Humanisti vastaa

[musiikkia]

Riitta Monto: Humanisti vastaa -podcastissa sananmukaisesti ja kirjaimellisesti toimittaja kysyy ja humanisti saa luvan vastata. Ensimmäisen podcastin aiheena on muun muassa tekijänoikeudet liittyen Suomen historian jännien naisten plagiointikohuun viime syksynä, sekä ympäristöelämäkerta Tove Janssonista.

Vieraana on professori Maarit Leskelä-Kärki. Miten toimii empatiaa historioitsijan työvälineenä?

Maarit Leskelä-Kärki: Oikeastaan vois ajatella, että empatia on ihan historiantutkijan työn ytimessä, koska meidän pyrkimys on ymmärtää menneisyyttä ja mennyttä ja toisaalta tehdä sitä myös ymmärrettäväksi nykypäivän ihmisille. Et voi ajatella, että empatia ehkä käsitteenä helposti ehkä sotketaan sympatiaan ja itse oon ajatellut, että empatia nimenomaan on sitä pyrkimystä ymmärtää menneisyyden erilaisia ilmiöitä, erilaisia ihmisiä, erilaisia tunteita ja käsityksiä, joita me kohdataan menneisyydessä. Ei niin, et meidän tarttis välttämättä hyväksyä niitä sellaisenaan tai ajatella, että meidän tulisi ajatella samoin. Kun ehkä sympatiassa ajatellaan, että pyritään kokemaan toisen kanssa tai kokemaan samalla tavalla kuin se toinen ihminen. Mutta et empatiassa nimenomaan siihen sisältyy jotenkin tämä pyrkimys ymmärtämisestä ja sitten toisaalta siihen sisältyy myös semmonen ajatus siitä, miten vaikea [naurahtaa] meidän on ymmärtää menneisyyttä ja siinä mielessä se on myös ehkä eettinen kysymys se empatia myös. Siihen pitäisi ehkä myös sisältyä ajatus siitä, että miten me tutkijoina ollaan läsnä siinä tutkimuksessa ja jotenkin tuoda sitä myös esiin, et me ei voida täysin neutraalisti ja objektiivisesti sitä menneisyyttä tarkastella, vaan et meillä on aina jokin näkökulma tai jokin tavoite tutkimuksella ja kaikki tämä liittyy tähän empatia on myös.

Riitta Monto: Empatiaa ei suinkaan karkoita kriittisyyttä.

Maarit Leskelä-Kärki: Ei nimenomaan. Jotenkin mä näen, että se on tavallaan sen kriittisyyden ytimessä. Että tunnistamalla se menneisyys ja tunnistamalla itsemme ja se vieraus siinä välissä, niin me voidaan jotenkin myös olla sitten myös kriittisiä myös niille omille tulkinnoille, mitä me tehdään siitä menneisyydestä.

Riitta Monto: Maarit Leskelä-Kärki sinä olet Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan kulttuurihistorian professori, filosofian tohtori, kulttuurihistorian ja elämänkerronnan dosentti ja tutkimuskeskus Selman varajohtaja ja olet tietokirjailija myös. Miksi kiinnostuksesi kohteita on nimenomaan kulttuurihistoria, moderni aika, kirjallisuuden ja kirjoittamisen historia, elämäkertatutkimus ja omaelämänkertatutkimus muun muassa?

Maarit Leskelä-Kärki: Tämä kiinnostus varmaan juontuu jo ihan tuonne lapsuuteen ja nuoruuteeni ja siihen, että on aina ollut kiinnostunut kirjallisuudesta ja on aina lukenut paljon ja ollut aina kiinnostunut kirjailijoiden elämästä. Kulttuurihistorioitsija musta tuli varmaankin sen takia, että Turun yliopistossa kulttuurihistorian oppiaine oli silloin 90-luvulla, kun opiskelin ja on edelleen ainoana täysmittaisena oppiaineena olemassa Suomessa. Heti kun tänne tulin, niin se tuntu omalta alueelta, missä pysty just yhdistämään näitä kiinnostuksen kohteita. Toisaalta historiaan ja toisaalta menneisyyden ihmisten elämään ja tähän kirjallisuuden ja taiteen tutkimukseen. Että tämä on ollut hyvä oppiaine kehittää näitä kiinnostuksen kohteita ja perehtyä niihin enemmän.

Ja ehkä kirjailijat ja kirjoittaminen, niin varmaan osittain johtuen myös siitä, että itse pitää kirjoittamisesta paljon ja on tavallaan… tavoitteellinen sen kirjoittamisen kanssa, niin on myös kiinnostunut siitä, miten ihmiset on kirjoittamalla eläneet ja mitä kaikkea kirjoittamalla voi tehdä tai miten se voi vaikka auttaa elämässä ja se on johdattanut ehkä tähän kirjailijoiden maailmaan.

Toisaalta täytyy historioitsijana sanoa, että monesti nimenomaan kirjailijoilla on laajat arkistot ja laajat henkilöarkistot, mikä sitten mahdollistaa hyvin monipuolisen tutkimuksen. Historioitsijahan joutuu aina työskentelemään niitten aineistojen parissa, joita meillä on menneisyydestä jäänyt ja kirjailijat on usein aika rikas tutkimuskohde siinä mielessä.

[musiikkia]

Riitta Monto: Tämä on Humanisti vastaa -podcast. Minä olen humanistisen tiedekunnan työelämäprofessori Riitta Monto ja toimittaja, ja nyt tartutaan tähän isoon teemaan tekijänoikeudet.

Tekijänoikeus- ja plagiointikohu syntyi syyskuussa Maria Petterssonin Suomen historian jännät naiset -teokseen liittyen. Sinä yhdessä Susanna Välimäen, Juha Torvisen ja Nuppu Koivisto-Kaasikin kanssa kirjoititte, että Pettersson syyllistyi plagiointiin. Otitte tarkasteluun Ida Mobergista ja Selma Kajanuksesta kertovan luvun ja pelkästään tästä osuudesta te löysitte 37 esimerkkiä, joissa pystyitte viittaamaan plagiointiin.

Millainen prosessi ja projekti tämä oli, kun aloitte tunnistaa tuttuja tekstejä suoraan julkaistusta teoksesta?

Maarit Leskelä-Kärki: Oikeastaan tämä liittyy hyvin kiinteästi silloin… tai oikeastaan edelleen käynnissä olevaan Uuden etsijät -tutkimushankkeeseen tai tutkimusverkostoon ja siihen tutkimustyöhön, mitä me oltiin tässä tehty monen vuoden ajan. Elikkä tämä Uuden etsijät käsitteli suomalaisen esoteerisuuden kulttuurihistoriaa ja siinä tutkimustyön puitteissa kaivettiin esiin monenlaisia jo unohtuneita, tuntemattomia ihmisiä ja heidän arkistojaan ja tehtiin aika mittavaa arkistotyötä tämmösen monitieteisen tutkijajoukon parissa.

Ja silloin kun tämä Petterssonin kirja ilmestyy syyskuussa ja siitä tietysti sitten uutisoitiin hyvin näyttävästi ja oli paljon lehtijuttuja ja haastatteluja hänestä, niin toki aikaisemminkin tämän hänen edellisenkin kirjan kohdalla, olimme historioitsijakollegoideni kanssa kysyneet, et millä tavalla tämä nyt on niin tuntematonta ja uutta historiaa, mitä Pettersson kirjoittaa, koska naishistoriaa nyt on kirjoitettu pitkään. Mut sitten kun tämä suomalaisia naisia käsittelevä teos ilmestyy, niin huomasin yhdessä haastattelussa, että kaikki esimerkit, joita siinä nostettiin esiin, niin oli nimenomaan semmosia naisia, joita oli tutkittu tässä meidän Uuden etsijät -hankkeessa. Siinä mainittiin Ida Moberg ja Selma Kajanus ja Vera Hjelt ja vielä muutamia muita. Se tietenkin kiinnitti huomion ja herätti kysymään‚ että viitataanko tässä sitten tavallaan asianmukaisesti tähän tehtyyn mittavaan tutkimustyöhön, kun monia näitä naisista ei oltu aikaisemmin tutkittu ja taustalla on silloin tietenkin tutkijoiden tekemä laaja arkistotyö. Että ikään kuin se mennyt elämä ei ole itsessään siellä jossain, vaan tutkija on joutunut tekemään pitkään työtä ja tulkintoja myös siitä, niistä eläimistä.

Ja kun tähän kirjaan perehdyttiin, niin kävi tietenkin ilmi, että siellä on ihan hyvät lähdeluettelot, mistä käy kyllä ilmi, että mitä kaikkea aineistoja Pettersson on käyttänyt, mutta ikään kuin se kirja on kirjoitettu sillä tavalla, että lukija ei voi mitenkään hahmottaa, että onko tämä Petterssonin omiin arkistotöihin pohjautuvaa tulkintaa vai onko se jonkun tutkijan tekemään tulkintaan pohjaavaa ja ylipäätään sitä tehtyä työtä ei nostettu esiin. Tutkijat ikäänkuin esiintyy hyvinkin anonyyminä, sekä siinä kirjassa, että sitten monissa näissä haastatteluissa ja mediaulostuloissa.

Ja tämän jälkeen katsottiin vähän tarkemmin niitä tekstejä ja nämä tutkijat, jotka on näitä henkilöitä tutkineet ja tekstejä heistä kirjoittaneet, niin tietenkin heti tunnisti sieltä selkeesti osuuksia ja pätkiä ja asioita, jotka oli aika suoraankin heidän julkaisemistaan teksteistä ja tästä tämä sit lähti tavallaan tämä keskustelu. Vähitellen kävi ilmi, että monia muitakin, nimenomaan täällä Turun yliopiston historian oppiaineessa tehtyä tutkimusta, oli käytetty. Muun muassa Kirsi Vainio-Korhosen ja monien muiden. Että se tavallaan lähti siitä vähän niin kuin vyörymään.

Riitta Monto: Niin tehän… pystyitte todentamaan myös sen, että esimerkiksi tekstiä oli kopioitu yhdestä tieteellisestä artikkelista, kahdesta kansallisbiografian artikkelista ja yhdestä pro gradustakin. Että löyty ihan suoraan nämä lähteet, joita oli käytetty ja yksi asia, mikä nostettiin esiin yleisemminkin oli se, että Petterssonin kirjasta ei todellakaan näy, et mikä on tutkijan ajatus ja se pohdittu lopputulos ja mikä on tämän kirjoittajan omaa pohdintaa niistä lähdeaineistoista.

Maarit Leskelä-Kärki: Joo. Tämä oli ehkä se yksi tärkeä kysymys ja toki myös hyvin vaativa… kysymys, että miten nämä asiat osoitetaan ja tavallaan myös, mikä on se tietokirjan lajityyppiin jotenkin itsessään. Että millä tavalla se pohjaa ehkä muiden tekemään tutkimukseen, aiempaan tutkimukseen tai sitten sen tekijän itsensä tekemään ja täytyy sanoa, että tästä herännyt keskustelu on ollut mun mielestä todella hyvää ja todella tärkeää. Ne monet puheenvuorot, joita eri ihmiset, toimittajat, tutkijat, kollegat on esittäneet, niin on olleet tosi hyviä ja tärkeitä myös, koska loppujen lopuks on aika vähän puhuttu tästä tieto- ja tiedekirjoittamisen välisistä suhteista ja koko tästä kirjottamisen etiikasta. Sehän on aina, niinkuin tiedemaailman sisällä kysymys plagioinnista on aika selkeä ja siellä on tietyt prosessit, joilla se pystytään hyvin selkeästi ja aika helpostikin osoittamaan. Mutta kun mennään vapaammalle‚ journalistisen tai tietokirjoittamisen kentälle, tavallaan ne samat säännöt ei ihan pädekään, vaikka puhutaan kirjoittajan etiikasta ja siitä, että tulee viitata asianmukaisesti ja tuoda esiin, niin ne on kuitenkin väljiä säädöksiä. Siinä on  nimenomaan kyse siitä kirjoittamisen etiikasta ja moraalista. Ja myös ehkä siitä, että tavallaan tässäkään tapauksessa ei ollut kyse siitä, että oltaisi ikään kun käytetty vaan tutkimustekstiä, vaan että käytettiin tavallaan toista tietokirjaa, että nämä Uuden etsijät -hankkeen tietoihin pohjaavat tekstit on julkaistu noin vuosi sitten ilmestyneessä Yleiskustantamon kustantamassa tietokirjassa. Et tavallaan…

Riitta Monto: Niin se peruste, että on se vaikeaselkoinen tutkimus, joka tässä nyt sitten tuotu populaarissa ja ymmärrettävässä muodossa lukijoille, niin se ei oikein tässä päde.

Maarit Leskelä-Kärki: Joo, joo. Se oli yks tärkeä kysymys kyllä myös tässä näin ja kiinnostavaa, joskin myös ehkä vähän turhauttavaa, että jälleen se keskustelu siitä, että tutkijat on jossain kammioissaan tai norsunluutorneissaan, eivätkä kommunikoi yhteiskunnan ja kulttuurin kanssa, niin taas se nousi esiin, mikä tietenkään ei pidä yhtään paikkaansa. Vaan että tutkijathan tekee todella paljon nykyään työtä eri tavoin. Esitelmöi ja luennoi ja kirjoittaa ja kirjoittaa blogeja ja on aktiivisia sosiaalisessa mediassa tuodakseen sitä tutkittua tietoa esiin ja historioitsijat on tässä aina olleet hyvin aktiivisia ja kirjoittaneet monilla kirjoittamisen kentillä.

Riitta Monto: Sinäkin mainitsit Kirsi Vainio-Korhosen, joka on kirjoittanut juuri tällaisia arjen ja naisten historiasta hyvin ymmärrettävästi, kenen tahansa lukijan silmiin sopivaa tekstiä. Plus sitten hänhän myös kolumneja kirjoittaa ja tuo siinä esiin asioita, jotka pohjaavat tutkimuksiin ja myös tosiaan kertoi, että tuttua tekstiä löytyi tuosta Jännät naiset -teoksesta.

[musiikkia]

Riitta Monto: Vaikka sanoit, niin kuin on, että tutkijat osallistuvat jo aika paljon enemmän, mutta ihan tavallista ei ole se, että tutkijat nostavat jonkun ongelman niin selkeästi pöydälle, kuin te nyt tässä tapauksessa nostitte. Niin mikä sai teidät aktivoitumaan?

Maarit Leskelä-Kärki: Luulen kyllä, että se oli tämä jotenkin ilmeinen keissi, että siinä oli niin räikeällä tavalla tavallaan monen tutkijan tekemää työtä käytetty. Se tavallaan… Jokainenhan tietää, joka kirjottaa, niin tutkijat kun muutkin, että nämä rajat on vaikeita ja sen kirjoittamisen etiikan ylläpitäminen ei ole aina helppoa ja julkaisupaineissa ja muissa, niin joutuu oikomaan mutkia suoraksi ja moni tutkija on sanonut, että tämä on tosi hyvä keskustelu meille ihan kaikille. Että ei tässä oleo tavallaan kysymys siitä, että me oltaisi jotenkin täysin virheettömiä ja tehtäisiin aina oikein, vaan nimenomaan halutaan herätellä ihan itsemmekin vuoksi ja kaikkien vuoksi tätä keskustelua.

Mutta kyl se oli jotenkin tämä, että se tuli… kosketti niin montaa tutkijaa ja sellaisia tutkimusaiheita, jotka just oli, josta just oli julkaistu merkittävää tutkimusta ja ehkä siinä oli taustalla myös pidempiaikaista keskustelua, mitä mediassa on paljon ollut viime aikoina, mikä liittyy varmasti tähän nykymedia-ilmastoon. Että ikäänkuin halutaan nostaa esiin asioita sellaisina kuin ne olisi niin kuin aivan uusia ja tuntemattomia ja aiemmin tutkimattomia ja tätä varsinkin suhteessa naishistoriaan on ollut paljon viime vuosina.

Ikään kuin nostetaan unohduksiin jääneitä naisia ja asioita ja ilmiöitä esiin ja miksi tätä ei ole tutkittu ja miksi tästä ei ole kerrottu. Ja naishistoriaa on kirjoitettu hyvin aktiivisesti jostain 60-luvulta lähtien ja sitten totta kai se alan tutkijoita vähän riepoo [naurahtaa], että minkä takia ei jotenkin katsotaan asioita vähän pidemmällä aikajänteellä ja noin ylipäätään ehkä nähdä sitä historiaa. Että on kirjoitettu pitkään ja on kirjoitettu paljon, eikä se tarkoita sitä, etteikö olisi vielä paljon tuntematonta ja tutkimatonta, mutta et ikäänkuin annettaisi se arvo niille, jotka on tehneet aikaisemmin. Ja se liittyy ehkä myös semmoseen feministisen tutkimuksen perinteeseen, että ikäänkuin tunnistetaan ne aikaisemmat sukupolvet ja tunnustetaan se työ, mitä he ovat tehneet ja annetaan sille arvo ja paikka ja rakennetaan sen päälle uutta.

 

Riitta Monto: Yllättikö teidät se, miten kustantamo otti kantaa ja toi näitten anonyymien juristien kannanoton vähän siitä, että esimerkiksi että kaikkia ilmaisuja ei selväkielisyyden vuoksi ole mielekästä muuttaa erilaisiksi vain siksi, että sama asia tulisi sanottua eri sanoin?

Maarit Leskelä-Kärki: Joo. Tää oli kyllä tämä… hyvin nopeasti muutaman päivän sisällä tullut kustantajien asianajajien tekemä lausunto, niin se oli kyllä aika tyrmistyttävä meille ja jonkun verran käytiin myös keskusteluja heidän kanssaan ja tuntuu, että ymmärrystä ei jotenkin löytynyt tai ehkä ei tahdottu löytää. Että tässä on tietenkin… Tässä on nyt kyse tästä Petterssonin teoksesta, jolla on tietysti ollut iso mainoskampanja ja hurjat myyntiluvut ja näin, niin tuli vähän sellanen olo, että halutaan painaa villasella tämmöset vähän ikävämmät asiat. Kun sit taas… monien kustantajien kanssa olen asiasta keskustellut ja sielläkin on selvästi erilaisia näkökantoja ja tavallaan halua siihen, että asiasta puhuttaisi oikeasti niillä sanoilla, josta sitä kuuluu puhua ja tavallaan tehdä selkeämmiksi niitä sääntöjä. Kyllä tämä oli kans yks kysymys, joka meitä paljon pohditutti ja tavallaan se ylipäätään tutkijoiden ja tietokirjailijoiden asema kustannusmaailmassa ja kysymys tietenkin siitä, että keille löytyy kustantaja ja keiden kirjat saa kustantajan tai saa julkisuutta tai markkinoita ja näin, niin se on tietenkin myös iso kysymys.

Riitta Monto: Kustannusyhdistyksen juristithan totesivat, että Petterssonin kirjassa kyse on lähteen ilmoituksen tarkkuudesta ja että kirjoittajan voi katsoa toimineen tekijänoikeuslain näkökulmasta hyvän tavan mukaisesti. Mikä tilanne on tällä hetkellä?

Maarit Leskelä-Kärki: No sen verran tiedän, että tästä on tekijänoikeuksiin perehtyneillä juristeilla hyvin erilaisia näkemyksiä. Tämä ei ole mikään… laki ei ole mikään absoluuttinen asia ja ei ole tässäkään kohdassa, vaan että kyse on paljolti just myös siitä, mikä on eettistä ja mikä on moraalisesti oikein. Ja asiasta ovat kirjoittaneet julkisestikin monet tekijänoikeuksiin perehtyneet tutkijat ja juristit ja olleet eri mieltä kuin nämä. Että tämä ei tosiaankaan ole tämä viimeinen sana.

Ja kyllä me sen verran paljon tehtiin töitä tämän asian eteen ja sen verran paljon tästä heräsi keskustelua, että me ollaan edistetty asiaa ja tehty tekijänoikeusneuvoston lausuntopyyntö, joka on nyt toivottavasti kohta lähdössä sinne ja toivotaan‚ että tähän saataisiin joku… neutraali, objektiivinen kannanotto sieltä tekijänoikeusneuvostolta, että onko tässä toimittu hyvän tavan mukaisesti vai ei.

