon tietoa.

Pekka: Juuri näin. Ja tämä tuskin oli kuitenkaan sen uudistuksen tarkoitus siinä oli aivan toiset motivaatiot mutta tämä oli se pelko mikä joillakin ihmisillä oli, että näin tässä saattaa käydä ja nyt tuntuu siltä, että niin siinä kävi ja sen takia on nyt todella tärkeätä ja todella hyvää kehitystä, että tähän puututaan näin nopeasti ja uskalletaan muuttaa sitä pisteytysmallia, joka on siis tällä hetkellä lausuntokierroksella, vielä ne viimeiset muutokset, mutta pitäisi tulla valmista hyvin pian. Ja sitten tietysti me kaikki toivomme erityisesti kieliaineissa, että me nähdään se muutos heti sen jälkeen siellä lukiokoulutuksessa, miten kieliä ruvetaan arvostamaan enemmän tai miten lukiolaiset valitsevat vieraita kieliä enemmän. Kyllähän vieraan kielen opiskelu on aina myös työläs aine, pitää muistaa se, että jos opiskelee vierasta kieltä niin siinä on niitä sanoja, mitä opetella ja kielioppiasioita ja käyttää sitä asiaa. Kyllä siihen menee aikaa lukiossa ja lukiolaiset ovat tosi kiireisiä, heillä on monta alaa, mistä heidän pitää valita. Mutta toivotaan ainakin, etttä tämä pisteytysmalli nyt ratkaisisi sen ongelman, että sellaista, voisi sanoa pistetaktikointia ei kannata tehdä sillä tavalla, että se kieli kannattaa jättää sen takia pois, että siitä ei tule pisteitä.

Koska sekin on saattanut vaikuttaa, että vaikka motivaatiota olisi, voi olla niin, että lukiolaisilla on motivaatioita, olisi kiva opiskella tätä saksaa tai espanjaa tai ranskaa, mutta sitten huomaa, että ahaa, mun ei taktisesti kannata kuluttaa tohon aikaani, koska saan enemmän pisteitä sieltä, että se on vähän pistetaktikointia. Ja toivottavasti ainakin tällainen ajattelutapa nyt sitten poistuu lukiosta, että huomataan, että kyllä mä sittenkin opiskelen espanjaa, kun tykkään siitä ja näemmä saan siitä pisteitäkin, niin se kannattaa. Eli tuodaan ilo kielen oppimiseen myös sinne lukioon ja huomataan, että siitä on myös hyötyä jatko-opiskelujen kannalta.

Riitta: Humanisti vastaa podcastissa haastateltava pääsee aina pikatestiin valitsemaan. Tässä ei anneta pisteitä, ei tarvi siitä välittää. Pääsee valitsemaan kahdesta vaihtoehdosta, kymmenen kohtaa oletko valmis.

Pekka: En, mutta kokeillaan.

Riitta: Amerikkalaisen elokuvan esitys Suomessa teattereissa, säilytetäänkö elokuvan alkuperäinen englanninkielinen nimi vai pitääkö elokuvalle antaa suomenkielinen nimi?

Pekka: No tämä oli hyvin normatiivinen kysymys, jos tässä tapauksessa, tässäkin on varmaan poikkeuksia mitä on, mutta kyllä itse kääntäisin sen nimen suomeksi. Koska ei kaikki suomalaiset osaa englantia, sekin pitää ottaa huomioon. Jos halutaan se elokuva kaikille suomalaisille, niin kyllä kääntäisin sen nimen. Tietysti elokuvan nimi voi olla vaikka nimi ja on hankala kääntää, mutta yksinkertaisesti vastaisin, että kääntäisin.

Riitta: Osallistua vai tarkkailla?

Pekka: Tämä on varmaan ihmisluonnekysymys, että olen varmaan luonteeltani enemmän tarkkailija. Ja musta tuntuu, että tutkijat usein on enemmän tarkkailijoita. Me tarkkaillaan ympäristöä ja pohditaan, että hetkinen, mitähän tossa tilanteessa tapahtuisi ja pitäsiköhän tätä tutkia jostain uudesta näkökulmasta ja mistä tätä voisi lähestyä eli olen varmaan, koska olen tutkija, niin olen varmaan sillä tavalla tarkkailija.

Riitta: Tieteen ykköskieleksi Suomessa englanti vai suomi?

Pekka: No Suomessa sanoisin suomi. Mutta tietysti tässä on se puoli kanssa, että myös suomalaiset tutkijat joutuvat varmaan kansainvälisesti julkaisemaan ja kansainvälisesti esiintymään niin siinä tietysti tarvitaan monia kieliä eikä pelkästään sitä englantia. Toivoisin, että Suomessa tieteen kielenä olisi hyvin monikin kieli, mutta jos kysymys ykköskielenä, niin Suomessa suomi. Pitää osata viestiä tutkimuksestaan suomeksi. Me ollaan myös yhteiskunnallisesti merkittävässä roolissa tietysti yliopistossa, niin sen takia pitää myös viestiä yhteiskunnallisesti suomeksi.

Riitta: Kirjoittaa vai luennoida?

Pekka: Näistäkin haluaisin nyt valita kyllä molemmat, koska sehän riippuu aivan täysin tilanteesta, mutta tykkään tosi paljon luennoida. Musta on tosi kiva puhua asioista, ehkä se taas tekee musta suullisen kielitaidon ihmisen, mutta kyllä tykkään kirjoittaakin. Mutta jos nyt tässä sanotaan, että valitse jompikumpi, niin valitsen luennoida.

Riitta: Kumpi on mieluisampaa kuunnella englanti puhuttuna ranskalaisaksentilla vai rallienglanti.

Pekka: Tämä on nyt hankala kysymys sen takia, koska mun täytyy sanoa, että mä oon aina tykännyt ranskan kielestä. Musta ranskan kieli on todella kiva kieli. Ja nyt kun siihen tulee vielä se englanti, ranskalaisia nyansseja, niin siinä yhdistyy kaksi sellaista asiaa, mistä pidän. Eli siinä yhdistyy englannin kieli ja ranskan kieli. Jos olisi ollut joku muu aksentti, niin mä olisin ehkä pohtinut sitä enemmän. Mutta että tämähän on hieno filosofinen kysymys sinänsä, koska rallienglannilla usein viitataan siis suomalaiseen aksenttiin englannissa eli suomalaiseen puhetapaan. Ja nythän tässä oikeastaan pitää vastata, tykkäänkö minä suomalaisten aksentista englannissa vai ranskalaisten aksentista englannissa. Ja sillonhan mun pitää vastata, että nämähän ovat saman arvoisia.

Riitta: Tämä seuraava on helppo. Amerikan englanti vai brittienglanti?

Pekka: Ei se ole helppo ollenkaan. Nämäkin on siis tieteellisesti englannin kielenä tasa-arvoisia, mutta itsehän olen aina puhunut brittienglantia ja tykkään brittienglannista jostain syystä. En osaa myöskään tätä selittää, että mistä se johtuu. Mutta jotenkin brittienglanti on ollut aina minulle itselleni läheisempää, mutta tietysti nehän ovat tasa-arvoisia englannin kielen kielimalleja.

Riitta: Englanninkielinen romaani, luetko sen mieluummin alkuperäiskielellä vai suomennoksena?

Pekka: Olen lukenut molempia ja tähän oikeastaan haluaisin pistää kolmannen vaihtoehdon, jos sallitaan. Kuuntelisin sen varmaan myös äänikirjana nykyään, koska sitten kuulisin sen vielä myös puhuttuna. Ja musta nämä äänikirjat ovat aivan loistavia suullisen kielitiedon kannalta, että usein olen jopa tehnyt niin, että mulla on alkuperänen kirja siinä, se englanninkielinen, sitten mulla on se vielä äänikirjana eli että luen sen alkuperäisesti ja sitten vielä kuuntelen sen englannin. Ehkä teen jo liikaa, myönnän, mutta olen englantifriikki ehkä näissä asioissa. Kyllä mä sen englannin kielen alkuperäisenä haluaisin sekä lukea että kuunnella.

Riitta: James Joycen Odysseus vai Tolkienin Taru sormusten herrasta?

Pekka: Taru sormusten herrasta.

Riitta: Twitter vai LinkedIn?

Pekka: Näistä varmaan Twitter.

Riitta: Turun keskusta nimenä vai Turku Center?

Pekka: Mulle Turun keskusta on Turun keskusta, täytyy sanoa,.


Riitta: Yksi teema, mitä mielelläni haluan tässä Humanisti vastaa -podcastissa käsitellä, on kielitaidon merkitys suomalaisen yhteiskunnan ja työelämän kannalta. Millaisena näet, miten keskeisestä elementistä on meidän yhteiskuntamme kannalta, että olemme kielitaitoisia?

Pekka: Se on tietysti tärkeä asia ja kielitaito tarkoittaa taas niin monia asioita, että se voi viitata ihan myös äidinkieleen, oma kielitaito, että miten osaa omaa äidinkieltään käyttää. Tässä nyt voi ajatella vieraan kielen kannalta. Yhteiskuntahan ei tietenkään pyöri ilman kieliä, pitää olla kieliä viestintään, mihin tahansa. Ja nyt voidaan puhua ihan vaikka kaupalliselta kannalta, business-kielistä, niin sehän on ihan, voi olla kilpailuetu, kuinka paljon kieliä osataan, se voi tarkoittaa laajentuvia markkinoita vaikka yhtiöille, jos on henkilökunnassa kielitaitosta porukkaa. Eli sanoisin, että kehittyvän yhteiskunnan kannalta on tosi tärkeää, että kieliä osataan laajasti, on potentiaalia niihin moniin eri vieraisiin kieliin, meillä on ihmisiä, jotka ymmärtävät erilaisia kulttuureita, erilaisia kielialueita. Voi olla maailmanpoliittisesti erilaisia tilanteita, milloin yllättäen joku tietty kielialue tulee todella merkittäväksi, niihin pitää pystyä varautumaan, että se voi olla maailmanpoliittinen tai kaupallinen tilanne tai mikä tahansa tällainen innovaatio. Ja sitten tarvitaan yhtäkkiä siitä alueesta, siltä kieleltä tietoa, niin sen takia yhteiskunnassa pitää olla tietty perusvalmius erilaisiin kieliin. Puhutaan esimerkiksi kielivarannosta, eli suomen kielessä pitää olla sellainen tietty kielivaranto kunnossa, että meillä pitää olla tietoa, taitoa tiettyihin kieliin, että yhteiskunta toimii.

Riitta: Mihin haluat vaikuttaa yhteiskunnallisessa keskustelussa?

Pekka: Ehkä näistä vastauksista on tullut esiin jo se, että tykkään hyvin paljon puhua tästä laajan kielitaidon merkityksestä, että englannin kielen ihmiseltä usein kysytään englannista ja pohditaan sitä englannin kieltä. Mutta yleensä olen aina halunnut tuoda myös ne muut kielet siihen esille, että kun juuri tämä, että englanti yksinään ei ehkä ole riittävä tässä tilanteessa.

Eli toisaalta se, että kielitaito pitää olla laaja. Ja sitten se toinen asia, mitä yleensä haluan korostaa, on se, että olen todella ylpeä suomalaisten englannin kielen taidosta ja siitä millainen suomalaisten englannin kielen taito tällä hetkellä on. Niin mä jotenkin haluaisin tuoda sellaista positiivisuutta siihen keskusteluun, että ei lähdetä aina liikkeelle siitä, että voi hitsi, kun on tosi vaikeeta ja me puhutaan tätä rallienglantia tai mitä muuta tällaisia sanoja vaan kehitetään dissaamaan sitä omaa kielitaitoa kuten nykyään Suomessa lainasanana sanotaan. Ollaan ylpeitä, että meillä on todella hyvin erilainen kieli suomen kieli kuin esimerkiksi englannin kieli. Typologisesti siis nehän ei ole läheskään sukulaiskieliä eli hyvin erilaisia ja silti miettii, kuinka fantastisen hienoa se yleiskielitaidon taso englannin suhteen Suomessa on. Toivoisin, että oltaisi todella ylpeitä siitä, kuinka kielitaitoinen kansa me ollaan.

Riitta: Viime podcastissa suomen kielen yliopiston lehtori kollegasi täältä Turun yliopistosta Paula Sjöblom  lähetti sinulle kysymyksen.

Paula Sjöblom: Yleinen käsityshän lienee, että suomalaiset ja varsinkin suomalaiset nuoret osaavat hyvin englantia. Ja englanti on kieltämättä yksi keskeisistä tieteen kielistä, tosin ei ainoa. Millainen mielestäsi on akateemisen englannin taito suomalaisella tutkijayhteisöllä ja suomalaisilla opiskelijoilla?

Pekka: Kiitoksia Paulalle hyvästä kysymyksestä. Tämä oikeastaan liittyy just vähän siihen, mistä sanoin, että haluaisin vaikuttaa yhteiskunnallisessa keskustelussa eli lähtee liikkeelle siitä, että yleisesti ottaen englannin kielen taito on oikein hyvä. Mutta on suotavaa, että pystyy myös omasta aiheestaan puhumaan myös muilla vierailla kielillä ja omista tutkimuksistaan. Eli pystyy esimerkiksi kuuntelemaan englanninkielistä luentoa vaikka omalta alueelta. Se on tosi tärkeää.

Kielitaidossahan pitää miettiä myös eri osa-alueita eli niin sanotut reseptiiviset taidot ovat minusta todella hyvällä mallilla tällä hetkellä eli ihmiset pystyvät lukemaan omasta tutkimusalastaan paljon englanniksi ja he pystyvät kuuntelemaan. Eli pystytään ottamaan sitä tietoa vastaan englannin kielellä. Sitten on produktiiviset taidot, missä pitää tuottaa jotain, kuten kirjottaminen ja puhuminen. Ja niissä sanoisin, että niissä taidoissa on paljon vaihtelua tällä hetkellä akateemisesti koulutetuilla ihmisillä ja opiskelijoilla eli se vaatii taas sitä harjoittelua usein.

Täytyy muistaa, että akateeminen kieli on myös jonkinlainen genre, eli jonkinlainen tyyli, jota myös harjoitellaan ihan sillä omalla äidinkielellä. Eli pitää opetella esimerkiksi tekstitaitoja, miten akateeminen kieli toimii. Tätä pitää myös tutkia tietysti ja tukea myös vieraalla kielellä eli sen takia on hyvä että, kun opiskellaan yliopistossa, saadaan myös tukea englannin kielen produktiivisiin taitoihin. Akateemisessa kielessä on tietynlaisia tapoja, tietynlaisia konventioita, jotka pitää vaan oppia ja opetella. Eli se vaatii tietynlaista harjoitusta. Akateeminen kieli on myös tarkkaa, koska se pyrkii olemaan todella selvää. Eli akateemisessa kielessä produktiivisissa taidoissa kiinnittäisin huomiota ilmaisun tarkkuuteen ja toisaalta ymmärrettävyyteen. Ja nämä vaatii usein hieman harjoitusta. Koska se on tietynlainen oppimisprosessi myös, miten ilmaistaan tarkasti mutta ymmärrettävästi asioita.

Sanoisin, että kaikessa oikeastaan viestinnässä kannattaa kiinnittää huomiota näihin kahteen asiaan eli tarkkuuteen ja ymmärrettävyyteen, sehän on ihan viestinnänkin periaate. Ja se vastaa oikeastaan myös akateemista kielitaitoa. Koulutuksessa näistä asioista opiskelijoille puhutaan ja keskustellaan ja minusta on todella hienoa nähdä, kuinka esimerkikis englannin kielen opiskelijat ensimmäisen vuoden opiskelijoista graduvaiheeseen kehittää todella paljon näissä akateemisen kielen taidoissa. Eli miten argumentoidaan, miten ilmaistaan itseään englanniksi. Eli kaikkea voi hioa paremmaksi. Ja koulutusta onneksi on tarjolla ja sitä kannattaa käyttää, mutta palaan yhä siihen argumenttiin, että yleisesti ottaen suomalaisten kielitaito englannissa on todella hyvä ja siitä kannattaa olla ylpeä.

Ei voi pitää itsestään selvyytenä, niin kuin joskus pidetään itsestään selvyytenä, että kaikkihan englantia osaa. Se ei ole itsestään selvyys. Tämmöiseen argumenttiin oikeastaan ei kannata mennä, koska kaikki eivät osaa englantia, heillä ei ole varmuutta englannin kielen taidoista, he kokevat että englannin kielen taito ei ole hyvä. Niin heitäkin pitää tukea ja auttaa.

Riitta: Seuraavan podcastin vieras on väitöskirjatutkija, yleisen kirjallisuustieteen väitöskirjatutkija Lotta Luhtala, joka tutkii niin sanottua vegaanikirjallisuutta eli kirjallisuutta jossa esiintyy vegaanihahmoja tai veganismin arvoja. Millaisen kysymyksen lähettäisit Lotta Luhtalalle?

Pekka: Kun mietitään kirjallisuustiedettä ja kielen oppimista. Mä oon kielen oppimisen ihminen ja hän on kirjallisuustieteen ihminen, niin meidän tutkimusaiheita oikeastaan yhdistää erityisesti lukutaito ja kiinnostus lukemiseen. Haluaisin kysyä millaisena näet kirjallisuuden ja lukemisen aseman suomalaisen nuorison arjessa tällä hetkellä? Siitä esitetään joskus huolestuneita kommentteja, että onko kirjallisuus ja lukutaito kapenemassa, vähenemässä into siihen, niin miten koet tämän asian?

Riitta: Tällänen kysymys välittyy Lotalle sitten seuraavassa podcastissa.

Tähän loppuun, englannin kielen päivää vietetään 23.4. Se tunnetaan myös Puhu kuten Shakespeare -päivänä. Miten sinä vietät tätä päivää ja millaisia esimerkkejä voisi Shakespearen päivästä löytää?

Pekka: Nyt täytyy myöntää, että usein vietän sitä päivää googlaamalla, että mitenkä Shakespearen puhetta taas olikaan, että siitä ei välttämättä ole mitään nauhoituksia, mutta esimerkiksi voi pistää sanojen perään hieman th-äänteitä ja muuttaa hieman vanhemmaksi sitä kieltä tai lukea alkuperäisiä Shakespearen näytelmiä alkuperäisellä kielellä. Shakespearehan on siitä kiinnostava, että näissä näytelmissä tuotiin monenlaisia uusia sanoja ja sanontoja englannin kieleen, mitkä elää vielä tälläkin hetkellä. Minusta esimerkiksi kiinnostava tapa viettää Shakespearen päivää on koittaa vaikka googlata, mitkä kaikki sanonnat englannin kieleen on tulleet itse asiassa alun perin Shakespearen näytelmistä ja niitä on yllättävän paljon ja se on itse asiassa kiinnostava huomata.

Riitta: Löydätkö saman tien jonkun esimerkin?

Pekka: Shakespeare oli aika taitava keksimään sanoja näytelmissään ja erilaisissa kirjotetuissa teksteissään. Mehän kaikki tiedämme tämmösiä Ollako vai eikö olla -sanontoja, mitkä elää vieläkin se Be or not to be that is the question ja me ehkä käytetään tietynlaisia sanontoja monista eri näytelmistä. Hän on kehittänyt sanoja, väitetään muun muassa Lackluster, on semmoinen hieno nimi tai sitten semmoinen vihreäsilmäisyys joka viittaa kateellisuuteen eli Green-eyed jealousy, että jealousy is the green-eyed monster eli kateellisuus on vihreäsilmäinen hirviö ja sekin on, väitetään, että se on Shakespearen kehittämä, että kateus on vihreäsilmäinen.

Riitta: Humanisti vastaa -podcastin vieraana on ollut englannin kielen professori Pekka Lintunen ja ihan loppuun, kun työpäivä yliopistolla päättyy, ajatteletko englanniksi vai suomeksi, kun kävelet kotiin?

Pekka: Ajattelen vähän molemmilla tavoilla, mutta enemmän kyllä suomeksi. Mutta käytän molempia kieliä kyllä aktiivisesti myös kävellessäni ajatuksissani.

Humanisti vastaa. Osa 5. Onko vegaanihahmo kaunokirjallisuuden hyvis vai pahis, Lotta Luhtala?

Humanisti vastaa. Osa 5 Lotta Luhtala 2023

Äänitteen kesto: 40 min

 

Riitta:

Riitta Monto (haastattelija)

Lotta:

Pekka:

Lotta Luhtala (vieras)

Pekka Lintunen (kysymyksen esittäjä)

(alkumusiikki)

Riitta: Humanisti vastaa -podcastin vieraana on yleisen kirjallisuustieteen väitöskirjatutkija Lotta Luhtala. Onko vegaanihahmo kaunokirjallisuudessa hyvis vai pahis?

Lotta: Se vähän riippuu tietenkin keneltä kysytään ja, tai minkälaisesta kirjallisuudesta on kyse. Ehkä se monesti on monitahoinen hahmo jolla kirjailijalla on. Se on kirjallinen keino jota käytetään jotta saadaan tietynlaisia asioita ajettua. Monesti tuntuu olevan enemmän keino, kertomuksen keino kuin todellinen hahmo.

Riitta: Olet siis tutkija, tutkit kotimaista ja kansainvälistä kirjallisuutta ja nimenomaan vegaanikirjallisuutta. Eli kirjallisuutta, jossa esiintyy vegaanihahmoja. Olet kehittänyt omaa vegaanilukijuuteen liittyvää metodia ja tarkastelet tätä aineistoasi veganismin arvojen lävitse. Olet mukana myös Romaanin tieto -projektissa, ja olet saanut 2017 Sukupuolen tutkimuksen seuran gradupalkinnon. Silloin gradusi käsitteli, tai sen nimi oli Kertomuksen keskiössä on eläin, veganismieläinfilosofia ja sukupuoli Anja Snellmannin romaanissa Safari Club. Olet tehnyt gradun silloin Itä-Suomen yliopistoon.

Lotta: Joo, kyllä.

Riitta: Miksi tällainen vegaanisuus on liittynyt tutkimuksiisi jo niin varhain?

Lotta: Se taisi lähteä ihan kandivaiheessa, kun en oikein keksinyt mitä lähtisin tutkimaan ja muut oli jo keksinyt oman aiheensa. Alkoi tulla jo paniikki ja rupesin miettimään, että haluan jonkun sellaisen aiheen, mistä henkilökohtaisesti tiedän jo valmiiksi jotain ja joka kiinnostaa. Sieltä tuli sitten se veganismi. Rupesin sitten tutkimaan vegaanikirjallisuutta, vähän kartoittamaan ja huomasin ensinnäkin, että sitä on hirveän vähän. Ja niissä teoksissa oli järjestään hyvin samankaltaisia vegaanihahmoja, että usein esitettiin tällaisina rikollisina, omituisina, kummallisina, ulkopuolisina ja sillä tavalla että ei kuulunut meihin. Ja se alkoi kiinnostamaan, että miksi näin on, että se tuntui niin, hyvin kummalliselta. Ja lähdin silloin kandityössä vegaanirepresentaatioita tarkastelemaan ja gradussa se laajeni sitten ylipäätänsä tähän… Niinkuin siinä otsikossa on se Anja Snellmannin Safari Club, mutta käytin siinä aika laajaa vertailuaineistoa sen lisäksi, kymmenkunta kirjaa pyöri siinä.

Laajensin tutkimuskysymystäni koskemaan ylipäätänsä, että millä tavalla veganismi esiintyy näissä teoksissa. Huomasin muun muassa sen, mitä äsken mainitsinkin, että vegaanihahmolla on usein sellainen kerronnallinen, kirjallinen merkitys ja funktio, jota kirjailijat käyttää usein hyödykseen. Ja itse huomannut myöhemmässä tutkimuksessani vielä, kiinnittänyt huomiota siihen, että esimerkiksi vegaanihahmon avulla myös voidaan tuoda näitä eläinoikeudellisia kysymyksiä keskusteluun kertomuksessa. Se on ehkä se, mistä nyt olen tällä hetkellä kaikkein kiinnostunein tästä vegaanihahmoista, vegaanihahmoihin liittyvissä asioissa.

Riitta: Humanisti vastaa -podcastissa siis käsitellään muun muassa teemaa vegaanikirjallisuus, ja vieraana on väitöskirjatutkija Lotta Luhtala. Minä olen humanistisen tiedekunnan työelämäprofessori, toimittaja Riitta Monto. Pureudutaan vielä tarkemmin siihen, mitä se vegaanikirjallisuus on.

Lotta: Se on oikeastaan lyhenne, mitä itse käytän, että semmosta ei varsinaisesti voi sanoa olevan, että niitä on hirveän vähän ja harvakseltaan. Muun muassa kirjastojen tietokannoissa ei ole ollut, veganismi-hakusanalla löytynyt näitä romaaneja. Jotain keittokirjoja on alkanut löytymään ja pikku hiljaa sieltä on alkanut muutama romaanikin löytymään, mutta vielä joitakin vuosia sitten ei löytynyt yhtään romaaneja. Ja niitä pystyi oikeastaan löytämään parhaiten puskaradion kautta kyselemällä ihmisiltä kirjavinkkejä. Yleensä vegaanihahmo on siinä aika sivuosassa tai ainakin se veganismi on hyvin sivuosassa. Tuntuu yleensä jäävän sitten muitten teemojen jalkoihin.

Näissä minun tutkimissa teoksissa on huomattavan usein sukupuolten valtataistelua ja sukupuolittunutta väkivaltaa ja feministisiä teemoja, jotka näyttää aika monesti vähän jyräävän näitä vegaani- ja eläinoikeusasioita niissä teoksissa. Ne tarvii ikään kuin lukea sieltä esille, ja ottaa tietoinen veganismille herkistynyt lukijapositio, kun luet näitä teoksia, joissa näitä vegaaneja esiintyy sitten.

Riitta: Sitäkö se tarkoittaa se vegaanilukijuusmetodi, mitä olet kehittänyt?

Lotta: No joo, elikkä tässä tavallaan voisi sanoa, että luen vegaanisten arvojen läpi. Koitan löytää niistä veganismia, vegaaniarvoja, mutta myös niitten vastakohtia, mitä Melanie Joy on nimennyt karnismiksi. Eli tämmönen mikä on  normatiivinen yhteiskunta, jossa voidaan, katsotaan ihmisen oikeudeksi käyttää eläintä hyväkseen ja sitä ei kyseenalaisteta millään tavalla. Se on karnismia, se on ikään kuin veganismin vastakohta.

Keskityn tällaisiin asioihin siinä, ja herkistyn vegaaniarvoille ja eläimille. Luen niitä tietoisesti esille ja toki siinä on myös teoreettinen puoli. Kehitän omanlaista kertomusteoriasynteesiä, koska en ole huomannut, että yksikään valmis kertomuksen ihanne vastaisi ihan sitä omaa vegaanista kertomusteoriasynteesiä. Tuon intersektionaalista näkökulmaa siihen, että tarkastelen kuinka ympäristö, veganismi, eläimet ja sukupuoli on näissä teoksissa kietoutunut. Se on niille hyvin tyypillistä, että ainakin kaksi tai kolme näistä mainituista teemoista on kietoutunut toisiinsa niissä teoksissa ja niissä on löytynyt samankaltaisuuksia, kun on tarkastellut vähän laajemmalla perspektiivillä.

(välimusiikki)

Riitta: Niinkuin sanoit jo, että ihan niin ei löydy vegaanikirjallisuutta että menisi kirjastosta hakusanalla hakemaan ja itsekin kun vähän googlailin niin kyllä sieltä lähinnä ruokakirjoja tuli. Ne osumat olivat ruokakirjoihin enemmänkin tai johdattivat sinne, mutta minkälainen sinun ainestosi on? Siinä on kotimaista ja kansainvälistä kirjallisuutta.

Lotta: Joo eli pikkasen on nyt väitöskirjaprosessin aikana karsiutunut rajaamisen tarpeesta, mutta pääaineistoksi on nyt väitöskirjassa jäänyt edelleen se Anja Snellmannin Safari Club, ja sitten on kanadalaisen Margaret Atwoodin MaddAddamm trilogia, eli neljä teosta on nyt pääaineistona. Sen lisäksi Laura Gustafssonin Huorasatu on vertailuaineistossa ja Mika Wickströmin Vastakarvaan, joka on nuorten kirja. Kirsti Ellilän Emma ja sisäinen sankari joka on sitten enemmän siinä lasten ja nuorten kirjallisuuden jossain välimaastossa ja sitten on ruotsalainen Helene Tursten, hänen Yökierto-niminen romaani, jossa on, militanttia veganismia esiintyy. Sitten on Purity-niminen romaani, Amerikkalainen pastoraali teos myöskin on, ja näitä löytyy sieltä täältä yksittäisiä teoksia. Ja Piin elämä on tietenkin, mikä on aika hyvin tunnettu. Ja sitten on Elizabeth Costello, joka Nobel-kirjallisuuspalkittu Coetzeen teos. Nämä on nyt varmaan sellaiset, mitkä on siinä keskeisimmässä vertailumateriaalissa sitten. Niitä siinä pyörittelen kaikkia. (naurua)

Riitta: Voiko sanoa, että kotimaisissa teoksissa olisi jotain, mikä tekisi niistä jollain tavalla suomalaista että ne on tunnistettavia, verrattuna sitten noihin muihin teoksiin, mitkä tietysti tulevat eri kulttuureista. Vai onko niin, että ne ovat niin kukin kirjailija yksilöllisiä, että ei sellaista ole nähtävissä. Meillä kotimaisessa kirjallisuudessa käsitellään vegaaniteemaa jollain tietyllä tavalla, missä on jotain yhteistä.

Lotta: Ei niissä ehkä hirveästi ole eroja, minun mielestäni yllättävän samankaltaisia, samankaltaisiin tarkoituksiin ja rooleihin vegaanit on sijoitettu. Eilen just juttelin tutkijakollegani Freja Högback (nimi lisätty) kanssa Åbo Akademista, ja hän kertoi että… Hän on tehnyt haastattelututkimusta. Hän on huomannut, että Suomessa puhutaan kauhean usein, kun mennään vähän taaksepäin siellä 90-luvulle, 2000-luvun vaihteeseen niin tämmöisestä kettutyttöilystä, mikä pitää tietenkin paikkaansa. Hänen huomionsa mukaan muissa maissa se on enemmän ollut semmosta, että vegaanit leimataan militanteiksi ja terroristeiksi. Se ehkä pitää tämä hänen havaintonsa paikkansa. Suomessa on ehkä enemmän ollut tytöttelevää ja vähättelevää. Kyllä se tulee siellä kirjallisuudessakin esiin, mutta kyllä Suomessakin vegaanihahmot on laitettu esimerkiksi murhaamaan ihmisiä.

Riitta: Eli jollain tavoin siihen kysymykseen, onko vegaanihahmo kirjallisuudesssa hyvis vai pahis, niin hiukan vaikuttaa siltä että jos kärjistää että se sinne jollain tavoin negatiivisen tai pahiksen puolelle kääntyy.

Lotta: Joo. Mutta sitten esimerkiksi tässä Safari Clubissa tämä vegaanihahmo, joka murhaa siinä miehen, ihmismiehen, niin hän kuitenkin… Tämä ihmismies on pahis, tässä kertomuksessa. Kirjallisuudessa tulee aina pohdintaan myös se, että mikä on sen tavallaan sen tekijän, tai sen kertomuksen arvomaailma ja siinä se mies kenet murhataan on se pahis. Se on tietyllä tavalla sankarihahmo se vegaanihahmo, vaikka se murhaa ihmisen. Että nämä on aika monisyisiä, monitahoisia nämä vegaanikertomukset, että niistä on vaikea sanoa ihan suoraan, että onko hyvä vai paha. Minä tietty lukijana itse saatan asettua vähän erilaiseen lukijapositioon kun se mitä kirjailija on ehkä tarkoittanut. Se on sitä vastustavaa lukemista mitä vegaanilukijuuteen sisältyy. Koitan myös lukea sieltä vähän ehkä eri tavalla niitä hahmoja auki, kuin mikä on mahdollisesti sen kirjailijan aikomus tai tarkoitus. (naurahdus)

(välimusiikki)

Riitta: Mihin sinä sijoittaisit vegaanikirjallisuuden muiden kirjallisuuslajien joukossa?

Lotta: Niitä löytyy kyllä ihan jokaisesta genrestä. Mulla on tutkijakollega esimerkiksi Marianna Lammi (nimi korjattu), joka tutkii lapsen, lasten kirjallisuutta ja hän on löytänyt hyvinkin kattavaa aineistoa siitä genrestä. Se on minulle itselle vähän vieraampaa. Omassa tutkimusaineistossani on ihan realistista kirjallisuutta, trillereitä, Laura Gustafssonin Huorasatu on maagis-realistinen jossa on sadun ja myyttien maailmasta paljon ammennettu ja ne on hyvin kaikkea muuta kuin realistisia ne vegaanit ja eläinhahmot näissä, hänen tässä teoksessa. Aika monet on jonkinlaista rikosteemaa, seurailevia kertomuksia. Omasta aineistosta se, jos nyt joku tarvii erikseen, pystyn erikseen nimetä niin se on ehkä nimenomaan se rikosgenre.  Jollain tavalla rikokseen liittyvä kertomus.

Riitta: Aikaisemmin viittasit jo kettutyttöihin, niin minkälainen kuva meidän kirjallisuudessamme sinun mielestäsi muodostuu eläinaktivisteista?

Lotta: Se on ollut aika samankaltainen kuin vegaaneistakin, eli minun mielestä se on ollut hieman negatiivinen. Nimenomaan sellainen että eläinaktivismi yhdistetään rikollisuuteen hyvinkin voimakkaasti, jota myötä myös sitten veganismi yhdistyy myös näissä kirjoissa monesti siihen rikollisuuteen. Se tuntuu minusta hyvin yksipuoliselta, että näitä samankaltaisia teemoja ja hahmoja ja kierrätetään uudestaan ja uudestaan, mikä on just pistänyt minut ajattelemaan niitä , että nämä on ikään kuin hahmoja. Olemassa sellainen hahmokategoria, mistä kirjailija voi ammentaa tietyn tarkoitukseen hahmoja. Että tämä palvelee tällanen eläinaktivisti tai vegaanihahmo jotain tiettyä tarkoitusta.

Sen olen omassa tutkimusaineistossa huomannut, että vegaanihahmot, jotka siis usein on niitä eläinaktivisteja, niin ne on siinä jonkinlaisen kertomuksen muutoksen tuulena. Muutoksen airueena. Heidän hahmoon liittyy jollain tavalla joku käänteen tekevä, usein merkittävä kertomuksellinen käänne siinä teoksessa. Se on taas sitten että miten tavallaan freimataan se sun oma katse, lukijan katse siinä, että luetko sä sen hyvinkin negatiivisena vai luetko empaattisesti ja kriittisesti. Minkälaisia asioita itse nostaa siitä esiin, sekin aika paljon vaikuttaa.

Riitta: Jos vielä täsmennetään niin, miten sinä määrittelisit ihan tarkkaan ottaen veganismin?

Lotta: Veganismi, jos nyt lähetään tätä virallista määritystä käyttämään, niin se on eettinen elämäntapa ja arvomaailma, jossa vältetään parhaan kykynsä mukaan niin pitkälti kun mahdollista kaikenlaista eläinten hyväksikäyttöä ja käyttöä. Siihen liittyy ruoka, vaatteet, kosmetiikka, siivousaineet, harrastukset… Esimerkiksi ennen vanhaan filmikameroitten aikaan vegaani ei voinut harrastaa valokuvausta, koska filmeissä ja niitten kehityksessä käytettiin liivatetta. Se on hyvinkin kattava elämäntapa ja arvomaailma. Se on kuitenkin hieman muuttunut nytten viime vuosina oman kokemukseni mukaan tai havaintojeni mukaan. Ollaan tultu tällaiseen vegaanimaailmankumouksen aikaan ja veganismi on yleistynyt. On hirveän paljon nykyään nähtävissä vegaanisuuntautuneisuutta, että saatetaan ostaa vegaanituotteita, syödä ajoittain vegaanisesti, mutta ei välttämättä ihan kokonaan. Veganismi on yleistymässä ja murroksessa. Se on ehkä hieman myös tietyllä tavalla, minusta tuntuu, en tiedä kaikki ei ole ehkä ihan samaa mieltä, mutta minusta tuntuu, että se on tietyllä tavalla menettänyt hieman myös voimaa sen takia koska se on hieman laimentunut. Ihmiset hyväksyy jotenkin paljon helpommin nykyään tällaisen henkilön, joka vaikka sanoo, että olen vegaani mutta syön kalaa tai… Olen vegaani mutta käytän villapaitoja tai jotain vastaavaa mikä aikaisemmin olisi ilman muuta, että ei olla vegaani, mutta toki se edelleenkin sen tarkan rajauksen puitteissa ei silloin olla vegaaneja. Veganismi on aika tiukka rajaisesti ja selkeäesti määritelty elämäntapa ja ideologia.

(välimusiikki)

Riitta: Kun katsotaan sitä kaunokirjallisuutta, kotimaista tai ulkomaista, niin millä tavoin vegaaniteemaisessa kaunokirjallisuudessa sitten kuvataan eläimiä?

Lotta: Ne on yleensä siellä hyvin taustalla. Minun graduni otsikossa se Kertomuksen keskiössä on eläin, oikeastaan oli sitä, että koitan tuoda tutkimuksessan eläimiä sieltä esille. Esimerkiksi tässä Safari Clubissa ne eläimet on siellä suorastaan semmoisena miljöönä, kertomuksen miljöönä. On Korkeasaaren eläintarhaa ja eläinmuseota ja eläinten täyttämistä ja tällaista, että se toimii  jatkuvasti kertomuksen läsnäolevana taustana. Ne ei kuitenkaan ne eläimet tule sieltä sellaisina yksilöinä ja toimijoina. Yksilöllisinä toimijoina esille, vaan nimenomaan taustana ja rekvisiittana siellä taustalla.

Tämmöinen on aika tyypillistä, ja niitä tarvii usein just lukea esille, että ottaa tietoisesti se sellainen näkökulma, että jos puhutaan esimerkiksi jostain sekaruokavalio-ateriasta, niin vegaanilukijana, vaikka sitä ei erikseen mainita, niin tiedän, että siellä taustalla on eläimen kuolema ja eläimen kärsimys. Käyttäminen ja kuolema on siellä ikään kuin jatkuvasti läsnä, silloin jos me puhutaan tällaisesta karnistisesta kulttuurin kuvauksesta. Niitä ei ole välttämättä kirjoitettu sinne teokseen, mutta ne pitää nähdä sieltä ja lukea sieltä ulos ja tuoda esille. Toki aika suppea olisi silloin kirjallisuudentutkijan materiaali, jos vaan keskittyisin sellaisiin asioihin, mitkä esitetään normatiivisena tai ei esitetä ollenkaan, vaikka ne kiinnostavia pointteja onkin. Olen esimerkiksi huomannut näissä vegaanihahmoissa sen, että niitten läsnäolo siinä teoksessa tuo näitä eläimiä esille. Veganismiin liittyy tietynlainen voima. Se että vegaanihahmo on siinä teoksessa läsnä, niin se minun havaintojeni mukaan tuo, vaikkei se erityisesti olisi hänelle laitettu vuoropuhelua siinä missä hän toisi esille eläinten oikeuksia suoraan, niin pelkästään se että siinä kertomuksessa on vegaanihahmo niin se tuo niitä eläinasioita esille. Monesti nämä kertomuksessa olevat ei-vegaaniset ihmiset reagoi siihen vegaanin läsnäoloon myöskin. Näin on huomannut myös, että todellisessa maailmassa on samankaltainen asetelma monesti.

(välimusiikki)

Riitta: Humanisti vastaa -podcastissa on aina pikavalintatehtävä. Kymmenen erilaista vaihtoehtoparia joista sinun pitää valita toinen ja perustella ei tarvitse. Jos on pakko niin sitten saa hiukan perustella. Oletko valmis?

Lotta: Joo.

Riitta: Osallistua vai tarkkailla?

Lotta: Tarkkailla. (naurahdus)

Riitta: Nahkakengät vai synteettisestä materiaalista valmistetut keinonahkaiset kengät?

Lotta: Vegaaniset kengät.

Riitta: Kumpi on runoilijana sinulle läheisempi, Eeva Kilpi vai Jenni Haukio?

Lotta: Jenni Haukio.

Riitta: Runo vai proosa?

Lotta: Proosa.

Riitta: Kumpi on keskusteluareenana sinulle mieluisampi paikka, Facebook vai konferenssi jossa ollaan paikan päällä?

Lotta: Konferenssi kyllä, kyllä se on ihan mahtavaa. (Naurua)

Riitta: Tutkimuksen kirjoittaminen, sujuuko se paremmin aivan yksin kotona vai esimerkiksi Zoomin kautta yhdessä toisten tutkijoiden kanssa?

Lotta: Yhdessä toisten kanssa.

Riitta: Äänikirja, painettu tai e-kirja, eli oikeastaan kuuntelu vai lukeminen?

Lotta: Äänikirja tällä hetkellä. (Naurua)

Riitta: Itä-Suomen vai Turun yliopisto?

Lotta: Nyt tuli paha… No Turku tietenkin. (Naurua)

Riitta: Kahvi mustana vai kauramaidolla?

Lotta: Mustana.

Riitta: Jos ötökkä, näin kun kesäsäissä aletaan olla, ötökkä ilmaantuu kädelle, kumpaa katselet siinä kädelläsi tyynemmin. Hämähäkkiä vai mehiläistä?

Lotta: Mehiläistä.

(välimusiikki)

Riitta: Yksi näistä pikavaihtoehtovalintakysymyksistä käsitteli sitä, miten voi tehdä tutkimusta aivan yksin kotona tai sitten esimerkiksi Zoomin välityksellä tutkijakollegoiden kanssa. Sinä toimit näin yhteisöllisesti korona-aikaan. Teillä oli tutkijakollegoiden kanssa kamerat päällä ja teitte ihan systemaattisesti töitä. Olet kirjottanut blogin jossa kirjoitit että käytitte pomodoro-metodia. Kerro vähän minkälaista se oli?

Lotta: Se oli tosi kivaa. Elikkä ensinnäkin me oltiin jokainen korona-aikana yksin kotona työskentelemässä, ja se alkoi olla hyvin yksinäistä luonnollisesti (naurahdus). Monet meistä koki, että työn ja vapaa-ajan väli hämärtyi ja se alkoi olla aika raskasta siitäkin syystä. Pistin sitten pystyyn tällaisen kirjotusryhmän, ja se lähti sillä tavalla liikkeelle että meillä oli se oma Zoom-ryhmä, tai Zoom-linkki luotiin. Sellainen pysyvä linkki, ja kutsuttiin siihen pieni, toisensa tunteva, osittain toisensa tunteva ryhmä. Kamerat oli tosiaan jokaisella päällä, mikrofonit pois päältä.

Yks meistä hoiti aina ajastinta ja me laitettiin se siihen tietokoneen ruudulle, että se näkyy kaikille, jaettiin se ajastin. Sitten työskenneltiin yleensä joko 25 minuuttia ja viisi minuuttia taukoa tai 45 minuuttia ja 10 minuuttia taukoa. Ihan miten sinä päivänä sitten tuntui. Usein saatettiin aamulla vaikka yhdeksältä tulla ja sitten pidettiin pieni kahvitauko jossain vaiheessa. Kun on sitten ruokatauko siinä päiväsaikaan ja tultiin taas iltapäivällä työskentelemään.

Aina pikkasen vaihdeltiin sitä, kuka ottaa vetovastuun ja hoitaa ajastinta. Tämä oli meillä todella suosittu ja avulias keino, metodi, että oikeastaan kaikki ketkä siinä oli mukana niin on hirveästi kehunut sitä. He saivat todella paljon aikaan ja suorastaan on tullut palautetta, että se pelasti sen korona-ajan. Olisi ollut, muuten tullut mökkihöperöksi yksin kotona. (naurahdus)

Riitta: Ja siinä toimi aivan systemaattisesti se että teillä oli kamerat päällä, mutta jokainen keskittyi omaan kirjoittamiseen, tutkimiseen ja sitten oli vaan ne tauot jolloin ehkä keskusteltiin kahvitauon aikana.

Lotta: Joo, tauolla saatiin tosiaan keskustella. Se oli itse asiassa hyvin tärkeä osa sitä, just monet meistä saattoi vaikka asuakin yksin ettei ollut kerta kaikkiaan paljon silloin korona-aikaan, että joku olisi tullut kysymään, miten voit ja miten sulla on päivä mennyt ja mitkä sulla on tänään työn alla olevat jutut mitä haluat tavoitteita laittaa tälle päivälle. Ne oli hirveän tärkeitä ne vapaat keskustelut ennen kuin aloitettiin työskentely ja tauoilla ja sitten pieni yhteenveto siellä loppupäässä.

Riitta: Kuulostaa siltä, että tämä voisi olla aika suositeltavaa muunakin aikana kun korona-aikana, eli nyt kun ollaan päästy normaalimpaan. Toki jos tulee yliopistolle on oma työhuone missä voi työskennellä niin voi tavata ihmisiä ja toisaalta keskittyy työskentelyyn. Aika hyvä systeemi se varmaan olisi monelle ja auttaisi siitä ahdistuksesta eteenpäin.

Lotta: Sen takia sen blogipostinkin halusin just kirjottaa, koska meillä oli niin toimiva systeemi, että halusin jakaa sen muillekin. Se oli niin kerta kaikkiaan hienosti, pitkän aikaa toimi ja… Varmasti toimisi muutenkin, mutta itselläkin on nyt työhuone tuossa, jaettu työhuone, niin siitä on sitten vaikeampi ollut zoomailla.

(välimusiikki)

Riitta: Mennään sitten siihen teemaan, jossa tutkitaan romaanin tietoa ja se on tutkimushanke joka on alkanut vuonna 2022 ja jatkuu vielä ensi vuoden, eli 2024. Siinä tutkitaan muun muassa nykyromaanin suhdetta tietämisen ja esittämisen muotoihin. Tässä vaiheessa tutkimusta miten kuvaisit, millainen on kirjailijan rooli yhteiskunnallisena vaikuttajana.

Lotta: Sehän on muuttunut tosi paljon viime vuosina. On alkanut tulemaan paineita kirjailijoillakin olla esimerkiksi somessa läsnä, kuulemma ihan kustantajan taholta. Se on luonut sitten uudenlaisia työtehtäviä ja myös vaatii uudenlaista kommunikointitapaa, kun mitä ehkä aikaisemmin on kirjailijalla tarvinnut olla hallussa. Se on myös tullut silleen, että monesti kirjailijoilta kysytään hyvinkin erilaisista yhteiskunnallisista asioista, ja monet kirjailijat on ihan mieluustikin ottanut kommentoijan roolin. Esimerkiksi Anja Snellman on tällainen kirjailija, joka on ollut aina hyvin aktiivinen yhteiskunnallisessa keskustelussa. Sitten esimerkiksi Markku Lehtimäki, meidän projektin johtaja, hän on tutkinut hyvin pitkään Sofi Oksasta niin tässä on toinen tämmöinen kirjailija. Myöskin Laura Gustafsson jota itse tutkin, niin hän on hirveän aktiivinen ollut esimerkiksi eläinoikeusaktivistina ja vegaaniaktivistina. Tuo esimerkiksi esille hyvin paljon somepresenssinsä kautta eläinten, tuotantoeläinten turvakotitoimintaa ja käy siellä itse auttamassa. Tuo tietosuutta näistä eläinten turvakodeista ja tekee hyvin arvokasta työtä.