Riitta Monto: Mihin te siinä vetoatte, tässä teidän lausuntopyynnössänne?

Maarit Leskelä-Kärki: No meillä on siihen kirjattuna useampia näitä keissejä ikään kuin siitä kirjasta. Tavallaan samantapaisesti kuin silloin syksyllä näitä muutamia julkisuuteen tulleita. Niin on tavallaan pyritty osoittamaan konkreettisesti niitä kohtia, mitä on kopioitu tai lainattu tai hiukan muokaten lainattu ja kun niitä on kuitenkin hyvin paljon, että asiahan olis vähän toisenlainen, jos niitä olisi vaan muutamia tai asia olisi tietenkin aivan toisenlainen, jos kirjassa olisi hyvin ja selkeästi tuotu esiin, että näiden ja näiden tutkijoiden työhön tämä pohjautuu ja näin. Että tavallaan tässä olisi ollut monia keinoja tehdä vähän toisella tavalla ilman, että olisi tarttenut rakentaa mitään raskasta viiteapparaatia siihen kirjaan kuitenkaan. Näihin me vedotaan ja tämmösiin just… tähän tekijänoikeuskysymykseen myös.

Riitta Monto: Tässähän kustantaja ilmoitti kyllä, että seuraavaan painokseen täydennetään lähteet artikkelikokoelmien artikkelienkin osalta ja täydennykset tehdään e-kirjaan ja äänikirjan loppuun lisätään tietoa ja sitten lähdeluetteloon lisätään kaksi ensimmäisestä painoksesta virheellisesti pois jäänyttä lähdettä ja Maria Petterssonhan on sanonut, että hän on nimenomaan halunnut tuoda tutkijoiden työtä esiin, et hän ei ole plagioinut, vaan tämä lähdeluettelo siellä jo kertoo, et mihin kaikkeen tämä perustuu.

Maarit Leskelä-Kärki: Joo. Tässä on varmaan… osittain ehkä jotenkin erilaisia käsityksiä tai erilaista ymmärrystä. Mutta kyllähän jos niin kuin, varsinkin näitä ehkä mediaulostuloja kun lukee tai kuuntelee, niin kyllähän tavallisen kuulijan, lukijan on ehkä aika vaikea niistä hahmottaa, että siellä olisi jonkun muun tekemä työ taustalla, vaan että ne on ikään kun nämä Jännät naiset vähän niin kuin esitelty hänen löytöinään, mikä tietysti ylipäätään historioitsijalle on vähän absurdi ajatus, että ikään kun oppii sen jonkun, ne menneisyyden ihmiset tai näin. Että joo, varmaan on vähän vaikeutta löytää [naurahtaa] samanlaista puheyhteyttä tai keskusteluyhteyttä tässä näin.

Mutta katsotaan, miten asia etenee ja toki ihan hyvä, että kustantaja on valmis tekemään näitä muutoksia. Toisaalta tutkija tietokirjailijana, niin se ajatus siitä, että kustantajilla on automaattisesti näkemys, että tulee toinen painos, niin sehän on meille monelle ihan, että harvan meidän kirjoissa tulee toisia painoksia [naurahtaa], mutta heillä on ollut totta kai vakaa luotto siihen, että tulee ja -

Riitta Monto: Niin ja näitähän, sekä nämä Historian jännät naiset, että Suomen historian jännät naiset teokset, kyllähän niitä voi todellakin luonnehtia menestysteoksiksi, että niitähän on todella myyty hyvin, jos ajattelee suomalaista kirjamyyntiä.

Maarit Leskelä-Kärki: Voi todellakin, joo. Ja siinä mielessähän se on myös ansiokasta naishistorian esiintuomista ja tavallaan hyvällä asialla ollaan, mutta se mitä on just paljon pohdittu, niin just tätä tavallaan naishistorian ja feministisen tutkimusten perinnettä, että mihin tavallaan just kuuluisi ehkä, että olisi voinut vaikka niitä naistutkijoitakin nostaa sieltä esiin ja Petterssonkin on toimittaja, niin voisi kuvitella, että hän voisi myös tehdä sen tyyppistä työtä, että keitä kiinnostavia naistutkijoita on olemassa, jotka ovat näitä menneisyyden [naurahtaa] kiinnostavia naisia tutkineet. Että sehän olisi tosi hienoa myös.

Riitta Monto: Toimittajana minua tässä koko tapauksessa askarrutti myös se, että mediassahan meillä toimittajilla on ihan selkeät siteerauskäytännöt, että jos lainaa sanasta sanaan jonkun tekstiä, niin kyllä se kerrotaan, kenen se on, että sitä ei upoteta siihen uutisjuttuun tai artikkeliin sellaisenaan.

Maarit Leskelä-Kärki:  Näinpä. Joo, joo. Se mikä tässä kustantajienkin näissä korjauksissa tuli esiin, oli tämä kysymys näistä äänikirjoista, mikä oli mun mielestä ylipäätään kiinnostava, että se nousi esiin tässä, että kun ihmisethän nykyään tosi paljon kuuntelee tietokirjojakin äänikirjoina, niin eihän niissä tosiaan niitä viitteitä lueta, eikä lähdeluetteloita, niin tästäkin on käyty nyt mun mielestä hyvää keskustelua, että millä keinoin äänikirjoissakin vois tuoda esiin tavallaan sitä lähdepohjaa, mikä siellä on. Että paljon hyvää tästä voi koitua myös siinä mielessä, että asiat nousee esiin.

Riitta Monto: Seurataan, mitä asiassa tapahtuu.

[musiikkia]

Riitta Monto: Humanisti vastaa -podcastissa pikavalinnassa on 10 vaihtoehtoparia, josta sinun pitää saman tien valita jompikumpi ja sen suuremmin perustelematta. Katsotaan sitten, syntyykö jostain niin, että sitä on pakko saada perustella.

Mutta ensimmäinen valinta: Opetus vai tutkimus?

Maarit Leskelä-Kärki: Tutkimus.

Riitta Monto: Yleinen vai yksityinen?

Maarit Leskelä-Kärki: Yksityinen.

Riitta Monto: Fiktiivinen vai tietoteos?

Maarit Leskelä-Kärki: Fiktiivinen [naurahtaa].

Riitta Monto: Tekstilainaus samoin vai eri sanoin?

Maarit Leskelä-Kärki: Eri sanoin.

Riitta Monto: Osallistua voi tarkkailla?

Maarit Leskelä-Kärki: Osallistua.

Riitta Monto: 1800- vai 1900-luku?

Maarit Leskelä-Kärki: 1900-luku.

Riitta Monto: Polttaa vai säilyttää kirjeet?

Maarit Leskelä-Kärki: Säilyttää.

Riitta Monto: Instagram vai Twitter?

Maarit Leskelä-Kärki: Instagram.

Riitta Monto: Tove Janssonin Kesäkirja vai Muumilaakson marraskuu?

Maarit Leskelä-Kärki: Kesäkirja.

Riitta Monto: Porvoon tai Turun saaristo?

Maarit Leskelä-Kärki: Turun.

[musiikkia]

Riitta Monto: Tästä siirrytään sitten Porvoon ja Turun saariston kautta ja Tove Janssonista seuraavaan isoon teemaan, joka on ympäristöelämäkerta Meri ja Tove – elämää saaristossa. Kirjoititte Otto Latvan kanssa ympäristöelämäkerran Tove Janssonista.

Kirjallisuudentutkijathan ovat erittäin paljon meille kirjoittaneet ja tutkineet Tove Janssonia, mutta miten historioitsijat tarttuivat Tove Janssoniin?

Maarit Leskelä-Kärki: No ehkä just siitä syystä [naurahtaa], että historioitsijat eivät juuri ole kirjoittaneet Tove Janssonista. Että taidehistorioitsijat tosiaan ja kirjallisuudentutkijat ja ehkä visuaalisen kulttuurin tutkijat. Tämä oli varmasti yks peruste, mutta lähtökohtana tälle kirjalle oli ehkä ennen muuta, tämä oli Otto Latvan idea alun perin ja hänen tästä meritutkimusintressistä lähtevä ja Tove Janssoniin liittyvästä intressistä lähtevä idea, johon hän sitten houkutteli minut mukaan, koska… no toisaalta nimenomaan, koska olen tutkinut näitä kirjailijoita ja taiteilijoita, niin tämä oli tietenkin luonteva kohde siihen, mutta ehkä ennen muuta sen takia, että mulla on itsellä yhteyksiä tänne Pellingin saaristoon ja nimenomaan siihen paikkaan, minne Janssonien perhe silloin 100 vuotta sitten saapui ja tavallaan… muistitietoa ja muuta tietoa siltä alueelta.

Niin Otto ajatteli jo heti alun perin, että tässä tavallaan on hyvä yhdistää nämä kaikki puolet ja tätä lähdettiin sitten. Useamman vuoden ajan pohdittiin tätä ideaa ja lähtökohtaa tälle kirjalle ja sitä, että miten se alun perin oli jo tämä idea Tovesta ja merestä, mutta se sitten muotoutu enemmän ympäristöelämäkerran suuntaan sen kirjoitusprosessin aikana.

Riitta Monto: Tässähän jo kun kirjan nimi on ensin meri ja sitten Tove, niin siinä painotus jo tulee selväksi, mutta mikä on ympäristöelämäkerta?

Maarit Leskelä-Kärki: No sitäpä me tässä nyt vähän kokeillaan tässä kirjassa [naurahtaa], että se tosiaan ajatus tästä ympäristöelämäkerrasta syntyi vähän tässä kirjoittamisen myötä. Meillä oli ajatuksena nimenomaan pohtia sitä, että miten toisaalta Tove Jansson on kirjoittanut ja kuvitellut merta ja luontoa ja saaristoluontoa ja miten hän on elänyt siellä‚ miten hän on kokenut sen ja tavallaan että hän on ikään kuin vähän niin kuin mikrokosmos, mistä katsotaan laajemmin sitä, miten se elämä siellä saaristossa on 1900-luvun kuluessa muotoutunut ja muuttunut ja miten meidän käsitykset merestä on ehkä muuttunut.

Ja sitten tämä ajatus ympäristöelämäkerrasta tuli. Mä luin yhden kansainvälisen artikkelin, joka käsitteli australialaista naista, nimenomaan ympäristöelämäkerran näkökulmasta ja lähdin pohtimaan, että tämä on oikeastaan se näkökulma, joka sopii Tove Janssoniin todella hyvin ja tähän meidän kirjan ideaan. Että tavallaan katsotaan ihmistä ja hänen luontosuhdettaan ja sitä miten, ja tietenkin Tove Jansson nyt erityisesti, kun hän on kirjoittanut siitä paljon ja piirtänyt ja kuvittanut, niin hän on tietenkin aika otollinen kohde tähän.

Ja jotenkin tämä ympäristö kasvo sitten tässä kirjassa myös enemmän käsittelemään ihan sitä sosiaalista ympäristöä myös. Että itselle tuli ehkä aika tärkeäksi laajemminkin se saaristokulttuuri ja saaristossa asuvat ihmiset ja se vuorovaikutus, mitä Tove Janssonilla ja hänen perheellään oli näitten saaristolaisten kanssa. Tavallaan se ympäristö tarkoittaa myös sitä sosiaalista ympäristöä, eikä vaan sitä luonnonympäristöä.

Riitta Monto:  Niin tässä teidän teoksessahan erittäin paljon tuodaan esiin paitsi Janssonien perheen elämää, myös niitä saaristolaisia, joista heille tuli elämänikäisiä ystäviä.

Maarit Leskelä-Kärki: Joo, joo. Ja se oli… ehkä itselle tosiaan tuli tärkeäksi ja kun oli mahdollisuus, tiesi tavallaan sen miljöön, mihin he ovat saapuneet ja millaista elämää siellä on ollut ja tunsi niitä ihmisiä, niin sitten jotenkin se tuli tosi tärkeäksi ja myös kiinnostavaksi kysymykseksi, että miten toisaalta Tove Jansson on vaikuttanut siellä paikallisesti ja muovannut ehkä sitä Gustafssonien perheyhteisöä, jonka vuokralaisiksi he saapui ja miten taas toisaalta saaristolaiset opetti pienelle, nuorelle Tovelle monenlaisia taitoja ja miten kasvatti ikään kun Tove Janssonia tähän luontoyhteyteen. Vuorovaikutus oli tosi kiinnostava kysymys.

Riitta Monto: Mielenkiintoistahan siinä on myös se kuvaus, miten saaristolaiset todellakin elävät siellä saaristossa vuoden ympäri ja sitten saapuvat nämä taiteilijat ja muut kesäasukkaat vain silloin ihanaan kesäaikaan.

Maarit Leskelä-Kärki: Joo. Sitä tuli kyllä paljon pohtineeksi siinä, että kun on kuullut näitä tarinoita lapsuudesta Pellingissä 40–50-luvulla, että millaista se on oikeasti ollut se elämä, kun on pitänyt käydä koulua viereisellä saarella ja on päässyt kotiin vaan sunnuntaisin ja ei ole välttämättä päässyt, jos jäätilanne on vaikka talvella ollut heikko, niin ei ole voinut lähteä ja ei ole ollut mitään puhelimia [naurahtaa] ja ei ole ollut kunnon teitä ja ei ole ollut valaistusta ja siellä on oikeasti kävelty  metsäteillä, tuurilla kuutamon valossa. Niin jotenkin se konkretisoitui itselle se, kun on kuullut näitä tarinoita ja pohti sitä saaristolaisten arkea ja elämää suhteessa tähän Janssonien taiteilijaelämään ja siihen, että hekin varmasti halusivat olla aitoja saaristolaisia ja elää kuin saaristolaiset‚ mutta että toki ne heidän elämän puitteensa oli kuitenkin kovin erilaiset kun nää, jotka siellä asu pysyvästi.

Riitta Monto: Tove Janssonillahan, kaikki tietävät muumikirjat ja sen miten tärkeä elementti meri niissä on, mutta meri ja saaristohan ovat hyvin vahvasti esillä ja vaikuttavat Tove Janssonin novelleissa ja omaelämäkerrallisissa teksteissä ja monenlaisissa muissa kirjoituksissa. Niin onko se se sama meri, mikä näkyy näissä eri teoksissa?

Maarit Leskelä-Kärki:  Ehkä se tietyllä tapaa on jotenkin sama meri tai merellisyys. Että Tove Janssonin itsekin kirjoitti siitä teksteissään, miten vaikeaa hänen on kirjoittaa mitään, mihin meri ei jotenkin liittyisi. Että hän itsekin tavallaan havaitsi sen kysymyksen ja tosiaan ollaan tässä kirjassa aika paljon käsitelty tätä hänen  muuta proosatuotantoa, näitä novelleja, jotka jotenkin haluttiinkin nostaa keskeisesti esiin ja joista on ehkä puhuttu vähän vähemmän, joita on tutkittu vähemmän ja sieltä löytyy tosi hienoja kuvauksia. Paitsi merestä, niin myös ylipäätään eläimistä ja luonnosta ja sammaleesta ja ikään kuin luonnon elollistamista.

Riitta Monto: Kun tämä teidän teoksenne on ympäristöelämäkerta, niin siinä oli todella hätkähdyttävä kohta, jossa puhuttiin siitä, millä tavoin jätteet hävitettiin. Eihän siitä ole kuin muutama vuosikymmen. Tove Jansson on ollut mukana upottamassa jätteitä mereen ja ei siinä ollut mitään kummallista.

Maarit Leskelä-Kärki:  Niin. Se ei tosiaankaan ollut. Se on ollut ihan ajan tavan mukaista ja tästä teemasta ollaan paljon keskusteltu eri [naurahtaa] yhteyksissä ja ja tavallaan siitä, miten kesämökeillä ylipäätään on pitkään vaikka metsään kaivettu erilaisia metallipurkkeja ja lasipurkkeja ja muita. Tavallaan jätteiden hävityksen menetelmät on olleet [naurahtaa] monenlaisia ja saaristossakin ne on varmaan ollut monenlaisia, mutta tämä mereen upottaminen on ollut yks tapa. Semmonen tavallaan luonteva, ikään kuin on pois silmistä, niin ne on tavallaan poissa ja sitten tietenkin koko ajatus ja käsitys siitä, mitä meri on ja mitä meri kestää ja mitä meidän ympäristö kestää, on tietenkin ollut hyvin erilainen joskus 100 vuotta sitten tai 70 vuotta sitten.

Että toki se on hämmentävää nykynäkökulmasta ajatella sitä, mutta ei meidänkään tarkoitus ole ollut ikään kuin shokeerata sillä asialla [naurahtaa], vaan ikään kuin osoittaa just se, että miten ihminen elää sen oman aikansa käsitysten mukaisesti usein. Ja tavallaan se on myös historioitsijan tehtävä kertoa siitä ja yrittää asettaa sitä kontekstiin, missä se tulee ymmärrettäväksi. Ja Tove Janssonhan itse myös kirjoitti tästä paitsi kirjeissään, mutta myös joissakin teoksissaan ja kyllä sieltä löytyy hänen teksteissään myös kauhistelua siitä, miten mökkiläisten jätteet on kasautuneet sinne laivarantaan ja näin. Että varmasti semmosta… muutostakin tapahtuu hänen katseessaan.

Riitta Monto: Ajan ja tiedon ja ymmärryksen muutos tuo sieltä menneisyydestä tähän päivään, ja tänä päivänähän muumit suojelevat Itämerta.

Maarit Leskelä-Kärki: Niin, nimenomaan. Joo.

Riitta Monto:  Kun tietoa tulee lisää, niin silloin myös toimitaan -

Maarit Leskelä-Kärki: Näin, näinpä.

Riitta Monto: - toisin. Tove Jansson kirjoittaa merestä… kirjoittamisesta: ”En käsitä, miksi minun täytyy tunkea meri mukaan kaikkeen, mitä kirjoitan. Sitä paitsi älyttömän vaikeaa jatkaa jostain, mikä on jo alussa ihanan yksinkertaista. Se minun pitäisi tietää erittäinkin hyvin.”

Tällaisia pohdintoja häneltä löytyy sieltä ja sitten te kirjoitatte, että: ”Vaikka kohdehenkilönä on Tove Jansson, on teos lähtökohtaisesti meren, merellisyyden ja saariston kulttuurihistoriaa. Tove Jansson tarjoaa kiehtovat elämäntarinallisesti kehykset ja kurkistusaukon tarkastella meren merkityksiä, niin yksilön elämässä kuin laajemminkin kulttuurissa.”

Voisi kuvitella, että esimerkiksi tämä teos toimisi erinomaisena herätyksenä nyt, kun ollaan vaikka menossa vaaleihin ja Saaristomeren suojelusta puhutaan paljon.

Maarit Leskelä-Kärki: Niin, se on ollut meidän vähän niin kuin ajatus ja tavoite tässä ja varmasti myös, John Nurmisen säätiö on kustantanut tämän, niin myös heidän ajatuksensa, kun he on lähteneet tätä meidän kanssa tekemään, että tavallaan ikään kuin sen yksittäisen ihmisen elämään ja näkökulman kautta voidaan tarkastella laajemmin, mitä kaikkea on tapahtunut vuosisadan kuluessa ja ikään kuin havahduttaa siihen, näihin luonto- ja ympäristökysymyksiin. Niin toivotaan, että tämä kirja osaltaan voisi edistää sitä.

Riitta Monto: Mikä tämän kirjan teosta jäi sinulle sellaisena kokemuksena, että kannatti taas tähänkin projektiin lähteä? Koska niin kuin viittasit aiemmin, niin se oli vuosien työ.