Riitta: Onko kirjailijaintellektuellille paikkaa vielä nykyisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa mielestäsi?

Lotta: Joo kyllä meidän projektissa on se lähtökohta, että on. Se on toki hieman muuttunut niistä vähän kaukaisemmista ajoista. Just tämä tällainen yhteiskunnallinen vaikuttaminen on tullut siihen hirveen selkeänä, ei ehkä ihan vaatimuksena mutta jonkinlaisena toiveena mukaan. Monet kirjailijat sen ottaakin, sen roolin. Sanoisin kyllä joo. Ja sitten ihan sen kirjallisuuden kautta, että kirjallisuudessa käsitellään, niinkuin on aina käsitelty, hyvin vaikeita, monimutkaisia asioita. Se on hirveän hyvä kanava sellaisten asioitten käsittelyyn, hyvinkin monenlaisista eri näkökulmista. Ja aika harvoin kirjassa edes onkaan silleen, että on joku yksi vallitseva näkökulma, vaan ne on yleensä moniäänisiä keskustelevia ne kertomukset, mikä sitten taas auttaa lukijaa ymmärtämään erilaisia näkökulmia, erilaisia ihmisiä, erilaisia todellisuuksia.

Riitta: Miten lukemisen kautta voi vaikuttaa?

Lotta: Monellakin tavalla. Tietenkin itsellä nyt on tämä vegaanilukijuus, ja olen siinä INTERACT-projektissakin mukana, jonka nyt on niin pitkä nimi että meistä kukaan projektilaisista ei ikinä muista, mistä tämä lyhennekään tulee. (naurua)

Riitta: Luntataan täältä. Intersectional reading, social justice and literary activism.

Lotta: Juuri, kiitoksia! (naurua) Esimerkiksi meillä on tässä INTERACT-projektissa lukupiiritoimintaa. Kaiju Harinen on pitänyt aktivistisia lukupiirejä, missä luetaan esimerkiksi rodullistettujen kirjailijoiden teoksia ja muita tämmöisiä vaikeista asioista kertovia teoksia. Sitten siellä lukupiirissä keskustellaan niistä. Itselläni on tämä vegaanilukijuuden metodi, joka on osittain yksilön lukumetodi, mutta ajattelen sitä myös yhteisöllisenä lukumetodina. Eli kuinka vegaanit ylipäätänsä lukee kirjallisuutta, jossa käsitellään veganismia ja eläinten oikeuksia.

Sitten lukemisen kautta esimerkiksi, minkälaista lukumateriaalia vaikka kouluissa valitaan opiskelijoille ja oppilaille luettavaksi, niin tämähän on yksi hyvinkin keskeinen kanava, mitä kautta voidaan vaikuttaa. Tehdä tällaista aktivismia. Noin niinkuin ylipäätänsä lukemiseen liittyvässä aktivismissa, mitä INTERACT-projektissa käsitellään ja meillä on keskeinen ajatus, että laajennetaan aktivismin käsitettä. Että aktivismi yleensä ajatellaan, jonain räjähtävänä ja suurena. Meillä on vähän erilainen näkökulma siihen, eli me ajatellaan sitä hitaana ja pikku hiljaa tapahtuvana, pienistä teoista syntyvänä aktivismina, johon voi sillä lukemisella sitten vaikuttaa.

(välimusiikki)

Riitta: Millainen sinun kokemuksesi on, kun mainitaan sana vegaani, aktivismi, eläinten oikeudet, intersektionaalisuus niin saattaa joutua julkisessa keskustelussa tai sosiaalisessa mediassa maalitetuksi. Onko sinulla tällaista kokemusta?

Lotta: Olen ollut tosi, oikeastaan onnellinen siinä mielessä, että ei hirveästi. Ainoastaan yksi minun vanha konferenssiesitelmäni, löysin kauan sen jälkeen kun se oli tapahtunut niin löysin nettikeskustelun, missä konferenssiesitelmääni aika töykein sanoin arvosteltiin. Arvosteltiin sitä, että tällaiselle tutkimukselle annetaan rahoitusta ja se oli aika kurja juttu. Se oli kuitenkin tapahtunut jo, siinä vaiheessa kun näin sen niin se oli jo ohi se keskustelu. Kyllähän se pisti miettimään, mitä voisi olla. Mullakin on erityisesti sukupuolen tutkimuksen puolelta kollegoja, jotka tekee vihapuhetutkimusta ja rasismin tutkimusta ja vaikeista aiheista tehtyä tutkimusta. Tiedän, että tässä tutkijakuplassa tavallaan on aika paljonkin maalituksen kohteeksi joutumista. On ollut itse siinä mielessä hyvin onnellinen, että olen saanut aika rauhassa tehdä omaa tutkimusta.

Riitta: Mihin haluat vaikuttaa yhteiskunnallisessa keskustelussa?

Lotta: No tietenkin niitä eläinten asioita tuoda esille, ja veganismia tuoda esille ja sitten tykkään, että nyt viime aikoina on alkanut tulemaan taas tätä, tavallaan vähän vanhanaikaista mitä feministit aloittivat kymmeniä vuosia sitten. Tämmöistä että yksityisen politisoimis.. ja tuodaan esille sitä, että tutkimuksessakin voi olla poliittinen agenda ja voi olla aktivistinen agenda. Siinä on minun mielestäni hirveän pitkään viime aikoina vallinnut ajatus, että tutkimus olisi jotenkin objektiivista, hajutonta, mautonta ja ei kantaa ottavaa. Se ei pidä oikeastaan koskaan paikkaansa. Vähintäänkin se että rahoittajien kautta tulee aina jonkinlainen agenda, ja jos olet jossain tietyssä projektissa se värittää sun tutkimusta. Luonnontieteet usein jotenkin arvottaa itseään hyvin objektiivisena tahona, mutta se ei humanistin silmin oikeastaan pidä paikkaansa. Se on mun mielestä semmoinen asia, että se pitää tuoda enemmän esille. Useimmiten ihmisillä, oli ne sitten tiedemaailmassa tai muuten, niin on jonkinlainen agenda (naurahdus). Mekin voidaan tutkijoina ottaa jonkinlainen tietty tutkijapositio, ja olla, tehdä poliittista tutkimusta. Ottaa ihan selvästi kantaa, ei tarvi aina olla sellainen että piiloutuu tavallaan näennäisen neutraaliuden taakse. Se on mun mielestä hyvin tärkeä asia, minkä itse olen halunnut tuoda esille.

Riitta: Millainen se rahoittajan agenda voi olla?

Lotta: Lähinnä ajattelin luonnontieteellistä tutkimusta, että jos on vaikka jotain tällaista, että liha on sinulle hyväksi ja… (naurua) Tutkimuksen suuri löytö että liha on sinulle hyväksi ja sitten rahoittajana löytyy joku lihayhtiö tai jotain. Tämä on nyt itse keksitty esimerkki, mutta niitten kanssa saa olla aika tarkkana jos lukee näitä luonnontieteellisiä tutkimuksia että mikä siellä on se rahoittaja. (naurahdus)

Riitta: Edellisessä podcastissa oli haastateltavana englannin kielen professori Pekka Lintunen, ja hän lähetti sinulle seuraavanlaisen kysymyksen.

Pekka: Kun mietitään kirjallisuustiedettä ja kielen oppimista… Mä oon kielen oppimisen ihminen ja hän on kirjallisuustieteen ihminen. Meidän tutkimusaiheita yhdistää erityisesti lukutaito ja kiinnostus lukemiseen. Mä haluaisin kysyä, että millaisena näet kirjallisuuden ja lukemisen aseman suomalaisen nuorison arjessa tällä hetkellä? Sitä esitetään joskus huolestuneita kommentteja, onko kirjallisuus ja lukutaito kapenemassa, vähenemässä into siihen, niin miten koet tämän asian?

Lotta: Toi on erittäin ajankohtainen ja huolestuttava asia, minkä hän nosti esille. Se tosiaan on nyt ollut selvästi siitä merkkejä monellakin tavalla, että lukutaito ja lukemisharrastus ja siihen liittyvät asiat on vähenemässä. Tein hiljattain tutkijavierailun Mäntsälän lukioon, jossa lukiolaiset kysyi multa etukäteen kysymyksiä ja nuoret nosti siellä itsekin tämän huolenaiheen esille. Kysyi vinkkejä, kuinka he pystyisivät alkaa lukemaan enemmän (naurahdus). Se on hyvin vaikea asia, mihin on tosi vaikea myös vastata. Ilman muuta se on tärkeä, että saisi parannettua sitä lukemisen määrää ja sillä on niin monenlaisia vaikutuksia lasten ja nuorten kehittymiseen. Muun muassa tätä nyt aika paljonkin aina toistetaan, mutta se on hyvin keskeinen asia eli empatiakyky muun muassa on sellainen mikä kehittyy lukemisella. Lapset ja nuoret on semmoisessa iässä, jossa empatiakyky vielä on todellakin kehittymisasteella. Olisi hirveän tärkeä päästä lukemaan ja ikään kuin astua toisten ihmisten todellisuuksiin, kenkiin ja nahkoihin ja toisten eläinten ja toisten hahmojen todellisuuksiin. Sillä tavalla kehittää mielikuvitusta ja empatiakykyä. Toivoisin, että olisi joku patenttiratkaisu, miten me saataisi lapset ja nuoret lukemaan enemmän. En tiedä, mikä se voisi olla (nauraen). Mutta tärkeätä se on, todella tärkeätä.

Riitta: Millaisen kysymyksen lähetät seuraavan podcastin vieraalle? Hän on humanistisen tiedekunnan dekaani ja digitaalisen kulttuurin professori Jaakko Suominen.

Lotta: Itse asiassa vähän mietin, että jos vähän tätä Pekan heittämää palloa pyörittäisin nyt eteenkin päin. Mitkähän olisi keinoja, esimerkiksi somen käytön kautta, keinoälyn kautta tai vaikkapa pelillistämisen avulla, miten voitaisiin saada nuoria ryhmänä tai ehkä vielä erityisemmin vaikka jotain neurodivertigeettiasteikolla, asteikolle sijoittuvia nuoria lukemaan ja käyttämään muita kulttuurituotteita enemmän. Tällaista varmaan on tutkittu ja tämä on hirveän laaja kysymys, mutta olisi kauhean kiinnostava kuulla, millä tavalla sitä gamifikaatiota voisi käyttää välineenä tai apuvälineenä, millä nuoria voisi rohkaista sitten kulttuurituotteita nykyistä enemmän käyttämään ja oppimaan sitä kautta kriittistä lukutaitoa, empatiaa ja mitä kaikkia hyviä asioita sieltä seuraa.

Riitta: Tällainen kysymys esitetään sitten Jaakko Suomiselle seuraavassa podcastissa. Mutta loppuun vielä teemapäivistä, joita on ihan valtavan paljon, niin 10. helmikuuta vietetään maailman palkokasvien päivää.

Lotta: Vau! (naurahdus)

Riitta: Runsaasti proteiinia sisältävät palkokasvit, ne ovat edullisia ja ilmaston kannalta hyviä viljelyskasveja ja YK:n elintarvike- ja maantalousjärjestö FAO pitää keskeisenä tavoitteenaan poistaa maailmasta, ei enempää eikä vähempää kuin nälkä ja tähän palkokasvi olisi erinomainen väline. Oletko koskaan viettänyt palkokasvien teemapäivää?

Lotta: Nyt täytyy sanoa, että tämä oli kyllä nyt niin uusi teemapäivä mulle, mutta tästä lähtien rupean viettämään. Olen suuri palkokasvien ystävä. (naurua)

Riitta: Humanisti vastaa -podcastin vieraana on ollut kirjallisuustieteen väitöskirjatutkija Lotta Luhtala. 2019 sait kutsun presidentinlinnaan itsenäisyysjuhliin. Millainen merkitys tällä kutsulla oli sinulle tutkijana?

Lotta: Ihan valtava. Oli niin hienoa ensinnäkin, että sinne kutsuttiin eri tutkijauravaiheessa olevia tutkijoita. Se oli tieteellisen tiedon teemavuosi niin sinä vuonna oli ehkä tavallista enemmän yliopistoväkeä siellä kun normaalisti. Se oli niin suuri kunnia, ja koin jotenkin, että mun tutkimus on tullut nähdyksi ja kuulluksi. En oikeastaan pysty edes kuvaamaan, miten iso vaikutus sillä oli itselle. Todella tärkeetä. Koin myös, että se toi kirjallisuudentutkimukselle ylipäätänsäkin sitten näkyvyyttä.

(loppumusiikki)

Humanisti vastaa. Osa 6. Mikä on humanistisen tutkimuksen asema Suomessa, Jaakko Suominen?

Humanisti vastaa Osa 6 Jaakko Suominen

Äänitteen kesto: 40 min

 

Litterointimerkinnät

Riitta Monto: Haastattelija

Jaakko Suominen: Vastaaja

Lotta Luhtala: Kysymyksen esittäjä

 

[musiikkia]

Riitta Monto: Humanisti vastaa -podcastin vieraana on Jaakko Suominen. Olet humanistisen tiedekunnan dekaani Turun yliopistossa, digitaalisen kulttuurin professori ja voi varmaan sanoa myös digihumanisti, kuten Turun Sanomat sinua toukokuussa 50-vuotissynttärihaastattelussa luonnehti. Jaakko, millainen on humanistisen tutkimuksen asema Suomessa?

Jaakko Suominen: Humanistisen tutkimuksen asema Suomessa, kysymys, millainen se on, on tietenkin hyvin laaja, monitahoinen. Sitä voisi tarkastella yhtäältä tiede-tutkimuspoliittisena kysymyksenä ja sitten taas toisaalta ihan yleisenä kansalaisasiana, miten ihmiset suhtautuvat tieteeseen. Ja sitten ehkä kolmanneksi myöskin, että miten tutkijat itse kokee tutkimuksen aseman. Mutta jos aloitetaan tästä yleisestä arkisesta käsityksestä humanistisesta tutkimuksesta. Edelleen ainakin nämä kaikki Akatemian ja muitten tiedebarometrit osoittaa, että yleinen suhtautuminen tieteeseen, tutkimukseen on hyvin positiivinen Suomessa.  Luottamus tutkijoiden, tieteentekijöiden työhön riippumatta siitä oikeastaan, miltä alalta on, on aika korkea. Se koskee myöskin humanistisia aloja. On paljon humanistisia tutkimusaiheita, jotka kiinnostavat ihmisiä. Välttämättä se kiinnostus ei liity siihen aina, että on nyt joku heti sovellettava hyöty sille tutkimukselle, vaan sellainen, että jos me saadaan vaikkapa tietoa arkeologisten kaivausten tuloksista, historiantutkimuksen tuloksista, voi olla kielitieteellisiä löydöksiä, niin ihmiset lukevat mielellään niitä koskevia uutisia ja kommentoi ja kiinnostuksella seuraa sitä tutkimusta. Sitten kun mennään sinne ehkä tiedepoliittiseen, tai ei välttämättä ihan meidän poliittisten elimien keskusteluun, vaan ihan yleisestikin, niin sitten myöskin tietenkin on aina haasteita, että voidaan myös arvostella sitä, minkälaisille aiheille annetaan rahoitusta. Jos on poliittisesti kiistanalaisia vaikeita kysymyksiä, niin niiden tutkimus on se, joka herättää ehkä suuria tunteita ja myöskin tutkijoihin kohdistuvia reaktioita, jotka eivät ole aina asiallisia. Ei pelkästään humanistisiin tieteisiin liittyvää, mutta kyllä esimerkiksi monikulttuurisuuteen liittyvät teemat meillä. Myöskin voi olla tietenkin ilmastonmuutokseen, ihmisten ja eläinten välisten suhteiden tutkimukseen, jotka herättävät paljon keskustelua. Näkisin, että nimenomaan se, että sitä keskustelua herää, osoittaa, että varmaan se humanistisen tutkimuksen asema voi olla, en tiedä voiko sanoa kiistelty, mutta on kuitenkin sellainen, että se osoittaa sen tutkimuksen tärkeyden. Eli että se herättää ihmisissä myöskin tällaisia tunteita. Sitä kautta tiedontarve on iso, vaikka se tieto joskus voi olla semmosta, että arkiymmärrykseen nähden tutkimuksen tulokset, tutkijoiden esittämät huomiot eivät ole sellaisia, että kaikki niitä heti suoraan sulattaa. Tutkimuksessa yleisesti tietenkin tällä hetkellä ehkä se tendenssi on se, että hyvin usein korostetaan sitä, että tutkimuksen todellakin pitäisi tuottaa jotain myös kaupallistettavaa, kaupallista, sellaista tietoa, että se jollain tavalla esim. hyödyttää elinkeinoelämää. Ja siinä ehkä se humanistisen tutkimuksen näkyvyys ei ole aina niin iso, vaikka meillä on tutkijoita, jotka tekee yhteistyötä yritysten kanssa ja myöskin erilaisten muiden organisaatioiden kanssa. Että välillä ehkä unohtuu, että tutkimuksellinen vuorovaikutus tai vaikuttavuus on laajempi kuin kaupallistamisen kysymys. Silläkin saralla sanoisin, että meidän tutkijoiden asema on tärkeä ja kasvussa oleva. Ja nimenomaan, että kun esimerkiksi erilaiset tutkimuksen rahoituksen toimet ehkä kohdistuu tässä tulevina vuosina Suomessakin yhä vahvemmin just nimenomaan sovellettaviin, kaupallistettaviin, vaikuttaviin tutkimusaiheisiin, meidän ihmisten, tutkijoiden täytyy olla aktiivisia myös näiden rahoitusmahdollisuuksien etsimisessä.

Että sanotaan nyt näin tiivistäen, että humanistisen tutkimuksen asema on mun mielestä kuitenkin, vaikka välillä joitakin teemoja saatetaan kriittisesti tarkastella, asema on pääosin hyvä. Mutta sellainen, että sen aseman puolesta pitää myöskin välillä taistella ja humanistisen tutkimuksen merkitystä nostaa esille ja yksittäisten tutkijoiden työtä nostaa esille ja alaa laajemminkin. Täytyy olla valppaana erilaisissa edunvalvontatilanteissa, jotta humanistiset näkökulmat eivät esimerkiksi päätöksenteosta unohdu.

[musiikkia]

Riitta Monto: Olet tutkinut muun muassa media- ja informaatioteknologian kulttuurihistoriaa, digitaalisten pelien kulttuuria ja johdat Suomen Akatemian rahoittamaa pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköä, jossa Turun yliopiston lisäksi mukana ovat Tampereen ja Jyväskylän yliopistot. Olet kirjoittanut myös kirjoja tutkimusaloistasi ja uutuusteoksessa kirjoitit sotien välisen Suomen peleistä ja pelikulttuurista. Teoksen nimi on Pajatsosta pöytätennikseen.

Minä olen Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan työelämäprofessori, toimittaja Riitta Monto.

Otetaan ensimmäinen isompi teema ihmisen ja koneen ja ihmisen ja tietotekniikan suhteesta. Olet kuvannut sitä muun muassa niin, että tutkiessasi ihmisen ja koneen suhdetta ajassa, keskeisiä ovat olleet tunteet ja aistimukset. Miksi näin?

Jaakko Suominen: Minkä takia olen tutkinut tunteita ja aistimuksia on ehkä se, että kun aloin tehdä itse esimerkiksi väitöskirjaa ja tutkimuksia, niin kulttuurihistorian piirissä hyvin voimakkaasti tällainen voisi sanoa tunteiden, aistimusten historian näkökulma, jota sitten eri aihealueita läpikäyden käsiteltiin. Mutta sitten kun mentiin tekniikan, teknologian historian suuntaan, niin ehkä se näkökulma oli vähän harvinaisempi. Ja osittain, ei kokonaan, mutta sillä puolella ehkä kutsuttiin vanhastaan tiettyä tutkimusnäkökulmaa pultti- ja mutterihistoriaksi, joka tarkoitti sitä, että hyvin yksityiskohtaisesti käytiin läpi erilaisia teknisten kehitelmien, innovaatioiden, keksintöjen historiaa ja sitä, kuka on keksinyt mitäkin ja mitä uudistuksia teknisesti on tullut näihin laitteisiin. Tällainen käyttäjän, ihmisen käyttämiskokemuksen ja voi olla sen kehittämiskokemuksenkin historia oli vähän vähemmän tarkastellussa silloin aikoinaan, mutta nyt huomattavasti enemmän.

Lähdin liikkeelle tietokonepeloista ja niiden historiasta, teknologiaan liittyvistä uhkakuvista ja tällasista. Sen jälkeen olen ollut kiinnostunut just erilaisista vaikkapa siitä, että miten tietokoneita on laajalle yleisölle esitelty vaikka ennen ennen kuin ne on yleistyneet kotitalouksissa, niin erilaisia audiovisuaalisia keinoja käyttäen, minkälaisia ääniä nämä kuvitteelliset todelliset koneet pitää ja minkälaisia vaikka valoja vilkutetaan. Sitten tutkinut muun muassa hajumuistoja, jotka liittyy tietokoneisiin ja tietokoneen käyttötilanteisiin ja näkökulmana se on sitten vähän tällä puolella harvinaisempi. Eli ehkä vaan, että halunnut tietynlaista uudenlaista arkielämänäkökulmaa tuoda tälle teknologian historiapuolelle ja se on löytynyt kulttuurihistorian tietyistä painotuksista.

Riitta Monto: Miten voi lyhyesti kuvata, minkälainen on ollut, vaikkapa vähän aikaisemmin muutama vuosikymmen sitten, ihmisen ja tietotekniikan suhde?

Jaakko Suominen: Siinä suhteessa on aika paljon tietynlaisia piirteitä, jotka on pysyneet samantyyppisesti. Eli se, että kun tulee uusia laitteita tai uusia ohjelmistoja, niin siihen voi liittyä jännityksensekaista odotusta ja toiveita. Ja sitten meillä on varmasti edelleen monella sellaisia käyttötilanteita, jossa me turhaudutaan niihin laitteisiin, turhaudutaan ehkä siihen käyttöön ja siihen, että se tuntuu, että se laite ei toimi tai se hajoaa liian nopeasti tai ohjelmistot on vaikeita. Voi olla pelottavaa ottaa uusia käyttöön. Me pelätään, mitä me saadaan aikaseksi, jos me tehdään jotain vääriä toimenpiteitä. Sitten pikkuhiljaa näihin ehkä tottuu ja sitten en tiedä, voiko sanoa, että ne aina paranee, mutta ihminen tottuu huonoihinkin ratkaisuihin. Sit meillä voi tulla hyvin pitkäaikainen tunnesuhde. Eli varmasti meillä monella, riippuu vähän tietenkin iästäkin, niin voi miettiä, että onko tallessa vaikkapa vanhoja kännyköitä tai vanhoja tietokoneita tai jotain vanhoja muita laitteita. Jos näin on, niin kysyä, miksi niitä on siellä laatikossa. Voi olla vaan, että ne on sinne unohtuneet, ei ole jaksanut, ei tiedä, mihin ne viedään kierrätykseen. Mutta niihin voi liittyä sellaisia, ajatellaan, että tämä oli mun ensimmäinen kännykkä ja haluan säilyttää tämän sen takia, koska se on jollain tavalla rakas. Vaikka se ei enää toimi, niin siihen on jonkunnäköinen tunnesuhde, joka on edelleen, vaikka sitä laitetta ei käyttäisi, niin se on olemassa. Eli muistellaan sitä, minkälainen on ollut se käyttötilanne ja mikä merkitys sillä uutuudella ja myöhemminkin on ollut ihmisille ja käyttäjille.

Mulla itselläkin on jossain kaapin pohjalla, voi olla aika montakin, eli saa tietynlaisen aikasarjan kännyköitä rakennettua. En usko, että olen ainoa. Tämä on tietenkin sellainen, että toivotaan, että näitä laitteita laitettaisiin kierrätykseen, koska niistä voidaan näitä arvokkaita materiaaleja uuskäyttää eikä tarvi taas kaivaa, jatkaa kaivostoimintaa ehkä niin paljon, jos näitä uuskäytetään. Mutta siihen liittyy tällaisia, että ihmiset ei välttämättä luovu näistä laitteista sen takia, koska ne on jollain tavalla rakkaita. Ne on saattanut olla hankkimishetkellään, varsinkin aikaisemmin, hyvinkin arvokkaita. Sekin voi vaikuttaa siihen, koska siihen on satsattu paljon rahaa, niin vaikka se ei enää toimisikaan, niin sen pois laittaminen, siinä on tietynlainen ehkä kynnys.

Riitta Monto: Onko jokin laite, joka sinulle on erityisen tärkeää sieltä jostain ensimmäisistä hankinnoista?

Jaakko Suominen: Voi olla jotain niitä kännyköitä, mutta erityisesti ehkä nostan sitten ensimmäisen kotitietokoneen, joka meidän perheessä oli. Itse asiassa mulla ei ole juuri sitä konetta, koska kun hankittiin uusi laite, niin se ensimmäinen meni vaihdossa, sai halvemmalla uuden kun laitto sen. Mutta mulla on ihan täysin vastaava samanlainen serkkuni tietokone, Salora Fellow, 80-luvun alkupuolelta. Se mulla on, niin sitä ajattelen ikään kuin että se on mun eka. Se on ehkä ja mun työnkin kannalta, että kun tutkii tietotekniikan historiaa, niin se on helppo nostaa esiin esimerkkinä. Se on yksi. Ja sitten on ehkä joku ensimmäinen kannettava pelilaite, Nintendon Game & Watch 80-luvun alusta kanssa. Nestekidenäyttöinen, tietynlainen pelikonsolin edeltäjä, elektroniikkapeli, niin se on kans semmonen. Se on rakas, mutta se on myöskin semmoinen, mitä käytän esimerkkinä, jos pidän luentoja ja muuta. Niillä on myöskin sellainen merkitys.

[musiikkia]

Riitta Monto: Olet kirjoittanut siitä, miten me suomalaiset suhtaudumme. Meille erityisesti ehkä on ollut tärkeää, että tämä tietotekninen laite on vähän sellaiseen niin kuin vakavaan käyttöön, ei pelkästään viihdykkeeksi ja vaikkapa pelaamiseen ihan huvin vuoksi. Luuletko, että se on meille nimenomaan suomalaisille tyypillistä?

Jaakko Suominen: En osaa sanoa, onko suomalaisille tyypillisempää joku tietynlainen rationaalisempi teknologiasuhde, ei välttämättä. Kansallisia stereotypioita tietyissä tilanteissa nostetaan esille, että Suomi on jotenkin Nokia-maa, jossa on tietynlainen teknologiasuhde. En ole ihan varma, kuinka pitkälti se pitää paikkaansa, voi olla siinä jotain totuuspohjaa. Mutta enemmän ehkä tutkimuksessa se, mitä mä oon käsitellyt, on 1980-lukua, jolloin digitaaliset pelit tuli Suomeen aika pitkälti tietokonepelien kautta. Eli hankittiin kotitietokoneita ja niitä käytettiin pelaamiseen. Mutta se, miten se hankinta perusteltiin mainoksissa aika usein ja myöskin ehkä kotona, niin kallis laite oli se, että sitä käytetään erilaisiin järkeviin asioihin. Eli sillä opetellaan koodaamista, ohjelmointia, joka on tulevaisuustaito ja sitten voidaan erilaisia kodin arjen askareita jollain tavalla tehostaa myöskin sen koneen käyttämisen avulla. Sen mä näin, että ennen kuin ehkä 80-luvun lopun taloudellisessa nousukaudessa voisi sanoa hedonistisempi kuluttaminen, jossa se ihan viihteeseen ja rahankäyttöön ehkä muuttui taas yleisesti hyväksytymmäksi, niin vielä 1980-luvun alkupuolella oli ehkä vahvempana vielä semmonen vanha. Kulutustutkijat puhuvat tietynlaisesta ehkä rationaalisuuden eetoksesta, jossa sitten näitä hankintoja piti perustella hyödyllisyydellä, järjellä, tuottavuudella tai muulla. Tuntu, että se leimasi sitä, että Suomeen ei varhaisia pelikonsoleita niinkään hankittu, vaan pelaaminen tapahtui kotitietokoneiden avulla, koska niitä pystyy käyttämään paljon muihinkin käyttötarkoituksiin. Siis periaatteessa pystyi käyttämään, mutta käytännössä käyttö oli pitkälti pelaamista aika monelle henkilölle. Sen takia niitä koneita hankittiin, jotta päästiin pelaamaan. Ei sen takia, että päästiin laittamaan jotain pakastimen sisältöjä tietokantaan tietokoneelle tai jotain ruokareseptejä pitämään kirjaa, niin ei se oikeasti se käyttö ollut tällasta.

Riitta Monto: Tässä Humanisti vastaa -podcastissa me tarkastelemme tietotekniikkaa ja pian pelejä nimenomaan humanistisen tutkimuksen näkökulmasta. Muutama vuosi sitten, kun Turun yliopisto oli laajentamassa diplomi-insinöörien koulutusta, kirjoitit blogissa että olisi tärkeää, että diplomi-insinöörien koulutukseen saataisiin mukaan muun muassa tekniikan historiaa, teknologian, kulttuurien kehitystä ja eettisiä kysymyksiä. Jos nyt katsot Turun yliopiston diplomi-insinöörien koulutusta, onko sinne saatu mukaan näitä näkökulmia?

Jaakko Suominen: Jos katsoo nyt Turun yliopiston diplomi-insinöörikoulutusta, niin luulen, että siinä ehkä kuitenkin pääpaino on ollut tiettyjen alan omien ytimien kehittämisessä. Ja sitten sellasiai, mitä ajatellaan ei voi sanoo lähitieteitä, mutta tietynlaisia ehkä suoraan taas siihen soveltamiseen liittyviä aihealueita, eli esimerkiksi kauppatieteellisia sisältöjä ja vastaavia. Ja kyllä sanon, edelleen on hyvin paljon kehitettävä nimenomaan, että tuodaan enemmän ihmistieteellistä näkökulmaa myöskin diplomi-insinöörikoulutukseen ja silleen. Se ei ehkä tarkoita sitä pelkästään, että diplomi-insinöörikoulutuksessa olisi jonkunlaisia humanistisia sisältöjä, vaan se, että ehkä saadaan enemmän niitä Turun yliopistossakin monitieteiseen yhteistyöhön. Eli opiskelijaprojekteja ja kursseja, joissa on eri alojen opiskelijoita ja sitä kautta ne näkökulmat myöskin rikastuu. Se on yksi tapa, miten sitä. Ja luulen, et sitä on tapahtunut, eli meillä on tekoälyopintojen tyyppisiä monitieteisiä kokonaisuuksia, jossa eri näkökulmat tulee. Sitä kautta se on siellä läsnä, mutta sanoisin, että paljon voimakkaammin, että kun mennään sinne maisteritutkinto-, diplomi- ja sinne tasolle ja sitten myöskin jatkokoulutukseen, niin siinä ehkä erilaiset laajemmat yhteiskunnalliset kysymykset olisi tärkeämpää tuoda sinne koulutukseen. Että se olisi monitieteisen Turun yliopiston viitekehyksessä sellainen valtti, joka olisi mahdollisuus verrattuna toisiin yliopistoihin. Sen saisi toteutettua paljon paremmin. Ja kun me katsotaan maailmalta kansainvälisesti tunnettuja kaikkein johtavimpia yliopistoja, teknillisiä yliopistoja Euroopassa ja esimerkiksi Yhdysvalloissa, näissä on yleensä aika vahvat humanistis-yhteiskuntatieteelliset sisällöt, linjat, kokonaisuudet. Ja katsotaan, että ne on nimenomaan diplomi-insinöörien osaamisen kannalta keskeisiä senkin takia, että ollaan ratkaisemassa yleensä isoja yhteiskunnallisia kysymyksiä, joissa pitää tuntea myöskin näitten asioiden taustoja ja niiden ikään kuin monimutkaisuuksia siinä, että kun lähdetään kehittää ratkaisuja, niin ei voida tehdä liian yksiulotteisia tulkintoja siitä, että minkälaista teknologiaa esimerkiksi ollaan kehittämässä. Kyllä näkisin, että Turun yliopistolla ois vielä paljon tehtävää tällä saralla.

[musiikkia]

Riitta Monto: Seuraavaksi vuorossa on pikavalintatehtävä. 10 vaihtoehtoparia, joista valitset toisen ja perustella ei tarvitse. Lyhyesti saa, jos tuntuu, että on pakko. Osallistua vai tarkkailla?

Jaakko Suominen: Osallistua.

Riitta Monto: Hallinto vai opetus?

Jaakko Suominen: Opetus.

Riitta Monto: Pöytätennis vai pajatso?

Jaakko Suominen: Pöytätennis.

Riitta Monto: Pitkän työpäivän jälkeen menetkö aikidosalille vai luontoon?

Jaakko Suominen: Aikidosalille.

Riitta Monto: Tietokirja tai romaani digitaalisena e-kirjana vai luetko sen mieluummin painettuna?

Jaakko Suominen: Painettu.

Riitta Monto: Pelikaupunki vai kulttuurikaupunki Turku?

Jaakko Suominen: Kulttuurikaupunki.

Riitta Monto: Moderni vai retro?

Jaakko Suominen: Retro.

Riitta Monto: Lähityö vai etätyö?

Jaakko Suominen: Lähityö.

Riitta Monto: Koodata vai kirjoittaa?

Jaakko Suominen: Kirjoittaa.

Riitta Monto: Uutislähteenä media vai sosiaalinen media?

Jaakko Suominen: Media.

[musiikkia]

Riitta Monto: Siirrytään sitten toiseen isompaan teemaan peliteollisuuteen ja sukelletaan pelien maailmaan. Olet sanonut, että pelit voivat olla kaupunkitilan vetovoimatekijä. Millä tavoin?

Jaakko Suominen: Pelit voi olla kaupunkitilan vetovoimatekijä ja ehkä laajennetaan vielä, pelillisyys ja leikillisyys voi olla kaupunkitilan vetovoimatekijä. Me voidaan rakentaa kaupunkitilaan ehkä sellaisia näkyviä pelaamisen mahdollistajia, jotka voi olla sitten erilaisia kenttiä tai puitteita, joista suoraan näkee, että ne on tarkoitettu, urheiluhallit ja muut, tietynlaisiin peleihin ja harrastuksiin. Mutta sitten meillä on paljon kaupunkitiloja, joita ihmiset ehkä itse spontaanisti ottaa pelaamisen ja leikkimisen paikoiksi. Riippuu vähän harrastuksesta, puistot on tärkeitä, jossa voi hyvin monipuolisesti. Niissä voi olla vaikka jotain jättimäisiä shakkilautoja tai tenniskenttiä tai jotain vastaavaa, mutta sitten ihan avoin puistotila, jossa vaikka opiskelijat voi lukukauden alussa järjestää erilaisia tapahtumia, joihin liittyy erilaiset pelit ja leikit, niin sellaisten puitteiden tarjoaminen ihan itsessään. Tai sitten meillä on kaupunkitilassa rakennettuun ympäristöö, joka mahdollistaa vaikkapa skeittaamisen tai erilaisten akrobaattisten temppujen tekemisen tai muuta, niin tällaisia ainakin on hyvä tehdä niin, että niitä ei estetä liikaa. Totta kai pitää ottaa turvallisuusasioita huomioon, mutta niin, että meillä on kaupunkitilan suunnittelussa periaatteita, joissa me annetaan mahdollisuus omaehtoiseen spontaaniin pelilliseen ja leikilliseen tilankäyttöön. Sitten se voi olla osittain tietoista ja osittain havaittua. Eli vaikkapa Turussa jos kulkee jokirannassa, niin siellä on kaikennäköisiä hauskoja patsaita, jotka on yleensä, että näkee että ihmiset pysähtyvät niihin ottaa valokuvia. Ja meillä on ehkä muitakin patsaita, jotka jollain tavalla mahdollistaa osallistuvuuden. Eli niitä käytetään tietynlaisen leikin välineenä sillä lailla, että mennään niitten kylkeen tai istumaan tai yhteyteen niin, että siitä saadaan joku sosiaalisen median hauska päivitys tai ihan muuten vaan sellasta, että siitä tulee hauska hetki, tauko siihen kulkemiseen. Että huomaa että täällä onkin taideteos, joka mahdollistaa vuorovaikutuksen. Eli tämmösillä elementeillä voidaan elävöittää kaupunkitilaa ja tehdä siitä pelillistä tai leikillistä. Osa on suoraan tietoisia, jotka tunnistaa suoraan pelillisiksi elementeiksi, osa on vähän niinkuin puolivahingossa syntyneitä, jossa ehkä huomataan, että hetkonen, näitä käytetäänkin tämmöiseen tarkoitukseen ja voidaan jatkossa sitä kaupunkisuunnittelussa hyödyntää, että laitetaan tietyntyyppisiä taideteoksia, joissa on vuorovaikutteinen ulottuvuus. Ja sitten on tällasia ihan, mitä ei ehkä välttämättä siinä hahmotetakaan, että tietynlaiset tilalliset suunnittelupuistoihin liittyvät ratkaisut on, jotka tarjoaa puitteita hyvinkin monimuotoiselle vapaalle leikille ja pelaamiselle.

Riitta Monto: Jos katsot Turussa ympärillesi ja nostit siitä esimerkkejä, niin kuinka hyvänä sinä näet tilanteen?

Jaakko Suominen: Varmaan tilanne on periaatteessa ihan suhteellisen hyvä. Mutta ehkä just kaupunkisuunnittelussa tietoisempi näiden asioiden tunnistaminen on sellainen, joka varmasti veisi asiaa eteenpäin niin, että jatkossa kun tehdään erilaisia kaavoitukseen, suunniteluun, rakentamiseen liittyviä ratkaisuja, niin osattasiin hyödyntää siinä ja sitä kautta saataisiin vielä paremmin nämä toimimaan. Totta kai meillä on historiassa ja nykypäivässäkin sellaisia leikkimisen ja pelaamisen muotoja, jotka ei sitten välttämättä kaikkien mielestä ole hyviä.

Riitta Monto: Kuten?

Jaakko Suominen: Sanotaan nyt esimerkiksi sellaiset, jotka tuottavat paljon melua, jossa kokoontuu paljon ihmisiä käyttäytymään sillä lailla, että taas toisten tilankäyttäjien näkökulmasta se tuo turvattomuuden tunnetta tai jollain tavalla se häiritsee asukkaita tai muita vastaavia. Että sieltä tietenkin pitää myöskin tällasia tunnistaa, että kaikki pelaamisen ja leikkimisen muodot ei välttämättä ole sellasia, että kaikki haluaisi tehdä niitä ja joillekin ne saattavat tuottaa ärsytystä tai jopa pelkotiloja. Jos tietää, minkälaisia tiloja käytetään mihinkin asiaan, niin sitten ehkä sitä voidaan suunnata sillä lailla, että missä on sellaisia vaikkapa puistoja tai tiloja, joissa jotain tiettyä tapahtuu. Mutta toisaalta niinkuin sanoin, hirveän tärkeätä on se, että ei liikaa suunnitella, vaan on sellasta, että ihmiset pystyy aika avoimesti ja spontaanisti itse hakemaan sopivat toimintaympäristöt miten harrastukset, mitä ne milloinkin ovat. Koska tietenkin pelaaminen ja leikkiminen muuttuu ajassa ja siihen tulee kerroksia, jotka on nyt, että meillä on erilaisia lisätyn todellisuuden sovelluksia. Eli saattaa olla niin, että sieltä kännykästäkin löytyy jotain paikkasidonnaista, paikkatietoa käyttävää sovellusta, joka sitten taas siinä kaupunkitilassa, ei sitä ulkopuoliset tajua, että tämä liittyy. On se sitten joku Pokémon GO tai joku vastaava muu peli, niin että sillä on joku merkitys siellä osittain virtuaalisessa maailmassa.

[musiikkia]

Riitta Monto: Miten pelit kulttuurialana kytkeytyvät poliittisiin ja taloudellisiin tapahtumakulkuihin, kun olet tutkimuksissasi niihin perehtynyt?

Jaakko Suominen: Kaiken kaikkiaan siis peliteollisuus on kansainvälisesti merkittävä ala, jolla on merkittävä liikevaihto, joka helposti sitten ajatellaan, että täytyy saada sitä liiketoimintaa, jotta se taas taloudellisesti tuottaa lisäarvoa. Ja toinen tietty, joka liittyy ei suoraan peleihin, mutta tämä pelillistäminen on ehkä taikasana, joka vähän liiankin automaattisesti ajatellaan, että kun otetaan pelinomaisia elementtejä mihin tahansa toimintoihin, jotenkin automaattisesti ihmiset saataisiin toimimaan tehokkaammin tai innostumaan, nuoret tai vähän vanhemmatkin, tietyistä asioista, jos pelit tuodaan näihin vaikkapa oppimiseen ja opetukseen tai mihin tahansa muuhun. Että sillä lailla se on aika monimuotoinen kysymys kaiken kaikkiaan.

Riitta Monto: Miten kansainvälistä suomalainen peliteollisuus mielestäsi on?

Jaakko Suominen: Ehkä jos sanon omasta tutkimuksesta, niin ehkä yleinen käsitys meillä on että kun puhutaan peliteollisuudesta, viitataan yleensä just nimenomaan digitaalisiin peleihin. Ja se nähdäänkin ja se on aidosti kansainvälistä. Eli kun me tehdään pelituotteita Suomessa, suomalaiset yritykset tekevät niitä, niin markkinat on kansainvälisiä. Eli se on hyvin murto-osa niistä käyttäjistä, pelaajista, jotka on kotimaassa. Vaan yleensä tuotteita kehitetään niin, että ne saatetaan, että niitä lokalisoidaan eli sopeutetaan jollain tavalla paikallisesti tietyille alueille, mutta kuitenki lähdetään siitä, että pelejä kehitetään sellaiselle käyttäjäkunnalle, joka on ympäri maailmaa tavoitettavissa. Ja tämä on ollut ehkä 2000-luvulla semmonen, että peliteollisuuden merkitys ja liikevaihto ja näitten yritysten määrä Suomessa on noussut ja toiminta on kansainvälistä myöskin siitä näkökulmasta, että hyvin paljon yhä enemmän ja enemmän työntekijöitä, jotka tulee suomalaisiin peliyrityksiin tulee ympäri maailmaa, ei ole pelkästään suomalaisia työntekijöitä. Mutta se, mitä olen itse tutkinut, haluan nostaa esille, se, että puhutaan peliteollisuudesta, niin se on paljon muutakin kun digitaalista pelaamista. Se on lautapelaamista, se voi olla erilaisten muidenkin ei-digitaalisten pelien tuotantoa. Ja sitten kun sitä katsotaan ajallisesti vähän pitkän keston kautta, niin huomataan, että itse väitän ja esitän, että Suomessa on ollut teollista pelien tuotantoa viimeistään 1800-luvun puolivälistä lähtien. Tarkoittaa sitä, että tehdään erilaisia pelejä pelivälineitä massamarkkinoille, eli tuotetaan suurina sarjoina tehdasvalmisteisesti erilaisia tuotteita. Ja sitten varsinainen peliteollisuus, jossa ajatellaan, että on firmat, jotka tekee pelkkiä pelejä eikä jotain muuta, niin sanon, että se alkaa kehkeytyä Suomessa just sotien välisenä aikana. Eli 20–30-luvulla tulee joitakin yrityksiä, jotka toimii sillä lailla, että pelien merkitys yrityksen toiminnasta on aika iso. Jopa niin, että tekee pelkkiä pelejä. Ja näissä yrityksissä jo siinä vaiheessa ja sitäkin ennen omistajat ja keskeiset henkilöt on saattaneet tulla ulkomailta. Nämä yritykset hakee kotimaisten markkinoiden lisäksi myöskin kansainvälisiä markkinoita. Toisaalta myöskin Suomeen erilaiset peli-ilmiöt, joita sitten kotimaiset yritykset tekee, niin aika paljolti tulee myöskin toisista maista ja ne kiertävät ympäri maailmaa. On tietynlaisia pelimuoteja, jotka vaihtelee. Ja tätä kautta tietenkin tyypillinen historiantutkijan väite, joka on sellainen, että on sitä ennenkin ollut asioita eikä pelkästään nykyään, on se, että meillä on teollista pelien valmistusta ollut ja peliteollisuutta jo sotien välisenä aikana hyvinkin paljon ja se on ollut kansainvälistä jo siinä vaiheessa. Vaikka me nykypäivänä ajatellaan hyvinkin suppeasti sitä, mitä peliteollisuus on ja myöskin ajatus siitä, kuinka kauan sitä on ollut niin, on aika kapea monesti.

Riitta Monto: Kun pelejä tarkastelee eri aikakausina ja niitä ilmiöitä, joita ne myös välittävät, niin pakko kysyä ennen kuin paneudutaan noihin sotapeleihin enemmän, minkälaisia ajatuksia Afrikan tähti tänä päivänä sinussa herättää?