Maarit Leskelä-Kärki: Se oli tosiaan aika pitkällinen prosessi. Loppujen lopuks kirjoittaminen tapahtuu aika lyhyessä [naurahtaa] paineistetussa ajassa, mutta niinkuin se usein tapahtuu, mutta tavallaan se suunnittelu ja ideointi vei pitkän aikaa ja se oman näkökulman löytäminen. Mutta kyllä nimenomaan tämä ympäristöelämäkerran näkökulman löytäminen ja sen kokeileminen, niin se on ollut tosi antoisaa ja semmosta, mikä varmaan voi viedä eteenpäin ja sitten toisaalta ihan suhteessa tähän Pellinkiin, niin  jotenkin se, että pystyy pohtimaan sitä Pellingin menneisyyttä ja historiaa ja niitten ihmisten elämää siellä, niin se oli myös itselle ihan henkilökohtaisesti kyllä tärkeää.

[musiikkia]

Riitta Monto: Tästä oikeastaan on sujuva siirtyä siihen, että olet mukana myös tutkimushankkeessa Kadonneet, uhanalaiset ja saapuneet lajit – ihmisten suhde Itämeren muuttuvaan biodiversiteettiin. Niin minkälaisesta tutkimuksesta tässä on sinun kannaltasi kyse?

Maarit Leskelä-Kärki: Tämä on tosiaan Otto Latvan johtama hanke, missä on mukana aika monitieteinen joukko historioitsijoita ja kielitieteilijöitä ja kansatieteilijöitä ja oikeastaan mun tulo tähän hankkeeseen mukaan juontaa juurensa tähän kirjaprojektiin ja tähän ympäristöelämäkerran ajatukseen. Ideana on, vaikka tässä käsitellään tätä lajikatoa periaatteessa ja kysymyksiä siitä, miten eri tavoin on suhtauduttu eri eläinlajeihin ja ajatuksena on nyt myös, että voisi kehittää tätä ympäristöelämäkerran tematiikkaa ja tätä metodologiaa tämän hankkeen puitteissa myös.

Riitta Monto: Mihin haluat itse vaikuttaa yhteiskunnallisessa keskustelussa?

Maarit Leskelä-Kärki:  No varmaan laajasti sanottuna siihen ajatukseen  historian läsnäolosta tässä meidän ajassa ja kaikissa ajoissa. Että ylipäätään siihen… ymmärrykseen, että historia vaikuttaa ja on läsnä kaikessa, mitä me tehdään ja jotenkin, että pitäisi nimenomaan sitä historiallista ajattelua parantaa ja kehittää kaikessa keskustelussa, mitä me käydään. Mutta kyllä minua näihin omiin tutkimuskohteisiin liittyen, ei ehkä niinkään Tove Janssoniin, vaan moniin aikaisempiin tutkimuskohteisiini liittyen, niin unohdetun ja syrjään jääneen ja marginaalisen esiintuominen. Että ennen Tove Janssonia olen tutkinut enemmän vähän osittain unohtuneempia naistoimijoita tai sellaisia toiminnan aloja, missä naiset on toimineet ja näin. Niin se on kans yks asia, mikä on varmastikin koko ajan motivoi jotenkin tätä omaa tutkimustyötä.

Riitta Monto: Miksi se on niin tärkeää, että meille tuodaan tähän päivään sellaista tietoa, mikä ei ole koko ajan esillä ja ei ole niissä kaikkein tutuimmissa tutkimuksissa?

Maarit Leskelä-Kärki: [naurahtaa] Ehkä sitä kautta just avautuu se, paitsi menneisyyden ja myös nykyisyyden, monimutkaisuus ja ristiriitaisuus ja se, että asiat ei ole ihan aina sitä, miltä ne näyttää. Tai syy ja seuraussuhteet ei ole ehkä aina niin ilmeisiä, kuin miten me ehkä nykyään helposti halutaan ajatella tai… Vaan että asiat on usein monimutkaisempia. Niin ainahan kun jotain historian tarinoita luodaan, vaikka joku suomalaisen kansakunnan historia, niin sehän luodaan aina tiettyä tarkoitusta varten ja tietyille pohjalle ja siitä tippuu paljon pois. Niin mun mielestä on kiinnostavaa katsoa, että mitä kaikkea sieltä on [naurahtaa] tippunut pois ja minkä takia ehkä ja miten se vaikuttaa meidän historiakuvaan, mikä meillä on nyt. Hyvänä esimerkkinä tämä esoteerisuuden historiaa, jota ei oltu juurikaan tutkittu siinä vaiheessa, kun meidän tutkijajoukko lähti toimeen. Niin tavallaan se on semmosta, mikä on jäänyt vähän niinkuin piiloon ja syrjään meidän kansallisesta historiakertomuksesta.

Riitta Monto: Mikä siinä oli se, mikä teitä tutkijajoukkona niin lähti oikein sykähdyttämään?

Maarit Leskelä-Kärki: Just tämä piiloon ja unohduksiin jääminen ja toisaalta se, että kun se on ollut kuitenkin aika merkittävä ja näkyvä ilmiö 1800-luvun lopulla, 1900-luvun alussa. Että monet ihmiset eri aloilla, eri yhteiskunnan aloilla, taiteilijat ja poliitikot ja muut, on olleet kiinnostuneita siitä ja joillekin se on ollut hyvin merkittäväkin asia elämässä. Niin oli tosi tärkeä jotenkin nostaa sitä esiin ja se myös ehkä liittyy kansainvälisyyden historiaan ja siihen, että nimenomaan siinä on ulottuvuuksia, jotka ei just istu siihen kansalliseen kuvaan. Että Suomi on oikeasti ollut kumminkin paljon kansainvälisempi ja moninaisempi, kun mitä me ehkä ajatellaankaan.

Riitta Monto: Humanisti vastaa -podcastin vieraana on Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Maarit Leskelä-Kärki ja minä olen työelämäprofessori Riitta Monto.

Loppuun vielä vähän näitten podcastin kahden ison teeman osalta. Niin 23.4. vietetään kansainvälistä kirjan ja tekijänoikeuksien päivää ja 9.8. liputetaan Tove Janssonin kunniaksi. Miten näitä päiviä mielestäsi kannattaa viettää?

Maarit Leskelä-Kärki: Ainakin lukemalla [nauraa]. Lukemalla hyvää kirjallisuutta ja ja hyvää tietokirjallisuutta ja ehkä pohtimalla sitten sitä historian merkitystä tässä meidän nykypäivässä.

Riitta Monto: Seuraavan Humanisti vastaa -podcastin vieras on sattumoisin Otto Latva. Minkälaisen kysymyksen haluaisit esittää Otto Latvalle tai heittää tässä Humanisti vastaa -podcastissa?

Maarit Leskelä-Kärki: [naurahtaa] Nyt tuli haastava kysymys, koska olemme Oton kanssa keskustelleet niin monista asioista. Mutta otetaan sellanen [naurahtaa] helppo kysymys, että miten Otto vastaisi tähän nykyiseen, jossain määrin humanistisen tutkimuksen tietynlaiseen ahdinkotilaan, että millä keinoin me voidaan siitä päästä eteenpäin ja mihin kannattaa panostaa?

[musiikkia]

[Musiikkia]

K: Tämä on Humanisti vastaa -podcast ja tänään aiheena on muun muassa luontokato ja meri. Vieraana on Otto Latva. Millainen, Otto, on ihmisen ja luonnon välinen suhde?

Otto: Sanotaanko näin, että se on loppujen lopuksi hyvin tiivis, vaikka me tänä päivänä ajatellaan sitä ehkä, et se ei olisi tämän tyylinen. Meillä on varsinkin länsimaisessa kulttuurissa vakiintunut tapa siitä, että me ajatellaan jotenkin ihminen luonnosta erilleen. Loppujen lopuksihan me eiolla. Meidän elämät, tai tavallaan luonto ja ihmisen elämä limittyy jatkuvasti, mutta me eletään tietyllä tapaa jonkinlaisessa harhassa. Tämäkin on itse asiassa ehkä historiallisen prosessin tulos. Tavallaan se, et jos me mennään ajassa taaksepäin ja katsotaan sitä, miten meidän suhde luontoon on muuttunut, niin se on muuttunut aika paljon. Vedetään vaikka siitä 1600-1500-luvusta, kun tulee tieteen vallankumous, dualistinen maailmankuva. Tulee todella paljon muutoksia.

K: Olet kulttuuriperinnön tutkimuksen yliopistonlehtori, monilajisen historian dosentti, Suomen akatemian HumBio-hankkeen sekä merentutkimusverkoston johtaja. Ja sen lisäksi tietokirjailija. Olet yksi Tyylikkäät vuodet Turun yliopiston ylioppilaskunnan 100 vuotta -teoksen kirjoittajista Topi Artukan, Liisa Lalun ja Panu Savolaisen kanssa. Miksi kiinnostuksesi kohteita ovat ilmastonmuutos, merihirviöt, valaanpyynti, tiedon historia, eläintuotanto, digitaaliset ihmistieteet, nilviäiset, jättiläiskalmari, merenkävijät, nämä nyt vain muutaman mainitakseni?

Otto: Näitä on aika paljon näitä kiinnostuksen kohteita. Ehkä se kumpuaa ennen kaikkea siitä, että olen todella kiinnostunut laaja-alaisesti historiasta. Mutta erityisesti sieltä selvästi paistaa esille tämä luonto, mikä on jotenkin itselle tosi läheinen ollut aina. Sanotaan, että jo aika nuorena, jopa lapsena, olisin varmasti ollut valmis suuntautumaan johonkin luonnontieteelliselle alalle, mutta mua samaan aikaan kiinnosti myös hirvittävästi historia. Mä nyt nostan esille vaikkapa tämän jättiläiskalmarin ja mustekala-eläimet. Nämä oli tämmöisiä, mitkä on mua erityisesti kiehtonut. Lapsuudessa, olin joku noin neljävuotias, niin isovanhempien luona löysin vanhan kirjan 1800-luvun lopulta, missä oli todella iso jättiläiskalmarin kuva yhdellä sivulla. Se oli muutenkin semmoinen aika mystinen, siellä puhuttiin Loch Nessin hirviöstä ja kaikista erilaisista maailman ihmeistä. Tämä jotenkin jäi mulla mieleen ja monien vuosien jälkeen yliopistossa, kun rupesin tekee väitöskirjaa ja mietin sitä aihetta… Vähän aikaisemmin tein pro gradu -työni rautatiestä, ihan eri aiheesta. Mutta tavallaan kalmari ja meri ja kaikki siihen liittyvät historialliset ristiriitaisuudet rupesi kiehtomaan. Ajattelin, että tämä on sellainen aihe, mikä kumpuaa jostain syvemmästä kiinnostuksesta, mutta siihen yhtä aikaa liittyy paljon ristiriitaisuuksia ihmisen luontosuhteeseen ja mitenkä jostain eläimistä tehdään hirviö vaikkapa. Kaikkea tämän tyylistä. Eli nämä nyt tiivistettynä.

K: Toi on oikeestaan aika mielenkiintoinen kuvaus myös siitä, miten humanistitutkijan skaala on todella laaja: rautateistä jättiläiskalmariin ja ties vaikka mihin. Ei tarvitse johonkin yhteen tiettyyn suuntaan tai yksityiskohtaan keskittyä.

Otto: Jotkut erikoistuu. Se ei ole mulle tavallaan luontaista, mutta sitten taas toisaalta aika paljon on tullut elämän varrella luettua kaikenlaista ja erikoistuttua erilaisiin aiheisiin. Näkee tavallaan myös, että monilla asioilla saattaa olla yhtymäkohtia, että monesta asiasta on hyötyä. Onhan tässä tämä digitaaliset ihmistieteet, sekin on tavallaan menetelmä, mitä me esimerkiksi käytetään paljon näissä mun tutkimushankkeissa nimenomaan, että pystytään saamaan kokonaisvaltaisempaa tietoa menneisyydestä, nimenomaan ihmisen luontosuhteeseen liittyen esimerkiksi.

K: Miten merkittävänä pidät sitä tällä hetkellä työvälineenä tai tarkastelumahdollisuutena?

Otto: Se on itse asiassa todella merkittävä. Jos mietitään vaikka sitä, tai mennään 10 vuotta ajassa taaksepäin, niin tavallaan tämä aineisto oli ripoteltuna ympäri maailmaa. Otan nyt esimerkkinä uudelleen sen väitöskirjani. Siinäkin hyödynsin paljon digitoitua aineistoa, joka olisi aikaisemmin ollut ympäri Eurooppaa, Yhdysvaltoja ja Pohjois-Amerikkaa erilaisissa kirjastoissa. Tein kyllä itse asiassa silloinkin arkistomatkoja Yhdysvaltoihin ja Kanadaan ja näin pois päin ja Ranskaan. Se oli tosi laaja-alainen työ, mutta digitointi helpotti todella paljon. Nyt näissä uusimmissa hankkeissa me pystytään tavallaan esimerkiksi digitaalisilla työkaluilla louhimaan todella isosta sanomalehtiaineistosta luontoon liittyvää materiaalia pitkällä aikavälillä. Voidaan tehdä tulkintoja 100 vuoden skaalalla, mitä aikaisemmin ei pystynyt tekemään, koska olisi pitänyt lukea lehdet sivusta sivuun. Siinä olisi miljoonia sivuja eikä yksi ihmiselämä riittäisi siihen mitenkään.

K: Vaikka se jättiläiskalmari kummittelee siellä taustalla jo nelivuotiaan Oton kiinnostuksen kohteena, niin ei ehkä olisi voinut kuvitella sieltä se nelivuotias, että on tänä päivänä tässä ja näitten tutkimusten äärellä. Vai oliko se sellainen intohimo, että tavallaan myös johdatteli tutkijanuralle?

Otto: Se on aika mielenkiintoinen kysymys. En usko, että olisin pystynyt kuvittelemaan itseäni ehkä tähän tilanteeseen, mutta jotenkin kun omaa lapsuutta ja nuoruutta miettii, niin on kyllä tietyllä tapaa aina uteliaisuus kuulunut siihen omaan yhteen… Tai yksi keskeinen luonteenpiirre on ollut uteliaisuus ja se, että pitää selvittää asioita. Ehkä se rakentui pitkälle sen tutkijaidentiteetin ympärille.

[Musiikkia]

K: Tämän podcastin yksi iso teema on luontokato, johon sinun oma tutkimustyösi myös monesta kulmasta kohdistuu. Tärkeitä teemoja, niin kuin puhuttiin, on ihmisen ja luonnon välinen suhde ja keskustelu vieraslajeista ja sukupuutosta. Miten kuvaisit, miten humanistinen tutkimus voi ehkäistä luontokatoa?

Otto: No tämä on itse asiassa yksi asia, mitä me nimenomaan tässä Suomen akatemian rahoittamassa HumBio-hankkeessa tehdään. Eli humanistisella tutkimuksella on paljonkin annettavaa. Nimenomaan, jos mietitään poikkitieteellistä tutkimusta tässäkin suhteessa. Esimerkiksi luontokatoa on tutkittu paljon luonnontieteissä nimenomaan tarkastelemalla luonnossa tapahtuneita muutoksia, mutta se, mitä taas humanisteilla on ammattitaitoa ja tietoa, on se mikä liittyy ihmisten asenteisiin, käsityksiin, kulttuuriin, pitkän aikavälin muutoksiin tämmöisissä käsityksissä. Luontokato ei ole olemassa pelkästään luonnossa tapahtuvana yksittäisenä ilmiönä, vaan se vaatii ihmisen vuorovaikutusta. Ja tässä on keskeistä ottaa huomioon se, miten ihmiset on toiminut. Siinähän me humanistit ollaan eksperttejä.

K: Minkälaisia meidän asenteemme näyttävät olevan?

Otto: Se on hyvin… Voisi sanoa, että on ainakin rakentuneita. Tässä on just se, että monesti esimerkiksi törmää tänäkin päivänä luontoa käsittävissä käsityksissä mainintoihin vaikka siitä, että näin on aina ajateltu ja näin on aina ollut. Lähtökohtaisesti humanistinen luontotutkimus, historian ja kulttuurin tutkimus, erityisesti historiantutkimus pystyy osoittamaan sen, että meidän käsitykset luonnosta on muuttuneet jatkuvasti ja ne muuttuu yhä tulevaisuudessa. Siellä on se muutoksen mahdollisuus olemassa tulevaisuutta kohden, mutta myös se näkyy suoraan, jos me katsotaan historiallista aineistoa. Vaikkapa yksittäisiä eläinlajeja. Suomessa vaikka esimerkiksi arvostetaan hirvittävän paljon pikkulintuja, mikä on topeliaanisen kulttuurin aikaansaannosta. Mennään Etelä-Eurooppaan. Pikkulintuja on käytetty ravintona. Tavallaan tässä on tosi paljon paikallisia variaatioita ja asenteet myös muuttuvat. Sanotaan vaikka merimetso, mikä tänä päivänä aika pitkälti vihataan. Tämä on yksi osa tätä HumBio-hanketta, missä nyt on tehty tutkimusta merimetsojen ja ihmisten suhteesta. Jos me katsotaan 1900-luvun alkupuolen aineistoa, sanomalehdistä löytyy paljon esimerkkejä siitä, miten merimetsoja kuvaillaan uljaina, isoina lintuina. Siinä on huomattava muutos tähän päivään nähden. Tällaisten asioiden esille tuominen esimerkiksi auttaa ja luo sitä kontekstia siitä, että meillä on mahdollisuus lajikadon ehkäisemiseen muuttamalla meidän asenteita.

K: Tässähän tutkimuksessa on hyvin tärkeää tutkimusyhteistyö. Voiko sanoa, että yli tiedekuntarajojen. Miten olennaista ja merkityksellistä se on sinun mielestäsi?

Otto: Kyllä se on todella tärkeää, että meillä on paljon yhteistyökumppaneita eri instituuteissa ja sitten tavallaan yliopiston sisällä yksittäisissä tutkimuskeskuksissa ja myös oppiaineessa. Ja me tehdään erityisesti yhteisöstä luonnontieteiden kanssa. Totta kai siellä välillä näkyy ehkä nämä perinteiset -

K: Millä tavoin?

Otto: Sanotaanko, että humanistisessa tutkimuksessa on omat traditionsa. Se on hyvin antroposentrinen, ihmiseen keskittyvä. Eli tavallaan on vaikea, aina välillä näkee itselläkin, mutta myös kollegoilla tavallaan vaikea lähteä ajattelemaan sitä, että miten me voidaan vaikka nähdä joku eläin toimijana, historiaa muuttavana entiteettinä, joka omalla toiminnallaan on muuttanut menneisyyttä tai rakentanut tätä päivää sitä kautta. Ja samaten myös voi sanoa, että luonnontieteessä on ehkä välillä vaikea ymmärtää sitä, mitenkä humanistinen tiede pystyy esimerkiksi… Mitä se pystyy antamaan objektivisorientoituneille tieteenaloille, missä etsitään niin sanottuja tosiasioita ympäröivästä maailmasta. Mutta sitten, jos mietitään vaikka biologiaa, biologiahan luo omalle tutkimuskohteille historiallisen kontekstin. Vaikka se kuinka yrittäisi piilottaa, niin se on siellä ja se luodaan tavallaan… Se on tulkinnanvarainen. Siinä käytetään ihmisten vanhoja muistoja hyväksi, kaikkea muuta tällaista. Ja tavallaan tämmöisen kontekstin laajentaminen historiantutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen avulla laajentaa meidän ymmärrystä. Ja samaten myös se, että kuinka paljon se antaa tavallaan myös humanistisille tieteille, kun me laajennetaan meidän spektriä. Otetaan huomioon myös koko maailma. Mielestäni tulkinta menneisyydestä on aina jotenkin vajavainen, jos me rajataan se pelkästään ihmisiin. Sanotaan vaikka, että jos me otetaan Suomenhevonen pois Suomen historiasta, niin minkä näköinen tämä yhteiskunta olisi tänä päivänä. Se olisi hyvin erinäköinen.

K: Onko se luontevaa, että nimenomaan tehdään luonnontieteilijöiden kanssa yhteistyötä? Voisiko nähdä, että tällaisessa olennaista yhteistyötä voisi tehdä vaikka oikeustieteilijöiden kanssa puhumattakaan kauppatieteilijöistä?