Jaakko Suominen: No sanotaan nyt, että tämä on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten pelituotteen merkitys muuttuu ajassa. Ja se, että Afrikan tähti, joka on siis esitelty ja tullut markkinoille 1950-luvun alussa ja jota on pidetty yhtenä suomalaisena peliklassikkona, joka on sukupolvia ylittävä pelikokemus, jossa aikuiset pelaa lasten kanssa ja joka on saanut sen visuaalisen ilmeensä ja tietynlaisen juonellisen kehyksensä nimenomaan 50-luvun oman aikakautensa Afrikka-käsityksistä, jotka ei enää tänä päivänä sillä tavalla kestä kriittistä tarkastelua. Mutta sanoisin, että Afrikan tähteen suhtautuminen, itse olen esimerkiksi kollegani Anna Sivulan kanssa, me ollaan kirjoitettu siitä, että ensinnäkin miten Afrikan tähdestä on tullut peliklassikko. Eli miten vuosikymmenien kuluessa siitä on just se, että kun se on säilyttänyt suosionsa ja niitä on myyty satojatuhansia tai puhutaan miljoonista kappaleista, eniten Suomessa, myöskin muualla, niin siitä on tullut tietynlaista suomalaista pelillistä kulttuuriperintöä. Mutta sitten jo viimeistään ennen vuosituhannen vaihdetta 1990-luvun alussa tietynlainen kriittinen postkolonialistinen tutkimus on alkanut yleistyä ja siinä on erilaisia vaiheita, niin Afrikan tähteäkin on ruvettu tarkastelemaan suhteessa myöskin muihin kulttuurituotteisiin. Eli samalla tavalla kun uudelleen arvioidaan, minkälaisia tuotenimiä voidaan hyödyntää tai minkälaisia kääreitä vaikkapa jossain lakritsipatukoissa, suklaamakeisissa, tarkastellaan uudestaan, niin myöskin mietitään, ainakin kriittisesti pohditaan, miten joku vanha vaikka siirtomaihin liittyvä kirjallisuus, miten siihen pitäisi suhtautua. Niin samalla tavalla myöskin Afrikan tähti joutuu uudelleentarkastelun kohteeksi. Joka on silleen, en sanoisi, se ei ole helppoa, miten sitä tehdään. Toisaalta meillä on tietynlainen nostalginen suhtautuminen siihen peliklassikkoon, jossa sitten, niin kuin monet sanovat, että se on peli. Että siitä ei kannata tehdä liian pitkälle meneviä tulkintoja, että jos sitä peliä pelaa, niin mitä se ikään kuin pelaajilleen tekee. Tai voidaan ajatella, että se herättää. Monesti myöskin tällaiset tuotteet saattaa herättää sen ensimmäisen kiinnostuksen johonkin tiettyyn aihealueeseen. Sitten kun ihmiselle tulee enemmän ikää, niin sitä kiinnostusta rupee tarkastelemaan uudella tavalla. Eli se herättää halun etsiä tietoa esimerkiksi eri Afrikan maista, niiden nykytilanteesta, todellisuudesta ja toisaalta herättää kiinnostuksen kriittisesti myöskin huomata, että pelituotteet eivät ole välttämättä aina neutraaleja. Voihan niihin liittyä eri aikoina eri peleihin erilaisia poliittisia yhteiskunnallisia, sosiaalisia kysymyksiä, jotka on sillä tavalla, että ne pitää tiedostaa. Että olen tämmöinen tyypillinen tutkija tässä, eli en halua julistaa jotain tiettyä tuotetta pannaan tai sanoa, että tämä on nyt hyvä tai huono, vaan, että tämä on monitahoinen ja moniulotteinen kysymys, joka on kiinnostava ja jota on hyvä tarkastella. Ja mun mielestä on taas toisaalta hyvä, että myöskin pelit on sellasia, että ne eivät ole tämän keskustelun ulkopuolella, vaan myöskin niistä keskustellaan. Ei pelkästään esimerkiksi kirjallisuudesta tai jostain muista kulttuurituotteista tai vain keskustella patsaista tai tällasista, vaan myöskin peleistä, niin pelitkin vaativat arviointia.

[musiikkia]

Riitta Monto: Uudessa kirjassasi käsittelet sota-aiheisia pelejä, niitten asemaa ja merkitystä ja kuvaat, miten sotien välisenä aikana oli tietysti erilaisia urheilupelejä ja opetuspelejä, mutta sota-aiheiset lauta- ja korttipelit muodostivat selkeän oman ryhmänsä. Millaisia sotapelejä silloin haluttiin tuottaa ja käyttää?

Jaakko Suominen: Sotien välisenä aikana, eli vuosina 1918–1939 todellakin säännöllisesti ilmestyi erilaisia esimerkiksi sotastrategiapelejä. Ja sitten myöskin ehkä saattaa monille ihmisille tietyllä tavalla tulla yllätyksenä, että Suomen sisällissotaa, joka käytiin 1918 punaisten ja valkoisten välillä, niin joulumarkkinoille 18 jo, sanotaan noin puoli vuotta sodan päättymisen jälkeen, niin vähintään kolme eri sisällissotaa käsittelevää peliä ilmestyi. Ja nimenomaan puhuttiin, silloinkin joulu oli se sesonkiaika, jolloin pelejä myytiin, pelejä markkinointiin ja pelejä pelattiin. Eli silloin nimenomaan se oli sellainen ajankohtainen asia, eli haluttiin käsitellä tuoretta sotatapahtumaa pelillisin keinoin.

Riitta Monto: Se kuulostaa jotenkin tämän päivän näkökulmasta aika yllättävältä, että kun kuitenkin puhutaan joulumarkkinoista ja perheet viihtyvät yhdessä pelien äärellä, niin käsitellään, pelataan sotapeliä, joka käsittelee juuri tuoretta sisällissotaa.

Jaakko Suominen: Sisällissodasta ilmestyi paljon erilaisia tuotteita hyvin nopeasti. Osan tuotteiden rooli oli tietynlainen muistelu, eli vaalittiin sitä muistoa. Ehkä enemmän puhutaan nimenomaan, että se oli voittajien ja valkoisen puolen näkökulma. Tietyssä mielessä pelitkin voi ajatella, että niillä oli jonkunlainen muistelukulttuurinenkin rooli, mutta ehkä ne oli enemmän suunnattu lapsille, ei niinkään voisi sanoa muisteluun, mutta myöskin tietynlaiseen tapahtumien kokemiseen, tapahtumien käsittelyyn. Monesti jo aikaisemmin 1800-luvulla oli paljon lautapelejä, jotka käsittelivät eri maissa tapahtuneiden sotien tapahtumia. Ja ne oli tietyllä tavalla uutismedioita myöskin, eli itse pääsee tapahtumien keskipisteeseen, että pystyy pelaamaan sitä tiettyä sotaa. On se sitten strategiaa tai sitten sellainen peli, jossa edetään noppaa heittämällä ja ikään kuin käydään läpi niitä tapahtumia, vaikka ei sinänsä itse voida vaikuttaa mihinkään muuta kuin että pyritään johonkin maaliin, joka on ehkä sitten se joku sodan loppuminen myöskin siinä samanaikaisesti. Niin eri aikoina on nimenomaan myöskin tuoreet sotatapahtumat, vaikka voi tuntua aika raskailtakin, niin niitä on käsitelty myöhemmin tietokonepeleissä ja ennen nimenomaan erilaisissa lautapeleissä. Se on ollut aika tavallista. Ja tosiaan nämä sisällissotapelit oli sellaisia, niitä on kolme erilaista, se valkoinen näkökulma tuli kaikissa esille, toisissa vahvemmin, toisissa vähän vähemmän. Toisaalta näistä kolmesta mun tutkimasta pelistä kaksi oli strategiapelejä, joissa kuitenkin voi pelata kumpaakin puolta. Eli ne mahdollisti myöskin tietynlaisen kontrafaktuaalisen tai jossittelevan lopputuloksen. Eli voitiin ikään kuin päätyä lopputulokseen, joka oli erilainen kuin mitä oikeasti tapahtui. Ja sillä tavalla se mahdollistaa sotaan liittyvät uudelleentulkinnat ja jossitellut myöskin se pelaaminen. Että ei välttämättä ainoastaan se oikean voittajapuolen näkökulma tule esille, vaan voi olla myöskin se toinen, on se sitten haluttu tai ei-haluttu, niin lopputulos voidaan saada aikaa pelaamalla. Valitettavasti ei ole tietoa, että tiedetään, että nämä pelit on olemassa ja tiedetään niihin liittyviä uutisia, mutta pelikokemuksia, niin niihin ei oikein pääse kiinni. Eli sitä, ketkä näitä on pelanneet kuinkakin paljon, siitä ei oikeastaan ole ainakaan tässä vaiheessa tietoa. Se valitettavasti on näissä tämän aikakauden minunkin tutkimissa peleissä, et täaikalaiskokemus itse siitä pelaamisesta, siihen liittyviä lähdeaineistoja ei ole ihan helppo löytää, että se jää pikkusen ohuemmaksi se puoli tutkimuksessa.

Riitta Monto: Miten merkittäviä pelit olivat tuohon aikaan, jos vertaat tähän päivään?

Jaakko Suominen: Täsmällisesti ei voi sanoa, mikä merkitys peleillä oli sotien välisenä aikana verrattuna nykyaikaan, meillähän hirveästi korostuu pelaaminen. Mutta se, että pelejä oli hyvin moninaisia, siis ihan urheilulajeja, joita oli joukkuepelejä ja ihan samalla tavalla kuin nykyään jalkapalloa, muita pallopelejä, kaksinpelejä, tennistä, pöytätennistä. Lautapelejä aika paljon, oli siis valmistajia ja erilaisia pelituotteita, joita pelattiin, että oli paperista kartongista valmistettuja. Ja sitten muita pelityyppejä vielä, niin vanerisia eli fortuna ja korona muun muassa oli sellaisia pelejä, jotka oli hyvin suosittuja ihan kotona ja erilaisissa muissa tilanteissa. Eli jos oli vaikka ammatti, johon liittyi jotain paljon odottelua, oli vaikkapa töissä sairaalassa tai oli potilaana tuberkuloosisairaalassa tai sitten oli jossain viranomaistehtävissä tai vaikkapa armeijassa, niin nämä pelit on olleet osa vapaa-ajan viettoa. Ja ei pelkästään lapsilla, vaan aikuisilla. Ja myöskin erilaiset korttipelit on olleet tärkeitä. Ja sitten kun mennään 20–30-luvulle, niin sitten tulee myöskin automaattipelaaminen esille yhä enemmän. Eli enää näitä ei näy, mutta jotka oli monta vuosikymmentä suosituin suomalainen ehkä rahapelaamisen muoto oli pajatso. Pajatsot tuli 20-luvun loppupuolella Suomeen ja niistä käytiin myöskin paljon julkista keskustelua. Kyllä sanoisin, että kaiken kaikkiaan pelaamisen merkitys on ollut kuitenki hyvin tärkeä ja pelaaminen on ollut jo tuona aikana hyvin monimuotoista. Niin monimuotoista, että sitä ei välttämättä, jos nyt ajatellaan 100 vuoden takaista historiaa, niin me ehkä ei sitä ainakaan ilman tutkimusta hahmoteta, mikä merkitys näillä peleillä on ollut.

[musiikkia]

Riitta Monto: Mihin haluat vaikuttaa yhteiskunnallisessa keskustelussa?

Jaakko Suominen: Yhteiskunnallisessa keskustelussa ehkä haluan vaikuttaa siihen, että myöskin humanistinen tutkimus tulee moninaisena esille. Eli se, että siihen voi liittyä soveltavaa, siihen voi liittyä kaupallistettavaa, vaikuttavaa, moninaista vaikuttavaa. Mutta myöskin se, että tutkimus tuottaa elämyksiä, oivalluksia ja vaikuttaa myöskin siihen, että tutkimuksen ja ylipäätään tutkimus nähdään sivistyksen kannalta tärkeänä asiana. Ja me nähdään, että ihan sivistys on yksi tärkeä osa yhteiskuntaa ja meidän elämäämme, niin tällaisiin asioihin ehkä jollain tavalla haluan vaikuttaa. En tiedä, kuinka näkyvä tässä roolissa olen, mutta tiettyjen ainakin esiintymisteni kautta haluan omakohtaisesti tällaisia asioita tuoda esille.

Riitta Monto: Viime podcastissa oli vieraana yleisen kirjallisuustieteen väitöskirjatutkija Lotta Luhtala ja Lotta Luhtala lähetti sinulle kysymyksen.

Lotta Luhtala: Mitähän olisi semmoisia keinoja somen käytön kautta tai keinoälyn kautta tai vaikka pelillistämisen avulla, miten voitaisiin saada nuoria ryhmänä tai ehkä vielä erityisemmin vaikka jotain neurodivertigeettiasteikolle sijoittuvia nuoria lukemaan ja käyttämään muita kulttuurituotteita enemmän? Olisi kauhean kiinnostava kuulla, että millä tavalla sitä gamifikaatioita vois käyttää välineenä tai apuvälineenä, millä nuoria vois rohkaista kulttuurituotteita nykyistä enemmän käyttämään ja oppimaan sitten sitä kautta kriittistä lukutaitoa ja empatiaa ja mitä kaikkea hyviä asioita sieltä seuraa.

Jaakko Suominen: Sosiaalisen median moninaisin keinoin. Että se, että meillä on blogeja, jotka käsittelee erilaista kirjallisuutta, eri tyyppejä eri tavoin. Meillä voi olla TikTok-videoita, meillä voi olla muita videoita, meillä on podcasteja, joka käsittelee kirjallisuutta. Kirjallisuuteen liittyvä kiinnostus voi olla monipuolista. Sanon monesti, että tykkään sellaisista kirjoista, joissa on karttoja, niin voisi olla vaikkapa joku blogi tai podcast, joka esittelee kaunokirjallisuuden karttoja. Tai siis tämmösiä, tämä on yksityiskohta, muita vastaavia asioita. Niin luulen, että sitäkin kautta. Että se voi olla yleistä kirjallisuuden esittelyä, mutta se voi olla jotain kirjoista löytyvien piirteiden esittelyä, joka herättää kiinnostusta. Että on se vaikkapa erilaiset kirjoissa olevat eläimet, kirjoissa olevat ruokakulttuuriset ilmiöt tai jotain, niin tätä kautta voi löytyä uusia lukijoita, jotka tavoitteleekin tai näkee että okei, tällainenkin tematiikka löytyy kirjojen kautta. Ja sitten jo hyvin pitkään on ollut sosiaalisen median tai internet-ilmiöitä, esimerkiksi book crossing, joka on se, että jätetään fyysisiä kirjoja eri paikkoihin ja sitten laitetaan tietylle nettisivulle tieto, mistä joku kirja löytyy. Se voi olla sellainen harrastus, että löytää jonkun sattumanvaraisen kirja jostain paikasta ja sen lukee, sen kuljettaa johonkin toiseen paikkaan ja laittaa, että nyt se kirja on siellä salaisessa piilopaikassa. Kaikki tällaset erilaiset, voi sanoa, että toi viimeisin esimerkki oli yksi pelillistäminen tai leikillistäminen, joka liittyy kirjallisuuteen. Eli kaikkia hauskoja tapoja, joilla siitä otetaan sekä materiaalisesti että sisällöllisesti irti erilaisia asioita, niin ehkä nämä voi saada uusia ryhmiä ja erilaisia ihmisiä innostumaan kirjallisuuden eri piirteistä. Näitä sosiaalisessa mediassa voi yrittää. Ja hakea uusia, tulee uusia sosiaalisen median muotoja, niin sitä, millä tavalla kirjallisuus voidaan tuoda näihin, näitä yhdistelmiä aktiivisesti täytyy miettiä.

Riitta Monto: Millaisen kysymyksen sinä lähetät seuraavan podcastin vieraalle? Hän on yleisen historian dosentti, yliopisto-opettaja Pertti Grönholm.

Jaakko Suominen: Pertti Grönholmille voisin esittää tietyllä tavalla tutkimukseen liittyvän, mutta samalla henkilökohtaisen kysymyksen, joka on sellainen, että millainen tai mikä ääni on sinulle nostalginen ja miksi.

[musiikkia]

Riitta Monto: Marraskuussa vietetään peliviikkoa. Pelikasvatuksen ja pelikulttuurin teemaviikkoa on vietetty ensimmäisen kerran vuonna 2011 ja sen tausta on Yhdysvalloissa. Mielestäni löysin kytkennän, että se tulee kirjaston piiristä ja tavoitteena on ollut luoda koulutuksellinen, luova ja sosiaalinen tapahtuma. Meillä Suomessa tätä viikkoa koordinoi opetus- ja kulttuuriministeriön alainen Kansallinen audiovisuaalinen instituutti eli virallinen taho. Miten suosittelet viettämään peliviikkoa?

Jaakko Suominen: Suosittelen viettämään peliviikkoa pelaamalla jotain peliä. Se voi olla joku vanha tuttu peli tai sitten joku uusi peli. Sen ei missään nimessä tarvi olla digitaalinen peli, vaan se voi olla joku ihan muu. Ja ehkä sillä lailla, että jos mahdollista, niin tekee sitä jonkun perheenjäsenen tai ystävän kanssa, jonkun toisen kanssa, niin hakee jonkun uuden kivan pienen pelielämyksen. Tietty peliviikkoa voi viettää menemällä kuuntelemaan vaikkapa johonkin paikalliseen kirjastoon pelaamiseen liittyviä esityksiä tai katsomaan näyttelyitä. Se voi olla yksi, että vaikkapa matkustaa Tampereelle, jos täältä Turusta nyt suositellaan, että Tampereelle matkustetaan, Suomen pelimuseoon, menee tutustumaan Suomen pelimuseon kokoelmiin ja näyttelyyn. Tai se voi olla ihan tosiaan että pelaa jotain peliä, jota haluaisi pelata, mutta johon ei ole tuntunut löytyvän oikein aikaa.

Riitta Monto: Humanisti vastaa -podcastin vieraana on ollut Jaakko Suominen. Kiitoksia.

Jaakko Suominen: Kiitos.

[musiikkia]

Humanisti vastaa. Osa 7. Miksi et yllättynyt Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan, Pertti Grönholm?

Pertti Grönholm Humanisti vastaa syyskuu 2023

Äänitteen kesto: 45 min

Litterointimerkinnät

Riitta: Riitta Monto (juontaja)
Pertti: Pertti Grönholm (vieras)
Jaakko: Jaakko Suominen (kysyjä)

(Alkumusiikki)

Riitta: Humanisti vastaa -podcastissa on vieraana yleisen historian dosentti, yliopisto-opettaja Turun yliopistossa Pertti Grönholm, tervetuloa.

Pertti: Kiitos.

Riitta: Olet tutkinut Viron ja Baltian, Suomen, Venäjän ja Neuvostoliiton sekä Saksan historiaa. Olet johtanut Koneen säätiön rahoittamaan Puhuvat koneet -tutkimusryhmää. Olet tutkinut myös populaarikulttuuria, elektronisen pop-musiikin historiaa, tekniikan historiaa ja Turun populaarimusiikkia. Sen lisäksi olet tuottanut ääniympäristöjä ja säestänyt oman yhtyeesi kanssa mykkäelokuvia. Aika monipuolinen tutkijaprofiili mielestäni.

Minä olen Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan työelämäprofessori-toimittaja, Riitta Monto.

Pertti, miten käytämme historiallista tietoa ja kertomuksia?

Pertti: Historiallinen tietohan on hyvin arkipäiväinen asia. Meillä jokaisella on oma elämänhistoriamme, johon liittyy tietysti meidän läheisten ihmisten historia. Ja tavallaan sitä kautta se oma lähiympäristön, lähimpien ihmisten historia, menneisyys on läsnä aina tavalla tai toisella meidän elämässä. Mutta sen lisäksi me kuulutaan moniin muihin yhteisöihin, vaikkapa työelämäyhteisöön tai kaupunkiyhteisöön tai kortteliyhteisöön. Tai sitten muuhun yhteisöön, vaikkapa nyt sitten kansakuntaan tai maitten yhteenliittymiin, tunnetaan kuuluvamme esimerkiksi EU:hun, ollaan eurooppalaisia sitä kautta mitä EU edustaa ja näin poispäin. Että tavallaan tämä historian käyttö tulee monesti sitä kautta, että mihin me identifioidutaan, minkälaisia rajoja me vedetään itsemme tai omien ryhmiemme ja muitten ryhmiemme väliin, tai miten niitä aukaistaan ja miten ihmisiä päästetään sisään ja niin poispäin. Tai jos me muutetaan itse jonnekin, niin me toki halutaan tietää sitten sen maan ja väestön historiasta, ja eri populaatioitten historiasta. Että tavallaan tämä historian käyttö voidaan ymmärtää näinkin.

Mutta tässähän on kyse tietysti myös siitä, että historian avulla tehdään myös politiikkaa. Ja sitä käytetään myös politiikan välineenä. Aina se ei ole mitään pahantahtoista tai sodan lietsontaa, niin kuin tässä nyt on itänaapurissa viime aikoina ollut. Se voi olla hyvinkin arkipäiväistä keskustelua siitä että, miten historiasta otetaan oppia, miten menneisyydestä inspiroidutaan, joko tehdään käännöksiä suhteessa vaikkapa nyt sitten politiikassa, erilaisissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä, taloudellisissa kysymyksissä, poliittisissa kysymyksissä. Miten ikään kuin suhtaudutaan siihen menneeseen siinä menneessä, että minkälaista osviittaa ja tietoa ja kokemuksia se antaa meille. Ja tavallaan sekin on historian käyttöä, mutta sitten sen lisäksi on vielä tällaisia kysymyksiä kun historian moraalinen käyttö, ihmiskunnan historia kokonaisuudessaan, tietysti voisi olla moraalistienkin oppien kokoelma, ja tämä on tavallaan esimodernin historian merkityskin, eli historia oli kokoelma moraalisesti opettavia ja velvoittavia kertomuksia. On ne sitten uskonnollisesti värittyneitä tai ei. Tämä oli aika pitkään se varsinainen idea siinä historiassa. Mutta sitten kun tullaan 1800-luvulle niin sanottu modernin tieteellisen historian tutkimuksen syntyyn, niin silloin ne kysymykset tietysti muuttuvat enemmän tiedon intresseiksi, mitä me voidaan oppia, miten me voidaan ymmärtää vieraita kansoja, kulttuureita ja itseämme historian kautta. Nimenomaan sen tiedon kautta mitä me saadaan menneisyydestä. Ja sitten on tietysti 1900-luvulle tuttuja asioita, historian ideologinen käyttö. Meillä on ollut vahvoja, äärimmäisiäkin ideologioita niin kuin natsismi ja kommunismi, ja monia muita, joilla on oma historiakäsityksensä. Voi ajatella, että siellä on ideologioita taustalla, joilla on ihan selkeästi tietynlainen historiakäsitys, esimerkiksi että historia on tuotantovoimien ja luokkien välistä kamppailua, tai se on kansakuntien välistä kamppailua omasta elintilastaan ja tulevaisuudestaan. Nämä on näitä nationalismin ja sosialismin perusideoita. Niissä on hyvin vankka käsitys siitä, mikä merkitys menneisyydellä on, minkälaista tulevaisuutta se ikään kuin joko ennustaa tai antaa mahdollisuuden erilaisille tulevaisuuksille.

Tätä vasten se historian käyttö voidaan ymmärtää hyvin laajasti, ja se onkin historioitsijoille ja kaikille ihmisille hyvä vähän pohtia ja miettiä että millä tavalla historia on tässä, poliitikkojen puheissa tai kulttuurivaikuttajan teoksessa tai jossakin muussa esillä, mitä sillä halutaan sanoo. Yleensä kun viitataan

menneisyyteen, historiaan, sillä halutaan sanoa jotakin. Tietenkin tutkijoilla on omat intressinsä sitten, että he haluavat tietää menneisyydestä paljon. Ja siinä on tiedon intressi, mutta ei mekään historioitsijana olla vapaita tästä meidän oman aikamme kulttuurista, arvoista, asenteista ja ympäristöstä, että totta kai meidän täytyy sitten yrittää pyrkiä laaja-alaiseen ja menneisyyden ihmisiä kunnioittavaan ja ymmärtävään otteeseen tutkimuksessa, mutta ei me täysin vapaita olla näistä omista mieltymyksistämme.

(Välimusiikki)

Riitta: Tämän podcastin ensimmäinen iso teema onkin historia ja siitä mennään katsomaan nimenomaan yhtä tiettyä maata, meidän naapuriamme Venäjää ja sen käyttäytymistä. Kirjoitit marraskuussa 2021, siis ennen kuin Venäjä hyökkäsi helmikuussa 2022 Ukrainaan, että Putinin hallinto on kutonut nostalgian osaksi suurvaltaideologiaa ja muistutit, että jo 2005 Putin totesi Neuvostoliiton romahduksen olleen 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi. Kuvasit myös, että silloin lausumissa esiintyy retoriikkaa, jossa luvattiin palauttaa suurvalta-asema. Tuon analyysin pohjalta, yllätyitkö sinä lainkaan, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan?

Pertti: No en, että tavallaan suurempi yllätys oli se vuoden 2014 keväällä tapahtunut Krimin kaappaus ja sitten Donbassin alueen sodan aloittaminen. Mutta tavallaan tästäkin oli jo merkkejä nähtävissä Georgian sodassa 2008, jossa Venäjä reagoi hyvin voimakkaasti ja aseellisesti. Samoin vuoden 2007 pronssisoturikiista, se antoi jo osviittaa siitä, että Venäjä on valmis hyvin pitkälle meneviin toimenpiteisiin, jos sillä on nähtävissä geopoliittisia tai sanotaan identiteettipoliittisia ja jopa… Tai sellaisia asioita jotka palvelee sen omia etuja, nimenomaan tässä suurvalta-aseman palauttamisessa. Tätä retoriikkaa ja ääntä on kuultu tosiaan vuodesta 2005 lähtien, että siinä mielessä tämä on ihan sillä selvää jatkumoa tähän, mutta tietenkin nyt hämmästyttää se, millaisia riskejä Putin ja hänen hallintonsa ja lähipiirinsä on valmis ottamaan tämän tavoitteen saamiseksi. Se on tietysti aivan aivan käsittämätöntä, mitä siellä on tapahtunut tässä puolentoista vuoden aikana, että ehkä nyt tämmöistä verilöylyä ei kukaan osannut arvata tapahtuvaksi.

(Välimusiikki)

Pertti: Siis merkit on ollut selvät. Että jos ajattelee sitten kesää -21, johon, josta tavallaan lähti liikkeelle tämäkin kirjoitussarja, johon otin syksyllä osaa niin… Putinhan julkaisi omalla sivustollaan, presidentin sivustolla tämmösen historian graafisen ja historian käyttöön hyvin soveltuvan artikkelin, jossa hän ikään kuin pyrki todistamaan sen, että Ukraina ei ole itsenäinen kansakunta, sillä ei ole itsenäistä historiaa, sillä ei ole erillistä kieltä Venäjästä, ja sillä ei voi olla erillistä identiteettiä Venäjästä. Se ei voi kerta kaikkiaan olla olemassa. Eli Putin ei ole suhtautunut sen jälkeen ja tuskin aikaisemminkaan 2010-luvulla ainakaan sen Krimin valtauksen jälkeen erillisenä valtiona. Vaikka toki nyt on jo jouduttu taas ottamaan käsite käyttöön, että Ukraina on valtio jonka kanssa voidaan käydä rauhanneuvotteluja, mutta… Mutta tämä siis koko pitkä, yli 15 vuotta jatkunut pyrkimys on ollut Ukrainan ja muiden entisten neuvostotasavaltojen yhteyden tavalla tai toisella palauttaminen.

Riitta: Miten ajattelet historioitsijana, miten me muut olimme niin sinisilmäisiä, että jotenkin vaikka tällaisia merkkejä on ollut, niin niitä ei ole kerta kaikkiaan voinut ottaa sillä tavoin vakavasti, että ajattelisi, että äärimmäinen teko, niin kuin sota toteutuu.

Pertti: Täytyy kysyä, ketkä ovat olleet sinisilmäisiä. Että tässä on tietysti, nyt jos vertaa vaikka on Euroopan unionin sisällä maita keskenään, niin meillä on tässä joukko maita, jotka eivät olleet missään vaiheessa sinisilmäisiä. Näitä on Baltian maat, Puola. Muutamat muut Keski-Euroopan maat, mutta sitten meillä on maita, jotka eivät ole pitäneet Putinia tarpeeksi vakavana uhkana ja hänen tavoitteitaan todellisina. Että se on nähty pelkkänä retoriikkana. Mitä se ei suinkaan ole ollut, ja siitähän on tietysti näitä merkkejä ollut jo aikaisemminkin. Mutta että totta kai joka maan sisällä vaikuttaa se, että minkälainen keskustelu ylipäänsä suhteista käydään Venäjän ja Suomessa esimerkiksi tämä käännös on tapahtunut todella nopeasti tässä. Viimeinen käännös totta kai, tavallaan se Krimin valtaus kyllä jo muutti tilannetta huomattavasti. Venäjää ei voinut enää pitää kansainväliseen yhteisöön integroituvana, rauhantahtoisena ja maailmaa rakentavana toimijana, vaan se näytti entistä enemmän kulkevan suurvaltaideologinen pyrkimys ja alueiden tai hegemonian palauttaminen tietyillä alueilla niin… Että tavallaan sitä voi miettiä sitten, kuinka paljon meillä keskusteltiin tästä puolesta sitten kuitenkaan tässä viimeisen 15 vuoden aikana ennen tätä vuoden 2022 hyökkäystä. Sillä on merkitys ja meillä on pitkä erityissuhde. Me mielellään ajatellaan, että meillä on pitkä erityissuhde Neuvostoliiton kanssa, ja ikään kuin se on pitänyt meitä semmoisessa ajatuksessa, että meillä on erityinen asema myös sitten Venäjän, ja aikaisemmin Neuvostoliiton johtajien ajattelussa, maailmankuvassa ja kartassa, että me ollaan oltu se hyvä naapuri. Mutta tämä tietysti nyt sitten osoittanut sen, niin kuin presidentti Niinistökin sanoi, että naamiot on nyt pudonnut sitten myös Suomen puolella että ei tämä…

Riitta: Mutta 2014 ei vielä niin ainakaan sanottu ääneen, vaikka olisi ehkä ajateltu.

Pertti: Niin, no pakotteisiin lähdettiin silloinkin mukaan, mutta vähän vastahankaisesti ja siitä oli paljon keskustelua eri puolueittenkin kesken Suomessa. Siinä oli semmoisia jakoja ihan selkeästi nähtävissä, että se on kestänyt kauan sen tämän Venäjän nykyhallinnon päämäärien, tavoitteitten ja keinovalikoiman ymmärtäminen, kuinka pitkälle he on valmiita menemään.

Riita: Venäjän kielen ja kulttuurin tutkija, filosofian tohtori Jade McGlynn kirjoittaa Venäjän sota -teoksessaan, että voidaan varmuudella sanoa, että suuri osa venäläisistä kannattaa sotaa ja vielä suurempi osa hyväksyy sen. Tämän brittitutkijan mukaan venäläiset kyllä tietävät mitä tukevat tukiessaan sotaa. Hän väittää, että kyse ei ole Kremlin propagandan luomasta kuvasta. Jade McGlynn on asunut pitkään Venäjällä, ja hän oli tutkinut yli 70 000 sosiaalisen median viestiä ja hän on seurannut Venäjän tv:n erilaisia ohjelmia ja sitä keskustelua ja esiintymistä mitä niissä on ollut nyt sodan aikana. Hän sanoo, että kyseessä on erilaisten toimijoiden, mukaan lukien tavallisten venäläisten, yhdessä tekemästä mukavammasta versiosta heitä ympäröivästä maailmasta. Millaisena sinä pidät brittitutkija McGlynnin arviota?

Pertti:  Hän on perustanut sen laajaan aineistoon, seurannut tätä viimeisten vuosien julkista keskustelua historiasta ja Venäjästä, mitä Venäjä on, mitä sen pitäisi olla, ja en sinänsä epäile noita tuloksia ollenkaan. Mutta totta kai tässä on myös nähtävissä tämmöinen pitkäaikainen ajatus siitä, että Venäjä on suurvalta. Eurooppalainen, euro-aasialainen suurvalta ja tavallaan se arvovalta edellyttää, ja sen olemassaolo edellyttää, omien etujen puolustamista kaikin keinoin.

Tässä on monia eri, tavallaan tämmöisiä historiakertomuksia, jotka juontaa todella pitkälle historiaan, sinne tsaarien, Romanovien aikaan ja vielä vanhempaan aikaan. Siitä käsityksestä, mikä Venäjä on, mikä sen tehtävä maailmassa on, ja millä oikeutuksella se puolustaa itseänsä ja missä se puolustaa milläkin keinoin. Niin tässä on todella pitkä tämmöinen, niin kuin edesmennyt Jyväskylän yliopiston työelämäprofessori Martti J. Kari laajalle levinneessä videossaan puhui vuonna 2018 tästä Venäjän strategisesta kulttuurista. Hän osuu kyllä siinä varmaan ihan oikeaan, että ylimmässä johdossa, hallinnossa, valtakunnan päättäjien, tsaarien, puoluejohtajien ja presidenttien joukossa on tämä sama kertomus erittäin vahvana läpi vuosisatojen. Sitä on pyritty tavalla tai toisella ehkä uudistamaan, modernisoimaan, mutta se sama pyrkimys siellä on. On vain hyvin lyhyitä aikoja jolloin Venäjä on pyrkinyt hyviin suhteisiin läntisten naapureittensa kanssa ja sillä tavalla tasavertaisiin suhteisiin, ilman että on jonkinlaista hegemoniapyrkimystä tai pyrkimystä käyttää esimerkiksi maitten sisäisiä vähemmistöjä hyväksi tai muuta tämän tyyppistä.

Se on valitettavaa, ja tämähän kertoo myös siitä, että vaikka näitä romahduksia on tapahtunut, Venäjän vallankumous ja Neuvostoliiton romahdus, niin koskaan ei oikeastaan käsitelty kriittisesti ja avoimesti sitä, mikä on tämä venäläinen suurvalta-ajattelu. Tavallaan se kolonialismi myös siihen liittyy, Siperian valtauksineen ja kaikkine muineen, että sitähän ei ole koskaan purettu, eikä myöskään sitä Neuvostoliiton aikaista terrorin aikaan ja mitä siellä on tapahtunut. Se on osa tätä ikään kuin hyvin vahvaa, hierarkkista ylhäältä johdettua ajatusmaailmaa, johon tavallisten ihmistenkin on tietysti, koulussa sitä kuullut läpi elämänsä ja nyt Putinin aikana televisio on erityisesti valjastettu tähän tehtävään. Koska oppositiomedioita on hyvin vähän, niin ne muut kanavat sitten on olleet vähissä. Mutta totta kai se on myös tarina, ikään kuin sellainen, käyttökelpoinen menneisyys, valitaan sieltä menneisyydestä ne isot teemat ja kertomukset jotka auttaa meitä nyt tässä hetkessä luomaan yhtenäisyyttä ja luottamusta johtajiin ja tulevaisuuteen. Otetaan nyt vaikka tämä toinen maailmansota. Suuri isänmaallinen sota, joka on ja pysyy merkkipaaluna, ja siitä ei voi mitään kriittistä sanoa. Se on ainakin se mikä pysyy, mitä Putin on täysin pidäkkeettä myös käyttänyt hyväksi tässä hyökätessään retorisesti Ukrainaa vastaan, puhuessaan natseista ja tavallaan ikään kuin käydään sitä samaa kamppailua uudelleen. Sehän on yksi tapa käyttää historiaa, että ei nähdä asioitten historiallisuutta, vaan ikään kuin käydään aina ja jatkuvasti sitä samaa kamppailua vastustajia, ikuista vihollista vastaan, ja sitä kautta oikeutetaan erilaisia toimia.

Mutta joo, se miten tavalliset ihmiset… Voiko puhua sitten tavallisista ihmisistä, jos ei tunne ja tiedä sitä valtavan maan erilaisia kerroksia, alueita ja… Moskova ja Pietari eivät vielä edusta koko Venäjää valitettavasti, koska tässä tapauksessa esimerkiksi niin Ukrainan sotaa varmaankin vastustetaan eniten juuri suurissa kaupungeissa, missä on nuorta väkeä paljon ja on korkeasti koulutettua väkeä. Siellä piireissähän se pako länteen on kaikkein suurinta, mutta sitten se suuri venäläisten joukko, jolla ei ole välttämättä muuta tietoa paitsi että nyt alkaa rintamaltakin varmasti tulla sitä tietoa mikä, minkälaista sota on niin… Epäilemättä on alttiimpi tälle. Koko ajan ollut tälle, vaikkapa television propagandalle ja hallituksen retoriikalle.

(Välimusiikki)

Riitta: Kun sillä on merkitystä mitä sanoja, kuvauksia ja termejä käytämme, niin kummasta sinun mielestäsi pitää puhua. Putinin sodasta vai Venäjän sodasta Ukrainassa?

Pertti: Kyllä tästäkin mieli aluksi puhua Putinin sodasta, mutta kun nyt nähdään että… Miten, tietenkin kun asiat menee, oli maa mikä tahansa, niin yleensä ihmiset kerääntyy sen johtajan ympärille vaikka se olisi kuin huono. Jos ei voida osoittaa suoraan, että hän on se syyllinen, mikä tässä tapauksessa ei ole varmaankaan valjennut kaikille venäläisille. Niin se on toisaalta myös ymmärrettävää. Eihän natsi-Saksa luhistunut siihen, että siellä pommitettiin asutuskeskuksia ja muita aivan totaalisesti hajalleen ja samoin Japani, paitsi sitten atomipommit. Siis ihan samanlaistahan käytöstä ihmisellä ylipäänsä on, että näin näin tuppaa vaan olemaan. Venäjän tapauksesta se on vielä ehkä enemmän jäljellä sitä uskoa siihen suureen, suureen kertomukseen, halua nähdä asiat parhain päin mahdollisimman pitkälle, että tavallaan sietokyky on aika suuri venäläisillä historiallista syistäkin johtuen. Arki on usein ollut monin paikoin niin ankara, että tavallaan on totuttu ja on lähimenneisyydessä jo paljon kokemusta ja tietoa, vaikkapa nyt se vaikea 90-luku Venäjällä, Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Monet sanoivat, että tämä on vielä paljon parempaa elämää kuin silloin, sodasta huolimatta.

Riitta:  Jos historioitsijana katsot tulevaisuuteen, niin miltä Venäjän tulevaisuus näyttää juuri nyt kun sota Ukrainassa edelleen jatkuu?

Pertti: Historioitsijalle, historian tutkimus antaa just sen näkökulman, että tulevaisuutta on aika mahdotonta ennustaa, mutta sitä menneisyyttä ei myöskään voi jättää huomiotta sitten kun lähdetään rakentamaan sitä uutta tulevaisuutta, tai pääsemään irti jostain nykytilanteesta. Monia vaihtoehtojahan tässä tietysti on, nämä on ollut tietysti paljon esillä, ennen kaikkea nyt politiikan tutkijoitten ja varsinaisten Venäjän tuntijoiden puheenvuoroissa, että näitä eri skenaariota on ollut kansainvälisessä keskustelussa paljonkin. Joko Putin kestää siihen asti että hän ei enää kykene presidentin tehtäviä hoitamaan, tai hänet syrjäytetään, jolloin tilalle nousee joku hänen lähipiiristään, mikään ei muutu sinänsä. Että ehkä sota päättyy jossain vaiheessa, ehkä joku toinen päättää sen sitten. Mutta sitten on tietysti sellaisia skenaarioita, että joku muu vallankeskittymä, esimerkiksi Venäjän armeija, katsoo että tässä ei ole mitään mieltä ja pyrki joko syrjäyttämään johtajan tai, joka tapauksessa pääsemään irti sodasta. Mitä se voisi olla, sitä on mahdotonta sanoa, että sekin vaatisi tiettyjä johtohenkilöitten syrjäyttämistä. Ja tietysti äärimmäisenä olisi se, että olot menee Venäjällä niin kurjaksi, tai sitten sodan vastustus alkaa nousta näitten ruumiskasojen myötä niin suureksi, että siellä alkaa tulla kieltäytymistä ja lakkoja ja muuta tämmöistä. Ehkä mielenosoituksiakin. Niin kuin on nähty, niin se on aika hidasta tie sitten. Ja tietysti kansainväliset pakotteet, sulut ja muu, muut sotarikosoikeus tutkinnot ja muut, niin kyllähän ne tässä niin kuin tietysti voi painaa jonkin verran, mutta… Mutta kuten nähty, niin ei ulkopuolisten, ulkopuolinen painostus nyt vielä ole sotaan kovin suuresti vaikuttaneet että, mutta ajan kanssa ehkä yllä.

(Välimusiikki)

Riitta: Seuraavaksi on vuorossa pikavalintatehtävä. Siinä on 10 vaihtoehtoparia, joista sinun tulee valita mieluisampi tai tärkeämpi.

Pertti: Mä pelkään että minä annan näihinkin vähän pitkiä vastauksia, mutta…

Riitta: No katsotaan, osallistua vai tarkkailla.

Pertti: Jos lähden tutkijan eetoksesta, niin me osallistutaan tarkkailemalla asioihin. Me tutkitaan asioita, pyritään tuottamaan niistä uutta tietoa, ja tavallaan annetaan mahdollisuuksia siihen päätökseen. Että miten tässä asiassa kannattaa edetä. Mutta henkilökohtaisesti olen, jos puhutaan ihan persoonasta, niin kyllä itse olen tarkkailija enemmän kuin sekaan syöksyjä. Saatan sitten, kun olen päätöksen tehnyt niin, olla erittäin aktiivisesti mukana, mutta minua ei helposti saa moniin asioihin mukaan. Mutta siis ylipäänsä, tavallaan se sopii tutkijalle. Että pitää tiettyä etäisyyttä. Mutta tietysti on, kaikilta löytyy ne rajat milloin kokee, että nyt on pakko lähtee osallistumaan. Ne on vaan erilaisia eri ihmisille.

Riitta: Venäjän keisari Aleksanteri ensimmäinen ja Ruotsin kruununprinssi Kaarle Juhana tapasivat Turussa 1812. Venäläisen Andrei Kovalchukin veistos Tapaaminen Turussa 1812 hankittiin nimenomaan venäläisten aloitteesta, Venäjän konsulaatin mutta myös Turun kaupungin yhteistilauksena 2012 Aurajokirantaan. Pitäisikö veistos säilyttää vai poistaa?

Pertti: Tähänkin voisi vastata että sekä että. Että jos se halutaan poistaa, niin sitä ei kannata hävittää, vaan laittaa esimerkiksi museoon. Laittaa siihen tietokertomus, että mihin tämä liittyy, tämä liittyy Putinin omaan imperiaaliseen politiikkaan, ja näitä keisarien patsaitahan perustettiin ympäri Venäjää joka puolelle tässä 2000… Nimenomaan taisi alkaa just 2012 se projekti, ja siinä yhteydessä sitten Turkuun myös tarjottiin pelkkää Aleksanterin patsaasta. Ja sitten se muuttui tällaiseksi, mikä se nyt on. Mutta että se kannattaisi kehystää, tuoda, kertoa tämä tarina ja jättää näkyviin museon esimerkiksi. Jos halutaan pois sieltä, mulla ei ole vahvaa kantaa siihen että… Nythän on ollut aika mielenkiintoista tämmöistä ukrainamielisten protestien näyttämönä tämä patsas, ja itse kävin ottaa alkuvuodesta kuvia näissä Ukrainan väreissä olevista hahmoista, joissa oli sitten keltaisia, sinisiä kukkia ja erilaisia, keltaisia, sinisiä nauhoja käsissään. Että mielenkiintoinen tapahtumapaikka.

Riitta: Synteettinen ääni vai luonnonääni?

Pertti: Nyt mennään tavallaan siihen oman harrastuksen ja sen piiriin, olen elektronista ääntä itse kuunnellut lapsesta lähtien ja nuoresta lähtien ryhtynyt myös tekemään musiikkia. Tavallaan se on mulle hyvin läheinen, mutta kyllä nykyään kuuntelen erittäin mieluusti luonnonääniä, sekä luonnossa että muutenkin.

Riitta: Kumpi kiehtoo enemmän, menneeseen vai tulevaisuuteen katsova nostalgia?

Pertti: Tulevaisuuteen katsova nostalgiaa nyt tarkoittaa sitä, että kaivataan tulevaksi jotakin sellaista mitä jo tiedetään ja koetaan. Että harva kaipaa nyt tuntematonta, vaan jotakin sellaista mihin on joku omakohtainen suhde. Ja tavallaan jos ajattelee, niin toki kaipaan niitä lapsuuden, nuoruuden ajatuksia siitä, minkälainen se tulevaisuus vuonna 2000 voisi olla. Ja tavallaan siinä tulee sellainen nostalginen fiilis, että siellä oli ikään kuin vaihtoehtoisia käsityksiä, hataria ajatuksia ja mielikuvia, tunteita siitä, millainen se tulevaisuus vois olla. Tietenkin sitä nyt lapsena, nuorena oli luottavainen ja optimistinen, että minkälainen maailma voisi parhaimmillaan olla. Että kyllä pitäydyn ehkä siinä enemmän tulevaisuuden nostalgiaan. Totta kai vahvasti on myös menneisyys, siinä on mukana aina myös vahvasti menneisyyden nostalgiaa mukana, jos ajattelen näin että nuoruudessa ikään kuin kaikki näytti valoisammalta ja paremmalta.

Riitta: Euroviisut. Ovatko ne yhdentymisen juhlaa vai ihanteiden kamppailua?

Pertti: Tämäkin oli meidän yhden teemanumeron otsikko, kun pari vuotta sitten tehtiin tämmöinen lähikuvalehden numero. Ne on sitä molempia, ja alun perinhän ne oli tarkoitettu tietysti yhdentymisen juhlaksi ja manifestaatioksi, mutta kun EU ja Eurooppa laajeni, ei pelkästään EU vaan sinne tuli mukaan muun muassa Israel ja Turkki ja taisi Marokkokin olla yhden kerran siellä mukana. Ja nyt on Australia, niin se on alkanut olla jotain muuta kun Euroopan yhdentymisen juhlaa. Siitä on tullut tietysti karnevaali monille eri ryhmittymille ja vähemmistöille, se on ihan selvää, että se on saanut uutta vauhtia. Mutta myös sitten Itä-Euroopasta, Keski-Euroopan uudet EU-maat esimerkiksi on pyrkinyt esittämään omaa identiteettiään ja monesta näkökulmasta, että se on se on sekä että.

Riitta: Helpot kysymykset jatkuvat. Onko utooppinen ajattelu sinulle mystiikkaa vai rationaalista?

Pertti: No tavallaan utooppinen ajattelu, siihen liittyy aina toivo. Se voi olla realistista tai epärealistista, mutta en ehkä mystiikaksi sitä sanoisi, että kyllä ihmiset tulevaisuuteen suhtautuu kuitenkin oman kokemusmaailmansa ja kokemustensa perusteella. Tekevät oletuksia, millaisia odotuksia heillä on tulevaisuutta kohtaan. Että kyllä se mun mielestä on rationaalista toimintaa se tulevaisuuden ajattelu, ja siinä mielessä utooppista, mutta totta kai siinä on tunne. Tunne myös saavuttaa jotakin ikään kuin sellaista, jota ei ole koskaan aikaisemmin koettu. Että siinä mielessä se on myös tunteiden ja arvojen asia, mutta en sanoisi että se mystiikkaa on. Että kyllä se nyt tähtää siihen, mitä täällä ihmisten maailmassa on mahdollista tehdä ja kuinka olla.

Riitta: Puhuva vai laulava kone?

Pertti: Tämä onkin vaikea, koska meidän tutkimusprojektissa tutkittiin molempia, ja tämmöistä elektronista, ihmisen puhetta ja laulua jäljittelevää ohjelmistoa, laitteistoja ja tavallaan sitä kulttuurista taustaa mitä siinä on ja historiaa. Mä en ole vielä vakuuttunut laulavista koneista, mutta puhuvat koneet on jo arkipäivää hyvin monessa ympäristössä. Niitä, niillä luetaan äänikirjoja ja niillä on eri verkkopalveluissa vaikka kuinka paljon erilaisia. Että siinä mielessä tämmöisen arkipäivän käyttöliittymänä niin palveluihin, niin ehkä se puhuva kone. Mieluummin kuuntelen ihmisten laulua kuin koneiden laulua.

Riitta: Jos tilaat ruokaa kotiin, haluatko että sen tuo pyöräilevä ihminen vai pieni laatikon kokoinen kuljetusrobotti?

Pertti: No ehkä mä siihen ihmiseen edelleenkin luotan. Että jos tulee jotain ongelmia, niin niitä voi ratkaista siinä saman tien, eikä vasta sitten seuraavana päivänä kun on joku asiakaspalvelija sitten paikalla.

Riitta: Kumpi on sinulle mieluisampaa, luennointi vai kirjoittaminen?

Pertti: Sanotaan että luennointi. Tykkään opetuksesta aika paljonkin, ja mitä en olisi ehkä uskonut urani alussa ollenkaan, kun väitöskirjaa tein. Tässä on kasvanut se puoli itsestä esiin ihan uudella tavalla viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, mutta toki kirjoittamisestakin tykkään sitten, kun se lähtee sujumaan. Se alku on aina todella vaikeaa.

Riitta: Kumpi on osuvampi sana, keinoäly vai tekoäly?

Pertti: No nämähän on samaa juurta tavallaan, että se on se keinotekoinen, siitä tulee sitten se keinoäly. Monesti nämä tekotyyppiset, niin nehän viittaa ihmisruumiiseen. Tekohampaat, tekokynnet, tekonivelet. Kaikki tämmöinen, mutta sitten meillä on toisaalta näitä keinojuttujakin, että ne on oikeastaan aika sama. Me projektissa puhuttiin lähinnä keinoälystä, koska se teko, en muista edes, mitkä perusteet meillä oli, mutta jotenkin se tuntui keinotekoiselta se teko, tai sitten se on vähän tämmöinen vähättelevä. Että tekojohdannaisiahan käytetään, tekopirteää ja kaikkia tämmöisiä. Että se on ikään kuin tämmöinen vähättelevä, tämä keino tuntuu jotenkin neutraalimmalta, mutta ei mulla ole vahvaa kantaa. Ehkä käytän sitä keinoa mieluummin.

(Välimusiikki)

Riitta: Siihen tapaaminen Turussa, 1812 liittyen, niin poimin vielä sen, mitä kirjoitit Turun Sanomissa kaupunkikuvasta poistetusta Leninin patsaasta keväällä 2022, kun Venäjän sota Ukrainassa oli jatkunut muutaman kuukauden. Jos diktaattorien kuvia halutaan pitää näkyvissä muualla kuin arvostetuilla juhlapaikoilla, ne voidaan sijoittaa historialliseen museoon. Tällaisessa ympäristössä niihin voitaisiin liittää enemmän tietoa teosten symboliikasta, kertomuksista, historiasta ja merkityksistä. Leninin patsas ja eräät muutkin Neuvostovallan lahjoittamat muistomerkit ovat jäänteitä suomettuneisuuden ajasta niin kuin tuossa jo vähän sanoitkin. Mutta mitäs sanot siitä, kun Helsingin yliopiston historian professori Henrik Meinander kirjoitti Helsingin Sanomien Vieraskynässä nyt syyskuussa, että itseään kunnioittava kansakunta ei siivoa historiaansa katukuvasta. Poistamalla Leninin rintakuvia ja häneen viittaavaa nimistöä ja muistolaattoja pyyhkäistään huomaamatta näkyviltä nämä raadolliset ulottuvuudet maamme historiasta.

Pertti: Tässä on taas sitten jokainen sukupolvi tekee sen oman historiansa. Me ei voida varmaan lukita tulevaisuuteen tulevien sukupolvien käsityksiä ja näkemyksiä. Tässä on tietysti kyse aika voimakkaasta reaktiosta suhteessa Venäjään, että jos tällä pyritään nyt jotakin kertomaan Venäjään päin niin… Se voi liittyä moniinkin asioihin, se voi liittyä just tähän Suomen Venäjä-kuvan muuttumiseen. Ja myös siihen, että ikään kuin mille puolelle asettaudutaan näissä konflikteissa, joihin Venäjä on itse aiheuttamien konfliktiensa vuoksi ajautunut. Siinä mielessä tämä on täysin ymmärrettävää, että en lähtisi nyt sitä tuomitsemaan noin jyrkin sanoin, etteikö me oltaisi itseämme kunnioittava kansakunta jos tämmöisiä päätöksiä tehdään. Että pikemminkin oltaisiin itseään kunnioittamaton kansakunta, jos me ulkoapäin saneltaisiin jotakin sellaisia patsaita, että nyt nämä on pakko saada tänne näkyville tai nyt on pakko viettää sen ja sen ulkomaisen henkilön tai johtajan syntymäpäivää tai vallankumouspäivää, jotka oli tietysti arkea silloin, sanotaan 70-luvulla, 80-luvun alkupuolella vielä.

(Välimusiikki)

Riitta: Mennään sitten podcastin toiseen isoon teemaan joka on se keino-, tai tekoäly ja siihen liittyvät monet ulottuvuudet. Mitä sanoisit chat GPT:stä, joka on tämän päivän todellisuutta joka työpaikalla ja kaikessa mahdollisessa. Millainen uhka ja millainen mahdollisuus se on meille?

Pertti: No, itse olen vasta pintapuolisesti tutustunut tähän ja siinä mielessä se on tietysti mielenkiintoinen, että tavallaan mitä odotuksia siihen hän- tai hänelle (naurahdus), sille asetetaan, keinoälylle. Tässä tapauksessa kyse on kielimallista, joka ei oikeasti hae tietoa, se ei ole hakukone ja se ei tiedä varsinaisesti mitään, vaan se ennustaa minkälaisia lauseita me halutaan nähdä ja kuulla. Eli se on täysin toisentyyppinen. Se on todellakin kielimalli, joka pyrkii vastaamaan sillä tavalla, kun asioihin pystytään vastaamaan, kysymyksiin vastaamaan. Mutta se ei välttämättä tuota oikeaa tietoa. Se saattaa keksiä olemattomia dokumentteja. Ja siinä mielessä sitä ei voi käyttää vielä tiedonhakuvälineenä, eikä se ole sellaiseen tarkoitettukaan. Mutta se mitä se voi tehdä sen kanssa jutustellessa, jos ajatellaan nimenomaan että se on chattikaveri. Niin senhän kanssa voi kokeilla erilaisia omia ideoitaan ja katsoa, mitä kaikkea se tuottaa vastaukseksi. Ja se voi tuottaa uusia mielenkiintoisia näkökulmia, joita itse ei olisi saattanut esittää. Se voi näyttää vaikka sellaisia synonyymeja sanoille, käsitteille ja asioille, joita meille ei ole tullut omaan mieleen. Miten ilmaista asioita eri tavalla tai se voi toimia kirjoittamisen apuna. Se voi tarkistaa meidän kielioppia, se voi tarkistaa meidän oikeinkirjoitusta, tällaisia asioita. Että se voi olla rajatuissa tehtävissä hyvinkin mielekäs. Mutta se että me lähdettäisiin hakemaan sieltä tietoa, niin siihen en uskaltaisi kyllä lähteä, että siihen on olemassa ihan erilaisia tekoäly ja sitten… Chat GPT voi olla kyllä sellainen, joka pystyy tuottamaan silloin kun ei tarvita luotettavaa tietoa, vaikkapa taiteellisessa ilmaisussa ja oivaltavassa ja visionäärisessä mielessä sitä voi käyttää myös luovan työn apuvälineenä aivan varmasti. Just sillai että syötät sinne oman tekstisi, ja saat sen eri lailla kirjoitettuna takaisin. Niin sehän auttaa siinä omassa ajatteluprosessissa ja kirjoitusprosessissa eteenpäin. Itse en ole tätä kokeillut, mutta jotkut tätä jo varmaan käyttää.

Riitta: Mennään sitten niihin puhuviin koneisiin, niin millaisia ne ovat?

Pertti: Puhuvilla koneilla tässä meidän Koneen Säätiön tutkimusprojektissa tarkoitettiin nimenomaan sellaisia laitteita, palveluita, ohjelmistoja, jotka pyrkivät viestimään ihmisen kanssa puheilla. Ja puheen ymmärtämisen kautta. Eli ne on sellaisia laitteita, jotka kuulee, ymmärtää puhetta, pystyy tulkitsemaan sitä ja tuottaa itse myös ihmisen ääntä. Ja tavallaan tässähän on, ihmiskunnan historiassa hyvin pitkä historia siihen, että rakennetaan ihmisen kaltaisia koneita. Että oikeastaan kaikki meidän koneet ja laitteet alkaen sitten siitä kivikirveestä lähtien on meidän kehon jatkeita, tavalla tai toisella. Me ulotutaan pitemmälle, voimakkaammin tai jotakin muuta, tai sitten on myöhemmin tullut sellaisia teknisiä sovelluksia, jotka korvaa jotain meidän puutteita, vaikkapa puuttuvaa sormea, käsiä tai jotakin elintä, keinonivel esimerkiksi tai tekohampaat tai silmälasit, kaikki nämä ovat tälläisiä, ikään kuin korvaamaan kehon jatkeita. Ja puhuva kone nyt sitten tietysti liittyy siihen, että ihminen on pyrkinyt myös aikaisemmin kuvittelemalla, mutta myös mekaanisesti rakentamalla tuottamaan erilaisia ihmisen toimintoja, älyllisiä toimintoja jäljitteleviä laitteita ja koneita. Näitähän oli 1700-luvun shakkikoneet ja tupakoivat nuket ja puhuvat nuket, näitä on tehty hyvin kauan jo, monta vuosisataa. Ja pikkuhiljaa tullut myös tämä ihmisen ääni sitten tämmöiseksi imitoinnin kohteeksi. 

[Synteettinen ääninäyte 32:59]

Pertti: Kun on ymmärretty tavallaan se, miten ihmisen ääni puhe ääni syntyy, keuhkojen, kurkunpään, äänihuulten, suun, nenän vaikutuksesta, mitä rooleja niillä on äänteiden muodostukseen niin sitä on opittu yhä tarkemmin jäljittelemään. Nyt ollaan tultu siihen, että kone pystyy tuottamaan synteettisesti ääntä, ja sitten siitä synteettisesti äänteitä ja puhetta, joka on erehdyttävästi jo monella kielellä, sitä ei pysty juurikaan erottamaan. Ehkä siitä sisällöstä pystyy erottamaan, mutta siitä ei äänestä itsestään.

Ja tavallaan tämä oli aika vähän tunnettu ja tutkittu tutkimusteema ja on vieläkin. Jos puhutaan tietotekniikasta, niin se visuaalisuus, tekstuaalisuus, ja sitten käyttöjärjestelmä näppäimistöön tai hiireen perustuvana tämmöinen graafinen käyttöjärjestelmä, ne on ollut tietysti ne meille tutut. Mutta pikkuhiljaa puhe on tullut mukaan, ja sitähän on ennakoitu ja ennustettiin jo, että se tulisi paljon aikaisemminkin. Tavallaan sitten kun tuli 80-luvulla graafiset käyttöliittymät ja muut, niin sen kehittäminen ei ollut ehkä niin, kehittyminen niin nopeaa, eikä se tekniikkakaan, koska se puheen tuottaminen, käsittely ja kuullun prosessointi koneelta, se vaatii aivan valtavia tehoja. Ja sellaisia koneita ei yksinkertaisesti ollut juuri saatavilla siihen aikaan, mutta kun nyt näitä tehoja on, niin se on tullut yhä selkeämmin erilaisiin verkkopalveluihin. Meillä on puhuvia vaakoja kassoilla ja on ollut puhuvia autoja, navigaattorit on puhuvia, meidän kännykät on puhuvia haluttaessa. Se on sitten eri asia, haluaako ihmiset käyttää näitä palveluita ja niin edelleen. Mikä niistä tekee mielenkiintoisen on se, että ihminen on pyrkinyt kautta historian rakentamaan itsensä kuvia. Tämä on yksi tapa tuottaa näitä ihmisen kaltaisia laitteita. Ne ei kaikki näytä ihmisiltä, mutta totta kai meillä on, esimerkiksi Japanissa on ihan oma kulttuurinsa, jossa pyritään rakentamaan mahdollisemman ihmisen kaltaisia myös fyysisesti, liikkeiltään, kasvoiltaan, ilmeiltään ja myös puheiltaan. Ihmisen kaltaisia laitteita, jotka voisi toimia asiakaspalvelussa, mediassa tai jossakin muualla ihan ihmisen korvikkeena kaikin tavoin. Että tavallaan on pitkä historia tälläkin, mutta puhe vaan tuli meillä sen takia, koska sitä on niin vähän tutkittu ja… Puhehan on tavallaan yksi näitä ihmislajin ihan keskeisimpiä, erottavia ominaisuuksia. Totta kai muillakin lajeilla on viestintää, mutta näin hienojakoista ja monimuotoista viestintävälinettä ei taida muilla lajeilla tällä planeetalla olla käytössä. Se on mahdollistanut meidän kulttuurin ja muistin ja kaiken tällaisen asian.

Riitta: Niin se on mielenkiintoista myös, miten me pyrimme inhimillistämään kaiken, vaikka tosiaan se robotti olisi kuljetuslaatikko, silti se jotenkin näyttää sympaattiselta. Hyvä ettei sitä tervehdi, kun liikennevaloissa sen vieressä odottaa valojen vaihtumista.

Pertti: Aivotutkija Katri Saarikivi kommentoi just tätä samaa kysymystä, niin hän lähti siitä, että meillähän on lajityypillisesti ominaisuutena se, että me pyritään havaitsemaan liikettä. Me pyritään havaitsemaan itsemme kaltaisia olentoja, että meidän näköjärjestelmä tai näkösysteemi on erikoistunut ihmisen kasvojen, muotojen ja liikkeiden havainnointiin. Sen takia meillä on, tulee sisäsyntyisesti helposti tarvetta, tämmöinen animistinen tarve olettaa, postuloida henki, persoona tai elämä elottomiin laitteisiin, tai elottomiin luonnonkappaleisiin. Tavallaan tämä heijastaa sitä, että meidän järjestelmä on ikään kuin valmis tähän. Me helposti aletaan antaa vaikka robotti-imureille nimiä tai muuta tälläistä. Totta kai meillä on sitten omat nukkekulttuuri esimerkiksi olemassa. Ja tapa suhtautua eläimeen, siinä on samanlaisia piirteitä. Totta kai eläimet on eläviä olentoja, tuntevia, kokevia, ja se on vielä totta kai pidemmälle, mutta helposti me ikään kuin oletetaan eläimillekin inhimillisiä ominaisuuksia, josta me ei varmasti tiedetä, että onko nyt sitten kyseessä sama asia kuin ihmisten kesken, jostain reaktiosta esimerkiksi.

Riitta: Miksi ihminen haluaa tehdä keinotekoisen ihmistä vastaavan, jonkin teknisen välineen, joka kuitenkin sitten, niin kuin olemme huomanneet voikin olla vaikeasti hallittava?

Pertti: Tässähän on ollut, siis koko tekniikkahan perustuu siihen, että me voitaisiin elää helpommin, mukavammin ja tehokkaammin ja kaikki ei tätä… En tiedä, onko tässä nyt loppujen lopuksi tarkoituksena, että meillä jokaisella olisi koneellinen kaksoisolento, joka voisi hoitaa ikävät rutiinit, ja me voitaisiin keskittyä sitten rannalla loikoiluun, kalastuksen tai musiikin kuunteluun. Tämähän on tosi, tavallaan osa sitä tekniikan historiaa myös ilman muuta. Että siinä on se erityispiirre tietysti, että on pyritty jo niin pitkään aina mahdollisuuksien mukaan, mahdollisimman ihmisen kaltaiseen lopputulokseen. Sehän tässä on mielenkiintoista, haluaako ihminen nyt luoda itsestään kuvan ollakseen ikään kuin täydellinen ihminen. Ei pelkästään apuväline tai uudenlaista niin kuin orjaluokkaa itselleen, vaan myös ikään kuin kuvan, jota vasten voi tarkastella omaa ihmisyyttään. Se on tässä meillä tutkimusprojektina just, että minkälaisia tälläisia ihmisen omakuvaan vaikuttavia ilmiöitä tässä on, että näitten kone- ja robottihahmojen, tietokoneitten, keinoälyjen kauttahan on kulttuurissa monesti peilattu ihmisen erityisiä ominaisuuksia. Niistä voidaan tehdä erityisen epäluuloisia, erityisen vihamielisiä, erityisen kieroja, erityisen tehokkaita tavalla tai toisella, jotka kuvastaa joitakin ihmisen puolia, joita me ehkä pidetään huonoina. Sitä kautta varsinkin 60-, 70-, 80-luvun elokuvissa näitä tietokone- ja robottihahmoja oli paljon, jotka oli jollain tavalla negatiivisia tai uhkaavia.

Sen jälkeen on tullut sitten 90-luvulla, 2000-, 2010-luvulla paljon semmoista kulttuurituotetta, jossa tavallaan ihmisen ja koneen kumppanuus tulee eri tavalla, tämmöisessä positiivisessa valossa esille. Ja on esimerkiksi Her-elokuva, jossa ihmisen koneen, tietokoneen käyttöjärjestelmä onkin tämmöinen tunteva, kokeva ja puhuva persoona, johon elokuvan päähenkilö lopulta rakastuu. Loppujen lopuksi selviääkin, että hän on yhtä aikaa tuhansien muittenkin käyttäjien, persoona ja samanlainen tunteiden kohde, että se on aika hurja elokuva tämä Her. On tultu erilaisiin kysymyksiin nyt, että mitä tämä kertoo ihmisestä tämä halu rakentaa tällaisia laitteita ja tällaisia järjestelmiä, niin se on erittäin mielenkiintoinen kysymys. Siihen me pystytään humanisteina sanomaan myös jotakin. Ollaan me sitten historiantutkijoita, viestinnän tutkijoita tai taiteen kulttuuritutkijoita.

(Välimusiikki)

Riitta: Jos ajattelet omaa tutkijan työtäsi, toisaalta taiteellista työtä, niin mihin haluat vaikuttaa yhteiskunnallisessa keskustelussa?

Pertti: Kyllä se sama peruseetos edelleenkin tutkijana on se, että me pyritään tuottamaan tietoa ja ymmärrystä sekä tästä nykyisestä maailmasta, että siitä mitä on ollut aikasemmin. Ja mikä näitten suhde on keskenään. Että historioitsijana ilman muuta siihen, että tavallaan tiedon ja ymmärryksen lisääminen. Että me myös suhtaudutaan menneisyyteen sillä tavalla reilusti ja tasapuolisesti. Nythän näkee paljon sellaista kulttuuria missä ikään kuin nykypäivän arvoista käsin lähdetään tuomitsemaan satoja vuosia eläneitä ihmisiä. Voihan sen tehdä, mutta tavallaan siinä pitäisi myös muistaa se, että ne ihmiset on toimineet siinä omana aikanaan, omien rajoitustensa ja omien elinehtojensa varassa. Onko siitä kauheasti hyötyä, me voitaisiin yhtä hyvin katsoa enemmän tätä, mitä itse tehdään nykyään, ja lähteä siltä pohjalta sitten näitä keskusteluja käymään. Ja menneisyyden ja historian hyväksikäyttö, se on myös tietysti semmoinen mikä huolestuttaa, tavallaan nykyajan poliittisia päämääriä ajetaan sitten jollakin, joko vääristyneillä tai yksipuolisilla historiakertomuksilla. Pyritään niitä sitten käyttämään, että tavallaan tämmöisen historian käytön avaaminen, tekeminen näkyväksi ja kriittinen seuraaminen niin… Se on yksi tehtävä, mä olen ollut Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksessä, jossa nyt on viisi, kuusi vuotta tehty tätä työtä ja pyritty historiadialogeihin näitten historiakertomusten ja historian käytön avaamiseen sitten ihan oikeissa konflikteissa, vaikkapa nyt sitten koskien Ukrainan ja Venäjän välistä, välisiä historiakiistoja jotka oli jo olemassa ennen Krimin hyökkäystä tai Krimin valloitusta.

(Välimusiikki)

Riitta: Humanisti vastaa -podcastin edellisessä jaksossa digitaalisen kulttuurin professori Jaakko Suominen lähetti sinulle kysymyksen.

Jaakko: Millainen tai mikä ääni on sinulle nostalginen ja miksi?

Pertti: Mulla tuli parikin vaihtoehtoa mieleen. Onkohan se turkulaisen Teleste-yhtiön koulujen äänijärjestelmät, joissa oli ainakin 70-luvulla, 80-luvulla aina se sama melodia, joka kertoo välitunnin alkaneen tai päättyneen. Sil tulee suoraan semmoinen affektiivinen reaktio itselle, sellainen fiilis, että nyt olen jossakin ihan muualla kuin missä olen. Että olen siellä koulun pihalla. Siitä tulee mieleen koulun keittolan lounasruoan tuoksu ja kaikkea muuta tällaista, ja ne äänet, muut siinä ympärillä. Että se on, voisi sanoa tämmöinen affektiivinen, suoraan vaikuttaa, ilman, että ehdin edes ajatella sitä varsinaisesti. Että se on semmoinen itselle nostalginen. Niitä kuulee silloin tällöin vielä jostain, se pysähdyttää kyllä heti se sama melodia, mikä on ympäri Suomea kaikuna. Se on tietty sukupolvikokemus.

Sitten toinen tulee tästä tekniikasta, ehkä se että olen kasettikulttuurin ajan lapsi, 70-luvun puolivälistä lähtien ja se kesti ehkä sinne 80-luvun puoliväliin asti. Eli niitä keskeisiä ja tärkeitä vuosia kuuntelin musiikkia kasetilla, se kasetin kelausääni ja ne naksahdukset, kun kasetti on loppunut ja alkanut, niin ne on nostalgisia ääniä.

Riitta: Millaisen kysymyksen lähetät seuraavan podcastin vieraalle? Hän on saksan kielen professori Minna Maijala.

Pertti: Mua on kiinnostanut, ruvennut kiinnostamaan suomen kieli ja sukukielet ja myös murteet aika paljon. Se on vähän liittynyt tähän meidän tutkimusprojektiinkin, koska täällä Turun yliopistossa, nimenomaan kielitieteessä, fonetiikassa, tuotettiin, rakennettiin ja kehitettiin näitä puhuvia koneita ihan foneetikkojen, kielentutkijoitten tarpeisiin. Kuulemma Kalevi Wiik aikanaan oli itse aikamoinen kielikone ja hän pystyi puheesta muutamasta lauseesta kertomaan paitsi murrealueen, myös jopa kylän, mistä kyseinen puhuja on, ja aika usein osui oikeeseen. Mutta niillähän testattiin myös sitä, mitä ne vokaalit esimerkiksi eri Suomen raja-alueilla ääntyi ja mitkä ne rajat on. Mutta mulla tuli mieleen tässä Saksan tapauksessa, että mikä olisi sellainen tai onko sellaista Saksan murretta tai puhetapaa, joka tekee sinuun erityisen vaikutuksen ja joka vaikuttaa tunnetilaan tai kokemukseen jotenkin erityisen elämyksellisesti. Jos semmoista on, niin mikä se on ja mistä se mahtaa johtua?

Riitta: Tällainen kysymys menee sitten Minna Maijalalle vastattavaksi. Tähän loppuun vielä yksi teemapäivään liittyvä kysymys, joka on nyt ehkä ihan erityinen. Holokaustin kansainvälistä muistopäivää vietetään 27. tammikuuta. Miksi on mielestäsi merkittävää, että myös Suomi ryhtyy virallisesti viettämään tätä päivää?

Pertti: Se on ilman muuta sellainen historiallinen tapahtuma, joka ylittää monet rajat, mitä teollisen mittakaavan väkivallassa on ihmiskunnan historiassa koettu, että siinä mielessä se on täysin poikkeuksellinen. Sehän tietysti nyt muistuttaa kaikista kansanmurhista, ei pelkästään holokaustista, että siinä mielessä se on ihan hyvä ja tärkeä muistopäivä kyllä varmasti.

Riitta: Humanisti vastaa -podcastin vieraana on ollut yleisen historian dosentti ja Turun yliopiston yliopisto-opettaja Pertti Grönholm, kiitoksia.

Pertti: Kiitos.

(Loppumusiikki)

Humanisti Vastaa. Osa 8. Mitä on eettinen kieltenopetus ja rakentava metsäkeskustelu, Minna Maijala?

Äänitteen kesto: 39 min

Litterointimerkinnät

Riitta Monto: Haastattelija
Minna Maijala: Vastaaja
Pertti Grönholm: Kysymyksen esittäjä

(alkumusiikki)

Riitta Monto: Humanisti vastaa –podcastin vieraana on Turun yliopiston kielten oppimisen ja opettamisen professori Minna Maijala. Kielitaito on suomalaisille erittäin tärkeää ja arvokasta. Minkälaisena sinä pitäisit saksan kielen asemaa meillä Suomessa?

Minna Maijala: Se on jännittävää, että meillä kun on kyse näistä suurista eurooppalaisista kielistä, saksa ja ranska, niin meidän yhteiskunnallisissa keskusteluissa näistä puhutaan pieninä kielinä. Jota pidän vähän erikoisena tapana puhua isoista eurooppalaisista kielistä. Saksan kielen asema, tietysti minä ajattelen, että voisi olla kyllä parempikin. Tietysti me saksanopettajat tehdään paljon töitä, meidän työnkuvaan kuuluu paljon myös markkinointi. Eli meidän täytyy koko ajan vähän markkinoida näitä kieliä. Toivoisinkin, että päättäjät tekisivät jotakin vähän helpottaakseen tätä meidän urakkaa. Jos ajatellaan saksan kieltä, ehkä ne kulta-ajat silloin oli, kun minäkin olin koulussa, niin aika moni opiskeli silloin saksaa vieraana kielenä. Itsekin sitä tosiaan opiskelin lukiossa. Ehkä se 80-luku oli vieraiden kielten oppimisen kulta-aikaa, jos ajatellaan sitä, että pienilläkin paikkakunnilla, vaikka minäkin olen hyvin pieneltä paikkakunnalta kotoisin, oli mahdollista opiskella vieraana kielenä sekä saksaa että ranskaa.

(välimusiikki)

Riitta Monto: Millaista ja mitä on eettisesti kestävä kieltenopetus?

Minna Maijala: Tämä on todella mielenkiintoinen, meidän yhteiskunnan kannalta hyvin haastava kysymys. Yhdistyneiden kansakuntien Agenda 2030 -tavoiteohjelman mukainen kestävyyskasvatus huomioidaan nykyään useiden maiden opetussuunnitelmissa. Myös meillä Suomessa. Esimerkiksi lukion vieraiden kielten laaja-alaisen osaamisen kuvauksessa korostetaan eettisyyden ja ympäristöosaamisen merkitystä. Peruskoulun opetussuunnitelmaan on puolestaan kirjattu laaja-alainen osaaminen, joka painottuu useiden sisältöjensä puolesta kieliaineiden osaamisalueille, eli ilmaisu- ja vuorovaikutustaitoihin, hyvinvointiosaamiseen, kulttuuriseen osaamiseen ja monilukutaitoon. Osana laaja-alaista kestävän kehityksen kasvatusta myös kieltenopetuksen tehtävänä on ohjata oppijoita eettiseen ja vastuulliseen toimintaan kestävän tulevaisuuden mahdollistamiseksi. Ja jos ajatellaan tätä, että miten tähän sitten päästään. YK:n tavoiteohjelmassa kestävä kehitys jaetaan ekologiseen, kulttuuriseen, sosiaaliseen ja taloudelliseen ulottuvuuteen. Nämä ulottuvuudet linkittyvät toisiinsa, niitä ei ole aina helppo erottaa toisistaan. Kulttuurinen ja sosiaalinen ulottuvuus ovat luontaisesti kieltenopetuksen ydinalueita. Kulttuuriseen ulottuvuuteen sisältyy esimerkiksi kansainvälisyys tai kielellinen ja kulttuurinen moninaisuus. Sosiaalisen ulottuvuuden piiriin taas kuuluu esimerkiksi demokratiataitojen harjoittelu vuorovaikutuksessa muiden kanssa käyttämällä kieltä tai kieliä. Jos ajatellaan kieltenopetusta, niin demokratiataitojen harjoittelu on jo pitkään kuulunut meidän kieltenopetuksen tavoitteisiin. Siten se on yksi kieltenopetuksen keskeisimmistä työkaluista kestävyysaiheiden käsittelyssä. Jos ajatellaan sitä, että miten me voidaan kestävyyskasvatusta taas toteuttaa kieltenopetuksessa, niin meillä on ollut jo tähän pitkään olemassa työkaluja. Kieltenopetuksessa kestävyyskasvatusta voidaan toteuttaa esimerkiksi ryhmätöiden, keskustelujen, projektityöskentelyn sekä erilaisten roolileikkien ja simulaatioiden avulla. Niin kun sanoin äsken, niin nämä työtavat ovat jo pitkään olleet kieltenopettajien työkalupakissa. Mutta sitten jos me mietitään kielten opetusta ihan laajemmin, pitää muistaa, että kieltenopetuksessa voi oppijoiden kanssa yhdessä pohtia ekologisiakin kysymyksiä. Kuten esimerkiksi millaista on vastuullinen matkailu tai miten omilla valinnoillaan voi vaikuttaa ympäristönsuojeluun. Ja jos ajatellaan meidän humanistista tiedekuntaa, niin meillä kieli- ja käännöstieteiden laitoksella on käynnissä monta innovatiivista tulevaisuuteen suuntautunutta kielen oppimiseen liittyvää tutkimushanketta. Omassa Koneen Säätiön rahoittamassa Eettisesti kestävä kieltenopetus -hankkeessa meillä on tavoitteena selvittää, miten kestävä kehitys ja kieltenopetus linkittyvät toisiinsa. Meidän tutkimustulosten mukaan esimerkiksi tulevat kieltenopettajat tiedostavat tarpeen yhdistää kestävän kehityksen teemoja, mutta he kokevat samalla, että heidän tietonsa ja taitonsa eivät riitä siihen. Eli tarvetta on sille, miten kieltenopettaja voi ohjata tunnistamaan kestävän kehityksen tematiikkaa omassa opetuksessa. Tämä on yksi iso haaste esimerkiksi meidän opettajankoulutukselle.

Riitta Monto: Näihin kaikkiin teemoihin sukelletaan tänään Humanisti vastaa –podcastissa. Olet siis väitellyt filosofian tohtoriksi Jyväskylän yliopistossa, sinulle läheinen kieli on nimenomaan saksa, olet kasvatustieteen tohtori Turun yliopistosta, vieraiden kielten didaktiikan dosentti Turun yliopistossa. Ja niin kuin sanoit jo tuosta Koneen Säätiön rahoittamasta eettisesti kestävästä kieltenopetuksen tutkimuksesta, niin erittäin mielenkiintoinen on rahoitus, jonka samaiselta Koneen Säätiöltä juuri saitte tutkimusryhmälle Metsäsanoista metsätekoihin. Puhutaan tästäkin vielä tänään lisää. Sitten olet myös Kulttuurikampus Turku -koulutustyöryhmän puheenjohtaja. Eli monenlaisessa mukana. Minä olen työelämäprofessori humanistisesta tiedekunnasta Turun yliopistosta, toimittaja Riitta Monto.

Jos nyt heti tartutaan moderniin kieltenopetukseen, mitä vähän tuli tuossa kyllä sinun ensimmäisessä vastauksessa jo, niin ihan se peruskysymys: Miten Suomessa taataan monipuolinen kielitaito?

Minna Maijala: Monipuolisen kielitaidon takaaminen on meidän kaikkien vastuulla. Se on koko yhteiskunnan vastuulla. Se vaatii ponnisteluja meiltä kaikilta, ei pelkästään meiltä kieltenopettajilta ja oppijoilta. Suomessa kielen oppimisen tutkijat ovat jo pitkään olleet huolissaan kielivarannon kapenemisesta. Ja ihan syystä. Nuoret haluavat oppia kieliä. Tämän vahvisti esimerkiksi kollegani ranskan yliopistonlehtori Outi Veivon ja Jyväskylän yliopistossa vaikuttavien kollegojen Katja Mäntylän, Karoliina Inhan ja Jaana Toomarin toteuttama kyselytutkimus. Heidän tutkimuksensa tulosten mukaan nuoret suhtautuvat myönteisesti monipuolisen kielitaidon kehittämiseen. He halusivat oppia kieliä. Erityisesti siksi, että he haluavat kommunikoida erikielisten ihmisten kanssa. Nuoret tiedostavat, että monipuolista kielitaitoa tarvitaan tulevaisuuden työelämässä. He siis haluavat oppia kieliä, mutta meidän koulutusjärjestelmä ja kielipoliittiset päätökset eivät aina välttämättä tätä tue. Jos ajatellaan monipuolisen kielitaidon kehittymistä, niin pitää muistaa, että hyvä kielitaito ei kehity hetkessä, vaan siihen vaaditaan vuosien sinnikästä työskentelyä. Monipuoliset kielivalinnat jo peruskoulussa kantavat pitkälle ja antavat vankan pohjan opiskelussa ja työelämässä pärjäämiselle. Samalla kun mietitään kielten oppimista, pitää muistaa sekin, että kun on oppinut yhden vieraan kielen, seuraavan osaaminen on jo helpompaa. Jos mietitään sitä monikielistä minun unelmieni Suomea, niin siellä pitäisi monipuolisen kielitaidon saavuttamisen olla mahdollista kaikille asuinpaikasta ja taustasta riippumatta. Kielten oppiminen antaa välineitä kohdata yhteiskunnassa moninaisuutta, monikielisyyttä, moniarvoisuutta. Monipuolisella kielitaidolla on tärkeä rooli, kun rakennetaan demokraattista ja tasa-arvoista yhteiskuntaa ja koulutusta. Poliittisilla päätöksillä on tässä tärkeä merkitys. Yhteiskunnassa pitäisi tehdä päätöksiä monipuolisen kielitaidon hyväksi. Tarvetta on myös valtakunnalliselle kielistrategialle. Eli jos tiivistän, niin monikielinen maailma tarvitsee monen kielen osaajia. Monipuolinen kielitaito avaa ovia erikielisten ihmisten ymmärtämiseen. Se ei siis ole pelkästään tärkeä kaupankäynnin, vaan myös laajasti ajateltuna rauhan kannalta.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Jos Turun yliopiston näkökulmasta tietynlaiselta aitiopaikalta kieliin katsoo, niin mikä eniten uhkaa sitä kielitaitoa, sitä laajaa kielivarantoa?

Minna Maijala: Ehkä juuri ne mahdollisuudet, mitä nuorille annetaan. Eli tarkoitan tässä sitä, että jos valitsee jonkun valinnaisen kielen, niin nuorilla pitäisi olla mahdollisuutta opiskella sitä. Nyt on tällä hetkellä esimerkiksi, että ryhmäkoot kouluissa ovat aika isoja, niin saattaa olla sitten että kielten ryhmiä ei perusteta. Eli joku valinnainen kieli, joka olisi monelle nuorelle tärkeä työelämässä, jää siten valitsematta ja se kielipolku katkeaa siihen. Myös nämä kielipolkujen katkeamiset, eli pitäisi mahdollistaa sen jatkuvuus. Eli jos on esimerkiksi aloittanut alakoulussa jonkun vieraan kielen joka ei ole englanti, niin pitäisi mahdollistaa, että se kielipolku voisi nuoren elämässä jatkua.

Riitta Monto: Koulutuksessa ja yliopiston teksteissä löysin sellaisenkin termin kuin kulttuuritietoinen vieraan kielen oppiminen. Avaa vähän, mitä tarkoittaa kulttuuritietoinen vieraan kielen oppiminen?

Minna Maijala: Nyt tämä on taas hyvin [naurahtaa] monisyinen kysymys ja minun lempilapsiani. Mutta jos ajatellaan tätä kulttuuritietoista kielen oppimista, se tarkoittaa tietoisuutta itsestä kielen tai kielten käyttäjänä ja ymmärrystä kielten ja kulttuurien moninaisuudesta. Kulttuuritietoisessa vieraan kielen oppimisessa otetaan huomioon kielen ja kulttuurin välinen yhteys. Mutta samalla kulttuuritietoisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitää tietää faktoja muista kulttuureista, vaan ymmärrystä siitä, että kulttuurien välillä on samankaltaisuuksia ja eroja. Tavoitteena on oppia käyttämään kieltä sosiaalisesti kulloiseenkin tilanteeseen sopivalla tavalla eikä vain kieliopillisesti oikein. Eli sen tavoitteena on kehittää taitoja ja strategioita, kuinka olla kanssakäymisissä muiden kanssa, ymmärtää muita. Sen keskiössä ovat kulttuurinen moninaisuus, pohdinta, kansallisrajojen ylittäminen sekä yksilön ja ympäristön vuorovaikutus. Itse olen tutkinut kulttuuritietoista kielten oppimista ja havainnut, että reflektiiviset työtavat, kuten esimerkiksi pohdiskelevat keskustelut, jäävät opiskelijoiden mieliin ehkä paremmin kuin kielioppisäännöt ja saavat heidät myöskin ajattelemaan.

Riitta Monto: Jos opiskelija tai koululainen pohtii jotain asiaa, niin silloin jää muistiin paremmin asioita kuin se, että ikään kuin omaksuu mutta ei välttämättä kuitenkaan paina mieleen.

Minna Maijala: Joo, muistan itse yhden tilanteen omasta saksanopetuksestani ja meillä oli silloin aiheena saksantunnilla koulujärjestelmä Suomessa ja Saksassa. Mulla oli silloin vieraina saksankielisiä vaihto-opiskelijoita ja me yhdessä sitten suomenkielisten opiskelijoiden kanssa kävimme Saksan ja Suomen koulujärjestelmän eroja ja samankaltaisuuksia läpi. Keskustelimme muun muassa siitä, miten Saksassa saattaa oppilaan etunimi vaikuttaa siihen, mihin kouluun opettaja tai vanhemmat hänet ohjaavat. Eli tämä herätti esimerkiksi meissä suomenkielisissä opiskelijoissa hyvin vahvasti sellaisen käsityksen, että he kokivat sen, että se ei ole sosiaalisesti tasa-arvoista. Ja huomasin sitten, kun sen kurssin jälkeen kysyin opiskelijoilta palautteessa, että mikä kulttuuriin liittyvä seikka jäi sinun mieleesi tältä kurssilta, niin se oli nimenomaan tämä keskustelu siitä koulujärjestelmästä. Eli ne keskustelut, pohdiskelut tuntuvat jäävän aika hyvin mieleen.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Kieli- ja käännöstieteiden laitoksen ”Kieli on avain - koska maailma pyörii kielillä!” -webinaarisarja palkittiin juuri tänä vuonna Turun yliopiston Vuoden kielitekona, niin voiko tästä päätellä, että kieltenopetus on melkoinen muutosvoima? Ja jos se on muutosvoima, niin millainen?

Minna Maijala: Joo ja olen todella iloinen meidän kieli- ja käännöstieteiden laitoksen puolesta, että me saimme tämän Vuoden kieliteko -palkinnon Turun yliopistossa. Onnittelut tästä erityisesti kollegoille, jotka ovat tämän laittaneet käyntiin. Itse olen sitten vieraana myöhemmin syksyllä tässä samaisessa webinaarissa. Mutta kun kysyit siitä, että millainen muutosvoima on kieltenopetus, niin tämä on hyvin mielenkiintoinen asia, jos tätä tarkastelee esimerkiksi pidemmällä ajanjaksolla. Viime vuosikymmenten aikana kieltenopetuksessa painotukset ovat muuttuneet. Eli nykyään, ja ehkä aikaisemminkin jo, kielten oppimisessa korostuu vuorovaikutus ja luovuus minun mielestäni nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kieltenopetuksen tutkimuskirjallisuudessa puhutaan postmodernista ajasta tai ekologisesta näkökulmasta, jonka mukaan fyysiset, sosiaaliset ja muut ympäristössä vaikuttavat tekijät muovaavat vuorovaikutusta. Kielten oppimista ei siis voi erottaa kontekstista ja siinä vaikuttavista muuttuvista tekijöistä, joihin ympäröivä yhteiskunta kuuluu. Eli sillä, miten kieltä käytetään yhteiskunnallisessa keskustelussa ja meidän jokaisen arjessa, sillä on merkitystä. Kaikki opettajat ovat muutosvoimia, myös me kieltenopettajat.

Riitta Monto: Päivän sana on kaikessa ”kestävä kehitys”, niin millä tavoin se liittyy kieltenopetukseen? Tuossa alussa jo sitä kuvasitkin hiukan, mutta jos pureudutaan siihen vielä lisää, niin millä tavoin käytännössä?

Minna Maijala: Meillä on ollut nyt meidän tutkimuksen kohteena minun tutkimushankkeessa se, että miten sitä voitaisiin käytännössä liittää kieltenopetukseen. Tässä me ollaan havaittu, että tässä on kaksi tasoa. Eli meillä on tietysti se, että me voidaan opettajina ohjata esimerkiksi sisällöillä sitä, miten sitä huomioidaan opetuksessa. Toinen taso on taas menetelmät, millaisia opetusmenetelmiä me käytämme. Tällä hetkellä esimerkiksi meidän hankkeessa me olemme kehittämässä pedagogisia ratkaisuja, miten kieltenopetuksessa voitaisiin huomioida kestävää kehitystä. Me ollaan sinne tehty erilaisia tehtäviä, miten esimerkiksi kulttuurinen dimensio, miten siinä voitaisiin edistää kestävää kehitystä. Tai sosiaalinen dimensio. Tai sitten miten esimerkiksi luontoon liittyviä aiheita voidaan tuoda myös kielten tunneille. Yksi tietysti on sitten, jos ajatellaan, niin oppikirjat ohjaavat hyvin paljon kieltenopetusta, että miten esimerkiksi oppikirjoihin saataisiin lisää sellaisia sisältöjä, jotka tukevat kestävän kehityksen käsittelyä kieltenopetuksessa. Ja sitten just nämä menetelmät, jos ajatellaan, niin miten saada kieltenopetukseen, että meillä olisi monipuolisia tehtäviä, me käyttäisimme esimerkiksi projektityöskentelyä siinä tai keskusteluja. Tai myöskin sitten sitä, että miten opiskelijat itse havainnoivat ympäristöä, tuovat esimerkiksi ympäristössä näkyvää monikielisyyttä. He pystyvät itse tekemään miniprojekteja myöskin. Eli opettajan ei tarvitse aina antaa kaikkea valmiina, vaan oppijat voivat myös itse löytää paljon kestävään kehitykseen liittyviä elementtejä omasta ympäristöstään.

Riitta Monto: Voisitko vielä avata hiukan sitä, mitä tarkoitit sillä kulttuurisella tai sosiaalisella dimensiolla?

Minna Maijala: Jos ajatellaan sitä, että miten kieltenopetuksessa voidaan tuoda kulttuurista dimensiota, niin voisi olla esimerkiksi roolileikit tai simulaatiot. Voidaan kuvitella, että olen esimerkiksi joku toisen kulttuurin edustaja, miten koen elämäni Suomessa. Eli vähän niin kuin kääntää sitä tilannetta toistepäin. Ja sitten sosiaalinen ulottuvuus, siihen kuuluu just tämä demokratiataitojen harjoittelu. Siihen taas liittyy hyvin vahvasti vuorovaikutus, eli se, miten me kohtaamme toisiamme arjessa. Eli pienilläkin asioilla on iso merkitys esimerkiksi siinä, että me tervehdimme toisiamme, kun me kohtaamme. Tai sitten se, että huomioimme toisen, me voidaan tehdä se myös pienillä kielellisillä keinoilla. Ja tämmöstä, mitä nyt olen itse ajatellut, niin toisen kunnioittamista, toisen huomioon ottamista, et sitä voidaan myöskin harjoitella kieltenopetuksessa. Ja sitten sosiaaliseen dimensioon tietysti kuuluu tasa-arvo. Eli kaikilla pitäisi olla samat mahdollisuudet osallistua keskusteluun. Miten me huomioimme toisen ja otamme hänet mukaan siihen.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Humanisti vastaa -podcastissa on myös erittäin suosittu 10 pikakysymyksen kohta, jossa aina tarjoan kaksi vaihtoehtoa, joista sinun pitäisi valita itsellesi mieluisampi tai jotenkin läheisempi. Oletko valmis?

Minna Maijala: Olen. Jännittää.

Riitta Monto: Osallistua vai tarkkailla?

Minna Maijala: Osallistua.

Riitta Monto: Saksa, samanmielinen vai erimielinen kumppani?

Minna Maijala: Samanmielinen.

Riitta Monto: Tehokkaampi opettaja tulevaisuuden koulussa, onko se sosiaalinen robotti vai ihminen?

Minna Maijala: Ihminen. Mutta tähän haluaisin sanoa, vähän tarttua tuohon tehokkaampaan. Koska ehkä robotti on tehokkaampi, koska se jaksaa väsymättä toistaa sanoja. Mutta ihminen on ehkä parempi, koska ihmisen kanssa voi oppia ja harjoitella sitä vuorovaikutusta.

Riitta Monto: Saksalais-itävaltalainen draamasarja Babylon Berlin vai brittisarja Downton Abbey?

Minna Maijala: Downton Abbey.

Riitta Monto: Kumpaa suosittelisit luettavaksi saksankielentaitoiselle – Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset suomennoksena vai ihan alkuperäiskielellä saksaksi?

Minna Maijala: Suomeksi.

Riitta Monto: Hallinto vai opetus?

Minna Maijala: Opetus.

Riitta Monto: Sanat vai teot?

Minna Maijala: Teot.

Riitta Monto: Kielitiede vai kasvatustiede?

Minna Maijala: Nyt mä en osaa valita. Sekä että.

Riitta Monto: Entä sitten rentoudutko mieluummin kulttuurin parissa vai vaikkapa kävelylenkillä metsässä?

Minna Maijala: Metsässä.

Riitta Monto: Metsäteollisuus, onko se ympäristön pilaaja vai vastuullinen tuottaja?

Minna Maijala: Tämä on tosi tosi paha ja mä en halua ketään dissata tässä. Haluan, että metsäteollisuus voisi olla vastuullinen toimija tulevaisuudessa.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Mennään sitten siihen mielenkiintoisen teemaan, johon tuossa pikavalintakysymysten lopussa vähän viittasin, metsään. Metsäsanoista metsätekoihin on teidän uusi tutkimuksenne. Koneen Säätiön rahoitus, yli 200 000 euroa, kohdennettiin tälle tutkimukselle, jossa ollaan rakentamassa tulevaisuuden metsäkeskustelua kielitieteen, kirjallisuuden ja taideviestinnän avulla. Mistä tässä on tarkemmin kysymys?

Minna Maijala: Tässä on kyse siitä, että me tutkimme sitä, miten metsästä keskustellaan. Tavoitteena on se, että kun me analysoimme metsäkeskusteluja, niin saisimme sieltä työkaluja, miten metsästä voidaan käydä rakentavaa keskustelua sillä tavalla, että meillä pitäisi kaikilla olla se sama agenda, eli haluamme pelastaa Suomen metsät. Mutta se, miten me voimme rakentaa metsäkeskustelua, joka on vastuullista. Ja miten ylipäätään ottaa selville sitä, miten sekä kyselytutkimuksilla että myöskin sitten laajalla korpusanalyysillä, että miten Suomen metsistä keskustellaan. Olen itse Pohjois-Pohjanmaalta kotoisin ja olen vähän niin kuin metsästä kotoisin. Eli metsä on minulle hyvin tärkeä aihe siinä mielessä, että haluan itsekin, että meillä on tulevaisuudessa näitä metsiä vielä jäljellä. Ja myöskin sellaisia metsiä, jotka ovat vanhoja metsiä, missä kaikilla, sekä eläimillä, kasveilla, että ihmisillä on hyvä olla. Tässä meidän hankkeessa monien eri aineistojen avulla me lähdetään tätä sitten tarkastelemaan ja tutkimaan. Tavoitteena on, että me saisimme jonkun näköisen oppaan aikaiseksi, miten metsistä voisi keskustella rakentavasti.