Otto: Siis joo ehdottomasti. Tämähän on tavallaan se, mitä pitäisi laajentaa. Tavallaan näkisin, että just luontokato esimerkiksi, myös ilmastonmuutos, yleensä ottaen ympäristöongelmat, niitä ei tavallaan pysty rajaamaan. Jokaisella oppiaineella ja tutkimussuuntauksella on siihen jotain annettavaa. Siinä ei mun mielestä pitäisi ylipäänsä tehdä mitään rajausta siihen, ketkä pysty antamaan ja ketkä ei, vaan tavallaan katsoa, mitä kukakin pystyy antamaan. Luontokatoa voisi kuvailla sillä tapaa vähän viheliäiseksi ongelmaksi, tavallaan pitää pilkkanaan tätä meidän dualistista maailmankuvaa ja tavallaan hyvin jakautunutta tieteen kenttää. Koska ainoa tapa, miten me pystytään tutkimaan ja estämään sitä on se, että meidän on pakko ottaa huomioon monia eri perspektiivejä. Me voidaan katsoa sitä kapeakatseisesti esimerkiksi pelkästään ihmisen näkökulmasta tai pelkästään luonnon näkökulmasta. Monelta eri sektorilta.

K: Kun tällä hetkellä tutkijana seuraat tai tutkit luontokatoa, niin miten kuvaisit tilannetta? Oletko optimisti vai näyttääkö tilanne mielestäsi hyvin uhkaavalta?

Otto: Kyllä se tavallaan, kun itsellä on historiantutkijan koulutus, niin tavallaan näkee sen, miten paljon on tapahtunut pienessä ajassa ja se tuntuu pelottavalta ja uhkaavalta. Mutta samalla siellä on myös toivon pilkahdus, mikä tulee nimenomaan myös historiantutkimuksen kautta. Muutoksen havaitsemisessa, minkä tässä mainitsinkin jo aikaisemmin. Tavallaan muutoksen läsnäolo. Se, että me ollaan aikaisemminkin pystytty muuttaa meidän asenteita tarkoittaa sitä, että me pystytään tulevaisuudessakin muuttamaan niitä. Ne ei ole mitään staattisia käsityksiä meidän aivoissa, vaan ne on kulttuurisia rakenteita, mitä me pystytään muokkaamaan.

K: Tätä HumBio-hanketta, siinä puhutaan kadonneista, uhanalaisista ja saapuneista lajeista ja ihmisten suhteesta Itämereen. Millä tavoin tämä tutkimusprojekti muotoutui? Miksi siitä tuli juuri tällainen?

Otto: Pitää mennä jokunen vuosi taaksepäin. Täytyy sanoa, että se oli jotenkin sillai, et me haettiin silloin 2019-2020 välisenä aikana paljon rahoitusta tämän tyylisillä hankkeilla. Tämä oli tavallaan kiehtonut mua jo pidemmän aikaa. Silloin kun tein väitöskirjaa tosiaan, niin minua kiehtoi jo laajemmin pohtia näitä samoja teemoja. Tässä HumBio-hankkeessa pystyttiin tekemään just jotain konkreettista. Me pystyttiin rajaamaan se nimenomaan päivänpolttaviin kysymyksiin. Nimenomaan siihen uhanalaisuuteen ja toisaalta myös vieraslajikysymyksiin. Sitä kautta saatiin myös konkretiaa tutkimukseen. Ja just se, että voitiin keskittyä semmoisiin lajeihin, mitkä on päivän polttavia tänä päivänä julkisessa keskustelussa.

[Musiikkia]

K: Kuinka hyvin julkisessa keskustelussa, tutkijan näkökulmasta jos katsot, puhutaan olennaisista asioista, kun puhutaan luontokadosta tai vaikkapa uhanalaisista eläimistä ja lajeista?

Otto: Voi sanoa, että joskus yllättyy ja siellä tulee paljonkin hyvää tai sellaista asiaa, mikä ehkä on just sitä, mitä mekin haluttaisiin tuoda esille näissä hankkeissa. Mutta kyllä monesti huomaa myös sen, että puhutaan hyvin pintapuolisesti. Ei välttämättä oteta huomioon nimenomaan pitkän aikavälin merkityksiä. Sen voisi ehkä sanoa, että historiattomuus on aika vahvasti läsnä tässä keskustelussa ja se näkyy nimenomaan siinä, että jos me puhutaan vaikka luontokadosta, me usein puhutaan hyvin... Tai yksityiskohtaisemmat tiedot tulee hyvin lyhyellä aikajänteellä. Me ei lähdetä menemään hirvittävän pitkälle, koska siellä todellakaan ei ole riittävästi tietoa, mikä näkyy hyvin pitkälti siinä, että tietoa on kerännyt aikaisemmin luonnontieteilijät esimerkiksi. Historioitsijat ei ole niin vahvasti vielä ainakaan toistaiseksi erikoistunut ihmisen ja luonnon välisen suhteen ja siinä tapahtuneen muutoksen tutkimukseen.

K: Miten hyvin mielestäsi arvostetaan? Voisi kuvitella, että aika hyvin arvostetaan, kun kovassa tutkimusrahoituskilpailussa te olette tälle HumBiolle esimerkiksi saaneet rahoituksen, mutta miten kovaa kilpailu on humanistin näkökulmasta saada rahoitusta tämän kaltaiselle tutkimukselle ja humanistiselle tutkimukselle?

Otto: No kyllä se nyt tietysti tuntuu tällä hetkellä. Tavallaan rahoituksen määrä on sinänsä pieni, jos mietitään vaikka kansallisella mittakaavalla. Siinä joudutaan kilpailemaan todella paljon keskenämme ja paljon hyviä hankkeita jää rahoittamatta. Kyllä se on ihan selvää, että tällä hetkellä voi kuvailla sitä rahoitustilannetta aika raadolliseksi. Toki esimerkiksi ympäristöteemalla on nyt onnistunut saamaan myös rahoitusta. Se kertoo myös siitä, tai olen miettinyt mielessäni, että siinä on se konkreettinen puoli. Se tarjoaa jotain myös , se ei anna pelkästään kontekstia, vaan meilläkin tässä HumBio-hankkeessa on jotain konkreettisia tavoitteita. Meillä myös on tavoitteena keskustella eri asiantuntijoiden kanssa ja ehkä myös päätöksentekijöiden kanssa. Antaa heille informaatiota pohtia sitä, miten voitaisi hyödyntää meidän tutkimustuloksia päätöksenteossa.

K: Miten hyvin näyttää, että päätöksentekijöitä saa tutkijoiden kanssa keskustelemaan?

Otto: Meillä ei olla HumBio-hankkeessa vielä ehditty konkreettisesti tähän tilanteeseen päästä. Me tehdään tällä hetkellä ensimmäisiä tutkimusartikkeleita. Tämäkin on aika pitkällinen prosessi näiden takana. Aluksi kirjoitellaan, sen jälkeen tulee vertaisarviointiprosessit ja julkaisut, eli siinä saattaa parhaimmillaan mennä pari vuotta. Nyt me tehdään yhtä meidän hankkeen kirjaa, mille saatiin juuri julkaisija, saksalainen De Gruyter. Vuoden päästä siellä pitäisi ehkä tulla julkaisu. Mutta meillä on hankkeen loppupuoliskolla enemmän näitä päätöksentekijöiden kanssa yhteisiä työpajoja. Ensimmäiset työpajat tässä hankkeessa tehtiin saariston paikallisten asukkaiden kanssa. Kerättiin heiltä muistoja ja käsityksiä siitä paikallisluonnosta ja nimenomaan materiaalia, mitä voidaan hyödyntää tutkimuksessa. Nyt esimerkiksi keväällä meillä on yhteistyökumppaneiden kanssa työpaja. Luonnontieteilijöitä tulee mukaan eri instituuteista, esimerkiksi merien suojeluun erikoistuneet John Nurmisen säätiön kautta tulee myös yksi henkilö. Vähän pohditaan sitä, mitä annettavaa meillä olisi laajemmin tälle kentälle ja keskustellaan siitä, miten voitaisiin poikkitieteellistä yhteistyötä vielä laajentaa.

K: Minkälainen vaikutelma tässä vaiheessa on asukkaiden kertomuksista, että miten huolestuneita he ovat esimerkiksi luontokadosta tai luonnostaan heidän ympäristössä?

Otto: Kyllä se tuli aika hyvin esille. Yksi tietysti, mitä nostaisin myös, on nimenomaan tämä tiedon rooli. Monta kertaa, mitä olen ymmärtänyt haastattelutulosten kautta, on tullut esille, että paikallisilla asukkailla olisi tietoa, mitä välttämättä ei olla otettu huomioon tutkimuksessa aikaisemmin eikä myöskään päätöksenteossa. Tässä kohtaa näen myös, että itse asiassa humanisti on tietyllä tapaa myös välittäjä eri tieteenalojen välillä. Jos puhutaan vaikka luonnontieteellisestä tiedosta, eli miten siirretään paikallista tietoa luonnontieteilijöiden tietoon ja päätöksentekijöille.

K: Tämä päätöksentekijöitten kanssa keskustelu on minusta erittäin tärkeä ja mielenkiintoinen näkökulma, koska kun vähän koitin selvittää sitä, miten humanistista tutkimusta tai humanistisia tutkijoita käytetään asiantuntijoina esimerkiksi valtakunnan tason päätöksenteossa, niin ennakkokäsitys oli, että ei kovin paljon ja kyllä se pienikin selvitys näytti, että valitettavasti käsitys vahvistui.

Otto: Näin se on. Kyllä sen olen itsekin huomannut, että ei hirvittävän paljon humanistisia tämmöisissä rooleissa ole.

K: Lausunnonantajina esimerkiksi valtioneuvostolle tai eduskunnan eri valiokunnille. Mutta se on hyvä, että teillä se on tavoitteellisesti mukana tutkimusprojektissa.

Otto: Kyllä siinä tavallaan on ollut muutamia. Minäkin olen ollut esimerkiksi Sitran Luonnon monimuotoisuus -raportissa lausunnonantajan asiantuntijana. Kyllä se tavallaan alkaa näkyä, että otetaan myös… Tämä oli yksi esimerkki, missä humanistinen lausunto ja asiantuntijalausunto otettiin huomioon.

[Musiikkia]

K: Tässä Humanisti vastaa -podcastissa on myös pikavalintatehtävä. 10 vaihtoehtoa, joista saat valita itsellesi läheisemmän, eikä tarvitse eikä saakaan oikeastaan perusteella. Pyöriäinen vai panda?

Otto: Pyöriäinen.

K: Ylioppilaskunta vai professorikunta?

Otto: Ylioppilaskunta.

K: Osallistua voi tarkkailla?

Otto: Osallistua.

K: Itämeri vai Välimeri?

Otto: Nyt tuli paha. Itämeri.

K: Yhteistyökumppaniksi yhteiskuntatieteilijä vai kauppatieteilijä?

Otto: Yhteiskuntatieteilijä.

K: Jättiläiskalmari, onko se kaunotar vai hirviö?

Otto: Kaunotar ehdottomasti.

K: Vinyyli-LP vai Spotify?

Otto: LP Vinyyli.

K: Digitaalinen vai paperinen sanomalehti?

Otto: Paperinen.

K: Kumpi on kuvauksellisempi, kaaliperhonen vai isosittiäinen?

Otto: Otetaan se kaaliperhonen.

K: Kokemäenjoki vai Aurajoki?

Otto: Aurajoki.

[Musiikkia]

K: Kysymys siitä, onko kuvauksellisempi kaaliperhonen vai isosittiäinen, voin vinkata kuulijoille, että kannattaa käydä katsomassa Otto Latvan Instagram-luontokuvia. Sieltä löytyy muun muassa kaaliperhonen ja isosittiäinen monien hienojen lintukuvien lisäksi ja siellä voi sitten itse arvioida, kumpi on kuvauksellisempi. Upealta näyttivät molemmat. Toinen suurempi teema tässä Humanisti vastaa -podcastissa on meri ihan noin erityisenä tarkastelukohteena ja olet itse hahmottanut merellistä ympäristöä ja merenkäynnin kulttuurisia ulottuvuuksia. Kuvaa vielä tarkemmin, miksi meri ja merellinen ympäristö on sinulle niin tärkeä?

Otto: Menen taas lapsuuteen ehkä. Kyllä meri, siinä on jotain ollut hirvittävän kiehtovaa. Se on ollut lapsuudesta alkaen. Mikään ei ollut ihanampaa kuin kesällä tehdä retki lapsuudenmaisemissa Kristiinankaupungin rannikolle, Kallion rannikoille. Siinä oli aina jotain lumoavaa ja tavallaan ehkä myös se meren loppumattomuus. Tavallaan siinä on jotain, mitä ihmismieli ei pysty helposti käsittämään ja ymmärtämään. Sitä ei voi paketoida suoraan pakettiin, vaan se vaatii laajempaa tarkastelua.

K: Eli jos olisin kysynyt vaihtoehtona järvimaisema vai merimaisema, niin sinulle se olisi ollut ilmiselvästi merimaisema?

Otto: Se olisi ollut ehdottomasti.

K: Millä tavoin kuvaisit, millaista on humanistinen merentutkimus?

Otto: Se on hyvin laaja-alaista. Mereen liittyy jälleen kerran niin paljon humanistisia perspektiivejä. Vaikka nyt ajatellaankin monta kertaa, että meri on tämmöinen alue, missä ihminen ei pysty elämään, se ei siellä kauaa ui eikä sukeltele pinnan alla ilman teknologiaa, mutta siitä huolimatta on jatkuvassa vuorovaikutuksessa meren kanssa. Ihan siis konkreettisesti. Nyt tulee taas luonnontieteellinen tietopätkä tähän. Jos mietitään vaikka kasviplanktonia, niin kasviplanktoni antaa yli 50 prosenttia meidän hapesta maapallolla. Ja elää meressä. Eli senkin puolesta me ollaan riippuvaisia täysin merestä. Jos ei meressä olisi kasviplanktonia, niin ei olisi elämää. Näistä perspektiiveistä, mitä siihen liittyy, merenkäynti, merenkulku, satamat, merikulttuurit, väylät paikasta toiseen. Toki myös ihmisten suhde merelliseen luontoon, ympäristöön. Niitä löytyy lukemattomia eri lähestymistapoja, miten humanisti pystyy tutkimaan merellistä ympäristöä ja merellistä maisemaa.

K: Ja yhtenä siitä sinun kiinnostuksen kohdelistalta vaikka valaanpyynti, miten siihen on suhtauduttu aikanaan tai miten nykypäivän ihminen siitä ajattelee.

Otto: Joo. Se tulee myös sieltä, lähinnä silloin kun väitöskirjatyötäni tein, niin se tuli sitä kautta silloin esille, koska nämä isokokoiset kalmarit on kaskeloteille pääruokaravintoa. Kävin silloin väitöskirjaa tehdessäni Nantucketin saarella Yhdysvalloissa kuvaamassa ja lukemassa näitä vanhoja lokikirjoja. Se oli todella mielenkiintoinen retki ja mukava. Muutenkin pääsin silloin todella vanhoihin, historiallisiin aineistoihin käsiksi.

K: Näyttäytyykö se sellaisena, mitä ei olisi voinut kuvitella? Siis siitä aineistosta sai sellaista irti, mitä ei olisi voinut kuvitella muuten? Tuliko siellä yllättävää tietoa?

Otto: Tuli. Siellä tuli itse asiassa nimenomaan… Se oli yksi käänteentekevä aineisto väitöskirjassani, koska se osoitti sen, että valaanpyytäjillä oli hyvin pragmaattinen suhde kalmareihin. He käyttivät esimerkiksi kalmareita hyväkseen valaiden tähystämisessä. Jos jostain löytyi meren päältä kalmarin palasia kellumassa, niin se tarkoitti sitä, että kaskelotti oli lähellä. Ja aikaisempi tutkimushan oli väittänyt, että merenkävijät nimenomaan loi jättiläiskalmarista hirviötarinat. Se oli päinvastoin. Merenkävijöillä oli hyvin, kuten myös rannikkoseutujen kalastajilla, hyvin pragmaattinen ja käytännönläheinen suhde. Se oli enemmänkin aikakauden tieteentekijät, jotka loivat kauhukertomukset. Tämä oli yksi pääväitteistä mun väitöskirjassa ja se lähti nimenomaan näistä valaanpyytäjien lokikirjoista.

K: Eli tieteentekijöitä kannattaa tarkastella kriittisesti?

Otto: Kannattaa kyllä. Ehdottomasti.

[Musiikkia]

K: Kirjoitit ympäristöelämäkerran Meri ja Tove Maarit Leskelä-Kärjen kanssa ja silloin te kuljitte Tove Janssonin jalanjäljillä itäisen Suomenlahden saaristossa Pellingissä. Miten merkityksellistä sinulle oli tämä Tove Janssonin, koko hänen tuotantonsa ja sitten se, että pääsitte seuraamaan sitä ympäristöä, missä hän on elänyt ja niitä vaikutteita, mitä hän on sieltä saanut taiteeseensa?

Otto: Kyllä se oli todella merkityksellistä, koska Tove Janssonin muumikirjat oli taas mulle todella merkityksellinen pienenä. Nimenomaan erityisesti saariseikkailut. Tämähän oli itse asiassa sellainen, mitä lapsena tein kummisetäni kanssa tuolla. Se oli kyllä itse asiassa järvimaisemassa Keiteleen järvellä, mutta unohdetaan se hetkeksi aikaa. Tavallaan se, että tehtiin välillä veneretkiä saarille. Se oli parasta, mitä lapsena voi kokea nimenomaan Muumien hengessä, koska just hattivattien saari -episodi vaikka oli se, mikä jäi mieleen. Ja toki tietenkin Tove Jansson on kiehtonut hirvittävästi persoonana nimenomaan erityisesti merisuhteen kautta. Näen paljon samanlaisia intressejä, mitä mulla itselläni on ja tavallaan sitäkin kautta mielenkiintoista tarkastella elämäänsä ja päästä lähemmin siihen ja ymmärtää sitä tarkemmin.

K: Tuliko tutkimuksen myötä, tämän tietokirjan kirjoittamisen myötä jotain yllättävää?

Otto: Tuli siinä aika paljonkin yllättävää. Vaikkapa roskaamistraditio, mikä toisaalta sinänsä, nyt kun sitä katsoo kokonaisvaltaisesti historian kontekstista, niin sitähän on harrastettu paljon. Esimerkiksi sitä, että roskat dumpataan Itämereen. Samaten on tehty maa-alueillakin, esimerkiksi on kaivettu paljon metsiin tai muuta vastaavaa. Mutta se jotenkin…

K: Pois silmistä, ongelma on poistunut.

Otto: Kyllä. Mutta oli jotenkin mielenkiintoista se, että Tove Janssonin kertomukset tarjosivat niin konkreettisen lähdekokonaisuuden siitä. Tavallaan se on hirvittävän fragmentaarista. Siitä on tietoa siellä täällä, miten tällainen tapa on ollut todella yleinen rannikkoalueilla ja vaikka sisämaassa tämä roskien hautominen metsään, mutta tavallaan siinä on tosi paljon hyviä kuvauksia siitä.

K: Tästä kirjasta poimin yhden kohdan teidän tekstistänne. Maarit Leskelä-Kärjen kanssa kirjoitatte näin: “ympäristöelämäkerran näkökulmasta merkityksellisiksi nousevat ne eri paikat, joissa Tove Jansson saaristossa eli sekä se tapa, jolla veden ja suhteellisen koskemattoman luonnon äärellä eläminen muotoili hänen identiteettiään ja taiteilijan työtään. Kalliot, hiekkarannat, meren jatkuvasti olemustaan muuttava muoto, tuuli, sääilmiöt, metsä, puut, kaislat, erilaiset kasvit ja niin merellä saaressa kuin saaristoluonnossa elävät eläimet ovat osa tätä hänen miljöötään. Siitä kaikesta hän myös kirjoitti teoksissaan ja erilaisissa omaelämäkerrallisissa teksteissään.” Siinä aika hyvin kiteytettynä syntyy mielenmaisema ja maisemakuva visuaalisesti elämään silmissä. Niin näillä jalanjäljillä te kuljitte konkreettisesti.