Riitta Monto: Niin, sanoilla on suuri voima muuttaa asioita, te toteatte myös tässä tutkimuksen kuvauksessa. Tähän liittyi pikakysymysten provosoiva kysymys siitä, että miten metsäteollisuudesta puhutaan. Mehän puhumme hyvin ristiriitaisesti tai vastakkaisuutta korostaen. Ja niin kuin sanoit itse, että et halua lähteä tällaista ristiriitaa kärjistämään vaan miettiä, että millä sanoilla puhutaan. Kun tämä on erittäin ajassa oleva aihe ja kuitenkaan tutkimusryhmät eivät tuosta vain synny, niin millä tavoin syntyi tämä hanke?

Minna Maijala: Tämä hanke on syntynyt vähän samalla tavalla kuin ehkä toi mun Eettisesti kestävä kieltenopetus -hanke. Eli se syntyy ajatuksesta, ideasta ja palosta tutkia tätä aihetta. Ja myöskin hyvin paljolti omasta vakaumuksesta. Me ollaan oltu siinä mielessä onnekkaita, että Koneen Säätiö on halunnut tukea tämmöstä vähän, esimerkiksi toi Eettisesti kestävä kieltenopetus on ehkä vähän semmoinen muutokseen tähtäävä, rohkea avaus esimerkiksi kieltenopetuksessa, mikä ois ehkä ollut vaikeeta saada rahoitusta jostakin muualta. Tässä metsän puolella hankkeessa samalla tavalla, että meillä on pieni tutkimusryhmä ja siinä on mukana Salla-Riikka Kuusalu, ekologian tohtori, ja yhdessä Salla-Riikan kanssa olemme tätä sitten lähteneet kehittelemään. Ja tässä on sitten mukana myös englannin oppiaineesta Attila Krizsan, joka on diskurssien tutkija ja hän on myöskin ekolingvistiikassa hyvin vahvasti läsnä. Eli meillä on nyt asiantuntemusta aika moneen. Sitten meillä on vielä digitaalisen kielentutkimuksen professori Veronika Laippala tässä mukana. Veronika tuo taas asiantuntemusta siitä, miten voidaan lähteä tarkastelemaan isoja aineistoja ja poimia sieltä niitä, millaisia metsäsanoja, miten metsästä puhutaan. Eli me toivotaan ja me saadaan jonkun näköistä dataa siitä, että miten metsästä ylipäätään puhutaan. Mutta haluaisin korostaa sitä, että tässä ei haeta tosiaan mitään vastakkainasettelua, vaan rakentavaa tapaa keskustella metsästä. Tietysti sitten jos ajatellaan metsäteollisuutta, niin he voivat ottaa meidän tutkimustuloksia mukaan heidän omaan toimintaan.

Riitta Monto: Oli aika mielenkiintoista, että kun Koneen Säätiö julkisti apurahojen saajat, niin kun yksi nimenomaan tästä metsäteemasta rahoitusta saanut oli Elokapina, niin siitähän ehkä eniten syntyi varsinkin sosiaalisessa mediassa keskustelua.

Minna Maijala: Kyllä, ja esimerkiksi Helsingin Sanomissa avattiin tätä. Kyseessä ainakin minun käsittääkseni on se, että Koneen Säätiö on antanut rahoitusta nimenomaan heidän hankkeelleen, joka on kuvattu sitä, että miten he aikovat sen toteuttaa. Tässä on nyt vähän sillä tavalla jännittävä tilanne, että monet ovat ehkä irrottaneet tämän vähän niin kuin kontekstista ja sitten ajatelleet, että Elokapinan rahoitus olisi jotenkin jotakin vastaan tai että Koneen Säätiö tukisi vääränlaista aktivismia. Mutta käsittääkseni tässä on kuitenkin semmonen, että he ovat erityisesti kuvanneet, että minkälaista aktivismia he aikovat toteuttaa tällä Koneen Säätiön apurahalla.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Yksi erittäin mielenkiintoinen yhteenliittymä tai alusta monenlaiselle yhteistyölle ja toiminnalle on Kulttuurikampus Turku. Siinähän on mukana paitsi Turun yliopisto ja ammattikorkeakoulu, Åbo Akademi ja Turun kaupunki, monia muitakin tahoja, niin minkälainen on Kulttuurikampuksen merkitys sinun mielestäsi nimenomaan yliopiston näkökulmasta?

Minna Maijala: Yliopiston kannalta Kulttuurikampuksella on tärkeä merkitys. Eli sen tavoitteena on yhteistyön lisääminen Turun seudun muiden oppilaitosten kanssa ja erityisesti opiskelijoiden verkostoituminen. Et tähän me ollaan yritetty löytää keinoja. Me ollaan koulutuksen työryhmässä viime vuoden aikana ponnisteltu kovasti ja me ollaan saatu aikaiseksi tällainen opintotarjotin. Opintotarjottimella on mukana kursseja jokaisesta oppilaitoksesta, jotka ovat Kulttuurikampus Turku -verkostossa mukana. Tämän tarkoituksena on se, että meidän opiskelijat liikkuvat. Että esimerkiksi meidän yliopiston opiskelijoilla on mahdollisuus mennä vahvistamaan, oppimaan uutta kulttuurialasta nimenomaan käytännön kannalta esimerkiksi ammattikorkeakoulun puolelle. Ja sitten meillä on myöskin ollut tavoitteena monikielisyys tässä, mutta sitä me ei olla vielä niin saatu sitten toteutettua. Mutta esimerkiksi tällä hetkellä meidän opintotarjottimella on mukana Åbo Akademin ruotsinkielisiä kursseja, joilla suomenkieliset opiskelijat voivat opiskella kulttuuritaitoja ruotsin kielellä. Ja tietysti ruotsinkieliset opiskelijat voivat opiskella suomen kielellä muiden oppilaitosten kursseilla. Mutta meillä on koulutuksen työryhmässä suunnitteilla myös kulttuuriaiheisia kielikursseja ja monikielisiä työpajoja, mutta niille tarvitaan vielä tekijät ja rahoitus.

Riitta Monto: Ei ihan pieni asia.

Minna Maijala: Ei ihan pieni asia, mutta suunnitteilla on ollut. Tulevaisuudessa meillä on tarkoitus myöskin laajentaa tarjontaa englanninkielisiin kursseihin, jotta me saamme meidän kansainväliset vaihto-opiskelijat mukaan, jotka ovat olleet tästä hyvin kiinnostuneita.

Riitta Monto: Tuntuu siltä, et Kulttuurikampus Turku, paitsi et sille on tilausta, niin se Turun kaltaisessa kaupungissa tuntuu itsestään selvältä, miksi tällaista ei ole jo kauan sitten luotu vahvistamaan yhteistyötä monella tavoin. Yhteistyötä on toki tehty aikaisemminkin, mutta tässä on ehkä hyvä väline tai alusta sille.

Minna Maijala: Joo, ilman muuta. Me ollaan tässä verkostossa tämän ristiinopiskeluopintotarjottimen lisäksi, niin meillä on esimerkiksi Kulttuuricampus Turku uusi Studia Generalia –tapahtumasarja. Sit tässä tilaisuudessa esiintyvät minun kollega Maarit Mutta kieli- ja käännöstieteiden laitokselta ja Soila Merijärvi myöskin meidän laitokselta. He esittelevät kansainvälisen CORDIALIS-hankkeen osana järjestettyä työpajaa Turun suomenkielisessä työväenopistossa. Työpajassa keskusteltiin maahanmuuttajanuorten kanssa kulttuurista ja kulttuuriperinnöstä, sen merkityksestä yleisellä tasolla ja heidän elämässään. Nuoret kuvasivat kurssin aikana lyhyitä videoita turkulaisista kulttuuriperintökohteista. Tässäkin Maaritin hankkeessa yhdistyvät kieli ja kulttuuri. Eli ehkä siis tiivistettynä voisi sanoa, että Kulttuurikampuksen merkitys kieltenopetuksen kannalta voisi olla kotikansainvälisyyden edistäminen täällä Turussa ja myöskin Turun monikielisyyden, monikielisen Turun edistäminen.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Millainen Turku sinusta on monikielisyyden kannalta?

Minna Maijala: Turku on todella mielenkiintoinen. Eli Turku on virallisesti kaksikielinen, mutta tosiasiassa ei pelkästään kaksikielinen, vaan hyvin monikielinen kaupunki. Kun Turussa liikkuu, voi havainnoida sen elävää monikielistä kaupunkiympäristöä. Turulla on monikielinen historia. Esimerkiksi saksanopena nostan tässä esille sen, että keskiajalla täällä Turussa puhuttiin alasaksaa. Ja pari vuotta sitten me olimme saksanopiskelijoiden kanssa kaupunkikävelyllä, jonka teemana oli Deutsche Spuren in Turku, eli saksan kielen jäljillä Turussa. Me löysimme paljon jälkiä. Turku on yksi Suomen monikielisimmistä ja monikulttuurisimmista kaupungeista. Turun kouluissa opetettavien maahanmuuttajakielten määrä on laaja ja kaupunki on myös panostanut tähän, mikä on todella hienoa. Turku on myös opiskelijoiden kaupunki. Opiskelijat tuovat omassa kielirepussaan mukanaan Turkuun omia murteitaan Suomesta ja myös kaikkia opittuja kieliä. Vaihto-opiskelijat tuovat taas mukanaan lisää kieliä Turun kielimaisemaan. Kun esimerkiksi täällä yliopiston kampuksella liikkuu, niin voi bongata paljon eri kieliä. Jos ajatellaan yliopiston monikielisyyttä ja monikulttuurisuutta, niin haluaisin nostaa esille Turun kannaltakin hyvin tärkeän European Campus of City-Universities –allianssin, eli lyhyesti me puhutaan EC2U:sta. Se on meidän yliopiston opiskelijoiden ja henkilökunnan yhteinen hanke ja se edistää meidän kansainvälistymistä ja myöskin kotikansainvälisyyttä kampuksella. Jos ajatellaan meidän kieli- ja käännöstieteen laitosta, niin me ollaan tässä hyvin vahvasti mukana EC2U-allianssissa. EC2U on oikeastaan jo osa meidän omaa työtä ja arkea, että saan itse pitää kaksi etäluentoa EC2U-opiskelijoille. Kurssilla on mukana opiskelijoita EC2U-allianssin yliopistoista eri maista. Viime viikolla minulla oli vieraana saksan kollega, professori María Mar Soliño Pazó Salamancan yliopistosta ja Marían kanssa me suunnittelimme yhteistä kulttuurienvälisen oppimisen kurssia meidän yliopistojen saksan kielen opiskelijoille. Sen teemana on kestävä kehitys.

Riitta Monto: Kaikki tällainen aktiivinen toiminta, verkostoituminen, tapahtumien järjestäminen on varmasti erityisen tärkeää. Jatkuvasti saa lukea myös siitä, miten tänne tulleet opiskelijat tai tutkijat kertovat, että he voivat jäädä aivan yksin, että suomalaisiin on vaikea tutustua. Niin siinä varmasti yliopistolla on myös tekemistä. että kohtautetaan ihmisiä myös vapaa-ajalla niin, että syntyy niitä eläviä kontakteja.

Minna Maijala: Joo ja tässä mun mielestä on myös meillä kaikilla iso vastuu. Joskus itsekin mietin sitä, että miten me saisimme kaikki integroitumaan tänne Suomeen ja silloin tietysti kielenkäytöllä, vuorovaikutuksella on iso merkitys. Itse yritän aina, jos minulle puhutaan suomea hiukan murtaen, vastaan kyllä suomeksi, eli en vaihda englantiin heti. Eli minusta on tärkeää antaa myös maahanmuuttajataustaisille mahdollisuudet oppia suomen kieltä. Tiedän itse, että se voi joskus olla vaikeaa sen tähden esimerkiksi just täällä yliopistolla, koska kaikki osaavat niin äärettömän hyvin englantia. Että kieli vaihtuu todella helposti englanniksi. Mutta kieltä ei toisaalta opi, jos ei sitä käytä. Eli jos ajatellaan suomen kielen oppimista, mitä pidän hyvin tärkeänä myöskin sille, että pääsee tähän yhteiskunnalliseen keskusteluun mukaan, niin silloin meillä on kaikilla se vastuu, että otetaan kaikki keskusteluun mukaan ja muistetaan myös, että joku haluaa ehkä oppia suomea.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Mihin haluat vaikuttaa yhteiskunnallisessa keskustelussa?

Minna Maijala: Todella haastavia kysymyksiä, mutta minä itse haluaisin tuoda esille sitä, että myös pehmeillä, humanistisilla taidoilla on suuri vaikutus maapallon tulevaisuuteen. Et sillä, miten me vuorovaikutamme, on tärkeä merkitys demokratian ja rauhan kannalta. Haluan myös korostaa sitä, että humanistien on tärkeää olla mukana keskustelussa luontoarvoista ja luonnon monimuotoisuuden edistämisestä.

Riitta Monto: Edellisessä, eli viime Humanisti vastaa -podcastissa yliopisto-opettaja Pertti Grönholm sai lähettää sinulle kysymyksen.

Pertti Grönholm: Mul tuli mieleen tässä saksan tapauksessa, et onko sellasta saksan murretta tai puhetapaa, joka tekee sinuun erityisen vaikutuksen ja joka vaikuttaa tunnetilaan tai kokemukseen jotenkin erityisen elämyksellisesti? Jos semmosta on, niin mikä se on ja mistä se mahtaa johtua?

Minna Maijala: Onpa hieno kysymys, kiitos Pertille. Innostuin kouluaikana lukiossa kovasti saksan kielestä ja lähdin heti lukion jälkeen au pairiksi Wieniin, Itävaltaan. Ihastuin maalaistyttönä siihen, miten fiini, upea kaupunki Wien on. Jotenkin siihen hienouteen tai fiiniyteen kytkeytyi sitten wieniläisten minusta tosi hienostunut tapa puhua saksaa. Nämä ensimmäiset kokemukset saksankielisellä alueella, vaikka ne ei aina helppoja ollutkaan, ovat vaikuttaneet minun omaan saksankieleeni. Et vaikka minun omaan saksan kielen kielireppuun on kertynyt paljon kokemuksia saksan kielestä eri alueilla, silti nämä ensimmäiset kokemukset Itävallasta vaikuttavat minussa erityisiä tunnetiloja ja ne putkahtelevat välillä esiin. Ennen korona-aikaa olin pari viikkoa matkoilla Itävallassa ja sen reissun jälkeen juttelin erään saksankielisen kollegani kanssa. Kun sanoin olleeni juuri Itävallassa, hän sanoi että joo, das hört man, eli sen kyllä kuulee.

Riitta Monto: Millaisen kysymyksen sinä haluat lähettää seuraavan podcastin vieraalle? Hän on suomen kielen apulaisprofessori Ilmari Ivaska.

Minna Maijala: Lähetän Ilmarille ihan lyhyen kysymyksen: Mikä motivoi oppimaan suomen kieltä Suomen rajojen ulkopuolella?

Riitta Monto: Erittäin hyvä kysymys, välitetään tämä Ilmarille. Monikielisyyttä juhlistavaa Euroopan kielten päivää on vietetty vuosittain 26.9. vuodesta 2001 lähtien. Mitä kieltä sinun mielestäsi pitäisi erityisesti nostaa esiin ja juhlistaa?

Minna Maijala: En haluaisi nostaa yhtään kieltä erityisesti esiin, vaan korostaa sitä monikielisyyttä, että jokainen kieli on tärkeä. Haluaisin korostaa sitä, miten monikielisiä me ollaan. Et ehkä tämmönen Euroopan kielten päivä voisi olla hyvä hetki esimerkiksi tiedostaa omassa itsestään ne kaikki kielet, mitä siellä kielirepussa sitten on. Tämähän ei sitten kosketa pelkästään opittuja vieraita kieliä vaan siihen kuuluu myöskin kaikki murteet ja kaikki kielet, mitä on oppinut elämänsä aikana.

Riitta Monto: Onko sinulla, kun työskentelet koko ajan kielten parissa, niin jokin sellainen kieli, jonka aiot tulevaisuudessa ihan uutena opiskella?

Minna Maijala: Mä oon opettanut niin paljon kieliä, että mieluummin ehkä, mun on parempi vaeltaa siellä metsässä ja olla opettelematta enää yhtään kieltä. Et jotenkin sillai ajattelee, kun pitää paljon omia kielten oppitunteja, niin tulee semmonen että ehkä haluaa oppia jotakin muuta taitoa. Mutta ehkä sitten se, että yleensä kun liikun ulkomailla, niin vaikka ei ole tietyllä tavalla opiskellut, esimerkiksi mun espanja on hyvin arkipäivän espanjaa, mutta mun mielestä on hauska sitten mennä johonkin ja kuunnella. Mä teen minitutkimuksia koko ajan, kuuntelen ja havainnoin myöskin sitten sitä ihmisten kielenkäyttöä, miten he vuorovaikuttavat ja tällä tavalla näin. Et esimerkiksi Espanjassa olin hirveen ylpeä siitä, että bussissa sain käydä keskustelua espanjaksi erään vanhan espanjalaisen herran kanssa. Hän todella otti minun alkeellisen espanjan kielen taitoni tosissaan ja me kävimme keskustelua siinä. Mutta se välillä sitten oli semmosta hyvin monikielistä keskustelua ja välillä juttelimme käsilläkin, mutta se oli erittäin mielenkiintoista ja avartavaa. Sit jos ajatellaan matkoilla kun on, että esimerkiksi kun äsken puhuttiin siitä saksan kielestä ja itse pidän eteläsaksalaisen kielialueen murteista, ja musta on todella hienoa, kun siellä sitten matkustan ja havainnoin kieliä, niin on jännittävää nähdä, että miten kielillä on yhtäläisyyksiä. Että esimerkiksi Saksan eteläisen kielialueen saksan kielen murteilla on paljon yhteyksiä ruotsin kieleen. Eli on hyvin jännittävää tehdä tämmösiä minitutkimuksia. Mutta en ehkä enää aloita uutta kieltä. Mutta ehkä on parempi olla sanomatta en, en enää aloita. Saattaa olla, että se tulee se hetki jossain vaiheessa, että haluaa ehdottomasti oppia vielä jonkun kielen.

Riitta Monto: Turun yliopiston kielten oppimisen ja opettamisen professori Minna Maijala, kiitos vierailusta Humanisti vastaa -podcastissa.

Minna Maijala: Kiitos, Riitta.

[loppumusiikki]

Humanisti vastaa. Osa 9. Miksi kansainvälisyys kiinnostaa suomen kielen tutkijaa, Ilmari Ivaska?

Äänitteen kesto: 40 min

Litterointimerkinnät

Riitta Monto: Haastattelija
Ilmari Ivaska:    Vastaaja
Minna Maijala: Kysymyksen esittäjä

 

[alkumusiikki]

Riitta Monto: Humanisti vastaa -podcastin vieraana on apulaisprofessori, filosofian tohtori Ilmari Ivaska Turun yliopistosta. Tervetuloa.

Ilmari Ivaska: Kiitos paljon.

Riitta Monto: Olet soveltava kielentutkija ja erikoistunut toisen kielen oppimiseen ja määrällisiin tutkimusasetelmiin. Opetusalaasi on monikielisyys ja suomi toisena kielenä, kieliopin tutkimus ja kielentutkimuksen menetelmät. Olet työskennellyt myös Yhdysvalloissa ja Italiassa, eli sieltä tulee vähän toisenlaista näkökulmaa varmaan yliopistomaailmaan.

Ilmari Ivaska: Joo.

Riitta Monto: Minä olen yliopiston humanistisen tiedekunnan työelämäprofessori, toimittaja Riitta Monto. Mitä sanoisit, miten suomea vieraana kielenä puhuvista ihmisistä mielestäsi meillä Suomessa julkisuudessa puhutaan?

Ilmari Ivaska: Ehkä nykyään edes puhutaan, ennen ehkä ei edes puhuttu. Että se on tietysti jo yksi muutos, että näiden ihmisten olemassaolo jollain tavalla tunnistetaan. Mutta varmaan yksi sellainen, mihin kiinnitän tosi paljon itse huomiota, että kuinka paljon heistä puhutaan objekteina ja resurssina ja työvoimana sen sijaan, että puhuttaisiin heistä yksilöinä ja ihmisinä ja toimijoina. Se on sellainen, mihin kiinnitän tosi paljon huomiota. Koko ajan kun puhutaan, yleensä se liittyy maahanmuuttokysymyksiin, mutta myöskin helposti valuu myöskin, kun puhutaan kielitaitokysymyksistä ylipäätään, niin sitten puhutaan vaan käytännössä vaikka niin, että minkälaisen kielitaidon tarvitsee, että pystyy tekemään töitä, että pystyy olemaan tuottava yhteiskunnan osa. Se helposti kääntyy tosi välineelliseksi.

Riitta Monto: Näitten ihmisten kohdalla suomi on aina joka tapauksessa se toinen kieli, niin miksi itse olet kiinnostunut tutkimaan ja perehtymään suomeen toisena kielenä?

Ilmari Ivaska: Siinä on varmaan ollut monta sattumusta ja monta tietysti ihan oman kiinnostuksenkin kohdetta matkan varrella. Olen ollut kyllä kiinnostunut kansainvälisyydestä ja vieraista kielistä ja sellaisista asioista tosi pitkään, ihan lapsesta alkaen itse asiassa. Mutta sitten samaan aikaan olen tykännyt suomen kielistä ja päätin kyllä aika aikaisessa vaiheessa lukiossa viimeistään, että lähden opiskelee suomea. Että sillä tavalla ne oli molemmat ihan tuttuja ja hyvinkin harkittuja. Mutta se, et ne kaksi yhdistyi, se oli vähän sattumaa. Opintojen aikana sitten opin tällaisen asian olemassaolosta kun suomi toisena kielenä -ala ja sitten innostuin sitä kautta yhdistämään näitä kahta. Jotenkin se, mistä muistan, että joku vanhempi tuttuni joskus kun opiskeluaikana kerroin, että mua kiinnostaa opiskella suomea ja mua kiinnostaa kansainvälisyys, niin mulle sanottiin, että minkä takia niitä kannattaa yhdistää, eikö ole helpompia tapoja. Mutta täytyy sanoa, että aika hyvin se on onnistunut tähän asti ainakin. On mun mielestä tärkeää muistaa, että suomi on yksi kieli maailman kielten joukossa, sekä suomalaisesta näkökulmasta että Suomessa puhutaan muita kieliä. Toisaalta sitten ulkomailla myöskin suomi on yksi kieli ja ulkomailla voi opiskella suomea sillä tavalla kuin Suomessa opiskellaan ulkomaalaisia eli vieraita kieliä.

Riitta Monto: Monta eri näkökulmaa kieleen. Viittasit siihen, että jo lapsena olit kiinnostunut, niin mistäs se johtui?

Ilmari Ivaska: Varmaan monestakin seikasta. Pidin kielistä lapsena, me matkustettiin perheen kanssa aika paljon, niin sillä tavalla kuulin vieraita kieliä ja kiinnostuin niistä. Olen itse kasvanut lapsuuteni ja nuoruuteni Paraisilla kaksikielisessä ympäristössä. Vanhempani ja perhe oli siis kokonaan suomenkielinen, mutta sitten oli urheiluharrastuksia ja myöhemmin sitten teatteri- ja musiikkiharrastuksen kautta oli paljonkin kaksikielisiä, ruotsinkielisiä ympäristöjä. Että siihen tottui sellaiseen tilanteeseen, että asioissa toimitaan monella kielellä. En mä sitä silloin ajatellut, että se oli mikään suuri tekijä, mutta jälkikäteen olen ajatellut, että olihan se. Se normalisoi varmaan useampien rinnakkaisten kielen olemassaolon itsellenikin. Vaikka olen tosiaan ihan yksikielinen omalta taustaltani sillä tavalla.

Riitta Monto: Ja suomen kieli vei sitten mukanaan, niin mikä kielessä kiehtoo?

Ilmari Ivaska: Nykyään ajateltuna suomen kielessä varmaan nimenomaan, ehkä kielissä muutenkin, kiehtoo yhdistelmä näennäistä sattumanvaraisuutta, jossa sitten on kuitenkin hyvinkin pitkälle meneviä struktuureja ja rakenteita ja mekanismeja. Ja sitten niiden yhdistelmät on tavallaan vastakkaisia voimia ja silti niitä pitää molempia ymmärtääkseen kieltä. Että on sääntöjä ja samanaikaisesti on täyttä sattumanvaraisuutta.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Jos kieliasiantuntijana tarkastelet niitten ihmisten asemaa ja elämää, jotka tulevat Suomeen ja joille suomi on todellakin se toinen kieli vasta ja juuri nyt tällä hetkellä keskustelu on erityisen ajankohtaista ja niin kuin sanoitkin, puhutaan helposti ihmisistä vähän niin kuin resursseina ja tuottavina yksilöinä, niin minkälainen tilanne ihmisellä mielestäsi on, joka tässä ympäristössä nyt koittaa oppia sitä suomen kieltä? Että olemmeko me suomenkieliset vastaanottavaisia ja autamme eteenpäin?

Ilmari Ivaska: Kyllä ja ei, niin kuin tietysti aina varmaan tutkijat sanoo, että se ei ole niin yksinkertaista, niin minäkin sanon. Se on ehkä sellainen tendenssi, mikä mun mielestä on edelleen voimissaan ja vähän yllättävänkin voimissaan mun mielestä Suomessa, että kuinka vähän tilaa annetaan käyttää suomen kieltä silloin kun taitoja on jonkun verran, mutta ne eivät ole täydellisiä tai niissä on vielä selviä voi sanoa puutteita. Että monissa muissa maissa varmaan ja monissa muissa kielikulttuureissa sellaiselle ehkä annetaan enemmän tilaa. Tietysti osittain on se toinen puoli, että se liittyy siihen, että suomalaiset ovat kohtalaisen kielitaitoisia ja sitten löytyy, niin kun varmasti on ihan totta, että monessa tilanteessa saattaa löytyä parempi tai nopeammin eteenpäin vievä yhteinen kieli, mutta samanaikaisesti se sitten vähentää näitä tilanteita ja mahdollisuuksia oppia suomea. Ja toisaalta kaikki suomalaiset eivät kuitenkaan todellakaan osaa esimerkiksi englantia kovinkaan hyvin tai mitään muitakaan vieraita kieliä kovinkaan hyvin. Että siinä on riski eriarvoistavalle toiminnalle myöskin. Sekä näiden maahanmuuttajien tai kielen oppijoiden näkökulmasta, mutta myöskin sitten suomalaisen yhteiskunnan näkökulmasta, että jätetään pois esimerkiksi koulutustason perusteella eri väestöryhmiä.

Riitta Monto: Nyt puhutaan paljon siitä, että minkälainen suomen kielen taito pitää olla tänne tulleella ihmisellä suunnilleen kansalaisuuden perustana tai sitten että pääsee ja pärjää työmarkkinoilla. Miten kokisit, miten te tutkijat voitte vaikuttaa siihen, että mitä tahansa päätöksiä sitten poliittisella tasolla tehdään, että ne päätökset perustuisivat tutkittuun tietoon?

Ilmari Ivaska: Se on kyllä tärkeä ja aika vaikea kysymys. Jos pitäisi yksi valita, kaikki mun tuntema tutkimus ainakin kielenoppimisesta viittaa siihen, että käyttö edeltää aina oppimista. Toisinpäin se ei voi mennä. Että jos ei anneta mahdollisuuksia käyttää kieltä merkityksellisesti, niin ei voida oppia myöskään. Eli karrikoiden se tarkoittaa sitä, että on pakko päästä esimerkiksi merkityksellisiin työympäristöihin käyttämään sitä kieltä, että sitä oppii käyttämään. Tietysti ei se ole mikään oikotie onneen. Että jos on koulutettu lääkäri eikä osaa sanaakaan suomea, niin varmaan kukaan ei halua sellaisen lääkärin hoidettavaksi ennen kuin on tarpeeksi kielitaitoa esimerkiksi toimia yhdessä. Mutta varmaan se olisi sellainen toinen. Ja sitten ehkä meidän tutkijoiden näkökulmasta, missä meidän pitäisi ehkä olla tarkempina, että me herkästi sanotaan että asiat ei ole niin yksinkertaisia, ne on jatkumoita ja ne on monimutkaisia ja niinhän ne onkin. Mutta samanaikaisesti meidän pitäisi ehkä tunnistaa, että mitä niistä monimutkaisuuksista pitää tavallaan priorisoida. Että yksi vaikka tähän maahanmuuttoon ja kielitaitoon liittyvä seikka, mikä usein nousee esiin, on, että ei ole mitään yhtä maahanmuuttajaryhmää. Ja se, että miten maahanmuuttajaryhmät ovat moninaisia, niin se on sellainen, mitä mun mielestä pitäisi esimerkiksi, että sitä ei saisi ikinä ohittaa tai jättää huomiotta päätöksenteossa. Että vaikka olisi kuinka kyyninen näkökulma, niin kielitaito riippuu siitä, että mistä tulee, minkälainen koulutustausta on, minkälainen tausta on kielen oppimiseen, minkälaiset mahdollisuudet on omaksua taitoja. Ja se, että näitä hyvinkin erilaisista taustoista tulevia ihmisiä kohdellaan tai säädellään yksien kriteerien perusteella, se ei palvele juuri ketään. Että ne on luultavasti huonot niille kaikille, koska ne on jotain keskiarvoja niille hyvin erilaisille ihmisille ja heidän taustoilleen.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Mitä sanoisit suomen kielen asiantuntijana siitä, kun usein todetaan, että suomen kieli nyt on vain niin vaikea oppia?

Ilmari Ivaska: Tyypillinen vastakommentti on se, että riippuu, kenelle. Että sehän on näkökulmakysymys ja näin se varmasti kielissä totta puhuen on aina, että kaikki kielet ovat jollekin aika helppoja, jollekin aika vaikeita. Väitän, että vironkielisille ei ole kauhean vaikea oppia suomea. Ja se, että jos se on helppo tai vaikea, niin luultavasti tämä vaikeus on aina todellisuudessa ajateltuna joku eurooppalaisesta tai angloamerikkalaisesta maasta tulevan henkilön näkökulmasta. Eli mikä taas kertoo siitä, minkälainen heidän kielitaustansa on, mitä he osaa, mitä kieliä he puhuu, minkälaisia kieliä he puhuu ja kuinka paljon. Kuinka tottuneita he on vieraisiin kieliin. Suomen kieli poikkeaa monista eurooppalaisista kielistä, mikä voi tehdä siitä niistä näkökulmista vaikeaa. Toisaalta eurooppalaiset ei ole kauhean monikielisiä loppujen lopuksi kuitenkaan. Että jos Euroopassa osataan kahta tai kolmea kieltä korkeintaan, niin sitten on paljon paikkoja, alueita maailmassa, vaikka Keski-Afrikassa tai jossain, missä ihmiset puhuu normaalisti jotain 5–20 kieltä ja se ei ole mitenkään outoa. Ja se, että tulee joku uusi kieli palettiin, niin se on ihan normaalia arkea eikä sitä pidetä mitenkään outona ja ne voi olla tosi erilaisia keskenään.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Olet perehtynyt kielentutkimuksen menetelmiin ja määrällisiin tutkimusasetelmiin. Mitä tarkoittaa suomi toisena kielenä tai S2-oppimisen tutkimus laskennallisin menetelmin? Siinähän puhutaan sitten kielestä ja sitten puhutaan matematiikasta melkein.

Ilmari Ivaska: Niin, tavallaan joo, kyllä. Varmaan se yksinkertaisin esimerkki on että lasketaan sanoja ja katsotaan, että kuinka paljon niitä käytetään. Mutta ajattelin, että yhtenä esimerkkitapana voi katsoa, mitä olen viimeksi tutkinut. Olen nyt työstänyt kollegoiden kanssa esimerkiksi sellaista tutkimusta, missä me tarkastellaan kirjoitusprosesseja. Eli käytännössä suomi toisena kielenä kirjoittajilta on tallennettu tietokoneympäristössä sellainen tilanne, missä he on kirjoittaneet puolen tunnin ajan tekstiä annetusta aiheesta. Sitten se koko prosessi, ei pelkästään se lopputuote, vaan se prosessi, joka ikinen näppäimen painallus ja kaikki muu on tallennettu. Ja on sitten arvioitettu ulkopuolisella arvioijalla kielitaidon perusteella, minkälaista kielitaitoa ne lopputekstit edustaa. Sitten me niistä prosesseista yritetään tunnistaa piirteitä siitä, mitkä on tyypillisiä eri kielitaitotasoilla. Esimerkiksi minkälaisia taukoja, missä kohdassa ihmiset pysähtyvät, kun he kirjoittavat ja miten se korreloi sen kielitaidon kanssa.

Riitta Monto: Minkälaisia tuloksia sieltä tulee?

Ilmari Ivaska: Yleinen tulos esimerkiksi on, että mitä kehittyneempi tai korkeampi kielitaito on, sitä tyypillisemmin kirjoituksessa tapahtuvat tauot sijoittuvat esimerkiksi virkkeiden väliin tai suurempien yksiköiden väliin. Ja mitä alkeellisempi, varhaisempi kielitaito, niin sitä tyypillisempää että pysähdytään esimerkiksi kesken sanaa miettimään ihan miten se sana jatkuu tai sitten ihan vaan kahden sanan väliin miettii, että mitä tulee seuraavaksi ja sillä tavalla. Että kaikki me pysähdytään ja pysähdellään tosi paljon, kun me kirjotetaan, mutta missä ja miten pitkäksi aikaa, se korreloi sitten sen kielitaitotason kanssa.

Riitta Monto: Onko siinä suuretkin erot riippuen siitä kielitaitotasosta, miten me haemme sitä ilmaisua?

Ilmari Ivaska: On siinä aika paljon eroja. Ja tässä tutkimuksessa me esimerkiksi itse asiassa verrattiin ruotsia ensikielenään puhuvia suomen oppijoita, eli käytännössä suomenruotsalaisia, jotka kirjotti suomea ja sitten verrattiin heitä suomea ensikielenä puhuviin, jotka kirjoitti ruotsia. Ja sitten verrattiin, onko ruotsi toisena kielenä ja suomi toisena kielenä kirjottamisessa eroja keskenään tästä näkökulmasta. Siinä löytyi, että niitä on esimerkiksi selviä eroja sitten määrällisesti tarkastellen nimenomaan, että kirjoitusprosessi on erilainen erikielisillä.

Riitta Monto: Kun tuollaiseen perehtyy ja paneutuu ja sieltä löytää tuloksia, niin millä tavoin niitä sitten voi käyttää hyväksi?

Ilmari Ivaska: No tässä tapauksessa näitä tuloksia vois tietysti ajatella, osittain jo meidän näkökulmasta kertoo ihan kielen, ehkä kielen rakenteesta jotakin. Että vaikka suomi ja ruotsi saattaa olla perustavanlaatuisesti erilaisia. Toisaalta se voi kertoa siitä, että vaikka näille suomenkielisille ruotsin oppijoille on paljon tutumpaa ruotsin rakenne sen takia, että he osaa esimerkiksi jo englantia. Kuin mitä taas esimerkiksi näillä ruotsinkieliselle suomen oppijoille on suomen rakenne, koska he ei osaa viroa. Vaikka tällaisia yhteyksiä voidaan tunnistaa ja niitä voidaan käyttää opetusmateriaalisuunnittelussa. Mutta toinen ihan toisesta tutkimuksesta laskennallinen esimerkki, joka on taas gradu, joka meiltä on valmistunut, niin hän vertasi samalla kielitaitotasolla olevien kirjoittajien sanavaraston laajuutta, kuinka paljon eri sanoja käytetään teksteissä. Hänen huomionsa oli se, ja hän vertasi ihmisiä, jotka oli työssäkäyviä, joilla oli työpaikka ja sellaisia, joilla ei ollut työpaikkaa ja siinä oli mukana se, ovatko he taustaltaan korkeakoulutettuja vai ei. Siinä tuloksena esimerkiksi oli, että itse asiassa hypoteesi oli, että tämä työssäkäynti ja päivittäinen kielenkäyttö vahvistaisi ja laajentaisi sanavarastoa ja se tavallaan piti paikkansa. Mutta siinä oli sellainen rinnakkaismuuttuja, että ne jotka olivat korkeakoulutettuja, niin heillä itse asiassa oli aika laaja sanavarasto, vaikka he eivät olleet työssäkäyviä. Eli siinä oli neljän tekijän yhdistelmä ja se esimerkiksi pystyttiin tunnistamaan vain laskennallisesti ja sitä voi aika suoraan sitten käyttää mahdollisesti kurssisuunnittelussa, että nimenomaan tunnistettaisiin eroja ryhmien välillä ja pystyttäisiin pureutumaan niihin. Nykyään sanotaan, usein räätälöimään esimerkiksi opetusta sitten kaikkein parhaiten sitä ryhmää palvelevaan muotoon.

Riitta Monto: Kuinka tyypillistä on kielen tutkiminen laskennallisin menetelmin? Eli kuinka paljon sinulla on kollegoja, joitten kanssa toimia? Se ei kuulosta ihan maallikon korvaan, että ensimmäisenä näin tutkittaisiin.

Ilmari Ivaska: En ole toki millään tavalla ainoa ja jossain määrin on tehty varmaan vuosikymmenet. Tosi paljon eri kielitieteen osa-alueilla on paljon eroja. Että jossain sitä on tehty paljon, jossain ei ole tehty eikä tehdä vieläkään juuri lainkaan. Esimerkiksi variaation tai murteiden tutkimuksessa on tehty jo itse asiassa aika kauan, on pitkäkin perinne jo kansainvälisesti tällaisiin menetelmiin ja myöskin vaikka fonetiikassa eli ääntämisen tutkimuksessa on paljon tehty laskennallista tutkimusta. Kun taas ehkä merkityksen tutkimuksessa on paljon vähemmän ollut historiallisesti perinteisesti. Mutta on se jossain määrin varmaan yleistynyt teknologisen saavutettavuuden myötä. Että käytännössä tietokoneet, joilla on tarpeeksi laskentatehoa, niin nykyään meillä on kaikilla sellainen pöydällä, kun vielä 10 vuotta sitten piti varata aika jostain laskentakeskuksesta siihen samaan asiaan. Se on käytännössä muuttanut sitä. Nyt varmaan ollaan siinä tilanteessa, että riippuu hirveästi siitä, millaiset ikään kuin yksilön taustataidot on. Että pikkuhiljaa se normalisoituu, että meillä on vaikka tällaisia laskennallisia taitoja ehkä humanistisesti koulutetuillakin, mutta historiallisesti se on ollut ehkä jotkut, jotka ovat harrastuneita tällaiseen, niin heillä niitä on. Koska muuten se kynnys voi olla aika korkea ryhtyä tällaiseen.

Riitta Monto: Mikä on saanut sinut suuntautumaan juuri tällaiseen tutkimukseen?

Ilmari Ivaska: Se on kyl hyvä kysymys. Olen itsekin sitä aina välillä pohtinut, miten näin kävikin. Silloin kun mä vielä tein itse gradua 2007–2008, niin silloin meillä oli tutkimushanke alkanut, missä koottiin suurempaa tekstiaineistoa nimenomaan suomi toisena kielenä -oppijoilta, ja päädyin siihen tutkimusavustajaksi. Ja sitten päädyin tekemään siitä aineistosta gradun ja sitten myöskin myöhemmin väitöskirjan. Sinä aikana olin vuoden tutkijavaihdossa Yhdysvalloissa ja silloin olin jotenkin innostunut tästä laskemisesta sitä kautta, niin opiskelin siellä sekä ihan tietokoneohjelmointia että sitten laskennallista kielitiedettä. Erilliskursseja, mitä ei ollut kauheasti silloin tarjolla Suomessa, niin sitten sitä kautta se innostus meni eteenpäin ja sai tavallaan keinoja sitten sen edistämiseen myöskin.

Riitta Monto: Mikä siinä on kiehtovinta?

Ilmari Ivaska: Varmaan se yhdistelmä, olen siis opiskellut myöskin sivuaineena filosofiaa ja siellä nimenomaan logiikkaa ja päättelyä. Ehkä se jotenkin tässä ohjelmoinnissa minut sai puolelleen, että sehän on lopulta loogista päättelyä. Siellä ohjelmoinnin professori sanoi, että siinä, missä fysiikka on insinööritieteiden tavallaan pohja, niin filosofinen logiikka on ohjelmointi-insinöörien se pohja. Että vaikka ne on samassa koulussa usein, niin ne on lopulta, niiden tausta on hyvin erillään. Että toinen on fyysiseen ympäristöön perustuva ja toinen on nimenomaan teoreettiseen ajatteluun perustuva.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Paitsi että tutkit, niin tietysti myös opetat ja sitten ohjaat väitöskirjatöitä ja ohjaat pro graduja ja monenlaisia kanditutkielmia ja varmaan opiskelijoiden muitakin kirjallista ilmaisua vaativia töitä, esseitä ja niin edelleen, harjoitustöitä. Miten sinä arvioisit tällä hetkellä, millaisia ovat akateemisten nuorten eli opiskelijoiden kielellisen ilmaisun taidot?

Ilmari Ivaska: Ohjaan ja opetan lähinnä suomen kielen opiskelijoita. Ja kyllä varmaan tässä usein, voi olla, että joissain aineissa saattaisi olla, että siinä olisi isoja muutoksia tapahtunutkin viime vuosina. Mutta kyllä täytyy sanoa, että meillä ainakin, kyllähän meillä edelleen suomen kielen opiskelijat on erittäin keskimäärin tosi taitavia kirjoittajia ja osaa. Että ei ole mitenkään mulle ainakaan vahvasti tullut sellainen, että se olisi jotenkin muuttunut. Toki ei mulla ole mitenkään erityisen pitkä vertailupohja myöskään itselläni, olen tässä pestissä ollut nyt neljä vuotta. Että sillä tavalla en osaa sanoa, mitä olisi tapahtunut viimeisen 20 vuoden aikana. Ehkä sellainen, mihin eniten kiinnitän huomiota, mikä taas mun mielestä kuvaa ennemminkin tätä kieliympäristön muutosta, on se, että meillähän on myöskin, etenkin jatko-opinnoissa, mutta meillä on myöskin maisteriohjelma, mihin tulee nimenomaan sellaisia opiskelijoita, jotka puhuu suomea toisena kielenä tai vieraana kielenä. He tekee heidän opintonsa kokonaan suomeksi, kirjoittaa tutkielmansa suomeksi. Totta kai siinä on jonkun verran erilaisia kielikysymyksiä, mitä tulee pohdittua sitten. Toisaalta he on nimenomaan kieliasiantuntijoita, suomen kielen asiantuntijoita, joiden vieras tai toinen kieli on suomi. Samalla tavalla kun on erilaisia asiantuntijoita Suomessa, jotka toimii englanniksi asiantuntijatehtävissä, niin he voi toimia sitten suomeksi suomen asiantuntijana.

Riitta Monto: Mutta sitä huolipuhetta, mikä suomalaisten lukemisinnon hiipumisesta tai kielitaidon ilmaisun hiipumisesta tai köyhtymisestä, se keskustelu, mitä käydään, niin niitä, jotka ovat kiinnostuneita suomen kielestä, niin ei tarvitse olla huolissaan?

Ilmari Ivaska: Ei tällaisissa seikoissa mun mielestä. Että ehkä jos se jossain näkyy, varmaan sellaisissa voi, mitkä liittyy enemmänkin ehkä jonkun tekstilajien tai muiden muutokseen, että sähköpostit on ehkä eri tavalla hiukan muotoiltuja kuin aiemmin. Että jos aiemmin oli vahvasti, vielä silloin kun olen aika vähän aikaa sitten ollut opiskelija, niin kuitenkin sähköpostit muotoiltiin hyvin kirjemäisiksi, että niissä oli otsikko ja niissä oli allekirjoitus. Sellaiset on voinut hiukan muuttua, koska sähköpostissahan esimerkiksi me tiedetään ihan hyvin, kuka sen on kirjoittanut ilman, että siinä on nimi alla. Mutta en tiedä, liittyykö se siihen, että sitä ei osattaisi vai onko se vaan ennemminkin tällasta muutosta.

Riitta Monto: Viesti menee perille joka tapauksessa, kommunikaatio toimii.

Ilmari Ivaska: Niin, kyllä. Tavallaan on tunnistettu sen tekstilajin ominaispiirteet paremmin kuin me ollaan jossain määrin, koska sehän on ikään kuin redundantti että se nimi sanotaan monessa kohtaa, jos karrikoiden ajattelisi. Ja niissä on myöskin otsikko erikseen sähköposteissa ja näin edespäin.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Humanisti vastaa -podcastissa on aina tämä pikavalintatehtävä, jossa on 10 vaihtoehtoparia. Saat valita, kumpi on mieluisampi tai jotenkin läheisempi. Oletko valmis?

Ilmari Ivaska: Kyllä vain.

Riitta Monto: Osallistua vain tarkkailla?

Ilmari Ivaska: Tarkkailla.

Riitta Monto: Tutkia vai opettaa?

Ilmari Ivaska: Tutkia.

Riitta Monto: Kumpi on palkitsevampaa, ohjata tohtorinväitöskirjaa vai pro gradu –työtä?

Ilmari Ivaska: Sanotaan tohtorinväitöskirja sen takia, että mulla on siitä hyvin vähän vasta kokemusta, niin se on ehkä vielä enemmän uutta koko ajan.

Riitta Monto: Kumman pidät mieluummin, asiallisen konferenssipuheen vai tunnelmaa kohottavan juhlapuheen?

Ilmari Ivaska: Olen kuivakka ja asiallisen konferenssipuheen.

Riitta Monto: Kielelliseen ilmaisuun liittyen sanotko koirasta ”se” vai ”hän”?

Ilmari Ivaska: En ole koiraihmisiä, niin en varmaan sano juuri kumpaakaan mutta ”se” varmaan sanoisin.

Riitta Monto: Tieteen ykköskielenä Suomessa, pitäisikö sinun mielestäsi se olla englanti vai suomi?

Ilmari Ivaska: Suomi.

Riitta Monto: Sinulla on selvitykseni mukaan ruotsin ja englannin kielen lisäksi hyvin laaja kielivaranto. Siihen kuuluu italiaa, ranskaa, kreikkaa, viroa ja arabian alkeet, luin jostakin. Kummalla kielellä small talk taipuu sinulta paremmin, kreikaksi vai viroksi?

Ilmari Ivaska: Small talk taipuu kreikaksi, mutta jos tulee kysymyksiä, niin ymmärrän ne paremmin viroksi.

Riitta Monto: Kumpi on inspiroivampi asuinkaupunki, Bologna vai Napoli?

Ilmari Ivaska: Napoli, siihen ei voi muuta vastata minusta.

Riitta Monto: Entä Parainen vai Turku?

Ilmari Ivaska: Turku.

Riitta Monto: Tutkimuskysymyksenä kumpi on kiinnostavampi, miksi vai mikä?

Ilmari Ivaska: Tämä on vaikea kysymys, koska tämä sama sanapari on, jos joku joskus päätyisin lukemaan väitöskirjani johdantoa, niin siinä mainitaan, että usein miksi-kysymystä edeltää mikä. Ja mun väitöskirja osittain nimenomaan käsitteli tätä, että miten päästään tähän edeltävään kysymykseen, mikä. Mutta ehkä myöhemmin mun tutkimus on nimenomaan haarautunut niin, että en halua sanoa, että kumpi on tärkeämpää, vaan että ne ovat hyvin erilaisia kysymyksiä. Sen takia mun menetelmätutkimus nimenomaan keskittynyt siihen, että niihin pitää vastata eri keinoin. Eli jos vastata kysymykseen miksi, niin siihen keinot on hyvin erilaiset kun kysymykseen mikä tai mitä.

Riitta Monto: Sanoitkin tuossa väitöskirjatutkimuksesi mediatiedotteessa 2015 tähän mikä-kysymykseen liittyen, että tutkija saa käsiinsä avaimet aarrearkkuun, jonka sisältöä hän ei tiedä ennalta.

Ilmari Ivaska: Joo, kyllä vaan.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Humanisti vastaa -podcastissa on toinen iso teema, joka on kansainvälisyys. Tuossahan jo puhuttiinkin aikaisemmin siitä monipuolisesta kielitaidosta ja miten eri kielet vaikuttavat ja erikieliset ihmiset. Mutta jos sitten puhutaan kansainvälisyydestä myös sinulle henkilökohtaisena asiana, kun olet työskennellyt vierailevana lehtorina Washingtonin yliopistossa Yhdysvalloissa ja tutkijatohtorina Bolognassa ja osa-aikaisena professorina Napolissa yliopistoissa, niin mitä työskentely näissä keskenään myös hyvin erilaisissa maissa on antanut sinulle suomen kielen tutkijana?

Ilmari Ivaska: Varmaan ihan hirveän paljon, mitä en kaikkea pysty edes oikein tunnistamaan itse. Tietysti hyvin yleinen on se, että kun näkee erilaisia toimintatapoja, olipa kyse sitten mistä tahansa, miten järjestetään opetus tai minkälainen vuorovaikutus on opettajien ja opiskelijoiden välillä, niin kaikesta tästä saa oppia, minkälaisia ratkaisuja on, niin siitä oppi ihan hirveesti. Toisaalta esimerkiksi Yhdysvalloissa, niin kyllä mun mielestä siellä vahvasti jäi sellainen tunne siitä yliopistosta, että siellä oltiin tosi kiinnostuneita. Henkilökunta oli kiinnostuneita toistensa tutkimuksesta ja puhuttiin tieteestä kauhean paljon, mutta se oli tosi pieni se yksikkö, missä olin töissä. Se oli skandinavistiikan laitos, missä oli siis suomen ohella ruotsin, norjan, tanskan ja jonkun verran islannin opintoja ja myös noita balttilaisia kieliä, niin me oltiin sillä tavalla ehkä keskimääräistä tiiviimpi yksikkö myöskin. Mutta se oli sellainen, mikä jäi mieleen, no ei voi sanoa että oli enemmän aikaa, koska kiirehän on tietysti kaikkialla ja aina, ehkä se liittyy vaan myöskin yhdysvaltalaiseen kulttuuriin, että ollaan kiinnostuneita ympärillä olevista ihmisistä. Ja Suomessa se usein kuitataan small talkiksi, että kysytään, mitä kuuluu ja oikeasti ei kiinnosta, niin mun mielestä se on tavallaan totta ja tavallaan mun mielestä ei pidä lainkaan paikkaansa. Että mun mielestä siellä oikeasti kiinnostaa, kun ollaan kiinnostuneita, mitä tehdään. Mutta ehkä se ei tarkoita, että kun kysytään että miten menee tai miten tutkimuksessa menee, niin pitäisi välttämättä raportoida kaikkea, vaan siitä voi puhua jollakin tasolla ja sitä voi tarvittaessa syventää sitten joskus myöhemmin. Se oli sellainen, mikä sieltä mulle jäi mieleen, kiinnostus ympäröivää kohtaan, mikä oli tosi vahvana. Kyllä varmasti sitä tapahtuu Suomessakin, en tarkoita sitä, mutta täällä on jotenkin niin tuttu ympäristö, että täällä tietää ehkä paremmin jo, mitä on ympärillä. Että siellä se oli usein vierasta ja toisaalta se, mitä itse tein, oli monille mun ympärillä oleville vierasta ja ne oli kiinnostuneita ja osoitti sitä jatkuvasti.

Riitta Monto: Minkälainen oli kontakti ja suhde opiskelijoihin?

Ilmari Ivaska: Tavallaan tosi läheinen, varsinkin just suomen kielen kaltaisessa tapauksessa, kun opiskelijoita ei ollut hirveen paljon. Samanaikaisesti ei sitä voinut välttää, että siellä oli ehkä vielä enemmän kuluttajanäkökulma jossain määrin, koska mäkin olin yliopistossa töissä, jossa opiskelijat maksoivat korkeita lukukausimaksuja. Ja sitten he kyllä tiesivät sen myöskin tavallaan jossain määrin, et he olivat samaan aikaan myöskin asiakkaita.

Riitta Monto: Miten se heijastui?

Ilmari Ivaska: Usein se heijastui enemmänkin tällaisessa, ei varmaan suoraan kukaan sanonut sellaisia, mutta kyllä oli selvät odotukset, että opetus piti olla hyvin valmisteltua, palautetta piti saada ja piti olla aikataulutettu. Ikään kuin ehkä osittain riippumatta siitä, kuinka aktiivinen oli itse joissain tilanteissa. Se ei ehkä niinkään näkynyt suomen kielen opiskelijoiden piirissä, koska he oli tietysti jo aika usein hyvin motivoituneita ja hakeutuneet suomen opintoihin, mutta opetin jotain laajempia kursseja myöskin, niin niissä ehkä näkyi sellainen, että välttämättä se odotus ei ollut vastavuoroinen. Että saatettiin odottaa palvelua, vaikka itse ei juuri käytetty sitä palvelua.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Entä Italiassa? Bologna ja Napoli ovat tietysti erilaisia, mutta minkälaisia kokemuksesi ovat sieltä, niistä kaupungeista ja yliopistoista?

Ilmari Ivaska: Oli ainakin mun kokemuksen mukaan tosi erilaisia. Tietysti myös mun oma asema oli tosi erilainen, että Bolognassa olin nimenomaan yhdessä tutkimusryhmässä tutkijana ja se oli hyvin intiimi ja toisensa hyvin tunteva ryhmä ja se oli hyvin epämuodollinen esimerkiksi. Että voi olla, että siellä jos olisi ollut isommissa yksiköissä tai enemmän hallinnon kanssa tekemisissä, en siellä ollut missään tekemisissä käytännössä hallinnon kanssa, niin olisi voinut olla muodollista. Kun taas Napolissa Etelä-Italiassa, missä ehkä muutenkin on perinteisesti ollut formaalimpaa niin kielenkäytöllisesti kuin kulttuuriset ja yhteiskunnalliset hierarkiat, niin se näkyi ihan vahvasti, millä tavalla opiskelijat puhutteli minua tai eivät puhutelleet minua ja miten minun odotettiin puhuttelevan ehkä muita ihmisiä ja miten hallinto toimi tai ei toiminut. Että sillä tavalla ehkä voisi sanoa, että varmaan monella tavalla ehkä vähän kankeampaa olisi varmaan tällainen suomalainen näkökulma.

Riitta Monto: Miten helppo oli suomalaisena sinne solahtaa, tuollaiseen ilmapiiriin?

Ilmari Ivaska: Mä olin itse asiassa tehnyt siellä jo harjoittelun sen jälkeen kun mä oon valmistunut maisteriksi, että se paikka oli tuttu mulle. Niin sillä tavalla se ei ollut hirveän vaikeaa. Sitten ehkä mun loppujen lopuksi jopa etu oli se, että olin tarpeeksi outo, voi sanoa tällä tavalla. Että osasin italiaa tarpeeksi, mutta kuitenkin selvästi niin, että se ei ole mitenkään mun ensikieleni. Ulkomuodoltani en tietenkään sopinut, varmaan mulla on sellainen olo, että vaikka jonkun hallinnon taholta mua ymmärrettiin paljon enemmän kuin jos olisin ollut samanikäinen, eli aika nuori italialainen nainen, näin karrikoiden, niin luultavasti olisin joutunut paljon kovemmille ja vaikeampiin tilanteisiin. Kyllä siinä oli sellaista, että varmaan sain anteeksi hölmöyttäni aika monessa kohdassa, mitä en osannut itsekään ajatella edes.

Riitta Monto: Jos vertaat kansainvälistä työkokemusta ja sitä työskentelyä, joka täällä Turun yliopistossa on, niin osaatko sanoa, onko suuria eroja tieteellisessä kunnianhimossa?

Ilmari Ivaska: En tiedä, onko siinä eroa sen tasossa, mutta ehkä siinä suunnassa on jonkun verran eroja. Mulla on semmoinen tuntuma, että Suomessa on tosi vahvasti pidetty ja se on ollut ihan hyväkin asia varmaan monessa kohdassa, että on ollut tärkeää, että kansallinen taso kielitieteessä esimerkiksi on aika korkealla, mutta myöskin se fokus on ollut aika usein kansallisella tasolla. Että tietysti olen itse myöskin suomen kielen tutkija ja taustaltani suomen kielen tutkimuksen piirit ovat usein Suomen sisäisiä, mutta jotenkin katsomus ulospäin on ehkä vahvistunut vasta lähiaikoina. Kun sitten taas ehkä Italiassa mun lähikollegat oli englannin kielen tutkijoita pääosin. Italia ensiksikin itsessään on tietysti 10 kertaa Suomea suurempi maa, he olivat yhteisöä kaikkien maailman englannin tutkijoiden kanssa esimerkiksi, niin se teki aika ison eron mun mielestä siinä näkökulmassa ja myöskin, että voihan nyt jossain määrin olla kunnianhimoa ikään kuin että ketkä ovat ne, kenen kanssa tehdään töitä ja ketkä ovat ne ikään kuin jotka on siinä samaa porukkaa. Niin siinä voi ehkä jossain määrin näkyä eroja.

Riitta Monto: Minkälaisia asioita olet näiltä kansainvälisiltä vuosilta kenties tuonut mukanasi tänne?

Ilmari Ivaska: Varmaan tosi moniakin asioita. Kyllä olen ihan hirmu kiitollinen molemmissa paikoissa, sekä Yhdysvalloissa Seattlessa, missä olin töissä, että sitten Bolognassa Italian puolella. Seattlesta mulle jäi sellainen mieleen, kuinka tärkeää on, että on joku, joka kysyy hyviä kysymyksiä ja kysyy niitä paljon. Se ei tarkoita sitä, että välttämättä itse pitäisi tietää vastaukset niihin kysymyksiin. Se kysyjä ei varmaan tiedä vastauksia välttämättä niihin, mutta ei edes se, keneltä kysytään. Sen ei tarvitse tietää, mutta se luultavasti silti vie eteenpäin sitä ajattelua. Ja se oli sellainen, mistä olen esimerkiksi silloiselle lähikollegalleni ja esihenkilölleni, suomen professori Andy Nestingenille tosi kiitollinen, että hän on aika eri alalta kuin mä, mutta me puhuttiin tosi paljon sekä tutkimuksesta että muusta. Hän oli tosi hyvä kysymään kysymyksiä myös mun tutkimuksesta, vaikka hän ei tiennyt siitä välttämättä substanssin näkökulmasta kauheasti. Ja se oli tosi hedelmällistä. Sitten taas ehkä suurin oppi siellä Italiassa oli sellainen, että he mielestäni omalla alallaan ovat maailman huippuja, niin sellainen jotenkin, että lopulta vielä silläkin tasolla, kuinka tarkkaan keskitytään yksityiskohtiin. Että tehdään asiat hyvin ja sitten vielä kerran katsotaan joku asia läpi. Se oli sellainen, mistä olen kyllä ollut tosi kiitollinen jotenkin jälkikäteen. Lopulta se on aika pieni vaiva ja se voi just tehdä sellaisen eron mun mielestä, että hyvästä tulee vielä vähän parempi tai sillä tavalla, että saadaan kaikesta irti se, mitä se on. Eikä niin, että se jää vähän sellaiseksi, tietää jälkikäteen, että tästä olisi varmaan saanut pikkuisen enemmän irti, jos olisi ehtinyt tai jaksanut. Jotenkin se, että siellä tehtiin aina vielä kerran se yksi kierros. Luettiin vielä kerran tai pohdittiin vielä joku yhden seikan analyysikerran läpi ja sitten vasta mentiin eteenpäin.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Tähän kansainväliseen teemaan oikeastaan liittyy myös professori Minna Maijalan kysymys. Hän viime Humanisti vastaa -podcastissa lähetti sinulle kysymyksen.

Minna Maijala: Mikä motivoi oppimaan suomen kieltä Suomen rajojen ulkopuolella?

Ilmari Ivaska: Se on sellainen kysymys, mitä muistan et näissä suomi toisena kielenä -piireissä myöskin ne opiskelijat itse puhuvat termillä suuri kysymys. Eli se on ihan tunnistettu, että varmasti heiltä kaikilta on kysytty sitä kymmeniä kertoja elämässään. Ja samoin meiltä opettajilta kysytään, että minkä takia. Ja usein siinä on ehkä vähän sellainen sävy, että miksi ihmeessä nyt suomea opiskellaan. Sitten tietysti varmaan aina ensimmäinen reaktio mulla nykyään on, että miksi ei. Että ihan yhtä hyvin kuin opiskellaan jotain muutakin, niin voidaan opiskella suomea. Todellisuudessa mennään yksilöihin, niin tarinoita on monenlaisia varmaan ja sitten paikoissa on tosi paljon eroa. Jos oman kokemuksen näkökulmasta sanoisin, niin Yhdysvalloissa, esimerkiksi siellä Seattlessa, historiallisesti se on perustettu se suomen kielen oppiaine varmaan sitä taustaa vasten, että siellä on ollut paljon suomalaistaustaisia maahanmuuttajia sillä alueella. Siellä on nyt tosi monia itse asiassa kerrostumia suomalaistaustaisia maahanmuuttajia. Sinne on muuttanut silloin joskus 1800-luvun lopulla porukkaa, sitten on muuttanut sotien jälkeen 50-luvulla uudestaan, sellaisessa vaiheessa. Silloin, kun muutettiin paljon vaikka Ruotsi, niin myöskin Yhdysvaltoihin muutettiin jonkun verran. Sitten viimeinen suuri muuttoaalto Seattlen alueelle on ollut 2000-luvulla Nokian amerikkalaistumisen tai tämän Microsoft-kaupan myötä. Koska Microsoft tulee Seattlesta, niin sinnehän muutti ihan ja on palkattu tosi paljon niitä entisiä esimerkiksi Nokian työntekijöitä Suomesta myöskin ja sitten sillä tavalla affilioituneita. Niin se on ollut se tausta. Mutta nyt sanoisin, että ehkä nämä nokialaistaustaisen suvut, niin saattaa jonkun verran siihen vaikuttaa, että siellä on suomalaistaustaisia opiskelijoita, mutta muuten siellä sitten oli jonkun verran esimerkiksi yleisiä kielitieteilijöitä, jotka oli kiinnostuneita maailman kielistä, niin sellaisia pääty. Ja siellä oli esimerkiksi yhtenä myöskin opintokriteerinä, että kaikkien kielitieteilijöiden pitää opiskella yhtä kieltä, joka ei ole sukua heidän ensikielelleen. Ja suomi oli siinä paletissa yksi ihan varteenotettava vaihtoehto. Nämä oli varmaan ehkä ne tyypillisimmät ryhmät. Sitten monilla oli joku henkilökohtainen tarina, joku oli ollut Suomessa partioleirillä ja ihastunut suomalaisiin ja sitten päätynyt sitä kautta opiskelemaan suomea. Ja jollain oli jotain muita tällaisia kontakteja. Kun sitten taas Italiassa, varsinkin kun mä oon ensimmäisen kerran sinne tosiaan mennyt 2010 harjoittelijaksi, niin silloin muistan, kun menin ensimmäisen kerran sinne yliopistolle, missä oli iso aula, missä oli pöytiä, missä istui opiskelijoita. Sitten oli yksi pöytä, missä kaikki opiskelijat, jotka istu siinä, oli pukeutunut mustiin ja ne oli hyvin tällaisia gootahtavia moneen suuntaan. Se oli se suomen opiskelijoiden pöytä ja varmasti ihan valehtelematta reilusti yli 90 prosenttia kuunteli suomalaista raskasta musiikkia ja oli sitä kautta sitten tutustunut Suomeen. Se oli tietysti myöskin raskaan musiikin yhtä valtavirtakautta kulttuurisesti, silloin se oli tosi suosittua. Mutta se oli ohjannut paljon niitä opiskelijoita. Opin esimerkiksi heiltä hyvin paljon suomalaisesta raskaasta musiikista, koska se ei ollut omaa musiikkigenreeni ollut, niin he kertoi mulle siitä, koska he tiesi siitä kaiken tai lähes kaiken. Se oli yksi sellainen selvä porukka. Tietysti ihan käytännön näkökulmasta jos ajattelee, mihin se työllistää, niin EU on väistämättä aina yksi, suomi on kuitenkin yksi EU:n virallinen kieli, niin sitä kielitaitoa jossain määrin tarvitaan kuitenkin kaikissa EU-maissa sitten.

Riitta Monto: Mielenkiintoisia syitä. Millaisen kysymyksen sinä lähetät seuraavan podcastin vieraalle? Hän on Pinja Akkanen, joka tekee väitöskirjaa ja väitöskirjan aiheena on somevapaampi arki. Hän tutkii nuorten aikuisten somen käytön hallintaa.

Ilmari Ivaska: Kysyisin, että jos voit nostaa esiin yhden seikan, jonka haluaisit kuulijoiden muistavan siitä, että mitä hyötyä on somevapaasta arjesta yksilön näkökulmasta. Ja ehkä toisaalta myöskin, voiko yksilön näkökulmasta olla jotakin haittaa somevapaasta arjesta tai vähäisemmästä sosiaalisen median käytöstä?

Riitta Monto: Selvä, esitetään nämä Pinjalle.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Mihin sinä itse haluat vaikuttaa yhteiskunnallisessa keskustelussa?

Ilmari Ivaska: Yksi minulle läheinen seikka, mitä vähän sivuttiinkin, on nämä maahanmuuttajien, siihen liittyvät kielitaitokysymykset. Olen itse nimenomaan sekä tutkimuksessani että opetuksessa nimenomaan perehtynyt akateemisiin ja korkeasti koulutettujen maahanmuuttajiin ja heihin liittyviin erityiskysymyksiin. Niin se on varmaan yksi seikka, mihin haluaisin yhteiskunnassa vaikuttaa, että ensinnäkin heidät tunnistettaisiin yhtenä ryhmänä. Ja sitten tunnistettaisiin esimerkiksi sellainen seikka, että usein puhutaan tästä kielitaidon tarpeesta, että korkeasti koulutetut selviää hyvin englanniksi Suomessa, mikä tavallaan pitää paikkansa, mutta selviäminen ja hyvinvointi on kaksi aika eri asiaa. Ja se on mun mielestä sellainen, mihin olisi syytä kiinnittää huomiota myöskin, että millaista kielitaitoa he tarvitsevat täällä olemiseen. Ja toisaalta myöskin et on olemassa Suomessa ja myöskin yliopistoissa töissä ihmisiä, jotka osaa suomea ja työskentelee osittain suomeksi, niin miten sitä voidaan tukea entistä paremmin. Se on sellainen varmaan yhteiskunnallisesta näkökulmasta yksi, mikä on lähellä sydäntä. Ja ehkä toinen yleisemmän keskustelun seikka on se, minkä mainitsinkin, että maahanmuuttajista, kielenoppijoista, kielenkäyttäjistä puhuttaisiin kuitenkin yksilöinä ja toimijoina eikä resurssina, jolla nostaa Suomen kilpailukyky nousuun tai muuta.

Riitta Monto: Kun sanoilla ja sanavalinnoilla on merkitystä, niin on mielenkiintoista katsoa, mitä Kotimaisten kielten keskus Kotus saa nostettua esiin, kun se vuosittain kokoaa ajankohtaisia kuukauden sanoja. Jos tämän vuoden listaa tähän mennessä katsoo, niin siellä on viimamakkara, vakoilupallo, tuoppikondomi, robottisiivooja, käärijänvihreä, reformipöytä, kaksoisviestintä, korkeapatogeeninen ja lyhytvuokraus. Nämä aina liittyvät sen kulloisenkin ajan keskusteluihin. Niin jos poimitaan tuo heinäkuun sanaksi valittu kaksoisviestintä, joka liittyy siihen, että uusi hallitus oli aloittanut ja sen toiminnan innoittamana käytiin keskustelua, jota esimerkiksi mediassa kutsuttiin kaksoisviestinnäksi, niin onko se mielestäsi osuva sana kuvaamaan sitä poliittista keskustelua?

Ilmari Ivaska: Aluksi ajattelin, että sehän on tosi hyvä ajatuksena se, että on kaksi erilaista agendaa, mitä viestitään rinnakkain, että sehän on tosi hyvä termi. Mutta sitten rupesin miettii, että jos hiukan kauemmas mennään tästä nykyhetkestä ja ei enää muisteta suoraan sitä yhteyttä,  niin en ole varma, onko se lopulta terminä hirveen läpinäkyvä. Jos ihan ajattelee hyvin objektiivisesti ajatellen. Että mulle tulee sellainen olo nyt, jos mietin sitä termiä, että se voisi myöskin yhtä hyvin tarkoittaa ihan vaan viestintästrategiaa, että erilaisille kohderyhmille samasta asiasta puhutaan hyvin eri sanoin, se olisi kaksoisviestintää. Kun tässä kuitenkin sinänsä mun mielestä hyvin osuvasti haluttiinko nostaa esiin se, että lähetetään kahta viestii, mitkä on toisiinsa nähden ristiriitaisia. Että riippuen yleisöstä sanotaan, että me halutaan tehdä tätä ja toiselle yleisölle sanotaan, että me halutaankin tehdä tota. Ne on mun mielestä kaksi eri asiaa ja siitä termistä ei näy oikein että kummasta on kyse. Joku ristikkäisviestintä voisi olla ehkä kuvaavampi tästä erisuuntaisuudesta.

Riitta Monto: Niin, se on mielenkiintoista, ajattelee pelkkää sanaa, että silloin kesällähän se oli ilmiselvää, että puhuttiin rasismikohuista ja siitä, että sanotaan, että emme ole rasisteja ja samalla todettiin, että toisessa viestissä flirttailtiin omille kannattajille, perussuomalaiset, että viesti oli toisen tyyppinen. Mutta jos sen irrottaa siitä, niin muistaako todella, niin kuin analysoit.

Ilmari Ivaska: Juu, mun mielestä sinänsä se toteamus, että tämmöistä tapahtui, niin se on varmaan aika laajalti jaettu, ainakin että se on helppo osoittaa materiaalin, ihan aineiston perusteella, että viestittiin hyvin eri suuntiin. Mutta että oliko se, että samalla tavalla viestitään eri suuntiin, kun yliopisto viestii tuleville opiskelijoille tai se viestii muille tutkijayhteisöille tai se viestii lapsille, niin ne on hyvin erilaisia ne viestit, niin onko se sitten kaksoisviestintää [naurahtaa]. Jos näin karrikoiden haluaa.

Riitta Monto: Näin Humanisti vastaa -podcastiin loppuun päästiin siihen ihan ytimeen, miksi suomen kieli on niin valtavan kiehtovaa. Siinä on valtavasti mahdollisuuksia. Apulaisprofessori Ilmari Ivaska, kiitoksia vierailusta podcastissa.

Ilmari Ivaska: Kiitos sinulle.

[loppumusiikki]

Humanisti vastaa. Osa 10. Miten somepaaston saa onnistumaan, Pinja Akkanen?

Litterointimerkinnät

Riitta Monto: Haastattelija
Pinja Akkanen: Vastaaja
Ilmari Ivaska: Kysymyksen esittäjä

[alkumusiikki]

Riitta Monto: Humanisti vastaa -podcastin vieraana on filosofian maisteri, väitöskirjatutkija Pinja Akkanen. Olet digitaalisen kulttuurin oppiaineesta ja sait Wihurin säätiöltä 15 000 euron apurahan väitöskirjatyöhön, jonka väitöskirjasi aiheena on somevapaampi arki. Se on interventiotutkimus nuorten aikuisten sosiaalisen median käytön hallinnasta. Sen lisäksi että teet tätä väitöskirjaa, olet osa-aikaisesti viestintäsuunnittelijana Suomen Palloliitossa.

Minä olen Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan työelämäprofessori, toimittaja Riitta Monto. Kun tutkimuksesi käsittelee somea, niin heti alkuun suora kysymys, mitä somekanavia sinä itse käytät?

Pinja Akkanen: No käytän aktiivisesti Instagramia, jonkin verran Facebookia. Ehkä ne on ne kaksi pääasiallista kanavaa, joita käytän vapaa-ajalla. Sitten työn puolesta kyllä tulee lisäksi käytettyä esimerkiksi TikTokia ja Twitteriä.

Riitta Monto: Onko nämä, mitkä sulla on käytössä vapaa-ajalla, onko ne tullut sillä tavoin luontevasti, että ne on tuntunut mielekkäiltä kanavilta?

Pinja Akkanen: Joo, erityisesti Instagram on tuntunut mieluisalta visuaaliselta kanavalta. Kyllä mä aika lailla molempiin kanaviin olen mennyt silloin, kun ne on perustettu. Kun on kaverit mennyt niihin kanaviin, niin olen sitten mennyt itse myös perässä.

Riitta Monto: Miten sinä kuvaisit, millaista sinun oma somenkäyttösi on, jos puhutaan ensin ihan vapaa-ajasta?

Pinja Akkanen: Vaikka  olenkin täällä itse tänään puhumassa sosiaalisen median käytöstä ja tutkin aihetta, niin en ole itse suinkaan mitenkään malliesimerkki. Itselläkin välillä kasvaa ne ruutuajat isoksi ja myös sitten työn puolesta tulee käytettyä paljon somea ja tuotettua sisältöä. Ehkä kuvailisin, että olen vapaa-ajalla kuitenkin passiivinen selailija, että en tuota hirveästi itse sisältöä.

Riitta Monto: Jos mietit, minkälaisia asioita, ihmisiä, tapahtumia tai tahoja sinä seuraat, niin minkä kaltaisia esimerkiksi Instagramissa?

Pinja Akkanen: Eniten seuraan viihdyttävää sisältöä, esimerkiksi kissavideot on mun lemppareita. Paljon urheiluun liittyvää sisältöä. Sitten seuraan yhteiskunnallista keskustelua ja pidän tietysti yhteyttä mun ystäviin.

Riitta Monto: Oletko huomannut, että Instagram on selkeästi näyttänyt muuttuvan enemmän yhteiskunnalliseen suuntaan? Et jos se alkoi ihan ehkä enemmän sillä viihdekuvastolla, niin nyt on esimerkiksi tutkijat aktivoituneet ja voivat kirjoittaa sinne pitkiäkin tekstejä.

 

Pinja Akkanen: Kyllä ehdottomasti olen huomannut tässä muutoksen. Et aiemmin se on keskittynyt enemmän siihen omaan arkeen ja sen jakamiseen ja tietysti se on yhä sitäkin. Mutta enemmän siellä on nykyään myös sitä yhteiskunnallista keskustelua. Yritykset käyttää sitä, yhteisöt ja myös tiedettä tuodaan siellä esille.

Riitta Monto: Kuinka paljon seuraat esimerkiksi jotain tutkijoita tai tutkijaryhmiä? Tai seuraatko Turun yliopiston kanavia?

Pinja Akkanen: Seuraan aktiivisesti, kyllä esimerkiksi just Turun yliopiston kanavia ja muita tiedeyhteisöjä. Mun mielestä on tosi mielenkiintoista, miten esimerkiksi just Instagramin avulla pystyy popularisoimaan tiedettä ja tehdä siitä vähän helpommin ymmärrettävää.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Onko jotain somekanavia, jotka sinä olet kokenut itsellesi aivan vieraaksi?

Pinja Akkanen: No ehkä en ole päässyt vielä ihan tohon TikTokiin mukaan. Että myös tiedostan sen, että se on todella koukuttava kanava, niin myös vähän yritän suojella itseäni että en myöskään sinne niin lähde mukaan.

Riitta Monto: Pro gradu -työssäsi tarkastelit nuorten aitouden ja ihanneminuuden kokemuksia, lähtökohtaisesti ensin Instagramissa. Millaisena nuoret halusivat kuvata itseään Instagramissa ja millainen merkitys sillä oli heille?

Pinja Akkanen: Vaikka nuoret tuo Instagramissa heistä parhaan puolen esiin ja jakaa siellä vaan niitä parhaita kokemuksia, niin nuoret silti kokee, että se on aitoa sisältöä. Se on yhtä lailla aitoa, vaikka ei ehkä kertoisi somessa kaikkea itsestään.

Riitta Monto: Kun olet viestintäsuunnittelijana Suomen Palloliitossa, niin voisi olettaa, että myös urheilun puolella on erittäin tärkeää, että somekanavissa näkyy sisältöä. Minkälaista sisältöä sinne tuotat?

Pinja Akkanen: Me tuotetaan tosi monipuolisesti sisältöä. Tietysti eri kohderyhmille, että seuroille ja toimihenkilöille ja tietysti pelaajille, että myös sinne TikTokiin nuorille pelaajille viihdyttävämpää sisältöä. Ja myös sosiaalinen media ja puhelimen käyttö linkittyy vahvasti liikuntaan. Tämän hetken yksi isoista haasteista yhteiskunnassa on liikkumattomuus. Voidaan ajatella, että helposti puhelin kädessä meistä tulee vähän niin kuin jalattomia.

Riitta Monto: Voisiko ajatella, tai varmaan te mietittekin sitä myös, että sosiaalisen median kautta tarjottaisiin jotain sellaista, mikä saisi liikkumaan, niin kuin erilaisia pelillisiä ominaisuuksia vaikka?

Pinja Akkanen: Joo, somen kautta voidaan jakaa jo nykyisille jalkapalloharrastajille sinne vapaa-ajan puolelle vinkkejä, miten voi treenata ja lisää sitä omaa liikettä. Sitten tietysti myös voidaan kannustaa ei vielä pelaajia ehkä jalkapalloharrastuksen tai muun liikunnan pariin.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Kun sinun väitöskirjatutkimuksesi selvittää siis somen vapaampaa arkea ja teet interventiotutkimuksen, niin miten ihan konkreettisesti, miten tutkit?

Pinja Akkanen: Osana väitöskirjatutkimusta toteutan kaksi viikkoa kestävän lyhytintervention, jonka aikana tarjoan näille tutkittaville nuorille aikuisille erilaisia tukimenetelmiä, jonka avulla he pystyy hallitsee omaa somen käyttöään.

Riitta Monto: Millaisia nämä tukimenetelmät esimerkiksi ovat?

Pinja Akkanen: Esimerkiksi tälläisia tukimenetelmia, joita aion hyödyntää, on ilmiötietoisuuden lisääminen. Että kun meillä on enemmän tietoa somen käytöstä ja sen vaikutuksista, silloin me pystytään myös paremmin ymmärtää ja tunnistaa ne vaikutukset meihin itseemme. Sitten esimerkiksi tietoiset läsnäoloharjoitteet. Kun me otetaan puhelin käteen, niin pysähdytään miettii, miksi tartuin taas tähän puhelimeen. Tai kun ollaan selattu somea, niin pysähdytään miettii, minkälaisia tunteita ja fiiliksiä se herätti mussa.

Riitta Monto: Eli pysäytät nuoret miettimään omaa somen käyttöään ja miten siellä ollaan. Koska hyvin helpostihan käy niin, että ajattelee vain katsoa jonkun asian ja huomaa, että tunti tai kaksi on vierähtänyt.

Pinja Akkanen: Kyllä. Ja sen lisäksi intervention aikaan pyritään rajoittaa sitä omaa somen käyttöä erilaisilla automaattisilla ja manuaalisilla menetelmillä. Esimerkiksi hiljentämällä puhelimesta ilmoituksia tai vähän siivoamalla puhelimella, katsomaan sinne, mitäs kaikkia sovelluksia täällä on, mitä en ehkä tarvi. Sitten interventioon kuuluu myös asteittainen lyhyt somepaasto, että askel kerralla vähennetään sitä omaa sosiaalisen median käyttöä.

Riitta Monto: Oletko testannut itselläsi somepaastoa?

Pinja Akkanen: Olen testannut just näin, askel kerrallaan. Että voi ottaa esimerkiksi, että tänään käytän tunnin sosiaalista mediaa, huomenna puoli tuntia ja sitten onkin vuorokausi ilman somea. Ja sitten on hyvä pysähtyä miettii.

Riitta Monto: Miten helppoa tai vaikeaa oli irrottautua ihan omakohtaisesti? Oliko helppo mennä paastoon?

Pinja Akkanen: Kyllä sellanen vuorokausi vielä menee suht kivuttomasti, kun siihen valmistautuu hyvin. Mutta pidempi aika voi olla, varsinkin yksinään ilman tukea, tosi haasteellista.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Mikä oli se suurin syy, että valitsit väitöskirjan aiheeksi juuri tämän?

Pinja Akkanen: Kyllä se kiinnostus heräsi sitä gradua tehdessä. Silloin tein ryhmähaastatteluita lukiolaisille ja he toi niissä paljon esille, kuinka paljon he oikeasti käyttää sitä sosiaalista mediaa. Ja mun mielestä tämä on tosi kiinnostava tutkimusaihe, koska sosiaalinen media on niin kiinteä osa meidän arkea ja sillä on tosi laajat vaikutukset meidän hyvinvointiin. Esimerkiksi keskiverto suomalainen nuori aikuinen käyttää viikossa 15–20 tuntia somea ja lähes 10 prosenttia 18–22-vuotiaista suomalaisista käyttää somea päivässä 6–7 tuntia, joka on ihan järjetön määrä, jos miettii meidän valveillaoloaikaa.

Riitta Monto: Niin, jos miettii ihan sitä, minkälainen on työaika, noin 7,5–8 tuntia tai koulussa ollaan ehkä 6 tuntia ja sitten siihen tietysti kaikki kotitehtävät päälle. Mutta että jos jo suorittaa somessa semmosen yhden koulupäivä mittaisen ajan, niin sehän on valtavan paljon.

Pinja Akkanen: Niinpä.

Riitta Monto: Mutta onko tähtäin se, että löydät tutkimuksessa keinoja, joita voisi tarjota todellakin sitten siihen, että itse kukin hallitsisi paremmin somen käyttöään?

Pinja Akkanen: Ylipäätänsä tutkittua tietoa ongelmallisesta somen käytöstä on vielä tosi vähän ja ei ole sitten myöskään tarjolla tarpeeksi tukea ja hoitoa. Verrattuna esimerkiksi digipeliriippuvuuteen, niin sillä on virallinen tautiluokitus ja diagnostiset kriteerit, mutta someriippuvuudella ei ole vielä virallista tautiluokitusta, joten yhteiskunnalla ei ole velvollisuutta hoitaa sitä.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Tutkit somen käyttöä ja tavoitteena selvästikin on se somevapaampi arki. Millaisia haittoja arvelisit, että niin runsaasta somen käytöstä voi olla, kun äsken kuvasit?

Pinja Akkanen: Varsinkin ongelmallisella somen käytöllä tai riippuvuuspiirteisellä on tosi laajoja vaikutuksia, et on psyykkisiä, fyysisiä ja sosiaalisia haittoja hyvinvoinnille. Esimerkiksi yksinäisyyden tunne, ahdistuneisuutta, masennusoireita. Voi olla uniongelmia, sitten fyysisiä, niin kun niska- ja hartiaseudun vaivoja. Tai esimerkiksi vaikutuksia itsetuntoon. Mutta toki tällaisten syy-seuraussuhteiden selvittäminen ei ole niin helppoa. Et esimerkiksi sosiaalinen media voi aiheuttaa masennusoireita, mutta toisaalta some voi toimii myös pakopaikkana masennuksesta kärsivälle.

Riitta Monto: Sitä kautta voi saada yhteyden, vaikka vertaistukea. Tai toisaalta niitä päivää piristäviä, vaikkapa niitä kissavideoita tai jotain muita annoksia, joista tulee yksinkertaisesti hyvä mieli kun muuten uutiset ovat vakavia ja on sitten opiskelu tai työ niin se vie paljon.

Pinja Akkanen: Kyllä. Ja lisäksi täytyy myös muistaa, että vaikutukset on yksilöllisiä. Joku toinen voi saada sieltä somesta uusia kavereita ja löytää sen oman yhteisön, mutta sitten taas joku toinen voi somen takia tuntee itsensä yksinäiseksi.

Riitta Monto: Mielenkiintoista on myös se, miten somekanavat, niitä tulee ja ne toisaalta muuntuvat. Itselleni yksi tärkeimmistä kanavista on X, eli entinen Twitter. Ja voi sanoa nimenomaan se Twitter, koska sieltä sai mediasta kiinnostunut mediatietoa, tutkimustietoa, kulttuurista, taiteesta, hyvin paljon erilaista tietoa. Ja nyt näyttää siltä, että muututtuaan X:ksi se kanava on mennyt pilalle. Tällä hetkellä ehkä Blueskysta toivon sille korvaajaa. Aika näyttää tietysti, lähteekö se lentoon.

[välimusiikki]

 

Riitta Monto: Tässä podcastissa on aina pikavalintatehtävä. Saat 10 tehtävää, joissa on aina vaihtoehtoparit ja niistä sinun pitäisi valita sitten itsellesi jollain tavoin läheisempi tai sopivampi. Oletko valmis?

Pinja Akkanen: Kyllä vain.

Riitta Monto: Osallistua vai tarkkailla?

Pinja Akkanen: Osallistua.

Riitta Monto: Instagram vai TikTok käytössäsi tulevaisuudessa?

Pinja Akkanen: Instagram.

Riitta Monto: Facebook vai Snapchat, kumpi on kätevämpi?

Pinja Akkanen: Snapchat.

Riitta Monto: Seuraatko uutisia perinteisestä mediasta vai sosiaalisesta mediasta?

 

Pinja Akkanen: Sosiaalisesta mediasta.

Riitta Monto: Luetko painetun kirjan vai kuunteletko äänikirjan?

Pinja Akkanen: Painettu kirja.

Riitta Monto: Katsotko aamulla kännykästä ensimmäiseksi sähköpostin vai jonkun somekanavan.

Pinja Akkanen: Somekanavan.

Riitta Monto: Ja minkä?

Pinja Akkanen: Instagramin [naurahtaa].

Riitta Monto: Kumpi on sinulle viihtyisämpi kaupunki, Pori vai Salo?

Pinja Akkanen: Hmm, Pori.

Riitta Monto: Kummalla mieluummin olet opiskelijana, läsnäluennolla vai etänä Zoomissa?

Pinja Akkanen: Läsnä.

Riitta Monto: Pelaat Paimion Hakassa, eli urheilu on sinulle tärkeää. Mutta kummassa roolissa olet nykyään useammin, kentällä pelaajana vai seuraamassa jotakin mielenkiintoista peliä katsomossa?

Pinja Akkanen: Pelaajana.

Riitta Monto: Olet kuvannut urheilijoita peleissä ja laulajia festivaaleilla. Kuvauksen kohteena, kumpi on kiinnostavampi, urheilija vai artisti?

Pinja Akkanen: Urheilija.

Riitta Monto: Ja nyt saat perustella, miksi?

Pinja Akkanen: Hmm. Urheilu on niin monipuolista ja siinä on niin paljon vauhtia, niin sitä on kiva kuvata. Eniten tykkään ottaakin kuvia sen suorituksen jälkeen. Juoksija tulee maaliin, että saan taltioitua ne tunteet, se on hienoa.

Riitta Monto: Entä sitten musiikin puolella, jos on vaikka festivaalit, niin minkälaisena haluaisit taltioida jonkun esiintyvän artistin?

Pinja Akkanen: Myös siellä artistien puolella on tärkeetä just taltioida niitä tunteita ja odottaa jotain erityistä hetkeä tai esimerkiksi fanin tai artistin jotain kohtaamista. Musiikin puolella olen päässyt kuvaa useita mun suosikkiartisteja, että ne on ollut aina henkilökohtaisesti hienoja hetkiä. Paljon kotimaisia artisteja, että omista suosikeista esimerkiksi Sanni ja ulkomaalaisista bändeistä sanoisin Hurts. Ja urheilun parista mieleen jää myös tietysti ne, kun urheilija on rikkonut jonkun uuden ennätyksen ja päässyt ikuistamaan sen.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Sanoit tuossa pikavalintatehtävässä, että seuraat uutiset sosiaalisesta mediasta perinteisen median sijaan, niin mistä löydät uutisia eniten?

Pinja Akkanen: Aamuisin kyllä tulee luettua myös aamun ihan painettu lehtikin, mutta eniten seuraan uutisia Instagramin ja Facebookin kautta, että siellä seuraan eri medioita.

Riitta Monto: Sanoit, että ihan painetun lehden, se on aika harvinaista. Vaikka seuraakin sanomalehtiä, niin sitä lukee digitaalisena versiona. Mutta sinä ihan paperilehteä luet?

Pinja Akkanen: Kyllä, joka aamu Salon Seudun Sanomat.

Riitta Monto: Kotiseudun lehti.

Pinja Akkanen: Kyllä vain.

Riitta Monto: Käsitellään tässä paitsi tuota sosiaalista mediaa, niin myös erilaisia opiskelumahdollisuuksia. Nykyään pyritään tarjoamaan laajat opiskelumahdollisuudet, ei pelkästään niin, että sinne, mihin on pyrkinyt vaikka Turun yliopistossa, vaan on mahdollisuus valita oppiaineita vähän laajemminkin. Sinä olet opiskellut Turun yliopiston Porin yksikössä, mutta muutamia vuosia sitten valitsit oppiaineita myös kauppakorkeakoulusta, johtamista, yrittäjyyttä, markkinointia ja kirjanpitoa. Miten tärkeänä sinä pidät sitä, että humanistisen tiedekunnan opiskelijat valitsevat aivan toisenlaisesta tiedekunnasta myös oppiaineita?

Pinja Akkanen: Kyllä koen, että nämä mun opinnot on tukenut tosi hyvin mun pääaineopintoja ja ehdottomasti kannustan kaikkia hyödyntämään muiden yliopistojen ja muiden tiedekuntien opintotarjontaa. Mä koen, että sillä että poimit vähän kursseja muualta, saat muokattua opinnoista omannäköisen. Ja siinä vaiheessa kun haet töitä, niin sillä myös erotut niistä oman alan opiskelijoista.

Riitta Monto: Miten erilaista oli, tai oliko erilaista Turun yliopiston kauppakorkeakoulun puolen opetus kuin vaikkapa sitten siellä humanistisessa tiedekunnassa?

Pinja Akkanen: Ehkä suurin ero oli siinä, että siirryttiin pienistä luokista sinne isoihin auditorioihin massaluennoille. Mutta ei ehkä kovinkaan paljoa loppujen lopuksi eronnut, että molemmissa oli tosi paljon ryhmätöitä.

Riitta Monto: Kun olet opiskellut Turun yliopiston Porin yksikössä, niin millainen opiskelijayhteisö siellä oli?

Pinja Akkanen: Meillä on Porissa tosi tiivis yhteisö, siellä on helppo tutustua muihin opiskelijoihin ja myös henkilökuntaan on helppo tutustuu. Vaikka meitä on siellä aika vähän opiskelijoita, niin meillä on tosi aktiivinen ainejärjestötoiminta ja myös esimerkiksi tehdään ainejärjestöjen kesken paljon yhteistyötä. Että humanisteilla ja kauppakorkeakoulun opiskelijoilla esimerkiksi on yhteisiä tapahtumia.

Riitta Monto: Oletko ollut noin kokonaisuutena tyytyväinen siihen valintapalettiin, mitä sinulla on opintokokonaisuuksissa?

Pinja Akkanen: Olen kyllä ollut tyytyväinen, että se on tosi tärkeää, että myös niitä opintomahdollisuuksia tuodaan esille, että opiskelijat osaa sitten valita niitä.

Riitta Monto: Kuinka paljon niistä kerrotaan?

Pinja Akkanen: No kyllä me tuolla Porissa ollaan Porin yliopistokeskuksessa niin tiivis ja pieni yhteisö, että siellä kyllä tiedetään opintomahdollisuuksista hyvin.

Riitta Monto: Siellähän Porissa on ollut mahdollista valita opintoja myös Tampereen teknillisestä yliopistosta ja Tampereen yliopistosta, niin kuinka paljon opiskelukaverit valitsivat sieltä?

Pinja Akkanen: Mun ymmärtääkseni ei ihan niin paljoa. Mä olen kyllä itse opiskellut Tampereen yliopiston puolelta journalistiikkaa, mutta eniten kyllä valitaan just tuolta kauppakorkeakoulun puolelta.

Riitta Monto: Mistähän se johtuu?

Pinja Akkanen: Kyllä mä koen, että kaupallinen osaaminen on myös tosi tärkeetä humanisteille.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Onko sinulla ollut opintojen alkaessa tai nyt, kun olet edennyt väitöskirjavaiheeseen selkeä tähtäin, mihin ammattiin tähtäät?

Pinja Akkanen: Ehkä se on muodostunut siinä opintojen aikana. Että silloin kun hain yliopistoon opiskelemaan, niin en silloin osannut sanoa, mihin ammattiin haluan päätyä. Itse asiassa silloin kun hain yliopistoon opiskelee, niin ajattelin, että silloin mun pääaine olisi meidän koulutusohjelman kulttuuriperinnön tutkimus. Mutta siinä matkan alkuvaiheilla se muuttui digitaaliseen kulttuuriin.

Riitta Monto: Tällä hetkellä mikä on sinun tähtäimesi, paitsi tietysti se väitöskirjan tekeminen? Tähtäätkö tutkijaksi vai ihan muihin tehtäviin?

Pinja Akkanen: Mä uskon, että sekin ajatus vielä muotoutuu tässä väitöskirjaa tehdessä. Mutta kyllä pyrin olemaan sosiaalisen median asiantuntija.

Riitta Monto: Eli se voisi löytyä monenlaisista organisaatioista se työpaikka sitten?

Pinja Akkanen: Joo, on se sitten tieteen tekemistä tai muunlaista viestimistä.

Riitta Monto: Minkälainen aikataulu sinulla on väitöskirjan suhteen?