Otto: Joo kuljettiin. Se oli todella… Mehän vietettiin silloin viikko tuolla Klovharun saarella sitä kirjaa kirjoittaessa. Siinäkin pääsi konkreettisesti kokemaan sen lintusaaren miljöön, missä tiirat ei tosiaan jättänyt hetkeksikään rauhaan ja piti pitää välillä päivänvarjoa pään päällä, koska tiirat tekee hyökkäyksiä nokallaan, mutta muutenkin ahdisti ne. Se, mitä piti vielä tuossa aikaisemmin mainita tohon liittyen, mikä hämmästytti oli myös se, että Tovella oli tosiaan todella ainutlaatuinen tapa kuvata saaristoluontoa ja nimenomaan inhimillistää sitä. Mikä on sinänsä näissä omissa tutkimusteemoissa tullut esille paljolti. Ja se oli tosi yllättävääkin nähdä, että hän oli tavallaan siinä kohtaa aikaansa edellä, koska 1900-luvun puolivälissä kuitenkin hyvin vahvasti eli tämä kahtiajako luonnon ja ihmisen välillä. Niin tavallaan se äänen antaminen eläimille ja mikä mielenkiintoista, ei pelkästään eläimille vaan myös kasveille. Esimerkiksi Muumipappa ja meri -kirjassa on tämä kohtaus, missä metsä alkaa lähestyä kohti sitä majakkaa sen rannalla. Ja samaten Kesäkirjassa puhutaan sammaleesta ja sammalen tunteista ja siitä, miten suo hengittää kylmyyttä sinne rakennukseen. Sieltä löytyy paljon fragmentteja ja kertomuksia, missä kasvit ja maaperä elää omaa elämäänsä ja vaikuttaa ympäröiviin ihmisiin. Se oli tosi mielenkiintoista, koska se on jotenkin tosi harvinaislaatuista.

K: Siihen, minkälainen on ihmisten suhde Itämereen, niin kun katsot tässä vaiheessa, niin miltä mielestäsi tulevaisuus näyttää? Voimmeko olla toiveikkaita, että virheistä on opittu ja pystymme korjaamaan?

Otto: Sanoisin, että jotain toiveikkuutta pitää olla. Muuten tämä olisi jotenkin... En haluaisi olla pessimisti tässä suhteessa. Tavallaan se, mitä mainitsin aikaisemmin, että kyllä historia tavallaan osoittaa sen, että meillä on mahdollisuus muutokseen, joten se itsessään osoittaa, että toivoa on. Me pystytään puuttumaan, mutta se riippuu siitä, halutaanko me muuttua.

K: Ja tiedolla on valtava merkitys. Mihin haluat vaikuttaa yhteiskunnallisessa keskustelussa?

Otto: Tietenkin näiden omien tutkimusteemojen kautta toki siihen, että ihminen ymmärtäisi huomattavasti paremmin sen, miten tosiaankin hän on osa luontoa. Ehkä tähän tavallaan muuttaa käsityksiä koko tästä maapallosta ja siitä, miten tämmöiset dikotomiat ja kahtiajaot, vastakkainasettelut, on rakennettuja. Ne on helppoja keinoja ymmärtää maailmaa, mutta ne tavallaan myös samalla pimittää meiltä sen kaiken moninaisuuden. Ja se on ehkä semmoinen, mistä me tänä päivänä kärsitään kaikkein eniten. Tämä on ehkä se sanoma, mitä mun tekisi mieli tuoda eteenpäin ja nimenomaan tässä luonnon kontekstissa tietenkin.

K: Miten hyvin mielestäsi julkisuudessa tällaisia asioita käsitellään ja niistä keskustellaan?

Otto: Näitähän tuodaan tänä päivänä aika paljonkin esiin julkisuudessa. Kyllä meillä on paljon keskustelua luontokadosta esimerkiksi. Se nousee todella paljon esille julkisessa keskustelussa tänä päivänä. Puhutaan myös merien saastumisesta ja vaikkapa mikromuovista, kaikesta tämmöisestä. Mutta tavallaan just se, että tämä keskustelu kaipaa sitä, mistä nyt ollaan puhuttu tässä. Sitä kulttuurista ja historiallista syvyyttä.

K: Humanisti vastaa -podcastin ensimmäisessä jaksossa kulttuurihistorioitsija, kirjoittajakollegasi, Maarit Leskelä-Kärki lähetti sinulle kysymyksen.

[Maaritin kysymys toistettuna tallenteelta:]

“Otetaan sellainen helppo kysymys. Miten Otto vastaisit tähän nykyiseen, jossain määrin humanistisen tutkimuksen tietynlaiseen ahdinkotilaan, että millä keinoin me voidaan siitä päästä eteenpäin ja mihin kannattaa panostaa?”

Otto: Tämä on oikein hyvä kysymys, kiitos Maaritille tästä. Kyllä tässä mun mielestä yksi avain on se, että meidän pitää katsoa humanisteina avarammin tätä maailmaa ja tiedekenttää myös. Tavallaan näkisin, että antroposentrismin ajasta pitää vähän päästä irti. Toki pitää olla ylpeitä humanisteja, mutta pitää myös muistaa avata silmiään. Ja tavallaan sillä tapaa laajentaa, etsiä mahdollisuuksia nimenomaan yhteistyöllä. Poikkitieteellinen yhteistyö tässä ennen kaikkea mukana. Se, että mitä kaikkea annettavaa meillä on. Meillä on hirvittävästi osaamista eri aloilta. Tässä me ollaan puhuttu tosi paljon luonnosta, mutta esimerkiksi jos mietitään vaikka terveyttä ja hyvinvointia, tällä hetkellä lääketieteellisessä kontekstissa puhutaan myös hyvin vahvasti faktakielellä, mistä puuttuu ehkä tunteet ja kulttuuri. Kaikki kulttuurinen tieto taustalla. Potilaiden kokemukset, kaikkea tämän tyylistä tietoa. Tässäkin on paljon semmoista, mitä humanistit pystyisi antamaan. Eli tavallaan se, mikä voisi ehkä nostaa humanistien profiilia yhteiskuntakeskustelussa olisi myös se, että mentäisi rohkeammin mukaan ja tuotaisiin esille se tieto, mitä meillä on. Päästäisi ehkä eroon, no nimenomaan siitä, että me aitauduttaisi sinne humanismin keskelle, sanotaan näin, ja esitettäisiin niitä ajatuksia, että ei me voida vaikka luontoa tutkia, koska eläimet eivät puhu tai muuta vastaavaa.

K: Näetkö, että humanistitutkimuksen arvo ymmärretään esimerkiksi yliopistossa, kun joudutaan tekemään kovia leikkauksia ja säästöjä ja kaikkea muuta?

Otto: Uskon, että tällä hetkellä ei välttämättä ymmärretä. Olen itse törmännyt monta kertaa siihen, että oho, voiko humanisti tutkia tällaista. Oho, onpas sillä nyt sitten… Tavallaan nämähän on tärkeitä juttuja. Tavallaan kärjistettynä vois sanoa, että joillain voi olla hyvinkin käsitys, että humanismi on yhtä kuin isäinpäivän kirjallisuus, mitä laareissa myydään, sotahistoriaa ja that’s it. Mielenkiintoista luettavaa, millä ei tavallaan sinänsä mitään konkreettista annettavaa maailmalle. Tällain kärjistetysti sanottuna. Mutta tavallaan tämmösistä käsityksistä pois pääseminen. Ja tavallaan just se, että oman arvon esille tuominen ja se, että näyttää, mitä kaikkea me osataan. Eikä myöskään itse mennä mukaan siihen, että me nyt ollaan vaan humanisteja, vaan nimenomaan se, että me ollaan humanisteja ja se on hyvä juttu.

[Musiikkia]

K: Tähän loppuun podcastin teemoista, joita olivat muun muassa luontokato ja meri, niin maailman luontopäivää vietetään 3.3. Miten suosittelet viettämään maailman luontopäivää?

Otto: Menemällä luontoon konkreettisesti. Kyllä ehdottomasti, miten sitten haluaa ikinä mennäkään. Voi mennä vaikka merelle tai metsään tai näin pois päin. Itse todennäköisesti, jos vain on mahdollisuus, niin menen kuvailemaan lintuja.

K: Seuraavassa Humanisti vastaa -podcastissa vieraana on suomen kielen yliopistonlehtori Paula Sjöblom. Minkälaisen kysymyksen sinä lähettäisit hänelle vastattavaksi?

Otto: Nyt ehkä tulee mieleen se, että jos on kysymys suomen kielestä, niin on paljon keskustelua itse asiassa nyt esillä siitä, että mikä on suomen kielen asema tällä hetkellä suomalaisessa yhteiskunnassa. Puhutaan paljon anglismistä ja siitä, mitenkä esimerkiksi julkisille rakennuksille ja paikoille ruvetaan antamaan englanninkielisiä nimiä. Mitä tavallaan voisi tehdä sen eteen, että suomen kielen asema kansallisesti tärkeänä kielenä säilyisi?

K: Välitän kysymyksen Paulalle, mutta tästä on pakko kysyä sinulta. Jos olisi vaihtoehtokysymys sarjassa ollut, että tieteen kieli Turun yliopistossa englanti vai suomi, kumman valitset?

Otto: Kyllä valitsisin suomen. Englanti on tavallaan… Nyt perustelen.

K: Nyt saa perustella.

Otto: Ymmärrän englannin kielen aseman. Totta kai tieteellinen kirjoittaminen ja se, että saadaan myös näitä meidän tutkimustuloksia esille julkiseen keskusteluun laajemmin globaalilla skaalalla. Meillä tehdään paljon hienoa tutkimusta, millä on globaalisti merkitystä. Mutta tietenkin se, että humanistisillakin aloilla on paljon aineistoa suomen kielellä. On tärkeää opettaa niillä kielillä ja merkityssisällöillä, mitä esimerkiksi aineisto mukanaan tuo. Tutkimusprosessista voi kertoa, että on välillä hirvittävän vaikeaa vaikka suomenkielistä merkityssisältöä kääntää englanniksi. Ja totta kai tietenkin kansallinen merkitys ja opetus ja koulutus myös.

K: Tämä oli Humanisti vastaa -podcast vieraana Otto Latva. Kiitoksia.

Otto: Kiitos.

[Musiikkia]

Riitta Monto, Haastattelija

Paula Sjöblom, Vieras

Riitta Monto: Humanisti vastaa podcastin vieraana on suomen kielen yliopistonlehtori, filosofian tohtori ja dosentti Paula Sjöblom. Paula minkälaisen tekstimaailman keskellä me elämme?

Paula Sjöblom: Hyvin runsaan ja vaihtelevan tekstimaailman keskellä. Eli tekstejä on joka puolella. Näemme niitä tuolla ympäristössä, kun kuljemme, näemme erilaisia tekstejä. Me luemme lehtiä, luemme internetistä erilaisia asioita. Me kuulemme tekstejä eli kielentutkija pitää teksteinä myöskin puhuttuja tekstejä eli tekstit hallitsevat meidän nykymaailmaamme ja myöskin tätä meidän nykyistä työelämäämme.

Riitta: Sinun asiantuntija-alojasi on kielitiede, suomen kieli luonnollisesti, nimistön tutkimus, kaupalliset nimet, tekstin tutkimus, kirjoitettu ja puhuttu viestintä ja väitöskirjasi aikanaan teit yritysten nimistä. Miksi olet niin kiinnostunut ollut kielestä?

Paula: Kieli on sellainen asia joka, jota ilman oikeastaan inhimillinen ja ihmiselämä ei olisi mahdollista. Eli kieli liittyy kaikkeen. Ja se kiinnostaa minua ja se kiinnostaa miten ihminen ikään kun kuvaa maailmaa ympärillään kielellä ja minkälaisen kuvan me saamme maailmasta kielen avulla. Kieli paljastaa jotain meidän ajattelemisesta ja ajattelutavoista ja myöskin kieli muokkaa meidän ajattelutapoja tai jopa sitä toimintaa millä tavalla me toimimme tässä maailmassa.

Riitta: Puhutaan siis tänään erityisesti kielestä tässä Humanisti vastaa -podcastissa, Paula Sjöblom on siis yliopistonlehtori Turun yliopistossa ja minä olen Riitta Monto työelämäprofessori humanistisessa tiedekunnassa.

Olemme Turussa, niin minkälainen Turun kielimaisema on?

Paula: Itse asiassa kielimaisema liittyy yhteen tutkimuskohteistani eli olen mukana Turun yliopiston kieli- ja käännöstieteen laitoksen tutkimusverkoston hankkeessa, jossa tutkitaan Turun kielimaisemaa ja tekeillä on kirja tästä aiheesta, jossa on artikkeleita useilta kielentutkijoilta.

Tämä kielimaisema määritellään sillä tavalla, että se on sitä kaikkea sitä kieltä mitä näkyy julkisessa tilassa. Eli siis tuolla kaduilla, toreilla, puistoissa, myös sisätiloissa vaikka kauppakeskuksissa tai sairaalassa tai museossa. Se mitä kaikkea kieltä siellä näkyy ja jonkin verran myöskin kuuluu. Eli kielimaisematutkimus ehkä pohjimmiltaan tai alun perin on ollut tätä näkyvää kieltä, mutta se on laajentunut paljolti myöskin puhuttuun kieleen eli mitä kuullaan.

Turun kielimaisema on ehkä yllättävänkin monikielinen. Turkuhan on ollut monikielinen kaupunki jo keskiajalla ja se on sitä edelleen. Ehkä se mikä ajatus ensimmäisenä tulee mieleen on se, että kielimaisemassa on hirveen paljon englantia, mutta siellä on todellakin paljon muuta. Suomi on kaikkein yleisin kieli, mitä Turun kielimaisemassa näkyy, englanti on toki vahva kakkonen. Mutta sitten meillä on paljon myös ruotsia, näkyy erilaisia muita kieliä espanjaa, ranskaa, kiinalaisia tai arabialaisia kirjotusmerkkejä näkyy, kyrillisiä kirjaimia näkyy. Eli sillä tavalla voi sanoa että Turun kielimaisema on hyvin monikielinen.

Riitta: Ja tämähän on paitsi sitä mitä todellakin me luemme ja nyt esimerkiksi, kun eletään vaalien aikaa, niin bussien kyljessä kulkee monenlaisia tekstimainoksia ja on kylttejä katukuvassa. Mutta se on myös sitä, niin kun sanoit aikaisemmin, sitä mitä me kuulemme puheessa ympärillämme.

Paula: Kyllä. Se voi olla vaikkapa siellä kauppakeskuksessa kuultavia mainoksia jotka sitten tulevat sitten väkisinkin, ikään kuin me emme välttämättä huomaa niitä, tai tiedosta niitä mutta me koko ajan ikään kuin havainnoimme sekä sitä näkyvää että kuuluvaa kieltä ympärillämme.

Riitta: Tekstit kertovat valtasuhteista ja arvostuksista ja meidän asenteistammekin ,millaisia esimerkkejä voisi kertoa siitä mitä nämä tekstit meille välittävät ihan sen voisiko sanoa perusinformaation ohella?

Paula: Valtasuhteita jos ajatellaan, niin tekstejähän voi miettiä sitä, että kuka ylipäätään saa kirjoittaa tekstejä näkyviin. Ja millä tavalla ne siellä näkyvät. Julkiset toimijat, siis viranomaiset esimerkiksi, heillähän on oikeus kirjoittaa tekstejä ja yksi osa kielimaisemaa onkin niin sanotusti tuolta ylhäältä meille annetut esimerkiksi ohjeet tai vaikkapa voi sanoa, että kadunnimikyltit on yksi esimerkki julkisen vallan tuottamista teksteistä.

Arvostuksista sitten taas puolestaan se, että vaikkapa mitä kieltä käytetään ylipäätään, suomi ja ruotsi ovat, tai julkisten toimijoiden velvollisuus on jo lain mukaan käyttää näitä kansalliskieliämme suomea ja ruotsia. Mutta esimerkiksi millaisen aseman suomi ja ruotsi saavat esimerkiksi jossain kyltissä vaikkapa sairaalassa olevassa kyltissä ja mikä on englannin asema näissä teksteissä. Useinhan on niin, että englanti saattaa ollakin se päällimmäinen ja suurimmalla kirjoitettu teksti ja sitten siellä ikään kuin käännöksenä on suomen ja ruotsin kielinen teksti.

Tietenkin jos kaupallisia toimijoita ajatellaan ,niin paitsi arvostukset myös asenteet näkyvät, että arvostetaanko suomen kieltä esimerkiksi kaupallisissa yhteyksissä markkinoinnin kielenä. Arvostetaanko suomea, arvostetaanko ruotsia. Millä tavalla muita tässä kaupungissa puhuttavia kieliä arvostetaan.

Riitta: Miltä sinusta näyttää, arvostetaanko suomen kieltä kaupallisessa käytössä nimenomaan markkinoinnissa, mainonnassa?

Paula: Minusta arvostetaan. Sitä käytetään ja käytetään myöskin hyvin monipuolisesti. Usein markkinointia ja mainontaa jotenkin syytetään siitä, että suomea runnellaan. Ja näinkin varmasti on ja tätäkin tapahtuu, mutta toisaalta on se puoli, että myöskin kaupallisessa kielessä saatetaan käyttää hyvinkin, sillä tavalla rikastuttaa suomen kieltä monella eri tavalla. Eli ehkä tähänkään asiaan ei kannata suhtautua kauhean mustavalkoisesti, vaan hyväksyä se, että markkinoinnissa on erilaiset säännöt ja erilaiset tavoitteet kuin vaikkapa julkisen viranomaisen informatiivisessa tekstissä ja silloin tietysti kielenkäyttökin voi olla värikkäämpää ja ehkä innovatiivisempaa.

Riitta: Jos vaikkapa sairaalassa tai jossakin julkisessa rakennuksessa tai paikassa on kyltti ensin ja suurimmalla englanniksi ja vasta sitten suomeksi ja ruotsiksi niin, pitääkö olla huolissaan?

Paula: Tämä on mielenkiintoista, en tiedä, ehkä ei sairaaloissa ole englanniksi ensin, voi olla että sielläkin joku kyltti on näin, mutta esimerkiksi lentokentällä ainakin Helsinki-Vantaan lentokentällä on englanniksi suurimmalla ensin kaikki. Se voi kertoa kansainvälisyysajattelusta, siitä että ajatellaan että englanti olisi jotenkin ymmärrettävämpi kieli kuin suomi. Ja samalla ei ehkä huomata sitä, että välttämättä kaikki ne jotka eivät osaa suomea eivät tai osaa myöskään välttämättä englantia. Eli on jonkunlainen kuvitelma siitä, että englanti on kaikille ymmärrettävä kieli.

Riitta: Niin tähän on oikeastaan törmätty vaikkapa nyt, kun ukrainalaisia on tullut paljon Suomeen, niin he eivät välttämättä suinkaan osaa englantia.

Paula: Juuri näin. Ja meillähän on hyvin paljon maahan muuttaneita ihmisiä, jotka eivät todellakaan osaa englantia vaan ehkä se yhteinen kieli voisi olla helpoiten suomi, oppia sen suomen, jota kuulee täällä kuitenkin joka puolella.

Mutta toisaalta tietysti tähän että arvostetaanko suomea ja miten se englannin korostuminen, niin onhan sitäkin puhuttu, että jotenkin se on kansallista tavallaan oman kielen ikään kuin väheksymistä. Sitäkin se voi olla. Mutta ehkä se enemmänkin kuvitellaan, että englanti on jotenkin myyvä ja ymmärrettävä kieli ajattelematta sitten sitä, että näin ei ehkä aina kaikissa tilanteissa ole.

Riitta: Kielet, niiden esiintyminen meidän ympäristössämme niin niillä on monenlaisia merkityksiä. Huomasin itse, että sen jälkeen kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan ja jossain vaiheessa kävin Kiasmassa taidenäyttelyssä niin oikein hätkähdin kun siellä teosteen vieressä oli venäjäksi niin isolla tekstit taiteilijasta ja teoksen nimestä. Ja aikaisemmin olisin varmaan ajatellut, että siinä palvellaan venäläisiä turisteja, mutta silloin se jollain tavoin tuntui todella pahalta.

Paula: Aivan. Kieliin liittyy tietysti hyvin paljon mielikuvia. Yhtäkkiä tavallaan ne mielikuvat voivat muuttua tämmöisessä tilanteessa, että ikään kuin kieli alkaa edustaa paitsi niitä ihmisiä, myöskin jotenkin niitä joitain tapahtumia tai ajattelutapoja tai muita mitä siellä, mihin se kieli yhdistetään. Voidaan yhdistää sekä negatiivisiin että positiivisiin asioihin ja markkinoinnissahan tätä käytetään esimerkiksi siinä, että myydään vaikkapa kosmetiikkaa ja muotia vaikkapa ranskan tai italian kielellä ja lääkkeitä latinan kielellä. Tässä on kyse siitä samasta asiasta eli siitä että se kieli herättää jotain tiettyjä mielikuvia. Ja tosiaan mielikuvat voivat muuttua vaikkapa yhdessä yössä niin kuin tässä mainitsemassasi tapauksessa.

Riitta: Nythän meille myydään yhteiskunnallisesti tärkeitä asioita, kun on vaalit, vaaliaikaa eletään. Poliitikolle, päättäjälle sanat ja puheet ovat tekoja. Niin tarkastellaan vähän tätä meidän poliittista ympäristöämme. Minkälainen politiikan kielimaisema mielestäsi on tällä hetkellä?

Paula: Tässä on oikeastaan kaksi asiaa. On politiikan kieli ja on poliitikkojen kieli. Politiikan kielihän on monien erikoisalojen kieltä. Politiikka kattaa kaikki elämän alat ja se on, siihen liittyy usein abstrakteja asioita myöskin ja politiikan kieli saattaa olla monelle aika vaikeaselkoistakin. Yksi hyvä esimerkki on vaikka hiljattain käyty keskustelu näistä sähkötuista, joka taisi olla vaikeaselkoista se kieli aika monelle meistä. Tähän politiikan kieleen liittyy myöskin se, että se politiikan kieli näkyy myöskin esimerkiksi tietysti lainsäädännössä mutta se näkyy myöskin niissä ohjeissa ja ohjeistuksissa, joita kansalaisille annetaan ja sillä tavalla ehkä vaikeaselkoiset ja epämääräiset kielen käytön tavat saattavat siirtyä ihan ruohonjuuritasolle  saakka.

Poliitikkojen kieli, niin sehän on opeteltua kieltä. Se on yleensä viestinnän ammattilaisten kehittämää, jopa tuottamaa kieltä ja se on täynnä retorisia valintoja, puhetapojen valintoja, joitten päätavoite on vakuuttaa äänestävä kansalainen. Poliitikkojen kieli on yleensä sellaista, että se kohdennetaan hyvin laajalle kohderyhmälle ja se johtaa siihen, että asioista pitää puhua jotenkin hyvin yleisellä tasolla. Toki on opetettu, poliitikkoja opetettu puhumaan konkreettisesti, mutta ne ruohonjuuritason esimerkit on yleensä sellaisia, että kuka hyvänsä voisi ne hyväksyä. Kukapa meistä ei toivoisi omille vanhemmilleen hyvää hoitoa tai ihmisarvon mukaista elämää tai lapsilleen onnellista tulevaisuutta tai ystävilleen ja itselleen mielekästä työtä ja niin edelleen. Eli kielen konkretisointi on niin yleistä konkretisointia, että jokainen voi sen hyväksyä. Joko vältetään niitä vastakkainasetteluja tai haetaan niitä vastakkainasetteluja jotenkin niin kaukaa toisistaan, että kärjistyy, että puhutaan vuorineuvoksista ja köyhistä samassa lauseessa.

Tietysti vaalien alla on yhä suurempi tarve erottautua ja sillä tavalla se johtaa kärjistyksiin ja yksinkertaistuksiin. Ja mikä minua itseäni häiritsee vaalien alla käytävässä keskustelussa on se, että väittely, no se on ylipäätäänkin politiikan kielessä ja poliitikkojen kielessä nimenomaan, niin väittely mielletään sellaiseksi taisteluksi, jonka joko voittaa tai häviää. Tavallaan hyökkäävä ja yksipuolinen retoriikka on vallalla. Sellainen että vain oma katsantokanta on ainoa oikea, hyökätään toisten argumentteja vastaan ja hyökätään tai lytätään niitä jopa ja puhutaan päälle ja tämän tyyppinen kielenkäytön ja viestinnän tapa. Tavallaan se estää kiinnostavamman keskustelun, jossa arvostettaisiin toisten mielipiteitä, jopa tunnustettaisiin niitä ja kuunneltaisiin muita ja annettaisi arvoa, tavallaan semmoinen keskustelu puuttuu tästä poliitikkojen ainakin vaalien alla olevasta kielestä.

Riitta: Yksi esimerkki mikä minulle nousi aivan vastikään tai pisti silmään oli kun Kokoomuksen Kai Mykkänen sanoi että Sanna Marinin, siis sosiaalidemokraatin pääministerin pitäisi nöyrtyä ja Sanna Marin tähän vastasi, että tämä vaatimus kertoo juuri siitä, tai paljastaa sen, miksi Kokoomus koetaan ylimieliseksi.

Paula: Eli tässä kumpikin puoli käytti hyvin hyökkäävää sanavalintaa ja luulen, että en ole ainoa jota tämän tyyppinen kielenkäyttö ennemminkin tai häiritsee sen verran, että itse en ainakaan jaksa kauheasti kiinnostua välttämättä näistä vaaliväittelyistä juuri tämän tyyppisen kielenkäytön takia. Että kiinnostavammat keskustelut käydään vaalien välillä.

Riitta: Väittelyissä kiinnostavaa on se, jos tuodaan yllättäviä argumentteja ja sekin on kiinnostavaa ja todella yllättävää, jos väittelyssä osoittaa arvostavansa sitä debattikumppaniaan. Sitä todellakin liian vähän näkee.

Paula: Juuri näin. Miksei voisi joskus myöntää, että vastapuoli tai väittelykumppani on oikeassa jossain asiassa ja miettiä, minkälaisia näkökulmia siitä voisi nousta. Ikään kuin rakentaa sitä asiaa yhdessä sen toisen kanssa sen sijasta, että pyritään osoittamaan että toisen tapa ajatella on väärä.

Riitta: Joskus tuntuu keskustelua seuraavana myös, että minua aliarvioidaan kun väitellään näin, koska me tiedämme että poliitikkojen erityisominaisuus ja vaatimus on valtava kyky neuvotteluun ja löytää ratkaisuja yhdessä. Eikä suinkaan jättää asiaa, ongelmaa ratkaisematta vaan siihen haetaan vaikkapa sitten sitä todella pienen pientä yhteistä nimittäjää, jolla asioita voidaan ratkaista.

Paula: Ennen puhuttiin konsensuksesta ja sen rakentamisesta. Mikä myöskin tätä poliittista retoriikkaa leimaa, ja ylipäätäänkin tietysti kannattaa meidän huomata se, että meillä on tietynlaisia luonnollistuneita puhetapoja, joilla sitten tarkoitetaan sitä että me emme osaa kyseenalaistaa tiettyjä asioita. Emme huomaa, mitä asioita pidetään ikään kun itsestään selvinä tai luonnollisina. Sanotaan nyt vaikkapa tämä koulutuksen itseisarvo tai tutkintojen itseisarvo, joka nyt minusta tässä vaalien alla on kovin vahvasti esillä. Se estää sellaisten näkökulmien tuomisen vaikkapa että polkuja hyvinvointiin on muitakin kuin vaikkapa muodollinen opiskelu. On esimerkiksi tehtäviä, joissa ei välttämättä tarvita niin paljon koulutusta.

Tai sitten vaikkapa puhe oppimisympäristöistä. Silloin kun puhutaan vaikka päiväkodeista tai kouluista niin puhutaan oppimisympäristöistä. Ympäristön merkitys on siinä nimenomaan se oppiminen, joka toki tietysti on tärkeää, mutta jotenkin tavallaan tämmöinen puhetapa estää näkemästä sitä, että sillä ympäristöllä on muitakin merkityksiä kuin se oppiminen. Se voi olla muutakin kuin sen oppimisen välikappale tai puhe kasvusta on myöskin semmoinen luonnollistunut eli tämän tyyppisiä asioita, jotka sinänsä, on ihan oikein puhua näistä asioista sitä en ollenkaan väitä, mutta se että tavallaan me ei huomata niitä vaihtoehtoisia tapoja ajatella silloin kun on hyvin vallalla joku tietty tapa puhua.

Riitta: Yksi asia mitä itse toivoisin olisi, että ei puhuttaisi oppilasaineksesta vaan puhuttaisiin koululaisista.

Paula: Koululaisista, aivan. Nyt kun on tässä Natosta puhuttu, niin voisi ehkä tuoda vielä esille sellaisen esimerkin, että aikaisempi puhe Nato-optiosta on yksi luonnollistunut puhetapa joka ikään kuin vaiensi saman tien muunlaiset näkökulmat ennen kuin niitä oli esitettykään. Eli siinäkin on kyse hyvin meille sisäänrakennetusta tavasta puhua, jota on vaikea ikään kuin kyseenalaistaa.

Riitta: Nato-keskustelun ja ylipäätään tähän maailman tilanteeseen liittyen, onhan se erittäin mielenkiintoista että Suomessa presidentti Sauli Niinistö kun kuvasi sitä kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan että naamiot on riisuttu. Ja nythän pääministerimme on puhunut Venäjän presidentistä sotarikollisena, että puheen muutos aikaisempaan on valtavan suuri. Puhummeko nyt asioista niiden oikeilla nimillä?

Paula: Tämän varmasti näkee ehkä pienen ajan kuluttua paremmin. Eli näitä on ehkä vaikea juuri sillä hetkellä huomata. Tuskin puhumme kaikesta oikeilla nimillä. Ja mikä on sitten se oikea nimi, koska maailma ei ole mustavalkoinen eikä ole, eivätkä asiat ole yksinkertaisia. Niitä voi nimittää monella tavalla ja se minkä me valitsemme, kielenkäyttöhän on siis valintaa, me valitsemme tiettyjä sanoja, tiettyjä sanomisen tapoja silloin, kun me puhumme asioista. Ja se minkä me valitsemme on ehkä yksi näkökulma, mutta samalla kun me valitsemme jotain me jätämme valitsematta jotain muuta.

Tämä on ehkä se mielenkiintoinen piirre kielessä tai mikä minua itseäni on kiinnostanut hyvin paljon ja tähän liittyy esimerkiksi metaforat. Kun sanotaan, että kieli on metaforista tai nykyinen kielentutkimus ja kielentutkijat hyvin usein ajattelee, että kieli on metaforista niin se, puhummeko vaikka ajasta rahan käytön metaforin tai liikkeen metaforin. Eli kulutammeko aikaa vai liikummeko ajassa eteenpäin tai taaksepäin, niin nämähän kaikki kuvastaa jotakin tapaa ajatella, mutta samalla ne ikään kuin sulkee jotakin muuta pois.

Riitta: Toimittajat, tiedän, tekevät hartiavoimin ja hiki päässä töitä yrittäessään suomentaa hallinnon kieltä, poliittisen päätöksenteon kieltä ja ehkä kovasti toivoisi, että kestävyysvaje jaksettaisiin meille aina avata tai ei puhuttaisi noin yleisesti ottaen itsestään selvästi huoltosuhteesta. Vaan avattaisiin käsitteet niin, että jokainen tietää, mistä me puhumme, me puhumme aina ihmisistä ja ihmisten tilanteessa erilaisissa vaiheissa.

Paula: Abstraktit käsitteethän on sellaisia, joita voi jokainen ikään kuin sitten ymmärtää, jos ylipäätään ymmärtää, niin ymmärtää vähän omalla tavallaan. Eli olisi tosi tärkeä näitä avata ja on paljon sellaisia sanoja, jotka vaikuttavat myöskin yleistajuisilta mutta jotka voidaan tulkita monella tavalla. Tämäkin ehkä, politiikan kielestä jos puhutaan, nimenomaan leimaa, että käytetään kyllä yleistajuisia ilmauksia kuin vaikkapa vaikeimmassa asemassa olevat ihmiset. Tai hyväosaiset. Tai puhutaan oikeudenmukaisuudesta tai puhutaan sivistyksestä. Tai tasa-arvosta tai kestävästä kehityksestä, mutta mitä näillä tarkoitetaan. Se ikään kuin jää sitten kuulijan tai lukijan itse pääteltäväksi ja tämähän on tietysti kätevää poliitikon kannalta, koska silloin jokainen voi omassa mielessään ajatella, mitä tällä tarkoitetaan mutta se ei ole välttämättä ollenkaan ihan sama, mitä se poliitikko tarkoittaa sillä.

Riitta: Näissä tapauksissa aina on hyvä tehdä jatkokysymys tai pyytää esimerkkiä konkreettisesti kuka on hyväosainen esimerkiksi.

Paula: Juuri –

Riitta: Politiikan kielessä otitkin esimerkkejä siitä, miten abstraktia se on ja miten me itse kukin tulkitsemme niitä erilaisia ilmaisuja ja sanoja omalla tavallamme ja oman näkemyksemme ja ehkä kokemuspiirimmekin mukaan, mutta millaisia esimerkkejä vielä voi nostaa siitä, millä tavoin yhteiskunnallisesti tärkeistä asioista politiikassa puhutaan?

Paula: Yksi esimerkki on se, että nythän on kovasti pinnalla tällainen arvopuhe. Puhutaan arvoista ja mielenkiintoista minusta ja ehkä tutkimisen arvoista olisi adjektiivien pehmeä ja kova yhdistäminen tähän arvo-sanaan. Mitä sillä tarkoitetaan oikeastaan, kun puhutaan pehmeistä ja kovista arvoista. Arvoista suhteessa mihin?

Kovat arvot suhteessa rahaan on varmaan, että raha ja talous on elämässä tärkeintä ja pehmeät, että raha ei ole tärkeää, vai onko. Tai jos puhutaan kovista ja pehmeistä arvoista vaikka suhteessa tasa-arvoon. Onko kovat arvot silloin sitä, että toiset on arvokkaampia kuin toiset?

Tai jos puhutaan pehmeistä ja kovista arvoista suhteessa luontoon ja ympäristöön, niin kovat arvot, onko ne sitä, että luonnolla tai ympäristöllä on vain se ihmisen hyödyttämisen arvo ja pehmeät arvot ovat sitten sitä, että luonnolla on itseisarvo.

Tai uskonnosta jos puhutaan, kovat arvot ja pehmeät arvot, onko kovat arvot uskonnon suhteen sitä, että uskonnolla ei ole mitään merkitystä. Eli tämän tyyppisiä asioita että puhutaan arvoista, mutta ei määritellä sitä kuitenkaan, nimenomaan mitä arvoja silloin tarkoitetaan.

Riitta: Jotta haastateltavakaan ei pääse tässä helpolla niin käydään läpi pikavalinta.

Paula: Huh huh.

Riitta: Kymmenen erilaista kysymystä joissa jokaisessa on kaksi vaihtoehtoa, joista sinun pitää valita parempi tai mieluisampi tai jostain syystä päädyt jompaan kumpaan vaihtoehtoon ja sen kummemmin perustelematta pitää valinta tehdä. Onko kunnan slogan yleensä terävä kiteytys vai tylsä jonninjoutavuus?

Paula: Tähän on oikeasti vaikea vastata, koska se on sitä molempia. Toivoisin, että terävä kiteytys.

Riitta: Osallistua vai tarkkailla?

Paula: Tarkkailla.

Riitta: Luonnonmateriaali vai keinokuitu?

Paula: Taas vaikea valinta. Kierrätyskeinokuitu.

Riitta: Ottaisitko uuden ravintolan nimeen mieluummin vaikutteita englannista vai ruotsin kielestä?

Paula: Ruotsin kielestä.

Riitta: Sanomalehti vai some?

Paula: Sanomalehti.

Riitta: Tikkurilan kirkko oli vuoden 2020 nimi, jonka vuoden nimeksi valitsivat nimistön tutkimuksen asiantuntijat. Kansalaiset olivat tehneet runsaasti ehdotuksia rakennuksen uudeksi nimeksi muun muassa sen pyramidimaisen muodon innoittamana. Jos hylkäisimme nyt kuitenkin Tikkurilan kirkon nimenä, kumman ehdotuksista voisit hyväksyä, Sagra de Tikkurila vai Jeesuksen tetra?

Paula: No vaikka se Jeesuksen tetra.

Riitta: Kielimaisemamme noin yleisesti, onko se kaunis vai synkkä?

Paula: Kaunis.

Riitta: Pallivaha on valtakunnallisesti tunnettu Turun kaupunginosa. Länsimurteissa pallo on palli ja vanha murresana vaha tarkoittaa suurta kiveä. Kumpi sinun mielestäsi olisi parempi kaupunginosan nimi Pallivaha vai Pallokivi?

Paula: Pallivaha.

Riitta: Kuntaliitoksissa uudelle kunnalle nimi, pitäisikö valita suurimman kunnan mukaan vai luoda kokonaan uusi nimi?

Paula: Tämäkin tietysti riippuu siitä, kuinka monta kuntaa on ja kuinka suuri on se suurin kunta, mutta sanoisin että suurimman kunnan.

Riitta: Entä miten arvioit vuonna 2026, menetkö konserttiin Aurajoen rannalla uuteen Turun musiikkitaloon vai Fuugaan?

Paula: Yritän opetella menemään Fuugaan.

Riitta: Näistä sanapareista siirrytään sitten vielä syvemmälle kieleen. Pääset perustelemaankin enemmän. Yksi kysymyksistä koski kiertotaloutta tai oli poimittu sieltä sanastosta ja olet itse kirjoittanut Turun yliopiston blogissa 2020, että kielellisillä valinnoilla on merkitystä enemmän kuin arvaammekaan. Esimerkiksi luonto on arvokas ja keinotekoinen on sen vastakohta siis arvoton. Millaisin sanoin sinun mielestäsi me puhumme, kun me puhumme kiertotaloudesta?

Paula: Kiertotaloudesta puhutaan paljon eri erikoisaloilla, mutta tavallisessa kielenkäytössä vielä ei juurikaan puhuta. Mutta toki on aihepiirejä, jotka liittyvät kiertotalouteen ja joista puhutaan. Oikeastaan kiertotalous on hyvä sana ihan sinänsä, koska sehän on uusi, uudehko abstrakti sana, jolla se käsite siellä takana on hyvin laaja. Se tarkoittaa ihan täysin toisenlaista talousmallia kuin se, missä me nyt tällä hetkellä elämme. Talousmalli, missä me nyt elämme, on lineaarinen talousmalli, joka on nyt vallalla. Eli siis luonnonvarat otetaan käyttöön ja ne jalostetaan ja ne kulutetaan. Ja sitten ne heitetään jätteenä pois, kun taas kiertotaloudessa kaikki tämä kiertää, eli siitä tulee kiertotalous.

Mutta se että tämä on laaja käsite niin, silloin siitä puhutaan hyvin abstraktilla tasolla. Ja eri alojen ihmiset käsittelevät sitä oman erikoisalansa näkökulmasta ja silloin tätä on ollut aika vaikea ihmisten hahmottaa, nimenomaan käsitteen laajuuden takia. Mehän tutkimme kollegani Ville Virsun kanssa yliopiston opiskelijoitten käsityksiä kiertotaloudesta tai miten he tulkitsevat kiertotalouden ja vuonna 2019 jolloin tämä tutkimushanke, jossa olemme mukana, alkoi niin silloin opiskelijat eivät juurikaan tunteneet tätä kiertotalous-sanaa. Eli siis vajaa viisi vuotta sitten. Ne, jotka tunsivat, liittivät sen kierrättämiseen, eli lähinnä kirpputoreihin ja niin edelleen. Nyt kuitenkin ehkä on selvästi huomattavissa, että ihmiset alkavat laajemmin ymmärtää kiertotalous-sanan. Se on tuttu sana jos se ei kuulosta niin oudolta, alkavat ehkä ymmärtää että siihen voi liittyä jotain muutakin kuin pelkästään kierrättäminen. Sitä näkee muissakin yhteyksissä, varsinkin mainonnassa olen havainnut, että puhutaan esimerkiksi korjaamisen tai materiaalin uusiokäyttämisen tai vaikkapa jakamisen käsittein. Täytyy sanoa, että se että kiertotaloutta on tutkittu ja siitä on puhuttu, se myöskin selvästi on lisännyt ihmisten tietoisuutta ja sitä että siitä puhutaan myös erilaisissa yhteyksissä ja silloin myöskin siis erilaisin sanoin.