Pinja Akkanen: Kyllä mä sinne tutkimussuunnitelmaan olen merkannut, että väitöskirja valmistuisi vuonna 2027, joka tuntuu tällä hetkellä tosi kaukaiselta, mutta nopeasti varmaan sekin aika menee. Tietysti täytyy olla realistinen, että olen tälläkin hetkellä samaan aikaan osa-aikaisesti töissä, joten –

Riitta Monto: Mutta koet, että se on hyvä yhdistelmä tehdä osa-aikaisesti töitä, jotka sitten taas tietyllä tavalla liittyvät aika paljon siihen aiheeseen, aihepiiriin, mitä tutkijana nyt selvität?

Pinja Akkanen: Joo, kyllä mun mielestä työnteko ja tämä väitöskirjatyöskentely hyvin tasapainottaa toisiaan. Että mulla on tosi mieleinen työ, niin haluan pitää siitä myös kiinni.

Riitta Monto: Kuinka paljon koet, että pystyy itse vaikuttamaan ja kehittämään sitä työtä?

Pinja Akkanen: Toki on paljon toistuvia työtehtäviä ja työtehtävät myös pohjautuu paljon strategiasta ja tavoitteista. Mutta myös viestintä on tosi luovaa ja saa paljon myös itse ideoida.

Riitta Monto: Miten tähän kokonaisuuteen, työhön, opintoihin sijoittuu sitten se pelaaminen? Kuinka tärkeää sinulle se on?

Pinja Akkanen: Jalkapallon harrastaminen ja muu liikunnan harrastaminen on mulle kyllä tosi tärkeää ja koen, että sekin on hyvä vastapaino työnteolle ja väitöskirjatyöskentelylle. Mutta toki sekin vaatii aikatauluttamista.

Riitta Monto: Miksi harrastuksesi on nimenomaan jalkapallo?

Pinja Akkanen: Nuorempana harrastin kauan jääkiekkoa, mutta sitten mun laji vaihtui jalkapallon pariin. Mutta ehkä yleisesti joukkuelajit on aina kiinnostanut.

Riitta Monto: No mikä niissä kiinnostaa?

Pinja Akkanen: Mä koen, että jalkapallojoukkue tai mikä tahansa muu joukkue on sellainen yhteisö tai perhe, jonka kanssa koet kaikki vastoinkäymiset yhdessä, ja sitten taas iloitaan niistä onnistumisista. Ja sulla on ne yhteiset tavoitteet ja niitä kohti harjoitellaan ja mennään.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Suomen kielen apulaisprofessori Ilmari Ivaska lähetti viime podcastissa sinulle kysymyksen.

Ilmari Ivaska: Kysyisin, että jos voit nostaa esiin yhden seikan, jonka haluaisit kuulijoiden muistavan siitä, mitä hyötyä on somevapaasta arjesta yksilön näkökulmasta. Ja sitten ehkä toisaalta myöskin, että voiko yksilön näkökulmasta olla jotakin haittaa somevapaasta arjesta tai vähäisemmästä sosiaalisen median käytöstä?

Pinja Akkanen: Kiitos, hyvä kysymys. Ehkä selkein hyöty tietysti on se, että vapautuu aikaa kaikkeen muuhun. Jos me tossa alussa mietittiin, että osalla voi mennä jopa seitsemän tuntia päivässä siihen sosiaalisen median käyttöön, että jos siitä edes pari tuntia käyttää johonkin muuhun mielekkääseen harrastukseen, niin se on jo tosi hieno juttu. Ja ehkä jokaisen kannattaisi pysähtyä miettii, että mitä tekisi sillä ajalla, joka tällä hetkellä menee siihen somen käyttöön.

Riitta Monto: No mitä sitten voi, niin kuin Ilmarilla oli kaksiosainen kysymys, että jos on vähemmän sosiaalisessa mediassa, niin mitä haittaa siitä kenties voi olla?

Pinja Akkanen: Vaikka somen käytön vähentämisellä me voidaan päästä eroon niistä haittavaikutuksista, niin samalla me joudutaan luopuu myönteisistä vaikutuksista. Sen takia en kannustakaan ketään lopettaa kokonaan sosiaalisen median käyttöä. Että meidän pitäisi pyrkiä opettelee ottaa hyöty irti niistä somen positiivisista puolista ja sitten taas toisaalta suojautumaan negatiivisilta vaikutuksilta. Mä usein sanoin, että ei anneta somen hallita meitä, vaan pyritään hallitsemaan sitä omaa somen käyttöä. Ja sitten vielä haluaisin lisää, että puhutaan helposti just siitä somen käytön vähentämisestä, mutta ei kuitenkaan kannata liikaa ajatella pelkästään sitä ruutuaikaa, vaan pohtia sitä somen käytön merkityksellisyyttä. Millaista se somessa vietetty aika on ja minkälaisia vaikutuksia sillä on meidän hyvinvointiin.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Mihin haluat vaikuttaa yhteiskunnallisessa keskustelussa?

Pinja Akkanen: Tähän mun tutkimusaiheeseen liittyen, niin ylipäätänsä mun mielestä me keskustellaan liian vähän sosiaalisen median käytöstä ja sen vaikutuksista meidän hyvinvointiin. Erityisesti pitäisi enemmän keskustella lasten ja nuorten somen käytöstä ja vanhempien ja yhteiskunnan vastuusta.

Riitta Monto: Suomessa vietetään vuosittain helmikuussa Mediataitoviikkoa. Kouluissa tuolla viikolla tarjotaan mediakasvatusta ja tarkoituksena on nimenomaan kehittää lasten ja nuorten mediataitoja. Millaisia mediataitoja mielestäsi juuri sosiaalisen median näkökulmasta pitäisi koululaisille tarjota?

Pinja Akkanen: Mediakasvatus painottuu aika paljon lasten ja nuorten turvallisuuteen siellä somemaailmassa, mikä on tietysti tosi tärkeetä. Mutta sen lisäksi on mun mielestä just tärkeetä keskustella lasten ja nuorten kanssa näistä sosiaalisen median vaikutuksista ja kannustaa lapsiakin pohtimaan somen käyttöä enemmän.

Riitta Monto: Tutkimuksessa selvität siis somevapaampaa arkea. Miten tärkeänä näet sen, että nyt pääset itse keskittymään väitöskirjatyössäsi juuri tällaiseen aiheeseen, joka on kaikkialla, meitä kaikkia koskettavaa tällä hetkellä?

Pinja Akkanen: Joo, onhan se tosi hienoa tehdä tutkimusta näinkin ajankohtaisesta aiheesta.

Jos käyttää arjessa tosi paljon sosiaalista mediaa, niin se voi kyllä olla todella haastavaa vähentää sen käyttöä ja onkin tärkeää olla armollinen itselleen siinä. Ja pitää mielessä, että meillä on vastassa ne maailman suurimmat somejätit, jotka yrittää koukuttaa meitä sovellusten käyttöön. Että jos se somen käytön vähentäminen ei heti onnistu, niin ei kannata suinkaan syyttää itseään. Somen käytön vähentäminen vaatii kyllä paljon itsekuria ja tahtoa. Neuvoisinkin, että ei kannata lopettaa sitä somen käyttöä seinään, vaan asteittain vähentää sitä. Esimerkiksi päättää, että aamuisin herään, teen rauhassa mun aamurutiinit ja vasta sitten avaan puhelimen. Ja asettaa itselleen selkeitä, tarpeeksi pieniä välitavoitteita.

Riitta Monto: Mikä on sosiaalisen median käytössä sinulle kaikkein mukavinta tai parasta?

Pinja Akkanen: Kyllä se usein toimii sellaisena pakona stressaavasta arjesta, että kattoo viihdyttävää sisältöä. Se on tapa rentoutua. Ja tietysti sitten tärkee yhteydenpitokanava ystäviin.

Riitta Monto: Yksi asia, mistä on erittäin paljon kannettu huolta, on sosiaalisen median, ehkä juuri nimenomaan Twitterin eli nykyisen X:n siellä käyty keskustelu, joka on hyvin aggressiivista ja asiatonta ja henkilöön käyvää. Oletko itse törmännyt tällaiseen ikävään ilmapiiriin sosiaalisessa mediassa?

Pinja Akkanen: Kyllä mä uskon, että ihan jokainen meistä on törmännyt tällaiseen ikävään keskusteluun somessa. Varmasti myös sosiaalinen media lisää tällästa polarisaatiota ja vastakkainasettelua.

Riitta Monto: Kuinka vakavana asiana sitä pidät, jos mietit nimenomaan nuorten kannalta?

Pinja Akkanen: No kyllä se on mun mielestä erittäin vakava asia ja someyhtiöiden pitäisi kantaa tästä isompi vastuu.

Riitta Monto: Humanisti vastaa -podcastin vieraana on ollut väitöskirjatutkija Pinja Akkanen digitaalisen kulttuurin oppiaineesta Turun yliopistosta. Minä olen humanistisen tiedekunnan työelämäprofessori, toimittaja Riitta Monto.

[loppumusiikki]

Humanisti vastaa. Osa 11. Mikä on pohjoismainen näkökulma holokaustiin, Anna-Leena Perämäki?

Humanisti vastaa. Osa 11. Anna-Leena Perämäki

Äänitteen kesto: 37 min

Litterointimerkinnät

Haastattelija: Riitta Monto
Vastaaja: Anna-Leena Perämäki

 

[alkumusiikki]

Riitta Monto: ”Niinpä minun olisi kirjoitettava, jotta voisin osoittaa ihmisille myöhemmin, millainen tämä ajanjakso oli. Tiedän että monet muut pystyvät antamaan suurempia opetuksia ja paljastamaan kammottavampia asioita. Ajattelen kaikkia karkotettuja, kaikkia vankiloissa viruvia, kaikkia jotka ovat yrittäneet rohkeasti lähteä. Mutta se ei anna minulle lupaa syyllistyä pelkuruuden syntiin, sillä jokainen voi tehdä omalla pienellä sarallaan jotain. Ja jos hän voi, hänen täytyy.” Näin kirjoittaa Hélène Berr 10.10.1943 päiväkirjaansa.

Päiväkirjamerkinnät on poimittu Anna-Leena Perämäen teoksesta Anne Frank ja hänen kohtalosisarensa.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Humanisti vastaa -podcastin vieraana on filosofian tohtori, tutkija Anna-Leena Perämäki. Olet tehnyt kulttuurihistorian väitöskirjan Turun yliopistoon ja aihe oli Kirjoitettu vaino, selviytymiskeinot juutalaisvainoista nuorten naisten päiväkirjoissa 1940-luvun Ranskassa ja Alankomaissa. Tutkimusaiheitasi ovat kirjoittamisen kulttuurihistoria, omaelämäkerralliset lähteet, päiväkirjat ja kirjeet, sota-ajan arki ja juuri nimenomaan toinen maailmansota ja holokausti. Maantieteellisesti erityisesti kansallissosialistisen Saksan miehittämät Alankomaat ja Ranska ja nyt 1940-luvun miehitetyt Pohjoismaat.

Opetat kulttuurihistorian teemaseminaarissa Muisti, kerronta ja sukupuoli. Olet julkaissut viisi pienoiselämäkertaa sisältävän kirjan Anne Frank ja hänen kohtalosisarensa.

Tästä lähdetään keskusteluun ja minä olen humanistisen tiedekunnan työelämäprofessori, toimittaja Riitta Monto.

Mitä ajattelet juuri nyt siitä, että 1940-luvun tapahtumat eivät valitettavasti tunnu olevan mitenkään se järkyttävä osa hiukan kaukaisempaa historiaa?

Anna-Leena Perämäki: Tuntuu, että historia toistaa jälleen itseään. Esimerkiksi kun keväällä 2022 kirjoitin tota mun tietokirjaa, niin tuli jotenkin entistä enemmän iholle tämä aihe. Kun luin uudestaan niitä mun lähteitä, niitä päiväkirjoja, niin kun oli just alkanut Ukrainan sota, niin todella hämmästyin oikein, että miten se aihe alkoi taas koskettaa itseäkin. En tiedä, onko siitä ihmisten mielissä niin pitkä aika ja ei ole kauheasti enää jäljellä ihmisiä, jotka on todistaneet tätä toista maailmansotaa ja niitä kauheuksia. Niin tuntuu, että etenkin nuoret ihmiset esimerkiksi, on paljon holokaustin kieltäjiä. Se on aika surullista, mutta historia todella tuntuu toistavan nyt itseään ikävällä tavalla. Ei vaan pelkästään Euroopassa, mutta myöskin sitten muualla maailmassa.

Riitta Monto: Jatketaan tästä ensimmäiseen, oikeastaan voi sanoa suoraan tästä isoon teemaan, Anne Frank ja hänen kohtalosisarensa. Miksi kiinnostuit tutkimaan tyttöjen ja nuorten naisten elämää päiväkirjojen kautta juuri toisen maailmansodan aikana?

Anna-Leena Perämäki: Mua on aina kiinnostanut just sodat ja etenkin toinen maailmansota jo kouluaikoina. Sitten löysin aika pienenä jo Anne Frankin päiväkirjan tai Anne Frankin tarinan. Luin, vanhempien kirjahyllystä löytyi elämäkerta, jonka oli kirjoittanut Miep Gies, joka auttoi Frankin perhettä piiloutumaan. Siinä kerrottiin Annen tarina. Ja se jo silloin nuorena, vaikka en oo koskaan aikaisemmin edes kuullut holokaustista, niin se jäi mieleen ja sitten myöhemmin teini-ikäisenä luin Anne Frankin päiväkirjan. Sitten kun lähdin opiskelee historiaa ja jossain vaiheessa piti ruveta miettii gradun aihetta, niin halusin ehdottomasti Anne Frankin siihen mukaan. Siitä se sitten lähti ja väitöskirjaksi ja tietokirjaksi asti.

Riitta Monto: Se on mielenkiintoista, että jokin niin konkreettinen, että kirjahyllyssä on joku tietty teos, niin sieltä voi lähteä se kipinä kiinnostua jostakin ajanjaksosta tai henkilöstä.

Anna-Leena Perämäki: Kyllä.

Riitta Monto: Anne Frank kirjoittaa päiväkirjaansa 9.10.1942: ”Monia juutalaisia tuttaviamme on otettu kiinni. Gestapo ei todellakaan kohtele näitä ihmisiä lempeästi, sillä heidät kuljetetaan karjavaunuissa Westerborkiin, Drenthessä sijaitsevaan suureen juutalaisleiriin. Westerbork on varmaan kamala paikka. Pakeneminen on melkein mahdotonta. Ihmiset ovat kaljuina kuin polttomerkittyjä ja monet leimattuja myös juutalaisen ulkonäkönsä takia. Jos jo Hollannissa on noin kamalaa, kuinka he voivat elää siellä kaukana ja alkukantaisissa oloissa, jonne heidät kuljetetaan. Me oletamme, että useimmat murhataan. Englannin radio puhuu kaasulla tappamisesta, ehkä se on nopein kuolintapa.”

[välimusiikki]

Riitta Monto: Sanoit, että sinua jo nuorena kiinnostivat sodat, niin miksi ihmeessä?

Anna-Leena Perämäki: [naurahtaa] Niin, no se on kyllä hyvä kysymys. En oikein osaa vastata. Jotenkin niissä kulminoituu niin paljon historiasta, että semmosia isoja käännekohtia maailmassa ja Suomessakin. Että Suomen sodat on koskettaneet monella tavalla.

Riitta Monto: Tässä tietokirjassa ja niin kuin tutkimuksissasikin, niin tietokirjassa nimenomaan kuvaat viiden nuoren ihmisen kokemuksia heidän omien tekstiensä kautta. Anne Frank on nimenä tuttu, mutta keitä ovat nämä neljä muuta?

Anna-Leena Perämäki: Tuo tietokirjan nimi on silleen mielenkiintoinen, että itse en ehkä olisi halunnut pelkästään nostaa siihen Anne Frankia, että olisin halunnut nämä muutkin siihen mukaan. Mutta tämä oli eräänlainen kompromissi kustantamon kanssa. Siinä tosiaan on neljä muutakin nuorta teini-ikäistä, vanhin heistä on parikymmentävuotias. Siinä on esimerkiksi Itävallasta Pariisiin paennut Elisabeth Kaufmann, joka oli noin 16-vuotias, kun hän kirjoitti päiväkirjaa vuonna 1940, kun Saksa lähestyi Pariisia. Ja sitten hän kirjoitti myöskin pakomatkallaan äitinsä kanssa tuonne Etelä-Ranskaan, niin jatkoi vielä päiväkirjan kirjoittamista keväältä 1940. Vähän samantyyppinen tarina kuin Anne Frankilla Anita Meyerilla. Hän eli Hollannissa ja hän oli ihan syntyperäinen hollantilainen, toisin kun Anne Frank. Hän kirjoitti päiväkirjaa piileskellessään Hollannin maaseudulla ei-juutalaisessa perheessä. Itse asiassa hän kävi vähän aikaa koulua Anne Frankin kanssa. He olivat rinnakkaisilla luokilla, samanikäisiä, Amsterdamissa kun Meyerien perhe joutui pakenemaan Amsterdamiin Haagista. Ja ennen kuin he sitten päättivät mennä piiloon. Heillä oli paljon yhteistä.

Riitta Monto: Elisabeth Kaufmann kirjoittaa päiväkirjaansa 8.6.1940: ”Päivät ovat kuumia ja kauniita. Illat selkeitä ja pitkiä. Istun usein pimeän tuloon asti ikkunanpielessä nauttiakseni iltailmasta. Ikkunaani vastapäätä, suurella aukiolla, on valtava valonheitin, joka etsii taivaalta vihollisen lentokoneita. Ikkunaani säännöllisin väliajoin osuva valo estää minua nukahtamasta eikä anna minun unohtaa, että on sota. Myös yöllä taistellaan.”

Anna-Leena Perämäki: Sitten mulla on vielä siinä kaksi ranskalaista nuorta naista myös. Hélène Berr voi olla joillekin tuttu, häneltä on julkaistu päiväkirja ja myöskin suomennettu tässä, siitä taitaa olla 15 vuotta, mutta kuitenkin siitä silloin kirjoitettiin jonkun verran. Hän oli kaikista vanhin näistä mun tutkimuskohteista. Hän oli siis noin parikytvuotias opiskelija, eli Pariisissa. Hänen päiväkirjansa on monella tapaa todella monitasoinen ja koskettava.

Riitta Monto: Hélène Berr kirjoittaa 3.7.1942: ”Mitä muuta saksalaisilta voi odottaa? He tekevät isästä vaihtotavaran ja vievät meiltä sen mitä arvostamme eniten: ylpeytemme, arvokkuutemme, vastarintahenkemme. He eivät kaipaa sankareita. He haluavat tehdä uhreistaan halveksittavia, eivät herättää ihailua heitä kohtaan."

Anna-Leena Perämäki: Ja sitten on vielä Isabelle Jesion, joka oli teinityttö, eli myös Pariisissa, syntyperäinen ranskalainen. Hän kirjoitti myöskin päiväkirjaa samoihin aikoihin kuin nämä muut. Hän eli aika tavallista koulutytön elämää. Että jos ei tietäisi hänen taustoistaan, kun sitä päiväkirja alkaa lukemaan, niin voisi kuvitella, että tämä on ihan tavallisen nuoren naisen. Siitä on vaikea saada selville, että hän oli oikeasti juutalainen, ennen kuin sitten tapahtumat alkaa kärjistyä että hänen vanhempansa joutuivat keskitysleirille. Mutta hän itse sitten selvisi.

Riitta Monto: Isabelle Jesion kirjoittaa 23.7.1942 päiväkirjaansa: ”Olen yksin, rakas päiväkirja sillä vanhempani on vangittu vain viikko sitten 16.heinäkuuta kello 3. Kaipaan vanhempiani. Minulla ei ole rohkeutta kirjoittaa enempää, muuten itken liikaa.”

[välimusiikki]

Riitta Monto: Eikö näissä muutenkin ollut, että kaikille juutalaisuus ei lainkaan ollut vahva osa identiteettiä ennen kuin se tässä tilanteessa ja vainojen kautta tuli vastaan?

Anna-Leena Perämäki: Juuri näin, että he olivat hyvin maallistuneista perheistä, niin kuin monet muutkin Länsi-Euroopan 1900-luvun alun juutalaiset. Heille uskonto ei näytellyt kovin tärkeää osaa elämässä. Eikä juutalaisuus ollut mitenkään iso osa identiteettiä ennen kuin sitten sota ja vainot alkoivat.

Riitta Monto: Mikä näille kaikille viidelle mielestäsi on erityisesti yhteistä? Tai niille havainnoille, joita he ovat tehneet päiväkirjoihin?

Anna-Leena Perämäki: No toki tämä aika hyvin samankaltainen tausta on yhteistä. Ja sitten myöskin, mitä näistä päiväkirjoista löytyy, niin tietynlainen toivo kuitenkin ja jollain tapaa positiivisuus. Että he eivät tietenkään tienneet täysin, mitä oli edessä, mutta monille heistä kyllä oli selvää, että tässä ei välttämättä asiat pääty mitenkään hyvin, mutta kuitenkin he jakso ylläpitää tulevaisuuden toivoa.

Riitta Monto: Miten vahvasti uhka tai pelko heijastui heidän arkeensa?

Anna-Leena Perämäki: Kyllä sitäkin toki niissä teksteissä on. Että pommitusten pelkoa ihan niin kuin muillakin sodan keskellä elävillä, mutta sitten toki myöskin paljastumisen pelkoa, että esimerkiksi piilopaikka löydetään. Tai sitten että ylipäätään jädään kiinni, koska monet heistä eli vielä ihan omassa kodissaan näennäisesti vapaina.

Riitta Monto: Hélène Berr kirjoittaa 3.7.1942 päiväkirjaansa: ”Jos kirjoitan muistiin kaikki nämä pikku yksityiskohdat, se johtuu vain siitä, että elämä on ajanut meidät niin ahtaalle että meistä on tullut paljon yhtenäisempiä ja kaikki pikkuseikat saavat valtavan merkityksen. Elämme tunnista tuntiin, emme enää viikosta viikkoon.”

[välimusiikki]

Riitta Monto: Entä millaisia eroja on heidän kesken?

Anna-Leena Perämäki: No ne oli kirjoittajina esimerkiksi hyvin erilaisia. Anne Frank ja Hélène Berr oli selvästi, heille kirjoittaminen oli luova harrastus myöskin. Että he tavallaan siinä saivat ilmaista taiteellista vapauttaan myöskin. Mutta sitten osa kirjoitti paljon lyhyemmin ja oli enemmän päiväkirjan pitäminen sellaista muistiin merkitsemistä. Että oli eri merkitys sillä kirjoittamisella heille. Osa on hyvin niukkoja ilmaisussaan ja osa sitten kirjoittaa enemmän myös tunteistaan ja omista ajatuksistaan kuin pelkästään näistä tapahtumista.

Riitta Monto: Millaiset asiat tekivät sinuun erityisen vaikutuksen, kun perehdyit näihin aitoihin aineistoihin?

Anna-Leena Perämäki: Jos mennään ihan näiden päiväkirjan materiaalisuuteen, se oli kiinnostavaa nähdä, miten esimerkiksi käsialasta jo saattaa nähdä, millaisissa tunnelmissa niitä merkintöjä on tehty. Mulle oli tärkeätä, että näin niitä alkuperäisiä myöskin. Osaa en ihan siellä arkistoissa päässyt katsomaan, mutta sitten esimerkiksi kopiona. Ja siitä jo näkee sitä käsialaa ja tälläisia muutoksia tunnelmissa. Mutta vaikutuksen teki myöskin ihan vaan, niin kuin sanoin, niin tälläinen kun menee sinne tekstin sisälle tarkemmin, niin sitten ihan tämmöinen, miten toiveikkaina monet heistä pysyivät.

Riitta Monto: Millä tavoin tutkijana pääsit näihin aineistoihin käsiksi, miten löysit kaiken materiaalin?

Anna-Leena Perämäki: Lähdin siitä, että perehdyin tutkimuskirjallisuuteen ja sitten sitä kautta löytyi nämä päiväkirjat. Että oli esimerkiksi sellainen tutkimus, missä oli esitelty monia näistä, mitä sitten päädyin käyttämään lähteenä. Sitten otin arkistoihin yhteyttä ja kyselin, että miten näihin pääsisi käsiksi. Monet sitten lähetti mulle, nykyään näitä on vielä digitoitu enemmänkin, mutta silloin 2009, kun aloitin väitöskirjan, niin ei niin moni. Mutta sitten ne monet lähetti kopioita näistä, esimerkiksi Yhdysvalloista. Että siellä en ole kertaakaan vielä edes käynyt arkistoissa. Siellä on monta tämäntyyppistä aineistoa säilössä, mutta ei ole tarvinnut, koska sain ne itselleni postitse lähetettynä.

Riitta Monto: Minkälainen merkitys sillä on, niin kuin olet kuvannut, että nämähän ovat myös fyysisesti nämä tekstit erilaisissa muodoissa? Että joku on selkeästi päiväkirja, joku on vähän niin kuin irtosivuja ja joku oli ehkä kalenterin tapainen?

Anna-Leena Perämäki: Joo, tosiaan on silläkin merkitystä. Onneksi pääsin vähän kuitenkin tutustumaan osaan näistä. Kävin esimerkiksi Pariisissa tutkimassa Hélène Berrin päiväkirjaa. Valitettavasti en sitäkään nähnyt ihan sitä aitoa, sitä ei päästetty tutkimaan, mutta kopiona siellä pääsin sitä katsomaan ja siitä näki, että semmoisia irtolehtisiä. Anita Meyerilla taas näkee jo siitä kopiosta, mikä mulle lähetettiin New Yorkista, että tässä on kalenteri kyseessä ja oli tosi vähän tilaa aina kirjoittaa per yksi päivä. Sitten siitä voi jo päätellä jotain, että miksi esimerkiksi Anita Meyer kirjoittaa niin niukasti ja miksi toisaalta Hélène Berrillä on hyvin laajoja ne merkinnät, että hänellä oli selkeästi enemmän tilaa kirjoittaa näille irtolehtisille.

Riitta Monto: Anita Meyer kirjoittaa päiväkirjaansa 25.1.1945: ”On 6 astetta pakkasta. Kello 9:stä aamulla puoli 7:ään illalla sahannut ja hakannut. Kaikki puu on loppu. Mitä nyt, kun se on loppu. Noin kello 6 lentopommi, Gleiwitz vallattu. 7 km Breslausta.”

Riitta Monto: Hélène Berr kirjoittaa 23.7.1942 päiväkirjaansa: ”Kaiken päivää katkeamattomana virtana naisia, jotka ovat menettäneet lapsensa, miehiä jotka ovat menettäneet vaimonsa, lapsia jotka ovat menettäneet vanhempansa, ihmisiä jotka tulevat kysymään tietoja lapsista ja vaimoista, toisia jotka tarjoutuvat ottamaan heitä luokseen. Naiset itkevät. Eilen yksi heistä oli pyörtynyt. Eilen saapui kokonainen junalastillinen lapsia Bordeaux´sta ja Belfortista. Junia lähtee kuin kesäsiirtolaan, mutta se on kammottavaa. Drancyssa on naisia yöpaitasillaan. Muuan pikkutyttö tuli sanomaan, että häneltä oli viety isä ja äiti eikä hänellä ollut enää ketään."

[välimusiikki]

Riitta Monto: Teksteissä näkyy se, että osa näistä päiväkirjan kirjoittajista on kirjoittanut ei itselleen ainoastaan, vaan niin, että ne tulisivat joskus muittenkin tietoon, jotta ihmiset saavat tietää, mitä tapahtuu.

Anna-Leena Perämäki: Kyllä, joo. Se näkyy joissain näissä teksteissä, että just mitkä sitten lopulta päätyivät julkaistuiksikin, Anne Frank ja Hélène Berr, he todella halusivat myöskin jättää jälkensä ei vain lähimmille sukulaisilleen tai että kirjoittaisi vaan itselle, vaan myös ihan julkaista näitä tekstejään. Osa sitten taas selkeämmin kirjoitti enemmän ihan itseään varten, kuten esimerkiksi Anita Meyer, joka on myöhemmin sitten kertonutkin, että hän kirjoitti vaan itselleen eikä miettinyt, että tämä myöhemmin sitten julkaistaisiin mahdollisesti.

Riitta Monto: Näitähän on myöskin julkaistu niin, että on julkaistu erilaisia versioita. Että oliko se Anne Frankin isä –

Anna-Leena Perämäki: Joo.

Riitta Monto: - julkaisi Anne Frankin päiväkirjoista editoidun version ja myöhemmin on nähty, että niissä on paljon muutakin.

Anna-Leena Perämäki: Kyllä vain. Anne Frankhan kirjoitti jo itse kahta eri versioita päiväkirjastaan. Hän halusi todella editoida itse näitä tekstejään jo siinä vaiheessa kun kirjoitti. Toinen oli vähän henkilökohtaisempi ja toisesta versiosta on selkeästi, olen niitä rinnakkain lukenut, niin selkeästi jo joitain vähän lievennetty, esimerkiksi mitä hän kirjoitti äidistään ja muuta tälläistä. Ja sitten Otto Frank, Anne Frankin isä vielä editoi lisää, että poisti aika paljon esimerkiksi jotain seksuaalisuuteen liittyviä kohtia ja tämän tyyppistä. Ja hänellä oli siinä toimittaja silloin heti sodan jälkeen myöskin mukana tässä editointiprosessissa. Että ajateltiin vaan, että kaikki ei ollut sopivaa siihen aikaan julkaista.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Päiväkirja- ja kirjemateriaalit ovat arvokkaita tutkimusaineistoja. Miten arvioisit, kun tänä päivänähän ei niinkään kirjoiteta päiväkirjaa, millä tavoin me saamme tietää esimerkiksi ukrainalaisten kokemuksista? Taikka Gazassa lapset ja nuoret elävät siellä järkyttävissä olosuhteissa ja juutalaisia vainotaan, niin millä tavoin tieto siitä välittyy meille ja tuleville polville?

Anna-Leena Perämäki: Niin, tuo on hyvä kysymys. Nykyään on paljon digitaalisia tavallaan päiväkirjatyyppisiä, esimerkiksi joidenkin twiittien kautta voi saada paljon selville ajantasaista tietoa, että mitä tapahtuu. No blogit alkaa olla jo vähän kuollut media, mutta kuitenkin digitaalisessa muodossa tosi paljon nykyään ihmiset saa näistä ihan ajantasaista tietoa. Mutta miten tämä jälkipolville säilyisi, niin se onkin hyvä kysymys, mistä tällä hetkellä paljon keskustellaan. Mutta toki myöskin vielä ihmiset kirjoittaa kyllä myös ihan fyysistä paperille kynällä päiväkirjaa. Että esimerkiksi Ukrainassa on, ihan suomeksikin, suomennettiin vähän yli vuosi sitten tällaisen nuoren tytön päiväkirja, mistä itse asiassa keskustelin silloin. Mua haastateltiin, Yle, tästä ja vähän niin kuin vertaili näihin mun tutkimiin päiväkirjoihin. Että sellaistakin materiaalia on. Mutta valitettavasti tämä jää sitten jälkipolvien mietittäväksi, tulevien historiantutkijoiden, että miten nämä saa säilymään nämä kokemukset, kun ei enää niin paljon ole, ihan fyysisesti paperille ei jää mitään näistä.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Humanisti vastaa -podcastissa on aina pikavalintaosio, jossa on 10 eri vaihtoehtoparia. Tässä mennään nyt vähän kevyempiinkin aiheisiin, joita on näissä vaihtoehdoissa valittavanasi. Oletko valmis?

Anna-Leena Perämäki: Kyllä.

Riitta Monto: Osallistua vai tarkkailla?

Anna-Leena Perämäki: Osallistua.

Riitta Monto: Kumpaa on palkitsevampaa kirjoittaa, tutkimusta vai tietoteosta?

Anna-Leena Perämäki: Näistä on kyllä hyvin paha valita, että mä vastaisin molemmat.

Riitta Monto: Akateemiset juhlat vai lastenjuhlat?

Anna-Leena Perämäki: Akateemiset.

Riitta Monto: Teetkö itse arjen tapahtumista merkintöjä päiväkirjaan vai sosiaaliseen mediaan?

Anna-Leena Perämäki: Sosiaaliseen mediaan.

Riitta Monto: Kumpi on viihdyttävämpi kulttuurielämys, tai oli, Barbie-elokuva vai Pikku naisia Turun Kaupunginteatterissa?

Anna-Leena Perämäki: Molemmat omalla tavalla viihdyttävimpiä, mutta vastaan ehkä kuitenkin Pikku naisia.

Riitta Monto: Kumpi on sinulle nykyisin kotoisampi murre-ympäristö, Etelä-Savo vai Varsinais-Suomi?

Anna-Leena Perämäki: Tässäkin voisi melkein vastata molemmat, koska perheessä on myös varsinaissuomalaista vaikutetta, mutta sanotaan nyt kuitenkin Etelä-Savo.

Riitta Monto: Työhuone mieluummin kotona vai yliopistolla?

Anna-Leena Perämäki: Yliopistolla.

Riitta Monto: Tieteen ykköskielenä Suomessa, pitääkö se mielestäsi olla englanti vai suomi?

Anna-Leena Perämäki: Suomi.

Riitta Monto: Kumpaan haluaisit seuraavaksi matkustaa, Amsterdamin Anne Frank –museoon, jonka vitriinissä tosiaankin on Frankin alkuperäinen päiväkirja vai juutalaisten muistomuseoon New Yorkiin, jossa on Anita Meyerin alkuperäiset päiväkirjatekstit?

Anna-Leena Perämäki: Juutalaisten muistomuseoon New Yorkiin.

Riitta Monto: Entä ikimuistoisempi matka, konferenssimatka 2013 Istanbuliin vai tutkimusmatka Pariisiin juuri sinne Hélène Berrin kaduille, joilla hän on kulkenut, niitten aineistojen perässä?

Anna-Leena Perämäki: Istanbul.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Sitten mennään toiseen teemaan, jota tällä hetkellä tutkit. Miehitysajan kokemukset Norjassa ja Tanskassa toisen maailmansodan aikana. Millainen on mielestäsi pohjoismainen näkökulma holokaustiin?

Anna-Leena Perämäki: Tosiaan harva Suomessa esimerkiksi on perehtynyt, että ihan tässä meidän naapurimaissakin oli toisen maailmansodan aikana juutalaisvainot käynnissä ja Saksan miehitys. Norjassa ja Tanskassa oli huomattavasti vähemmän juutalaisväestöä, kun sitten esimerkiksi Ranskassa tai Hollannissa, mitä olen aiemmin tutkinut. Että se on vähän erilainen näkökulma. Ja myöskin Tanskassa pitkään juutalaiset saivat olla aika lailla rauhassa verrattuna näihin muihin Länsi-Euroopan maihin. Se on vähän marginaalisempi ilmiö, mutta kuitenkin heitäkin vainottiin ja heitä lähetettiin keskitysleirille. Norjasta hyvin harva juutalaisista selvisi, että Tanskasta monet pääsi pakoon Ruotsiin sodan loppupuolella.

Riitta Monto: Millaisia tarinoita, aineistoja olet tästä kohteesta löytänyt?

Anna-Leena Perämäki: Norjasta on yksi aika kiinnostava päiväkirja, Ruth Maierin päiväkirja, joka on julkaistu, mutta ei valitettavasti suomeksi ainakaan vielä. Hän oli alun perin Itävallasta ja vähän alle parikymppisenä hän pakeni sieltä miehitystä Norjaan ennen kuin sota oli vielä syttynyt. Sitten hän kuitenkin joutui Norjassakin kokemaan Saksan miehityksen lopulta vuodesta 1940 alkaen. Hänen päiväkirjansa on kyllä tosi kiinnostava näkökulma tähän Norjaan toisessa maailmansodassa. Ja tietysti hänen oma tarinansa on todella kiinnostava. Hän enimmäkseen Oslossa eli, mutta hän myöskin matkusteli ympäri Norjaa ja teki vapaaehtoistöitä. Siitä huomaa, että tosiaan vainot eivät aluksi iskeneet niin kovalla kouralla kuten esimerkiksi Ranskaan tai Hollantiin, mutta sitten lopulta hänet pidätettiin ja hän joutui keskitysleirille ja menehtyi sitten muistaakseni, olikohan Auschwitzissa. Että hänellekin lopulta kävi ikävästi. Ja on kyllä kiinnostava dokumentti tähän holokaustiin Norjassa.

Riitta Monto: Hänen päiväkirjamerkinnöistään välittyi, ainakin minulle jäi mieleen se, että hän tuntui kovin toiveikkaasti menneen Norjaan ja opiskeli Norjan kielen, tai oppi sen nopeasti. Eli ajatus siitä, että on turvassa.

Anna-Leena Perämäki: Kyllä vain. Oli siinä vahvasti läsnä, kyllä. Hyvin nopeasti hän sopeutui tosiaan Norjaan ja hän ei edes paljon ollut paikallisten juutalaisten kanssa tekemisissä, että enemmän sitten norjalaisten. Hän asui norjalaisessa perheessä ja hän löysi myöskin norjalaisen naisystävän ja oli todella hyvin integroitunut jo. Mutta valitettavasti juutalaisvainot eivät säästäneet häntäkään lopulta.

Riitta Monto: Minkälaisen kuvan norjalaisista saa hänen merkintöjensä kautta?

Anna-Leena Perämäki: Hän itse ihaili norjalaisten rohkeutta, kun miehitys alkoi. Miten he esimerkiksi kovasti osoittivat vastarintaa, ainakin hänen kohtaamansa norjalaiset monet kohtaamiaan saksalaissotilaita kohtaan. Että oli sanaharkkoja ja muuta, mihin hän törmäsi. Että hän ihaili tällaista ei suomalaista sisua, mutta ehkä pohjoismaista sisua sitten, mitä hän näki norjalaisissa sinä aikana.

Riitta Monto: Miltä sinusta vaikuttaa, onko, kun aina nykyään sanotaan, että saksalaiset ovat käsitelleet menneisyytensä hyvin perusteellisesti ja tarkasti, niin miten Pohjoismaissa? Miten me olemme käsitelleet suhteemme holokaustiin ja juutalaisvainoihin?

Anna-Leena Perämäki: Siinä on kyllä vielä paljon perattavaa. Että esimerkiksi just Norjassa nämä on olleet vähän arkoja aiheita. Ja Tanskassa myös. Että on korostettu sitä vastarintaa, mitä oli myös, mutta toisaalta Norjassakin tämä Quisling, joka oli saksalaishallinnon edustaja siellä, norjalainen edustaja, niin hän on ehkä henkilö, mistä ei ole mielellään puhuttu enää sitten. Mutta ihan viime aikoina on kyllä ruvettu enemmän tutkimaan näistäkin vähän ikävämmistä näkökulmista tätä norjalaisten osuutta.

Riitta Monto: Mistä arvelet, että johtuu se, että näitä asioita ei ole käsitelty?

Anna-Leena Perämäki: Kun tämä miehitysaika oli hyvin vaikea toki ja sitten jälkikäteen on ehkä haluttu muistaa vaan se, että ennen kaikkea Norja oli Saksan miehittämä ja olosuhteille ei oikein voinut mitään. Vähän niin kuin ehkä Suomessakin tämä aika, kun taistelimme Saksan rinnalla jatkosodassa, niin vähän samantyyppinen asenne sitten. Mutta minun mielestä on hyvä, että kun aikaa on kulunut, niin näitä on kuitenkin ruvettu enemmän sitten penkomaan.

Riitta Monto: Mitä mieltä olet siitä, että millä tavoin pitäisi Suomessa meidän tutkia suomalaisten suhtautumista juutalaisiin?

Anna-Leena Perämäki: Suomessakin tosiaan tämä on ollut vähän semmoinen aihe, että on jäänyt näiden sodan sankaritekojen varjoon. Mutta kyllä minun mielestä edelleen tässä, vaikka nykyään nyt on ilmestynyt aika paljon tutkimusta jo aiheesta ihan, että holokausti tai juutalaisvainot Suomessa ja näistä keskitysleirille lähetetyistä juutalaisista, niin edelleen minun mielestä tämä pitäisi kouluopetuksessa esimerkiksi korostaa ja tutkimuksessa tuoda lisää esille.

Riitta Monto: Niin, olet itse kirjoittanut, että "aikana, jolloin niin juutalaisiin kuin muihin vähemmistöihin kohdistuvat rasistiset iskut ja terroriteot ovat yleistyneet Euroopassa ja maailmassa, on erityisen olennaista muistaa ja muistuttaa, mihin vastaava liikehdintä johti vain muutama sukupolvi sitten".

Anna-Leena Perämäki: Kyllä vain, juuri näin. Ja tosiaan myöskin Suomessa on tärkeätä muistaa tämä.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Kun katsoo niitä aineistoja, joita olet tutkinut ja näitten elämänkohtaloita ja yksinkertaisesti sitä päivämäärää, jolloin heidän elämänsä on päättynyt, Anne Frankilla vuonna 1945 ja Ruth Maierilla 1942 esimerkiksi, niin sitten sieltä löytyy yksi tästä tutkimusjoukostasi, johon olet itse saanut yhteyden, Anita Meyer Yhdysvalloissa.

Anna-Leena Perämäki: Kyllä, joo.

Riitta Monto: Miten hänet löysit?

Anna-Leena Perämäki: Otin yhteyttä New Yorkiin sinne museoon, jossa hänen päiväkirjansa säilytetään ja kysyin yhteystietoja, koska sain selville, että hän on vielä elossa. Sitten sain hänen sähköpostiosoitteensa ja sitten vaihdeltiin sähköpostia ja kysyin, että saako haastatella. Ja haastattelin häntä myöskin sähköpostitse väitöskirjan aika viime metreillä. Se oli kyllä tosi kiinnostavaa ja hienoa, että sain yhteyden häneen. Hän tosiaan elelee edelleen Yhdysvalloissa. He muuttivat jo sinne 50-luvulla sodan jälkeen ja hän on yli 90-vuotias, mutta edelleen hyvissä voimissa, ainakin viimeksi, kun oltiin yhteyksissä. Hän on lukenut Google Translaten avulla mun väitöskirjan ja myöskin lähetin hänelle tuon tietokirjan ja hän oli kovin otettu, että hänen kuvansa on tuossa kannessa. Ja toivoo, että siitä ilmestyisi käännös jossain vaiheessa, mitä toki itsekin tavoittelen, että englanniksi ja mahdollisesti saksaksi myös käännettäisiin tuo mun kirja.

Riitta Monto: Toteat, että kun olet tutustunut hänen päiväkirjamerkintöihinsä ja sitten olet keskustellut sähköpostitse yli 90-vuotiaan Anita Meyerin kanssa suoraan, niin hän jäi edelleen sinulle vähän mysteeriksi, niin millä tavoin?

Anna-Leena Perämäki: Hänen päiväkirjansa on hyvin niukka just osittain toki tämän takia, että hänellä oli vaan kalentereita, niukasti tilaa käytettävissä. Mutta myöskin sitten kun hän vastaili niihin mun kysymyksiin, niin hän jätti paljon asioita edelleen auki. Edelleen oli tämmöinen samanlainen tyyli, tuntui olevan. Että sen takia esimerkiksi täytyi itse tehdä vähän lisää salapoliisityötä, esimerkiksi, että mikäs hänen siskonsa nimi nyt olikaan ja tämän tyyppisiä ihan taustatietoja. Että tosiaan hän ei edelleenkään kaikkea paljastanut itsestään.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Sanoit, että toivottavasti tietokirja käännettäisiin vaikka saksaksi ja englanniksi, niin puhutaan sitten tietokirjan julkaisusta. Minkälainen kokemuksesi on tietokirjailijan asemasta?

Anna-Leena Perämäki: Täytyy sanoa, että tietokirjailijan asema ei ole valitettavasti kovin hyvä nykypäivänä. Niitä ilmestyy todella paljon Suomessa, mutta sitten esimerkiksi nämä hallituksen toimet on vaikuttaneet, että pelkästään tietokirjojen kirjoittamisella hyvin harva tulee toimeen. Koska ensinnäkin äänikirjojen suosio toki on vaikuttanut siihen, että painettuja kirjoja myydään vähemmän ja niistä äänikirjoista tietokirjailija saa pienemmän tulon sitten kun painetuista. Mutta sitten tätä vielä nyt hankaloitetaan, kun tulee voimaan tämä, että äänikirjojen lukijatkin saa oman osuutensa tästä potista, mitä en pidä kovin hyvänä asiana. Ja myöskin kirjastojen tukia vähälevikkisille kirjoille, niin sekin nyt aiotaan leikata pois. Ja huomasi tälläisen, että näitä listoja on ihan, ne on avoimesti luettavissa ja esimerkiksi vuoden 2022 osalta kun mun kirja ilmestyi, niin huomasin, että omakin kirjani siellä oli. Että ehkä osin sen takia sitä on kirjastoissa saatavilla. Että nämä on niitä ikäviä muutoksia.

Riitta Monto: Sinun tietokirjasi oli tietokirjojen myyntitilastoissa aika hyvä, se on herättänyt paljon kiinnostusta. Mutta miten mediassa se noteerattiin? Kun aina seurataan sitä, että miten juttuja tehdään ja varsinkin miten kirjoitetaan kritiikkejä?

Anna-Leena Perämäki: Mun täytyy sanoa, että aika vähän sitä noteerattiin mediassa. Esimerkiksi mua haastateltiin kyllä Ylelle ja tälläisiä haastatteluja oli jonkun verran, mutta sitten ilmestyi tasan yksi kritiikki ja sekin ilmestyi etenkin historioitsijoiden tuntemassa foorumissa. Että sitten enemmän oli, no sosiaalisessa mediassa oli jonkun verran kirjagrammaajien esimerkiksi kirjoittamia lyhyitä arvioita tästä mun kirjasta, mutta yhdessäkään valtakunnallisessa tai edes paikallislehdessä ei ilmestynyt varsinaista kirja-arvioita tästä mun tietokirjasta. Että ylipäätään olen huomannut, että kirja-arvioiden ja kirjallisuuskritiikin määrä on vähentynyt lehdistössä.

Riitta Monto: Vaikka on erittäin ajankohtaisesta tietokirjasta, niin kuin sinun kohdallasi kyse.

Anna-Leena Perämäki: Kyllä. Ja tämä aihe ei vanhene ihan hetkessä.

Riitta Monto: Miten paljon kustantamot tekevät sen eteen, että kirja saa julkisuutta?

Anna-Leena Perämäki: No omasta kokemuksesta varsin vähän. Että enemmän sitten saavat julkisuutta tällaiset, joilla on muutenkin jo tunnettuutta. Esimerkiksi jos ajattelee tietokirjoja, niin jos tälleen suht tuntemattomana tutkijana kirjoitat tietokirjan, niin olen huomannut, että aika paljon se jää sitten omalle kontolle se kirjan markkinointi. Vaikka kustantamokin toki silloin etenkin kun kirja julkaistiin, niin siinä heti sitä jonkun verran markkinoi. Mutta tämä on hyvin lyhyt aika, milloin he panostaa kuhunkin kirjaan. Että siitä on vasta vähän yli vuosi aikaa, kun se ilmestyi, mutta nyt tuntuu, että sitä ei enää kustantamo millään tavalla pidä esillä. Ja se on jo tuolla jossa ale-laareissa. Itse on täytynyt vähäisillä resursseilla hoitaa tätä, että munkin teos pysyisi vielä esillä ja sitä vielä myytäisiin.