Riitta: Niin eli yksityiskohtiin on tärkeä mennä. Jos ajattelee vaikkapa mainontaa niin monestihan jos puhutaan keinokuidusta, me saatamme kavahtaa ja luonnonmateriaali on sitten ikään kuin puhdasta ja hyvää, mutta näin ei kiertotalouden näkökulmasta suinkaan välttämättä lainkaan ole.

Paula: Ei välttämättä ole. Luonnonmateriaalit saattaa, esimerkiksi puuvillan tuotanto saattaa kuluttaa hyvin paljon meidän luonnonvaroja. Toisaalta sitten taas keinokuidut, jos niitä kierrätetään, niin tavallaan siinähän on käytössä jo valmiiksi tuotettu materiaali on uudelleen käytössä. Eli nämä asiat eivät ole mustavalkoisia ja yksinkertasia, mutta helposti mainonnassa juuri käytetään tämän tyyppistä, että se mikä on luonnollinen tai jotain aitoa, niin se olisi parempaa kuin se, mikä on jotenkin valmistettua. Että sitä tuotantoketjua ei välttämättä osata tai tuoda siinä esille.

Riitta: Kiertotalous-teeman halusin nostaa tässä esiin sen tähden, että on tärkeä havahtua siihen, että myös kiertotaloutta pitää tutkia ja tarkastella kielen näkökulmasta. Itse olet mukaan Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa monitieteisessä projektissa, jossa nimenomaan tutkitaan niitä tekijöitä jotka vauhdittavat kiertotalouteen siirtymistä ja miten tärkeää on se, millä sanoilla me puhumme, kun me teemme tällaista voiko sanoa myös yhteiskunnallistakin ja liiketaloudellista muutosta?

Paula: Kyllä. Oikeastaan itse asiassa välttämättömän muutoksen pukeminen sanoiksi on tosi tärkeää. Että millä tavalla sitä ikään kuin tehdään ihmisille paitsi ymmärrettäväksi myöskin haluttavaksi vaihtoehdoksi.

Eli ihminenhän on siitä hassu, että vaikka meille kuinka paljon faktaa luetaan niin se ei vielä välttämättä muuta meidän käyttäytymistä se pelkkä faktatieto. Vaan se pitää tulla se tieto myöskin jollain lailla tunnetasolla tai siinä on muitakin motiivitekijöitä kuin pelkkä faktatieto taustalla.

Yksi hyvä esimerkki tästä, mikä on itse asiassa tosi vanha kiertotalous-sana, mikä vaikuttaa meidän asenteisiin, on se että meillä on pullonpalautusautomaatit. Me puhutaan pullojen palauttamisesta eikä esimerkiksi pullojen kierrättämisestä. Tai jätä jätepullot tähän, vaan palauta pullot. Palauttaminenhan sisältää sen ajatuksen, että sinulla on jotakin mikä ei sinulle kuulu, vaan palautat sen sinne, mistä olet sen ottanutkin. Ja minun mielestä tämä on yksi hyvä esimerkki siitä, miten sanan valinnalla voidaan vaikuttaa siihen, millä tavalla me ajattelemme asioista. Miten se muutos tehdään hyväksyttäväksi ja kannatettavaksi, niin siihen voidaan käyttää erilaisia kielellisiä keinoja. Voidaan puhua vaikka yhteistyöstä tai hyödyllisestä muutoksesta, siitä että siitä on hyötyä sinulle itsellesi. Vaikka siitä saattaa olla vähän vaivaa, niin hyödyt siitä tai näyttää vaivattomanakin se muutos. Että tärkeää miten se, minkälaisin sanoin ja minkälaisin ilmauksin puhutaan tällaisista asioista, jotka me koetaan yhteiskuntana sellaisiksi, joissa on välttämätöntä muuttaa meidän käyttäytymistä.

Riitta: Kielentutkijana mihin haluat vaikuttaa yhteiskunnallisessa keskustelussa?

Paula: Ehkäpä sanoisin tähän, että demokratiaan. Se on iso sana ja se on abstrakti sana ja just olen puhunut paljon siitä, että abstraktit sanat on sellaisia, että niitä pitäisi, pitää määritellä ja konkretisoida. Niin haluaisin vaikuttaa siihen, että se mitä, minkälaista yhteiskunnallista keskustelua käydään, että se olisi kaikille ymmärrettävää tai ainakin mahdollisimman monelle ymmärrettävää. Tietenkin on tekijöitä, jotka estävät ehkä joskus joittenkin asioitten ymmärtämisen, mutta että että ohjattaisiin tai suunnattaisiin keskustelua eri kohderyhmille heidän ymmärtämällään tavalla.

Silloin puhutaan esimerkiksi sellaisista asioista kuin vaikkapa selkokieli, jollaista pitäisi ikään kuin olla tarjolla esimerkiksi maahanmuuttajille, jotka osaavat suomea ei vielä äidinkielisen tasolla, mutta osaavat kuitenkin. Tai muille selkokieltä tarvitseville ryhmille. Että meillä kaikilla olisi mahdollisuus ikään kuin päästä sen tiedon ja sen keskustelun ääreen, mahdollisuus myös osallistua siihen keskusteluun. Ja sillon myöskin tietysti sellaiset asiat kuin kielen opetus, että millä tavalla harjaannutetaan jo lapsia kirjoittamaan, puhumaan. Se että meillä on yksi yhteinen yleiskieli, jota laajasti osattaisiin. Tämän tyyppiset asiat ovat sellasia, mihin haluaisin vaikuttaa ja itse asiassa ensimmäisenä lähden itsestäni. Eli sillä tavalla että itse pyrkii toimimaan yhteiskunnassa niin, että edistää selkeää kielen käyttöä. Esimerkiksi opettamalla, tämä on yksi asia.

Riitta: Viime podcastissa vai pitäisikö sanoa podcastin sijaan äänijulkaisussa?

Paula: Ehkä.

Riitta: Kulttuurihistorian yliopistonlehtori Otto Latva lähetti sinulle kysymyksen.

Otto Latva: On paljon keskustelua itseasiassa nyt esillä siitä, mikä on suomen kielen asema tällä hetkellä suomalaisessa yhteiskunnassa? Puhutaan paljon inglismistä ja siitä mitenkä esimerkiksi julkisia rakennuksia ja paikoille ruvetaan antamaan englannin kielisiä nimiä. Eli mitä tavallaan voisi tehdä sen eteen, että suomen kielen asema kansallisesti tärkeänä kielenä säilyisi?

Paula: Kieliasenteet ja suomen kielen asema on todella hyvä kysymys, mutta myös aika kimurantti. Tällä hetkellähän on meneillään selvityksiä suomen kielitilanteesta ja suomen kielen asemasta yleisesti ja sitten myöskin akateemisessa maailmassa. On tosiasia, että se että me julkisesti kyllä suomen kieltä arvostetaan ja kerrotaan että asennoidutaan myönteisesti ja suomen kielen asema on tärkeä ja suomen kielen käyttö on tärkeää. Niin se todellisuus ei ehkä kuitenkaan ole ihan sitä samaa. Että todelliset käytänteet osoittavat, että suomi ei enää kelpaakaan ihan kaikkeen samalla tavalla kuin voisi ikään kuin näistä juhlapuheista päätellä.

Jos nyt ajatellaan vaikkapa julkisia organisaatioita, julkisia rakennuksia ja muita. Minähän tein väitöskirjan kohta jo 20 vuotta sitten ja silloin tutkin suomalaisten yritysten nimiä. Ja siellä sitten suomi ja englanti olivat yritysten nimissä vallitsevat kielet. Silloin ei puhuttu vielä mitään näistä julkisten organisaatioiden nimistä. Mutta aika pian sen jälkeen rupesi tulemaan Itellaa ja muita tällaisia ja nythän nimenomaan julkista valtaa käyttävät liikelaitokset on todella paljon muuttaneet nimiään englanniksi tai joksikin tämmöiseksi ei miksikään kieleksi. Lain mukaan tietysti julkisen vallan tulisi käyttää ymmärrettävää kieltä suomea ja ruotsia.

Tietysti kaupallinen kielenkäyttö vaikuttaa. Se vaikuttaa näihin nimiin, se vaikuttaa kaikenlaiseen muuhun, mehän aikaisemmin jo puhuimme kielimaisemasta ja siitä miten siellä englanti näkyy. Kilpailu on kovaa, monenlaisia muitakin asioita tähän liittyy. Kommunikoinnin tarve on usein ratkaistu helpoimmin sillä, että valitaan englanti, jota ikään kuin kaikki osaavat, vaikka siis tosiasiassa eivät osaa. Tämä ei ole helppo asia, mutta ehkä pitäisi ajatella sitä, että meillä on esimerkiksi tässä maassa toimija, joka pystyisi ohjeistamaan, pystyisi ehkä jopa valvomaan. Meillä on Kotimaisten kielten keskus, jonka resursseja on vaan kaiken aikaa vähennetty. Eli nyt ehkä voisin pitää puolustuspuheenvuoron Kotuksen puolesta. Eli ihan tämmöisen jo olemassa olevan organisaation resurssointia lisäämällä vois esimerkiksi vaikuttaa.

Sitten ehkä tässä tutkijana ja tutkijayhteisön jäsenenä haastaisin myöskin tutkijakollegat kaikilta eri aloilta suomen kielen kehittämiseen. Vaikka luetaan paljon lähteitä, luetaan englanniksi niin kaikkea ei tarvi ottaa suoraan sitaattilainoina suomenkieliseen tekstiin sieltä englannista, vaan voidaan myöskin kehittää sanastoa. Ihan niin kuin 1800-luvulla kehitettiin suomenkielistä tieteellistä sanastoa, niin sitä voidaan tehdä edelleen.

Eli tässä nyt vaikkapa kaksi tällaista pientä tointa, joita vois tehdä.

Riitta: Tähän on ihan pakko nostaa Kotimaisten kielten keskuksen puuttuminen yhteen aika merkilliseen nimikuvioon. Vaasan keskussairaalan yhteyteen kun perustettiin potilasturvallisuuskeskus niin valtakunnallisena yhteistyöverkostona toimiva keskus sai ensin nimekseen No harm center. Kotimaisten kielten keskus totesi, ettei tämä nimi täytä hyvän julkishallinnon nimen kriteerejä. Hyvä nimi kertoo suomeksi tai ruotsiksi olennaista tietoa kohteesta ja sen toiminnasta ja kun palautetta tuli paljon, niin Vaasan keskussairaala muutti nimen, joka on nyt virallisesti Potilas- ja asiakasturvallisuuden kehittämiskeskus. Pitkä ja vähän byrokraattinen, mutta ehkä se kuitenkin kuulostaa paremmalta –

Paula: Ehkä se kertoo kuitenkin vähän enemmän siitä, mitä siellä tehdään. Tästä on muuten ihan juuri Kielikellossa ilmestynyt artikkeli pro gradu -työn pohjalta.

Riitta: Kannattaa seurata myöskin sitä Kielikelloa.

Paula: Aurora Salmi joo.

Riitta: Aurora Salmen kirjoitus tammikuussa, kannattaa perehtyä lisää.

Paula: Kyllä.

Riitta: Tästä oikeastaan ei tarvitse edes aasinsiltaa, kun saat lähettää kysymyksen seuraavalle Humanisti vastaa -äänijulkaisun haastateltavalle eli millaisen kysymyksen haluat lähettää englannin kielen professori Pekka Lintuselle?

Paula: Oikeastaan voisin tosiaan jatkaa tästä, mitä viimeksi esitin tästä akateemisten tai tästä meidän tutkijoiden näkökulmasta. Eli yleinen käsityshän lienee että suomalaiset ja varsinkin suomalaiset nuoret osaavat  hyvin englantia. Ja englanti on kieltämättä yksi keskeisistä tieteen kielistä, tosin ei ainoa. Millainen mielestäsi on akateemisen englannin taito suomalaisella tutkijayhteisöllä ja suomalaisilla opiskelijoilla.

Riitta: Tällainen kysymys menee sitten Pekka Lintuselle vastattavaksi, mutta ihan tähän loppuun vielä. Meillä on valtavasti teemapäiviä ja kansainvälistä äidinkielen päivää vietetään helmikuussa. Miksi kansainvälinen äidinkielen päivä mielestäsi on tärkeä tai onko se?

Paula: On se tärkeä. Äidinkieli on meidän ajattelumme ja meidän tunteidemme kieli ja siksi sitä pitää muistaa.

Riitta: Humanisti vastaa -podcastin vieraana on ollut suomen kielen yliopistonlehtori Paula Sjöblom. Kiitoksia haastattelusta.

Paula: Kiitos.

Riitta: Minä olen Riitta Monto ja palautetta ja vaikkapa haastateltava- ja aihetoiveita voi lähettää sähköpostissa riitta.monto@utu.fi.

Pekka Lintunen, Turun yliopiston englannin kielen professori

Riitta Monto, Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan työelämäprofessori, toimittaja

 

Riitta Monto: Humanisti vastaa -podcastin vieraana on Turun yliopiston englannin kielen professori Pekka Lintunen. Hän on myös soveltavan kielitieteen dosentti Jyväskylän yliopistossa. Pekka, miten englantia oppii puhumaan sujuvasti?

Pekka Lintunen: Hyvä kysymys. Englantiahan oppii puhumaan sujuvasti puhumalla englantia. Eli kaikkeen auttaa tietysti harjoittelu. Tätä voi miettiä myös äidinkielen kannalta, että kyllähän ihmiset ovat toiset sujuvampia puhumaan, käyttämään omaa äidinkieltään kuin toiset ja se saattaa riippua ihan myös harjoittelusta.

Toki jos nyt mietitään englantia vieraana kielenä, niin siihen liittyy yleinen kielitaidon taso. Ja yleinen kielitaidon taso usein taas viittaa esimerkiksi sanavaraston laajuuteen. Joten on hyvin hankala puhua vierasta kieltä, jos ei siihen ole niitä sanoja, joita voi käyttää, eli pitää olla tietty perussanavarasto ensiksi pohjalla ja sen jälkeen pystyy puhumaan esimerkiksi englantia sujuvasti. Tämä on vähän hankalampi kysymys. Kun sitä voi ajatella, että tietysti minä sujuvuuden tutkijana rupesin ensiksi lähtemään liikkeellä siitä, että mitä se sujuvuus oikeastaan tarkoittaa, koska sujuvuushan voi tarkoittaa tosi monia asioita.

Et jos nyt kysytään näin, että miten englantia puhutaan sujuvasti, niin joudun heti analysoimaan sitä kysymystä, että mitähän kysyjä sillä tarkoittaa, koska yleiskielessähän sanaa sujuvuus käytetään esimerkiksi sanoen, että puhutpas sinä saksaa sujuvasti, onpas sinun ranska sujuva. Ihmiset käyttää tätä sanaa näin ja se tarkoittaa usein kielitaidon yleistasoa, mikä se voi olla. Eli se liittyy enemmän kielitaidon kokonaistasoon. Mutta jos me tutkitaan sujuvuutta, mitä on puheen sujuvuus, niin silloin me yleensä mitataan jotain, mennään tarkemmin siihen sujuvuuteen. Ja ehkä parempi sana voisi olla soljuvuus, mitä joskus käytetään. Englanniksi puhutaan myös sanasta fluidity. Että miten puhe soljuu. Ja silloin tullaan esimerkiksi käsitteisiin puhenopeus, kuinka nopeasti meiltä tulee sanoja. Missä meillä on taukoja, ovatko ne tauot oikeissa kohdissa, ovatko ne tauot pitkiä, miten me korjataan omaa puhetta, miten toistetaan sanoja. Eli jos kysymys tarkoittaa sitä, että millä tavalla meidän suullinen kielitaito kuulostaa soljuvalta, niin silloin sanoisin, että kannattaa kiinnittää huomiota puhenopeuteen, taukojen pituuteen, taukojen paikkaan ja tähänkin on ratkaisuna harjoittelu.

Jos se kysymys on, että miten oppii puhumaan englantia sujuvasti tai soljuvasti niin molempiin ratkaisuna on harjoittelu, mutta tutkijana ja opettajaihmisenä hirveästi haluun aina korostaa tiedon määrää. Eli pitää olla tietoinen näistä asioista, että jos joku oppija haluaa puhua englantia tai vierasta kieltä sujuvasti niin mielellään kerron hänelle ensiksi nämä määritelmät, että mitä se sujuvuus ja soljuvuus kielessä tarkoittaa ja sen takia oppija tai se kielen käyttäjä pystyy tähtäämään sujuvuuteen myös paremmin, kun hän on tietoinen näistä piirteistä.

Riitta: Olet tutkinut oppijan kielenkehitystä ja oppijan uskomuksia, opetusmetodien vaikutusta. Väitöskirjassasi tutkit foneettisen kirjoituksen oppimisen suhdetta ääntämisen oppimiseen ja tarkkuuteen. Olet keskittynyt suulliseen kielitaitoon, intonaatioon, puhutun kielen sujuvuuteen, mikä tuli mainittua, tutkit myös suullisen ja kirjoitetun kielen eroja sekä teknologioiden käyttöä kielen oppimisen tukena.

Tässä humanisti vastaa -podcastissa on siis vieraana englannin kielen professori Pekka Lintunen ja minä olen Riitta Monto, humanistisen tiedekunnan työelämä professori ja toimittaja.

Tavoitteellinen pitää tietysti olla kielen opiskelussa, mutta anna maallikolle joku määritelmä, että jos haluaa nyt parantaa kielitaitoaan niin, jos ryhtyy kunnolla töihin, mitä pitää tehdä ja miten kauan kestää, että voi tulla ymmärretyksi ja voi käydä keskustelua vaikkapa juuri englanniksi?

Pekka: No sehän riippuu siitä lähtötasosta tietysti, että miltä lähtötasolta lähdetään liikkeelle, että yleensä sanotaan just sanavarasto on ehkä tärkein asia. Eli pitää pystyä käyttämään tiettyä määrää sanoja. Eli muutama tuhat sanaa jo riittää siihen, että yleensä ymmärtää, tulee perusymmärrys siihen kieleen tai sinua ymmärretään, koska tietyt sanat ovat hyvin tavallisia kielessä. Yleensä liittyy kieliopillisiin sanoihin. Ajatellaan vaikka englannin kieltä, niin tietysti artikkelit, prepositiot ovat todella tavallisia siinä kielessä. Mutta sitten pitäisi osata myös substantiiveja ja verbejä, mitkä tuo sen merkityksen vielä tarkemmin siihen viestiin. Niitä kun osaa muutaman tuhat sanaa, niin on peruskielitaidon taso siinä.

Ei sen oppiminen kestä niin todella pitkiä aikoja, mutta tietysti tässä nyt se tavoitetaso on aina se kiinnostava juttu, jos haluaa parantaa omaa tasoaan, mikä on. Toisilla ihmisillä se peruslähtökohta on niin korkealla, että se vaatii pientä hiomista ja ehkä nyansseja siihen kielitaitoon ja erilaisten tyylien hallitsemista, erilaisten kielenkäyttötilanteiden hallitsemista ja niiden opetteleminen vie tietysti aina aikaa.