Riitta Monto: Sinulla oli tuon kirjan taustana jo monien vuosien tutkimustyö, väitöskirja. Mutta jos ajattelet ihan sitä tietokirjan kirjoittamista, niin miten iso prosessi se oli sinulle?

Anna-Leena Perämäki: Se alkoi oikeastaan siinä vaiheessa, kun vielä viimeistelin väitöskirjaa. Että kustantamo itse asiassa, he itse otti muhun yhteyttä, että olisiko kiinnostusta julkaista tämmöinen populaaritietokirja. Mä sitten tartuin tarjoukseen ja kun väitöskirja oli esitarkastuksessa, niin sitten aloin enemmän, tai olin jo jotain hahmotelmia tehnyt ja vähän tekstiä kirjoittanut, mutta sitten pystyin panostamaan täysillä, kun väitöskirja oli pois alta. Intensiivisiin kirjoitusvaihe kesti noin vuoden, mutta sanoisin, että se oli tosi miellyttävä prosessi tämän väitöskirjan kertomisen jälkeen, että jotenkin vapauttavampi ja luovempi, kun mitä tieteellisen tekstin kirjoittaminen. Tykkään kirjoittaa myöskin populaarimpaa tekstiä ja olla hiukan luovempi. Kyllä sanoisin, että se oli varsin antoisaa.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Mihin haluat vaikuttaa yhteiskunnallisessa keskustelussa?

Anna-Leena Perämäki: Mietitään ihan tätä mun tutkimusaihetta ja kun ajattelee, että millaisia aikoja me tosiaan eletään, niin kuin tässä ollaan keskusteltu, että nytkin käydään sotaa Euroopassa, niin haluaisin vaikuttaa siihen että edelleen pidettäisiin esillä, mitä tapahtui toisessa maailmansodassa ja mihin tämä voi pahimmillaan johtaa. Että mun mielestä on tärkeätä, että näistä ajoista edelleen puhutaan ja antisemitismistä ja rasismista ylipäätään ja tälläisistä. Haluaisin pitää näitä esille.

Riitta Monto: Vainojen uhrien muistopäivää vietetään 27.1. Mikä mielestäsi on siis holokaustin uhrien muistopäivän merkitys juuri tänä vuonna?

Anna-Leena Perämäki: On kyllä entistä tärkeämpi, kun miettii, mitä tuolla Gazassakin tapahtuu. Siinä on tilanne kääntynyt hiukan toisin päin mielestäni, mutta ylipäätään kannattaa muistaa, että kansanmurhia on muitakin kun sitten vaan, mitä juutalaisille tapahtui. On tärkeää, että tällainen muistopäivä on, että emme unohtaisi, millaisiin tilanteisiin asiat voi pahimmillaan kärjistyä.

Riitta Monto: Humanisti vastaa -podcastissa kysytään tänä vuonna myös lukusuosituksia, ollaan kirjojen puolella. Saat valita kaunokirjallisuudesta tai tietokirjallisuudesta teoksen, jota haluaisit suositella muittenkin luettavaksi, niin millaisen teoksen nostat esiin?

Anna-Leena Perämäki: Tälläisista, mitä olen viime aikoina lukenut, niin Iida Rauman Hävitys on kyllä jäänyt mieleen. Sehän voitti Finlandia-palkinnonkin toissa vuonna. Ja on kyllä vaikuttava teos monin tavoin, että siinä kirjoitetaan koskettavasti koulukiusaamisesta ja toisaalta myöskin Turun historiasta. Pidin kyllä hyvin paljon ja voin suositella. Jos joku ei ole vielä siihen tarttunut, niin suosittelen lämpimästi.

Riitta Monto: Humanisti vastaa -podcastin vieraana on ollut filosofian tohtori, tutkija Anna-Leena Perämäki. Minä olen humanistisen tiedekunnan työelämäprofessori, toimittaja Riitta Monto. Kiitoksia vierailusta.

Anna-Leena Perämäki: Kiitos paljon.

[loppumusiikki]

Humanisti vastaa. Osa 12. Millaista on kotimainen kirjallisuus sadan vuoden kuluttua, Olli Löytty?

Humanisti vastaa. Osa 12 Olli Löytty

Äänitteen kesto: 40 min

Litterointimerkinnät

Haastattelija:  Riitta Monto
Vastaaja: Olli Löytty

[alkumusiikki]

Riitta Monto: Humanisti vastaa -podcastin vieraana on Olli Löytty. Olet kirjallisuudentutkija, kirjailija ja vuoden 2024 alusta Turun yliopiston kirjallisuuden ja luovan kirjoittamisen apulaisprofessori. Lisäksi olet Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden dosentti ja Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden ja tietokirjoittamisen dosentti.

Tutkimusaiheitasi on muun muassa lukeminen, sarjakuva, toiseuden kuvaukset ja kulttuurien kohtaamiset kirjallisuudessa. Väitöskirjasi vuonna 2006 on otsikoitu Ambomaamme – suomalaisen lähetyskirjallisuuden me ja muut. Päättelenkö oikein, kun mietin, että tämä aihe on sinulle tarttunut mahdollisesti siitä syystä, että olet itse syntynyt Namibiassa?

Olli Löytty: No joo, kyllähän tutkimuskiinnostuksen kohteelle löytyy usein selitystä ihmisen yksityiselämästä, tässä tapauksessa tietysti aika selvästikin. Käsittelin aihepiirejä, jotka oli kotoa opittuja ja tavallaan sitä suorastaan omien vanhempien ajattelutapaa siinä vähän analysoi.

Riitta Monto: Tuolloin Turun Sanomissa jutussa, haastattelussa otsikoitiin, että ”Ambomaa piirtää myös suomalaisuuden kuvaa”.

Olli Löytty: Mua rupesi siinä työtä tehdessä kiinnostaa enemmän kuin se kaukainen Afrikan alue, mistä oli kyse ja mistä nämä suomalaiset kirjoitti, niin tavallaan se omakuva, mikä siinä syntyi sen eronteon kautta. Että kun ne kuvas niitä afrikkalaisia meihin nähden erilaisiksi, niin samalla ne tuli kuvanneeksi itseänsä siinä, että se tavallaan kääntyi itsen tutkimiseksi. Siksi kirjan nimikin oli Ambomaamme, joka tietysti viittaa Topeliuksen Maamme kirjaan. Se on tavallaan niin kuin osa tätä suurta kertomusta, jossa suomalaiset kertoo itselleen itsestään.

Riitta Monto: Sinun kirjoittajaurallesi kuuluu paljon julkaisuja, esseitä, elämäkertoja, tietokirjallisuutta. Sieltä poimin ihan muutaman, Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle ja yhdessä Minna Lindgrenin kanssa kirjoitettu Sinfoniaanisin terveisin, joka oli kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan. Lisäksi olet Anna Rastaan ja Laura Huttusen kanssa toimittanut kirjan Suomalainen vieraskirja – kuinka käsitellä monikulttuurisuutta. Lähdetään tästä eteenpäin. Minä olen yliopiston humanistisen tiedekunnan työelämäprofessori, toimittaja Riitta Monto.

Kun sinut nimitettiin apulaisprofessoriksi luovaan kirjoittamiseen, niin yliopiston mediatiedotteessa todettiin, että ”Löytyn asiantuntemus, ilo ja intohimo sekä hänen panoksensa opetuksessa ja oppiaineen tulevaisuuden suunnitelmissa avartaa merkittävästi luovan kirjoittamisen toimintahorisonttia”. Niin mitä sinä näet siellä horisontissa?

Olli Löytty: Täytyy sanoa, että toi on toki kovin optimistinen tulevaisuuden ennuste. Toivottavasti tämä tulee pitämään paikkansa. Mulla on aika laaja käsitys siitä, että mitä se luovuus kirjoittamisesta puhuttaessa voi olla, itse asiassa kaikki kirjoittaminen on jollakin tavalla luovaa toimintaa. Ja mitä kaikkea tämä opetus ja kirjoittamisen tutkiminen voi pitää sisällään on laaja spektri. Katsotaan nyt, kuinka paljon milläkin resursseilla on mahdollista toteuttaa. Mutta ideana olisi tietysti luoda mahdollisimman monipuolista kirjoittamiskoulutusta ja kirjoittamisen tutkimusta, molempia asioita tässä. Mun tuleminen mukaan luovan kirjoittamisen oppiaineeseen, sen tarkoituksena on nimenomaan tuoda tätä tutkimuspuoltakin siihen mukaan. Mutta kovin tarkasti en juuri nyt osaa ennustaa, millaisia sisältöjä siellä tulee olemaan. Kiinnostuksen kohteet on selvillä, mutta menetelmät on vielä mietinnässä.

Riitta Monto: Turun yliopistossahan luovan kirjoittamisen perusopintoja on ollut vuodesta 2001 ja aineopintoja 20 vuotta, vuodesta 2004. Mutta tämä luova kirjoittaminen sinänsä yliopistossa on aika harvinaista Suomessa.

Olli Löytty: Suomessa juu, mutta ei enää. Jyväskyläänkin perustettiin apulaisprofessuuri ja sitten Taideyliopistossa opetetaan myöskin. Korkeatasoista kirjoittamisen opetusta on siis kolmessakin eri yliopistossa Suomessa. Me aiotaan tehdä yhteistyötä ja lyödä myöskin viisaat päämme yhteen yli yliopistorajojen, ollaan tehty suunnitelmia sen eteen. Kyllä luulen, että tästä alkaa nyt nousukausi kirjoittamisen opettamisella ja tutkimisella yleensä.

Riitta Monto: Millaista tuo yhteistyö esimerkiksi voisi olla?

Olli Löytty: Yhteisiä tutkimushankkeita ja tietenkin keskinäistä avunantoa monissa asioissa, mutta ehkä myöskin erottautumista. Että ei varmaan ole järkevää, että kaikissa kolmessa paikassa tehdään tismalleen samoja asioita samalla tavalla. Että se työnjako syntyy ilman yrittämistä sikäli, että kaikilla on jo omat perinteensä siitä, minkälaisia aiheita on tutkittu missäkin.

Riitta Monto: Tämä sinun apulaisprofessuurisi, senhän mahdollisti Koneen Säätiö, eli merkityksellinen tutkimuksen, tieteen, taiteen ja kulttuurin tukija. Mikä merkitys sillä on?

Olli Löytty: Koneen Säätiö tekee niin hienoa työtä monessa suhteessa juuri humanististen tieteiden eteen, että en keksi nyt tähän niitä oikeita superlatiiveja, mutta hattua on nostettava. On hienoa, että jos yhteiskunta ei pysty panostamaan, vaikka sen pitäisi tietysti panostaa juuri humanistisiin tieteisiin, mutta jos jostakin poliittisista syistä ei siihen ryhdy, on hienoa, että on tällaisia kulttuurisia tahoja, jossa on ihmisiä, joilla on hyvää tahtoa vaikuttaa esimerkiksi juuri kirjoittamisen opetukseen ja tutkimukseen, koska nämä on keskeisiä kansalaistaitoja ja työelämätaitoja, niin kuin nykyään sanotaan. Että sillä voidaan nähdä myöskin välineellistä arvoa. Kyse ei ole vaan mistään humanistien hömpötyksistä, vaan tämä voidaan pukea myös semmoiseen asuun, jonka luulisi kiinnostavan myöskin poliittisia päättäjiä.

Riitta Monto: Onhan myös yrityselämän puolelta alkanut kuulua niitä ääniä, että jos aiemmin palkattiin parhaat ekonomistit ja taloustieteilijät tai tekniikan hallitsijat, niin nyt yrityksissä ymmärretään, että tarvitaan myös muun kaltaista ajattelua, esimerkiksi humanistisia taitoja, historian tuntemusta, kielten, kulttuurien tuntemusta. Ja voisi ajatella, että luova kirjoittaminen, se syvällinen kirjoittamisen taito on ihan tämän hetken äärimmäisen tärkeä kansalaistaito.

Olli Löytty: Kyllä. Ja vielä se, että osaa kirjoittaa erilaisia tekstilajeja ja ylipäänsä ymmärtää erilaisia tekstilajeja. Ymmärtää, mihin mitäkin tekstilajia käytetään, mihin tarkoitukseen. Sehän on aivan olennainen. Sen luulisi olevan myöskin just yrityselämän intresseissä.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Yliopisto-opettaja tästä luovasta kirjoittamisesta, kirjailija Niina Repo sanoi siinä samaisessa mediatiedotteessa, että ”professorin vaikutus oppiaineeseen on vakauttava ja mahdollistaa uusien ovien avaamisen”. Ymmärrän hyvin sen vakauttamisen, eli tavallaan annetaan tunnustusta ja luodaan ehkä tulevaisuutta varmemmin kuin satunnaisilla vierailuopettajilla. Mutta Niinakin puhui uusien ovien avaamisesta, niin mitä hän mahtaa tarkoittaa?

Olli Löytty: Jaa, en minä Niinan suulla pysty puhumaan. Mutta varmaan ainakin omalta kohdalta ajattelen, että se on ensisijaisesti tietysti yhteistyötä, talon sisäisiä ovia. Täällä on ihan älyttömästi, täällä Turun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa on siis taitavia tietokirjailijoita tutkijoiden joukossa ja yhteistyömahdollisuuksia ja oppiaineilla on yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Että semmoista yhteistyötä. Mutta tietysti, kuten jo oli puhetta, niin ovien avaamista myös näihin muihin kirjoittamista opettaviin oppilaitoksiin. Ehkä ylipäänsä mulla nyt henkilönä on aina into paukutella henkseleitä myöskin tuolla yliopiston ulkopuolellekin. Että semmoistakin, mitä nyt yksi ihminen taikka yhdet ihmiset ehtii ja jaksaa tehdä, niin kaikkea, intoa on paljon.

[välimusiikki]

 

Riitta Monto: Millaista yhteistyötä opetuksen ja tutkimuksen puitteissa voi tehdä esimerkiksi juuri yliopiston kirjallisuusaineiden kanssa?

Olli Löytty: Näen kirjallisuudentutkimuksen ja kirjoittamisen tutkimuksen keskeisen eron, se on se, että kirjallisuudentutkimuksessa tutkitaan valmiita tekstejä noin lähtökohtaisesti. Kirjoittamisen tutkimus tuo uuden näkökulman siihen prosessiin, että miten tekstit syntyy ja millaisia valintoja kirjoittajat tekee ja millaisia vaikutuksia näillä valinnoilla on. Siis se on samanlaiseen kulttuurin ilmiöön eri näkökulma. Että se yhteistyö, sitä vahvistaa, vahvistamme toinen toisiamme tässä suhteessa.

Riitta Monto: Millä tavoin ne tekstit syntyvät?

Olli Löytty: Ainakin omassa tapauksessani aina ne syntyy hikoilun ja työnvälttelyn jälkeen. Että ei pidä ajatella, että kirjoittaminen olisi helppoa. Nyt kun olen opettanut luovan kirjoittamisen opiskelijoita ja antanut kirjoitustehtäviä, niin olen hämmästynyt siitä, kun ne rupeaa heti naputtamaan. Että niiltä tuntuu puuttuvan se, mikä omalla sukupolvella tai omalla itsellä on se, että kirjoittaminen on tosi hankalaa. Eikö näin ole, että ei se nyt aina synny niin helposti.

Riitta Monto: Usein tulee välteltyä aika paljon, kaikenlaista muuta tulee tehtyä ennen kuin ryhtyy kirjoittamaan.

Olli Löytty: Kyllä koti tulee siivottua usein ennen deadlinea. Ja tämä on tietysti yksi kiinnostava ihan konkreettinen tutkimuskohde, että mitä siinä tapahtuu, kun ihminen tekee valintoja sen suhteen, minkä sanan se valitsee ja millaisen lauserakenteeseen valitsee. Mutta en tiedä. Sanoin alussa, että menetelmien miettiminen on kesken, että miten tällaistakin asiaa voi tutkimuksen keinoin lähestyä. Mutta että mielenkiintoista se on. Ja se on tavallaan aina pieni ihme, että ihminen saa sen virkkeen valmiiksi ja on tyytyväinen siihen ja pisteen paikalleen ja sitten aloittaa uutta virkettä ja sitten jossakin vasta tekee kappaleen. Musta tämä on aina yhtä ihmeellistä. Siis jos tämmöisiä arkisia asioita joskus muistaa ihmetellä, niin kyllä musta on ihmeellistä, että teksti valmistuu.

Riitta Monto: Niin ja tietokirjoittamisessakin se, että tekstiin syntyy sisältöä, jota ei ole ollenkaan ryhtyessään kirjoittamaan ja pohtiessaan aihetta tullut ajatelleeksi.

Olli Löytty: Juuri näin. Kirjoittaminen on siinä mielessä menetelmä, että sen avulla voi selvittää asioita itselleen, mutta tietysti sitten myös lukijoille. Ainakin mä näen juuri nimenomaan esseen kirjoittamisen, mutta miksei yhtä lailla minkä tahansa tutkivan toiminnan sellaiseksi, että ryhdytään ajatuksia sommittelemaan paperilla ja kattomaan, mihin mikäkin asia johtaa. Ja niitähän usein nyt vielä, mikä on tietysti tietokoneella helppoa, niin järjestelee ja uudelleen järjestelee lukemattomilla kerroilla ja ikään kuin siitä syntyy sitä uutta tietoa. Ja ikään kuin tosiaan oppii kirjoittaessaan. Että näen kirjoittamisen hyvin tutkimuksen kaltaisena toimintana tai jopa tutkivana toimintana.

Riitta Monto: Millaisia ovat luovan kirjoittamisen opiskelijat?

Olli Löytty: Mä olen nyt niitä vaan tässä hetken aikaa katsellut, mutta ihan taitavat olla parasta a-ryhmää. Tännehän on vaikea päästä opiskelemaan. On pääsykokeet joka alkusyksy ja otetaan vain pieni osa hakijoista, että kyllä nämä on selvästikin oikein lahjakkaita.

Riitta Monto: Jossain vaiheessa kiinnitin huomiota siihen, että kun julkaistiin kirjoja vaikkapa nimenomaan ehkä kaunokirjallisuutta, niin useammankin kohdalla mainittiin, että on opiskellut Turun yliopistossa luovaa kirjoittamista.

Olli Löytty: Joo, kyllä sieltä on aika monta nimeä, jotka on täällä opiskellut, joka on tietysti hienoa ja syy olla ylpeä. Mutta toisaalta on sitten myös monta sellaista, jotka ei ole ja heistäkin on yhtä suuri syy olla ylpeä, että he on oppineet taitoja, joita he on voinut käyttää sitten. Ajatus, että tämä olisi vaan kirjailijakoulu, on musta kovin kapea. Että näkisin tämän paljon laajempana mahdollisuutena kehittää opiskelijoiden taitoja, kirjoittamisen taitoja, joita tarvitaan monessa muussakin työssä kuin kirjailijana. Siis missä tahansa työssä tarvitaan melkeinpä.

 

Riitta Monto: Kun tällä hetkellä Suomessa ollaan tavattoman huolissaan siitä, minkälainen on koululaisten lukutaito ja kirjoittamistaito, olen kysynyt täällä yliopistossa opettavilta, että näkyykö se kirjoittamisen taidon heikentyminen täällä. Aika paljon on vakuutettu, että ei näissä opiskelijoissa, jotka ovat tänne pyrkineet ja päässeet, humanistit, niin siellä ei näkyisi. Onko sinulla tästä käsitystä?

Olli Löytty: No sanotaanko tutkija minussa epäröi vastata tällaiseen kysymykseen, koska tämä on aika vakava kysymys. Ja nyt en haluaisi millään fiilispohjalla sanoa, että siltä se vaikuttaa. Olin pitkään siis äidinkielen sensorina ja siinä oli tietysti näköalapaikka nähdä, olen lukenut tuhansia nuorison kirjoittamia tekstejä. Mutta siltikään en uskalla sanoa, että onko mennyt huonompaan suuntaan. Mutta kyllä siinä huolestuttavia piirteitä on ylipäänsä siinä kirjoittamisen laadussa. Mutta en osaa sanoa, kuinka jyrkkä tämä laskusuhdanne on. Mutta että ei se ainakaan kehittymään päin ole. Ja se, mikä on myös ilmeistä, on se, että erot heikompien ja parhaimpien välillä on suuret. Siinä samassa luokkahuoneessa, kun puhun sensorin kokemuksista, niin samassa luokkahuoneessa istuu ihmisiä, joiden kypsyys kirjoittajana on ihan kun he olisi aivan eri-ikäisiä ihmisiä, vaikka ovat ehkä saman ikäisiä. Ja väitän myöskin sen, että kyllä kirjoittamisesta näkyy, että harrastaako ihminen lukemista vai ei. Se on ihan selvä asia. Kyllä kirjallisen ilmaisun normien luonteva käyttö näkyy ihan ilmiselvästi siinä, että onko tottunut lukemaan kirjoitettua tekstiä vai ei.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Kiinnitin huomiota siihen, että nyt opetushallituksessakin kannetaan kovasti huolta Pisa-tulosten romahduksesta. Tänä alkuvuonna on koottu asiantuntijoita keskustelemaan siitä ja näkemyksiä, mihin suuntaan koulussa opetusta pitäisi kehittää. Mitä luovan kirjoittamisen apulaisprofessorina, minkälaista viestiä sinä antaisit?

Olli Löytty: Niin, no sehän nyt on tietysti loistava uutinen, että ollaan lopettamassa sitä hölmöyttä, että matematiikan pisteet on painavimmat haettaessa mitä alaa tahansa, että äidinkielelle annetaan takaisin se arvo, mikä sillä on. Mutta totta kai se lähtee siitä, että äidinkielen tunteja pitäisi koulussa olla enemmän. Koska se on perustaito, joka auttaisi myös ymmärtämään kaikkia muita oppiaineita, niin siitä pitäisi lähteä. Mutta kyllä siinä on myöskin asenteissa. Tässä kuulostaa vanhalta sedältä väistämättä, mutta kyllä mun mielestä kirjallista kulttuuria kuuluisi arvostaa enemmän, kuin mitä sitä tällä hetkellä tehdään [naurahtaa]. Mutta voi olla, että tämä on tämmöistä että ennen vanhaan oli paremmin asiat. Mutta ehkä tässä suhteessa vähän oli paremmin. En tiedä.

Riitta Monto: Ja sitten luovan kirjoittamisen oppiaineen tulevaisuus, millaisena sen näet?

Olli Löytty: Näen sen kyllä, tämä on nyt ehkä tämmöistä aloittelijan ylioptimismia ja adrenaliinia, mikä tulee siitä, että joutuu opettelemaan niin paljon uusia asioita. Mutta näen sen kyllä erittäin hyvänä juuri sen takia, että kirjoittaminen on taitona niin keskeinen tässä yhteiskunnassa vaikuttamisen keinona ja toiminnan muotona, ja kaikissa ammateissa. Luulen, että tämä tulee kasvamaan tämä luovan kirjoittamisen oppiaine.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Humanisti vastaa -podcastissa on aina mukava pikavalintatehtävä. On 10 kohtaa, joissa aina kaksi vaihtoehtoa ja niistä saat valita itsellesi läheisemmän, mieluisamman tai miten sitten valitsetkin. Oletko valmis?

Olli Löytty: Olen.

Riitta Monto: Osallistua vai tarkkailla?

Olli Löytty: Osallistua.

Riitta Monto: Hidas vai nopea juna?

Olli Löytty: Hidas.

Riitta Monto: Enemmän kulttuurikaupunki, onko se Turku vai Tampere?

Olli Löytty: Kuuluuko tämä myös Tampereella [naurahtaa] tämä lähetys?

Riitta Monto: Totta kai kuuluu.

Olli Löytty: Nyt on kyllä tosi paha, koska olen vähän tähän Turkuun kyllä nyt mieltynyt. Olen vähän tutustunut tähän nyt kaupunkina. Sanon nyt tässä kohtaa että Turku.

Riitta Monto: Kumpaan menet mieluummin, kevyen musiikin vai klassisen musiikin konserttiin?

Olli Löytty: Raskain mielin totean, että kevyen.

Riitta Monto: Sarjakuvakirja, kun sellaisen valitset, niin tartutko mieluummin fiktioon vai tietoteokseen?

Olli Löytty: Saako vastata vähän pidemmästi. Koska siis useimmat nimenomaan sarjakuvan alan tietoteokset on itse asiassa usein dokumentaarisia ja omaelämäkerrallisia ja elämäkerrallisia. Jos vastaan että tietoteoksia, niin silloinkin tulen vastanneeksi, että -. Siis tarkoitan, että siis sarjakuvan kohdalla tämä jako tietokirjallisuuteen ja kaunokirjallisuuteen ei ole niin selvä. Mutta on tehty viime vuosina todella paljon mielenkiintoisia sarjakuvateoksia, joita voisin nimittää dokumentaarisuutensa perusteella tietokirjallisuudeksi. Niin tartun sellaisiin.

Riitta Monto: Äänikirja vai painettu kirja?

Olli Löytty: Painettu, joo, mutta kyllä myös kuuntelen.

Riitta Monto: Kirjoittaa vai luennoida?

Olli Löytty: No kyllä se kirjoittaminen joo, mutta kyllä tykkään tästä höpöttämisestäkin.

Riitta Monto: Tieteen ykköskielenä Suomessa, pitääkö sen olla englanti vai suomi?

Olli Löytty: Suomi.

Riitta Monto: Olit siviilipalveluksessa Valamon luostarissa 1987. Onko Valamo nykyisin sinulle kotoisa vai vieras paikka?

Olli Löytty: Välillä ollut kotoisa taas, mutta ehkä olen taas vähän vieraantunut.

Riitta Monto: Lahtelainen yritys lahjoitti vuonna 2015 vastaanottokeskukseen 100 arabiankielistä Tove Janssonin Taikatalvea tarkoituksena, että maahantulijat kotoutuvat. Kumpi olisi osuvampi tänä päivänä kertomaan suomalaisuudesta, Iida Rauman Hävitys vai Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys?

Olli Löytty: Justiinsa Iida Rauman Hävityksen lukeneena niin nyt mainostan sitä ihan mihin tahansa vaan. Mutta että jos minä ajattelisin, että se käännettäisiin arabiaksi ja annettaisiin tänne tulleille maahan muuttaville ihmisille, niin olisihan se aika rankka kyllä. Mutta Turkuun tutustumisen tarkoituksessa oikein loistava, mutta vaikea kysymys kyllä sanoa.

[välimusiikki]

 

Riitta Monto: Mennään sitten toiseen isoon teemaan, kotimainen kirjallisuus. Opetat ja tutkit sitä, niin mitä sinä sanot, mitä on kotimainen kirjallisuus?

Olli Löytty: No joo, tämä oli mulla monessakin tutkimushankkeessa, missä olen ollut mukana, läheinen kysymys. Siitä sitten kirjoitin sen Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle -nimisen hauskasti nimetyn kirjan, jossa pohdiskelin tätä asiaa. Mulla ei siis ole mitään suomenkielistä, suomalaista, Suomessa kirjoitettua kirjallisuutta vastaan, päinvastoin. Enkä semmoiselle tietenkään jäähyväisiä sano, mutta haluaisin suhtautua kriittisesti käsityksiin, joissa kirjallisuutta jaotellaan nationalistisin perustein. Kirjallisuus on jotenkin tärkeämpää ja laajempaa ja avarampaa kuin että siihen edes sopisi tämmöiset jaottelut. Toisaalta voi ajatella niin, että kirjallisuus on kotimaani. Että se on suhteellista ja sanoilla leikittelyä.

Riitta Monto: Sanoit, että et pidä luokitteluista tai nationalistisista piirteistä, niin näetkö, että meidän kirjallisessa keskustelussa esimerkiksi esiintyisi tällaista?

Olli Löytty: En nyt ehkä vakavasti ottaen, jos ajattelee maailman ongelmien rinnalla, niin ei sitä nyt voi miksikään suureksi ongelmaksi nostaa. Enkä muista edes, että miksi olen sitä pitänyt niin suurena ongelmana. Mutta mähän olen Hassan Blasim -nimistä Suomessa asuvaa irakilaistaustaista kirjailijaa tutkinut ja hänen asemaansa kirjallisella kentällä. Hän on kyllä, vaikka hän kirjoittaa arabiaksi ja on ikään kuin läsnä tässä keskustelussa suomennosten kautta, niin kyllä hänet on otettu kentälle monessa mielessä. Hän on saanut palkintoja ja apurahoja ja hänestä kirjoitetaan. Mutta kyllä uskoisin, että ainakin aika pitkään se hänen vieraskielisyyteensä oli este siihen, että hän olisi voinut olla luontevasti mukana Kirjamessujen keskusteluissa sun muussa. Että kyllä siinä tämmöistä tavallaan kielinationalismia ehkä voisi ajatella olevan jossakin mielessä. Ja sitten kirjallisuuden kaanon on kauhean, se tapa, millä me rakennetaan sitä kuvaa, mikä on merkittävää kotimaista suomalaista kirjallisuutta, niin kyllähän se usein rakentuu sellaisten kysymysten kautta, että millainen kirjallisuus kertoo meistä suomalaisista, millainen kirjallisuus on oivaa kuvaamaan Suomea ja niin poispäin. Että kyllä siinä semmoisia painotuksia on. Jossa ei tavallaan sinällään ole mitään vikaa. Kyllä musta kirjallisuudesta on siihenkin, mutta jos se on ainoa ja vallitseva ja se vakavin kuva kirjallisuudesta, niin silloin se ongelma syntyy siitä.

Riitta Monto: Kun mainitsit Hassan Blasimin, niin eikös hänen kohdallaan käynyt juuri niin, ainakin minulla on median kautta sellainen mielikuva, että hän sai ensin tunnustusta kansainvälisesti ennen kuin häntä ryhdyttiin Suomessa varsinaisesti noteeraamaan?

Olli Löytty: Joo, kyllä. Ja nimenomaan englanninnoksen kautta hän sai tunnustusta. Että sen kautta hän sitten tavallaan tuli näkyviin kirjallisuuden kansainvälisellä kentällä ja tuli näitä muita. Vaikka ne muut käännökset on toki tehty pääosin arabiasta, mutta että se tuli näkyväksi sen kautta, että ne oli olemassa englanninkielisinä käännöksinä. Kyllä englannin kieli on tässä mielessä se kirjallisuuden merkittävin imperiumi tällä hetkellä.

Riitta Monto: En tiedä, onko siellä mitään merkitystä, mutta esimerkiksi Suomen kirjailijaliiton jäseneksi hän ei varmaankaan voisi päästä, kun katsoin mitkä ne jäsenyysehdot. Ne ovat, että kirjoittaa suomen kielellä ja tietysti pitää kirjoittaa, oliko se nyt vähintään kaksi taiteellisesti korkeatasoista teosta, jotka liitto sitten arvioi, että ne ovat riittävän korkeatasoisia.

Olli Löytty: Muutama vuosi sitten siellä oli jäsenäänestys tästä aiheesta, että voisiko myös muunkieliset kirjailijat. Ja jäsenet itse äänestivät, siis Kirjailijaliiton jäsenet äänesti, että ei. Minusta se oli aika tylyä. Niin, ei ihan tätä päivää mun mielestä edusta ajattelutavoiltaan, jos ajatellaan taidekäsityksiä laajemmin. Niin vähän kuppikuntaiselta tuntuu. Koska se, että maan kirjailijaliittoon tai vastaavaan järjestöön kuuluu erikielisiä ihmisiä, niin on mahdollista. Kaikissa muissa Pohjoismaissa tähän on löydetty erilaisia ratkaisuja. Mutta ei Suomessa.

Riitta Monto: Ja kuitenkin Suomen kirjailijaliitto toteaa, että asuinpaikka, kansalaisuus tai äidinkieli ei ratkaise. Mutta se, millä kielellä kirjoittaa.

Olli Löytty: Niin. Eikä siinäkään, siis totta kai järjestö saa valita jäsenikseen ketä haluaa, ei siinä mitään. Mutta jotenkin ajattelen sitä tavallaan sen kirjallisen taiteen kentän ihanteiden kautta, millainen viesti siitä tulee, että ne ajattelee, tai vaikka ei ajattelisikaan, mutta se vaikutelma syntyy siitä, että me suomeksi kirjoittavat kuulumme tähän samaan poppooseen. Ja samoin tietysti ruotsinkielisillä on oma vastaava kirjailijajärjestönsä.

Riitta Monto: Merkittävä, voiko sanoa tärkein kaunokirjallisuuden palkinto, Finlandia-palkinto, niin siinähän ei ole kielirajoitetta. Ymmärsin näin, kun luin ne määrittelyt.

Olli Löytty: Joo, siinä oli se justiinsa Hassan Blasimin yksi kirja oli jotenkin puheissa, voisiko se olla ehdokkaana. Jotenkin siinä ymmärtääkseni, jos suomennos se olisi ollut se ensimmäinen painettu versio siitä kirjasta, niin se olisi ollut mahdollista, että se olisi yhtenä ehdokkaana ollut. Mutta siitä kyseisestä kirjasta oli olemassa jo painettu versio arabiaksi, joka oli tehty Italiassa. Mutta että nämä on sääntöjä ja näitähän voitaisiin ihan hyvin muuttaa.

Riitta Monto: Löysin tällaisen määrittelyn Finlandia-palkinnon, siis Suomen Kirjasäätiön sivuilta, että muun kielinen teos voi osallistua myös vasta sinä vuonna, jolloin suomen- tai ruotsinkielinen käännös ilmestyy. Eli ehkä näemme Hassan Blasimin Finlandia-ehdokkaana. Ainakin kirjat ovat olleet aika sykähdyttäviä.

Olli Löytty: Kirjat on sykähdyttäviä ja suoraan sanoen ihan fanitan niitä. Ja se tekee musta vähän huonon tutkijan, koska mun mielestä ei tee hyvää, jos fanittaa tutkimuskohdettaan. Mutta ne on sen tyyppisiä kirjoja, jotka tuo musta tärkeän lisän tähän meidän ”kotimaiseen kirjallisuuteen”.

Riitta Monto: Mainitse pari muuta sellaista, jotka kirjoittavat ihan suomeksi ja mielellään nostat nykykirjailijoista esiin?

Olli Löytty: Ja ihan äkkiä ja tällä arvovallalla, minkä tämä uusi titteli on minulle antanut, niin pitäisi mainita sitten [naurahtaa]. No viimeksi olen lukenut kollegani Emma Puikkosen, joka täällä nyt aloittaa Niina Revon sijaisena, on aloittanut kirjallisuuden opettajana, niin hänen Eurooppalaiset unet -nimisen vuonna 2016 ilmestyneen kirjan. Olin hyvin otettu. Siinä on teos, joka uskaltaa käsitellä suuria aiheita, että suosittelen lämpimästi.

Riitta Monto: Millaista on kotimainen kirjallisuus 100 vuoden päästä?

Olli Löytty: Luulen, että kielellisesti se väkisinkin muuttuu, koska meidän kieli muuttuu. Se ei voi ikuisesti nojata pelkästään kirjalliseen traditioon. Luulen, että sinne tulee yhä enemmän, ellei se sitten linnoittaudu jotenkin kaikkia puhetta vastaan ja pysy kirjallisena. Mutta uskoisin, että puhutun monikielisyyden vaikutus tulee näkymään. Varmaan joidenkin mielestä kieltä köyhdyttävästi, mutta toisaalta ajatellen, että sellaista se on, kielet muuttuu jatkuvasti. Että sillä tavalla tulee vaikuttamaan. Mutta kyllä luulen myöskin, että on suurta vaikutusta näillä erilaisilla alustoilla, sillä ääneen lukemisella. Se vaikuttaa jo nyt siihen, miten ihmiset, millaisia valintoja tehdään kirjoja kirjoitettaessa. Kirjailijat saattaa jo miettiä, miten tämä toimii luettuna. Tai että niillä on joku suhde siihen, että on paineita myöskin lukea ääneen, niin näillä on vaikutusta. Se tulee olemaan hyvin erilaista.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Sitten mennään keskustelussa eteenpäin. Ei ollenkaan pienempään teemaan, vaan jatketaan edelleen syleillen koko maailmaa. Mihin haluat vaikuttaa yhteiskunnallisessa keskustelussa?

Olli Löytty: Mulla on tietysti pitkä historia ollut, kun olen tutkinut kulttuurien välistä kohtaamista ja vieraiden kulttuurien esittämistä kirjallisuudessa ja kulttuurissa. Niin kyllä olen tietysti ollut tilanteissa, jossa olen ottanut kantaa rasismiin ja syrjivään ja stereotyypittelevään kielenkäyttöön. Huomaan, että semmoinen on se, mihin tämä oma osaaminen ja se, mitä on elämässään ajatellut, sopii, että aihepiirinä luonteva.

Riitta Monto: Mitä ajattelisit siitä, jos katsot sillä pitkällä perspektiivillä, jolla olet tätä asiaa seurannut, niin miltä tänä päivänä tilanne mielestäsi näyttää?

Olli Löytty: No hyviäkin merkkejä on. Näin pitää aloittaa. Että ei tämä nyt vaan, jos ajattelee nuorempaa sukupolvea, niin kyllähän ne on paljon tietoisempia sanotaanko kielenkäyttöön ja kielenkäyttöön toimintana liittyvistä asioista kuin mitä oma sukupolvi oli. Kyllähän me päästelimme suusta mitä sattuu ja kauheasti miettimättä. Kyllä tietoisuus on lisääntynyt. Se on ilmiselvää. Mutta samaan aikaan on ehkä lisääntynyt myös tietoinen pahantahtoisuus, joka ehkä näkyy verkkokirjoittelussa ja muualla. Niin. Että tässä on kaksi trendiä, kyllä luulen, että nuoriso ratkaisee, mikä lopullinen muutos tulee olemaan suhteessa siihen, miten me vaikkapa puhumme toinen toisistamme täällä maan päällä.

Riitta Monto: Olen oikeastaan ihan samaa mieltä siinä, että toisaalta ollaan tietoisia ja sit jos katsoo vähän ajassa taaksepäin, voi olla sellaisia ilmaisuja, jotka tänä päivänä tuntuvat pöyristyttäviltä. Mutta samaan aikaan tuntuu, että aina parjataan, että sosiaalisessa mediassa käydään luokatonta keskustelua ja asiatonta, mutta vähän näyttää, että tämä asiattomuus, siis suorastaan rasistinen puheenparsi ui salonkikelpoiseksi hyvin virallisiinkin yhteyksiin.

Olli Löytty: Joo, kyllä se on. Kun kysyt, että pitkällä kokemuksella ja vuosia seuranneena ja näinhän se tietysti, täytyy myöntää, että on. Niin onhan se ihan ilmiselvää ja sen voi ääneen sanoo, että kyllähän perussuomalaisen puolueen tulo vallan kabinetteihin on madaltanut sitä kynnystä, että mitä ja miten me puhutaan vaikkapa vähemmistöistä. Se on ilmiselvää ja se on ihan empiiristä tietoa ja omia havaintoja, että näin on tapahtunut ja tavallaan on madaltanut kynnystä pahalla tavalla. Vaikka tässä en halua mitään erityisiä poliittisia mielipiteitä, mutta kyllähän tämä on vaan silmiinpistävä tosiasia.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Luovan kirjoittamisen apulaisprofessuuri keskittyy siis nimenomaan kirjoittamiseen ja itse olet kirjoittanut tietokirjoja hyvin paljon. Millainen on se aihe, johon nyt koet, että jos opettamiselta, tutkimiselta ehdit, niin minkä tietoteoksen kirjoittamiseen haluaisit ryhtyä tai onko sinulla kenties -?

Olli Löytty: Kuinka paljon sulla on aikaa, mulla on aika monta ideaa.

Riitta Monto: Aikaa on.

Olli Löytty. Semmonen ihan, minkä haluan sanoa ääneen, haluan sanoa ääneen siksi, että tulisi tehtyä se, ikään kuin kannattaa kehuskella, niin on pakko ikään kuin joskus tehdä, niin mulla on siis jo tekeillä junamatkustamista käsittelevä tai junamatkustaminen kirjallisuudessa. Tätä toki harjoittelen nyt Tampereen ja Turun välillä junaillessani, mutta tämä on mun salainen intohimo, siis junat ja junilla matkustaminen ja sen kuvaaminen kirjallisuudessa.

 

Riitta Monto: Mistä se johtuu? Taisit huomata, että nopea tai hidas juna -kysymyksessä olen sinun jotain kirjoituksiasi tutkinut taustaksi, niin mikä siinä junamatkustamisessa?

Olli Löytty: Vaikea selittää. Isoisä oli konduktööri, niin se on tietysti yksi syy, että kotoa nämä tulee nämä ideat. Mutta on monia ideoita ja kyllä tässä tutkimuspuolella, kyllähän mua nyt kiinnostaa kovasti tuottaa opetusmateriaalia tähän luovan kirjoittamisen opettamiseen ja tehdä sen sorttista tutkimusta. Että se on ehkä , oppikirjatyyppinen, mikä on jossakin vaiheessa pakko, pakko on synnyttää. Tai se varmaan syntyy tässä muun tekemisen ohessa, kun itsekin opettelee asiaa.

Riitta Monto: Minkälainen sinun mielestäsi on tietokirjailijan asema meillä?

Olli Löytty: Olen seurannut sitä prosessia, kun tietokirjailija-nimike on lisääntynyt viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ilmiselvästi. Että ihmiset on, vaikka ne olisi muissa ammateissa, niin ne on sanonut että ”ja tietokirjailija”, jos on muutaman kirjan. Että tavallaan identifioitumisen kohteena tietokirjailijan ammatti on ilmiselvästi tullut, no hyvin harvalla se on pääammatti, mutta tavallaan osana sitä ammatillista identiteettiä. Asema on huono sikäli, että jos ei tue sitä omaa kirjoittamisprosessia se varsinainen päivätyö tue, niin se on usein harrastustoimintaa. Valtio tukee, mutta epätasa-arvoisesti fiktion ja faktan kirjoittajia. Mutta toisaalta kyllä niitä apurahojakin on tarjolla. Mutta siihen nähden, miten paljon Suomessa on tietokirjoja tekeviä ihmisiä, eli siis tietokirjailijoita, niin kyllä niitä kannattaisi tukea yhteiskunnan enemminkin. Koska se jos jokin on kansaa sivistävää toimintaa.

Riitta Monto: Niin ja kaikki, vaikka monesti tuntuu, että asia on toisin, mutta kun kysytään erilaisissa mielipidemittauksissa, niin suomalaisethan arvostavat tiedettä ja tietoa ja tutkimusta ja koulutusta. Eli meillä on edelleen siihen vankka pohja.

Olli Löytty: Kyllä.

Riitta Monto: Mutta tietokirjailija ei silti elä tietokirjailemalla juurikaan.

Olli Löytty: No joo, kun tietää kirjakustantamisen lainalaisuudet tällä hetkellä, niin ei se ihmekään ole. Mutta pitäisi löytää semmoisia malleja, että ihmiset voisi järkevin taloudellisin panostuksin, ettei tartte omasta selkänahasta kaikkea ottaa. Mutta kyllä luulen, että toimintaa selittää siis intohimo siihen aina, kunkin tietokirjailijan intohimo tehdä siitä omasta aiheestaan niitä kirjoja. Mutta olisihan se kohtuullista, jos siitä saisi sitten rahallista korvaustakin.

[välimusiikki]

Riitta Monto: Tänä vuonna Humanisti vastaa -podcastissa kysyn jokaiselta vieraalta, mikä on sellainen teos, sellainen kirja, joka on tehnyt itseen niin suuren vaikutuksen, että haluaa mielellään suositella sitä muillekin. Saa olla kaunokirjallisuutta tai tietokirjallisuutta, ihan vapaasti.

Olli Löytty: Jos saan sanoa kaksi, eli suuri rakkauteni ja se, mikä mut innosti tähän esseeasiaan oli ruotsalainen kirjailija kun Sven Lindqvist, mitä on paljon suomennettukin. Hänen kirjansa nimeltään Tappakaa ne saatanat teki aikoinaan suuren vaikutuksen, koska se yhdisti semmoisia asioita, mitkä mua kiinnosti tutkijana, mutta myös ihmisenä. Se on vielä sillä tavalla hienosti kirjoitettu, että siitä saa irti. Mutta kaunokirjallisuudesta on aivan pakko mainita ja ystävät ja toverit kyllästyvät jo tähän, mutta mun mielestä Elena Ferrante on parasta, mitä. Mulla oli pitkään, siis niin kuin usein ammatikseen kirjoja tutkivilla ihmisillä on, niin vähän semmoinen kausi, ettei oikein maistunut perinteisen kertovan kaunokirjallisuuden lukeminen. Koska se tavallaan, töissä joutuu niin paljon tekemisiin, niin ei välttämättä löydy sitä nautintoa. Mutta se veti niin syvälle, että huh huh. Että olen kateellinen kaikille ihmisille, jotka ei ole vielä lukenut Elena Ferranten Napoli-kvartettia. Lukekaa.

Riitta Monto: Kuvaa vielä, miksi se kolahti niin syvästi?

Olli Löytty: Sitä vähän itsekin ihmettelen, koska en tiedä. Varmaan se, miten äärimmäisen tarkasti se kuvasi asioita, siis ihmisten persoonia ja ilmeitä ja äänensävyjä ja kaikkea. Se, miten kielellä voidaan niin tarkasti kuvata, että ei tartte kuvia, vaan se on paljon enemmän. Ja sitten välillä ne jutut oli semmoisia, että meinasi henki, ilmat pihalle, kun oli jotakin niin rajuja juttuja. Vaikka ne ei olleet rajuja siinä mielessä, että olisi ammuttu ja räjähdellyt, vaan rajuja ihmisten välisessä suhteessa. Se sai jotenkin mukaansa. Siinä tavallaan toteutui semmoinen kirjallisuuden ihme, jota en ole siis pitkään aikaan vastaavalla tavalla kokenut.

Riitta Monto: Sehän on yhteiskunnallisesti myös jotenkin tosi syvä.

Olli Löytty: Jep. Se mukamas kertoo yhdestä kadunkulmasta yhdessä Napolin kaupungissa, mutta sehän pikkuhiljaa avautuu sillai, että tajuaa, että toihan kertoo aikakaudesta ja koko mitä maailmassa tapahtuu ja kaikesta, että se linkittyy. Tavallaan se on siinä mielessä maailmankirja. Se ei ole Napolin paikalliskirjallisuutta, se ei ole mikään napolilainen tarina, vaan se on ihan maailman tarina.

Riitta Monto: Humanisti vastaa -podcastin vieraana on ollut luovan kirjoittamisen apulaisprofessori Olli Löytty ja minä olen tiedekunnan työelämäprofessori Riitta Monto, toimittaja. Kiitoksia vierailusta.

Olli Löytty: Kiitos.

[loppumusiikki]