Sanoisin niin, että valitettavasti ehkä jonkun mielestä kielen oppimisprosessihan ei koskaan pääty, eli vieraassa kielessä on aina jotain opittavaa. Eli että en voi sanoa sille kielenoppimiselle päättymisaikaa, koska aina tulee seuraava tavoite heti sen jälkeen ihmiselle eteen. Mutta väliporrastavoitteita pitää olla. Voi olla hyvin yksinkertainenkin tavoite alkuun, että olen menossa tuohon maahan, haluan mennä ravintolaan sinne ja tilaamaan jotain ruokalistalta. Eli opettelee ruokalistasanastoa ensiksi tai siellä käyttäytymistä ravintolassa. Kyllä sen oppii melko nopeastikin sen ruokalistasanaston ja käyttäytymisen ravintolassa ja siitä pääsee liikkeelle.

Ja sitten siitä lähtee tavoitteita eteenpäin koko ajan, aina löytää uusia kielenkäyttötilanteita, mitä ei ole vielä harjoitellut. Toivoisin, että ne tavoitteet kuitenkin jollakin tavalla pitää kielenoppijan nälkäisenä, mutta ei epätoivoisena. Koska joskus voi tulla tilanne kielenoppijalle myös, että on niin paljon lisää opittavaa, haluaa olla täydellinen kaikissa tilanteissa. Mutta kun me ei olla täydellisiä äidinkielessäkään tilanteissa aina, että ei mentäisi siihen, vaan mietitään realistista kommunikaatiotilannetta. Jos kysymys on, että miten pääsee eteenpäin tai mitä haluaa oppia, mieti sitä kommunikaatiotilannetta missä haluat seuraavan kerran onnistua. On se sitten vaikka ravintolatilanne, on se joku toinen kielenkäyttötilanne, haluat kirjoittaa vaikka sähköpostiviestin, kirjeen, mikä on se seuraava tavoite missä sitä kielitaitoa käytät ja tähtää siihen. Silloin sen tilanteen oppiminen ei välttämättä vie kauhean kauan aikaa.

Riitta: Entä jos joutuu puhumaan vaikkapa yliopistoympäristössä jossakin seminaarissa vieraalla kielellä, esimerkiksi englannin kielellä ja tuntee, että tämä ei nyt kyllä ole minun vahvuuksiani. Mitä sitten tehdään?

Pekka: Tässäkin auttaa harjoittelu. Eli silloin tilannetta pitää harjoitella, ja tässäkin tietysti se lähtötasokielitaito on nyt se suuri kysymysmerkki, että mikä lähtötaso siinä kielitaidossa on.

Kyllä sillä harjoittelulla pärjää yllättävän pitkälle. Silloin täytyy miettiä sitä tilannetta etukäteen, jos pitää vaikka esitelmää tai jotain muuta tämmöistä. Sehän pitää harjoitella muutama kerta etukäteen ihan ääneen lukemalla, puhumalla. Siinä tilanteessa mielellään vaikka siinä samassa tilassa., Sehän tekisi puhujalle todella hyvää, että hän pääsee siihen samaan tilaan puhumaan ja kokemaan sen tilanteen, periaatteessa harjoittelemaan läpi ja sen jälkeen onnistumaan siinä.

Eli uskon kyllä vankasti harjoittelun tärkeyteen, mikä tässä on. Kaikkiin tilanteisiin löytyy ratkaisu, mutta se kielitaidon lähtötaso tietysti ratkaisee sen, kuinka kauan tähän harjoitteluun menee aikaa.

Riitta: Tässä olemme jo viitanneet, ja itsekin olet sanonut puhutusta kielestä ja kun katsotaan mitä kaikkea olet tutkinut, niin siinä hyvin vahvasti tulee puhuttu kieli esiin. Miksi olet kiinnostunut erityisesti juuri puheen, puhutun kielen tutkimisesta?

Pekka: Niin, tämä on mielenkiintoinen kysymys mitä itsekin joskus mietin. Se on minusta vaan jotenkin niin kiinnostavaa se puhuttu kieli. Tietysti voin vastata kielitieteellisesti, teoreettisesti tähän ja sanoa että periaatteessa puhuttu kielihän on primaaria kielitieteellisesti eli kirjotettu kielihän pohjautuu puheelle. Eli kirjoitetun kielen periaatteellinen tehtävähän on matkia puhuttua kieltä niin tarkkaan kun mahdollista ja osoittaa kirjallisessa asussa se, mitä puheessa tapahtuu. Mutta puhuttuun kieleen vaikuttaa niin paljon tekijöitä ja minusta on todella haastava tutkia myös sitä. Puhe on asia, mikä tapahtuu juuri nyt ja tässä, sitä ei pysty sillä tavalla kontrolloimaan, kun kirjotettua puhetta. Kirjotetussa puheessa pystyy menemään taaksepäin ja poistamaan sanoja ja muokkaamaan virkkeitä. Se mitä tässä nyt tuotan, se tulee ulos sellaisena kuin se on eli periaatteessa puheessa se prosessi ja se tuotto tapahtuu yhtä aikaa. Kun kirjotetussa kielessä taas sitä pystyy prosessoimaan ja se tuotos näkyy vasta lopputilanteessa, mikä sitten lopulta ulos päästetään kaikkien editointien jälkeen.

Eli tämä on tosi haastava tilanne ja ehkä tässä on myös sellainen henkilökohtainen asia, että itselleni puhuttu kieli on ollut tosi haastavaa aina. Kun miettii omaa englannin kielen taitoani, niin tuntuu että osasin muita kielitaidon osa-alueita mutta en sitä puhetta niin paljon. Eli minun piti itse nähdä sen eteen todella paljon vaivaa ja työtunteja ja silloin rupesi myös kiinnostumaan siitä ja se intohimo heräsi siihen ja näkee uusia puolia puheesta. Mutta se täytyy myös sanoa, että kyllä olen kiinnostunut myös kirjoitetusta kielestä ja sekin on todella kiinnostavaa, että kieli sinänsä on kiinnostava ilmiö. Kirjotetussakin kielessä voi olla kiinnostavia asioita.

Ihmisellä on tietty aika elämässä milloin pystyy tekemään asioita ja sama tuntimäärä per vuorokausi, että tuntuu että minun vuorokauden tuntimäärä täyttyy jo niistä puheen kielen piirteistä niin paljon, että en vaan ehdi menemään niihin muihin kiinnostaviin aiheisiin enää. Ehkä puhuttu kieli on mulle sitten vaan jonkinlainen intohimo, että siitä löytyy aina uusia piirteitä tutkittavaksi, se on vaan tosi kivaa. Niin kun tässäkin nyt jutellaan, niin onhan puhuminen tosi mukavaa.

Riitta: Keskustelussahan aina tulee yllätyksiä. Todella tulee sanoneeksi jotain sellaista, mitä ei ole edes tullut ajatelleeksi, että näin sanon ja monestihan se onkin hyvin hedelmällistä, että ihminen kertoo asioita, joita ei ole valmistellut. Mutta kun sanoit, että puhuminen oli jotenkin se osa-alue, jota halusit kehittää, että et tuntenut ilmeisesti, että se on niin vahva. Mistä se johtuu?

Pekka: Se johtuu varmaan omasta kielitaidostani silloin, kun aloitin yliopisto-opinnot, että en ollut esimerkiksi vaihto-opiskelijana tai muussa tällaisessa. Että silloin kun tulin yliopistoon niin huomasin, kuinka monet muut oli ollut vaihto-opiskelemassa tai viettänyt paljon aikoja englanninkielisessä maassa. Huomasin itse, että olin jäljessä siinä suullisessa kielitaidossa muista opiskelijoista. Niin sen takia piti saada kiinni sitä vajetta, minkä koin, että minulla oli niihin muihin opiskelijoihin. Se lähti ihan siitä.

Voin sanoa, että ainut tentti, minkä koskaan olen yliopistossa saanut hylättynä takaisin, liittyy suulliseen kielitaitoon eli oikeasti rupesin tutkimaan sitä alaa, mistä sain hylätyn tenttituloksen ensimmäisenä opiskeluvuonnani takaisin. Eli sekin osoitti minulle sitä että tai antoi vahvistuksen sille tunteelle, että minulla on tässä asiassa kiinni kirittävää ja tehtävää myös itselläni ja otin sen ihan positiivisena haasteena vastaan.  Minusta oli tosi kiinnostavaa, että hei nyt rupeen kehittää itseeni tällä puolella. Niin siitä se henkilökohtainen kiinnostus lähti liikkeelle.

Riitta: Tuo on erittäin tärkeä, hieno asia kerrottavaksi, jos ajattelee vaikkapa opiskelijoita, jotka ovat erittäin kovien paineitten alla ja tuntevat, että pärjääkö ja eikö pärjää, että kaikki ei aina ole heti täydellistä eikä välttämättä koskaan mutta kannattaa mennä eteenpäin ja motivoitua ja hakea sieltä lisää voimaa. Ja toisaalta tässä tuli esiin se, mitä aikaisemmin sanoit, mikä merkitys on harjoittelulla. Jos on ollut siinä kieliympäristössä ja käyttänyt kieltä, niin totta kai se tuntuu sujuvammalta ja helpommalta käyttää.

Pekka: Mä olen ihan sanonut tämän esimerkkinä myös opiskelijoille, että yksi tentti multa hylättiin opiskeluaikanani ja sitten muutama vuosi sen jälkeen päädyin itse opettamaan sitä kurssia, mistä se tentti hylättiin. Kysymyshän ei ole siitä, että jos ei pääse jostain läpi, niin että sitä ei koskaan opi. En ollenkaan usko tälläaseen ideaan, että koskaan et tule tätä oppimaan, vaan kyllä oppii, jos on motivoitunut ja haluaa oppia ja minulle tuli ainakin siitä just sellainen tunne, että nyt haluan tämän oppia ja ehkä opettelin sen jopa niin tarkkaan, että päädyin opettamaan sitä samaa asiaa muille, kun siihen piti paneutua niin tosi tarkkaan.

Riitta: Tällä hetkellähän jollain tavoin tuntuu, että englannin kielellä on sellainen asema, että kyllä teidän kelpaa, jotka englantia hallitsette ja jotka englannin kieltä edustatte. Miten sinä itse arvioisit, mikä on englannin kielen asema?

Pekka: Joo, englannin kieli on todella kiinnostava kieli tällä hetkellä maailmassa, koska se on maailman kieli. Eli oikeastaan tällaista asemaa ehkä millään muulla kielellä ei aikaisemmin historiassa ole ollut. Jos me mietitään historiaa taaksepäin, niin ainahan on ollut maailmassa kieliä, jotka ovat olleet jollain tavalla merkittävässä asemassa, vaikka tieteessä ja se on vaihdellut eri vuosisadoilla, eri vuosikymmenillä.

Nämä kielet niin sanotusti tulee ja menee muodit niissä. Mutta nyt englannin valta-asema on ollut tosi pitkään jo voimassa ja tuntuu koko aika vaan vahvistuvan. Eli puhutaan tämmöisestä lingua franca -englannista. Että englantia käytetään keskustelun sellaistenkin keskustelujen välillä, jotka eivät puhu äidinkielenään englantia. Eli englantia käytetään keskustelun välikielenä lingua francana näissä tilanteissa. Ja niin kuin se nimikin vähän viittaa, lingua franca, niin latina oli aikanaan tälläinen kieli muun muassa historiallisesti ajateltuna.

Eli englannin kielen asema on tällä hetkellä todella poikkeuksellinen. Hieman tällai historiallisesti tarkasteltuna pohdin myös itse sitä, että kuinkahan kauan se kestää, eli tämähän ei välttämättä tarkoita, että se tilanne on ikuinen, vaan tilanne saattaa kielten välillä vaihdella. Eli senkin takia minusta ei kannata tuudittautua siihen ajatukseen, että englanti yksinään riittää, englanti toimii kaikessa aina ja ikuisesti että nämä ovat tietynlaisia trendejä, mitkä tulevat ja menevät. Mutta toki on näin ja että englanti tällä hetkellä on todella merkittävässä asemassa. En myöskään soisi sen tarkoittavan sitä, että ihmisillä ei olisi kiinnostusta opiskella muita kieliä, koska on hyvin kapea-alaista ajatella kielitaitoa vaan niin, että englanti on kaikki mitä tarvitaan. Englanti ei todellakaan riitä kaikkialla maailmassa eikä kaikkien puhujien kanssa.

Toki englantia voi nykyään miettiä, ettei se edes olekaan tietyllä tavalla vieras kieli vaan se on jonkinlainen kansalaistaito, mikä ihmisellä pitää olla pärjätäkseen nykymaailmassa ja sitä tarvitaan erilaisissa tilanteissa, tiedon haussa, kommunikaatiossa, missä tahansa. Englantia tarvitaan hyvin eri tavalla kuin ehkä muita kieliä. Mutta se englannin valta-asema ei saisi ajatella tai ajaa ihmisiä ajattelemaan niin, että niitä muita kieliä ei tarvittaisi eri tilanteissa. Olen ollut itsekin tilanteessa, jossa Espanjassa eksyin yhdessä kaupungissa. Mulla on hyvin heikko espanja mutta siinä tilanteessa jouduin käyttämään sitä heikkoa espanjaani, kun en löytänyt ihmistä, joka osaisi puhua englantia siinä lähettyvillä. Jouduin espanjaksi kysymään, missä minä olen ja minne minun pitäisi mennä. Eli sitä muutakin kielitaitoa tarvitaan.

Mutta toki siis kysyit, että miltä se tuntuu, onhan se hienoa englannin kielen ihmisenä huomata toki myös se, millaisen motivaation se aiheuttaa englannin kielen opintoihin. Eli sehän on positiivinen asia eli suomalaiset nuorisot, koululaiset ja kaikki ymmärtää kielitaidon merkityksen englannin kielen kannalta ja ymmärtää että englanti on tärkeä oppiaine. He haluavat oppia sitä, he näkevät sen merkityksen. Sillä tavalla tietysti englannin kielen näkökulmasta on tosi hienoa, että ei tarvitse motivoida kovinkaan paljon sitä, miksi englannin kieli on tärkeää, koska tällä hetkellä maailmassa se on tärkeä kieli.

Riitta: No mikä sitä englannin asemaa voisi uhata?

Pekka: Englannin kielen asemaa voi uhata se, että jotkut muut kielet nousevat tärkeäksi: Puhutaan esimerkiksi kiinasta, jolla on paljon puhujia, äidinkielisiä puhujia ja kiina voi nousta esimerkiksi tieteen kieleksi, teknologian kieleksi. Puhutaan puhujamääristä eli jos tulee joku toinen puhujamääräalue tärkeäksi jollain alalla, niin se rupeaa vaikuttamaan siihen. Eli me ei  pystytä täysin ennustamaan sitä mitä kielten puhujamäärälle maailmassa tapahtuu tai mitkä painavat vaikka jossain tietyllä tieteenalalla tulee olemaan. Tällaiset asiat sitä voi uhata. Nämä eivät ole mitenkään nopeita asioita, kysymyshän ei ole vuodesta ja kahdesta mutta mietinkin enemmän sadan vuoden perspektiivejä, koska taas sitten se kielitaidon oppiminen ja kouluttaminen ja tutkiminen vie pitkän aikaa. Pitkän ajan kuluessa saattaa olla vaihtelua siinä ja toisaalta jollakin tavalla myös vähän toivon, että siinä olisi vaihtelua, koska vaikka olenkin englannin kielen ihminen, niin itseäni vähän häiritsee se, että ajatellaan liikaa, että englannilla pelkästään pärjätään. Ja englannilla on tällä hetkellä erityisasema maailmassa, mutta yritän aina korostaa, että se ei ole mitenkään ainut kieli ja ei englannilla yksinään pärjää kaikissa tilanteissa.

Riitta: Jos tullaan ihan Turkuun ja Turun yliopistoon niin nyt juuri on taas opiskelijoitten hakuajat olleet. Turun yliopiston englannin kieltä pyrkii opiskelemaan 560, eikö niin?

Pekka: Sehän on ihan mukava määrä. Se kertoo taas siitä, että englanti kiinnostaa ja se on tosi hieno asia, että englanti kiinnostaa. Jos nyt katsotaan tilastoja, niin on vähän tultu alaspäin pandemiavuosista. Jostain syystä pandemiavuosina meillä oli paljon hakijoita. Me ollaan palattu ennen pandemiaa olevaan aikaan näissä lukumäärissä tällä hetkellä, että en osaa ihan sanoa, mitä ihmiset ajattelevat pandemia-aikana yliopistojen valintakokeista ja valintaprosesseista, mutta se on hyvä määrä. Se kertoo just sitä, että englanti kiinnostaa. On paljon nuoria, jotka haluavat tehdä töitä joihin englanti jollain tavalla liittyy. He haluavat päästä yliopistoon opiskelemaan englantia lisää. Toisaalta toivon, että myös muut kielet kiinnostaisivat. Englantiin on todella paljon hakijoita, mutta kannattaa muistaa, että samantapaisia sisältöjähän pystyy opiskelemaan myös muissa kielissä ja tulla opiskelemaan niitä yliopistoon. Samanlaisia sisältöjähän siellä on. Me keskitymme englannin kieleen ja englanninkieliseen viestintään, mutta viestinnän ja kieleen liittyviä asioita voi opiskella myös muiden kielten kautta, että sekin olisi tosi tärkeää. Mutta tietysti on hienoa, että suomalaisia nuorisoa ja lukiolaisia kiinnostaa englannin kieli alana niin paljon.

Riitta: Pääaineopiskelijoita otetaan sisään 60.

Pekka: Kyllä.

Riitta: Riittääkö se kattamaan sen tarpeen mitä tuolla maailmalla on?

Pekka: Kyllä mä uskon. Nämä ovat koulutuspoliittisia kysymyksiä. Aina pohditaan, mikä on se määrä, mitä tarvitaan, mutta kyllä uskon, että tällä hetkellä se vaikuttaa ihan hyvältä määrältä. Nythän puhutaan paljon aloituspaikkojen lisäämisestä ja kaikkea tällaista, mutta ne on usein myös alueellisia kysymyksiä, mille alueelle aloituspaikkoja lisätään. Turun yliopiston määrä on pysynyt viime ajat, tämä sisään otettavien määrä, aika lailla samana ja vaikuttaa ihan hyvältä. Nämä ovat myös henkilökuntaan liittyviä kysymyksiä, kuinka paljon on resursseja kouluttaa opiskelijoita tietyillä henkilökuntamäärillä.

Musta se vaikuttaa ihan sopivalta tällä hetkellä ja työtilanne vaikuttaa myös ihan hyvältä, että jos katsoo tutkimuksia, mihin meiltä valmistuneet sijoittuvat ja kuinka hyvin he sijoittuvat, niin se näyttää aika hyvältä, se työtilanne. Niitä uravaihtoehtoja on todella paljon. Meillä on tällaiset perinteiset tietysti, mietitään englannin kielen opettajia, mitä tietysti tarvitaan yhteiskunnassa eri tavalla, kääntämispuolella on tietynlaisia työtehtäviä, mutta sitten noin yksi kolmasosa meiltä valmistuneista valmistuu aivan muunlaisiin tai päätyy aivan muunlaisiin tehtäviin, muun muassa viestintään, yhteiskunnallisiin tehtäviin, hallinnollisiin tehtäviin, projektitehtäviin. Eli se variaatio on myös hieno huomata, että missä kaikessa tarvitaan kielitaitoa ja missä kaikessa englannin kielen taidosta on hyötyä.
Että jos tulee opiskelemaan kieliä yliopistoon, niin siinä on merkittävässä asemassa juuri se, mitä muuta opiskelee. Koska yliopistossa opiskellaan myös sivuaineita ja sen kielitaidonhan voi yhdistää mihin tahansa muuhun sivuaineeseen, tietynlaiseen substanssiosaamiseen. Sehän vaikuttaa paljon siihen, mihin sijoitut, opiskeletko  sivuaineena vaikka kauppatieteellistä alaa vai yhteiskuntatieteellistä alaa vai luonnontieteellistä alaa, niin sehän vaikuttaa paljon siihen millaisiin työtehtäviin sitten tulet päätymään tai viestintä.

Riitta: Kun puhutaan humanististen alojen arvostuksesta niin väistämättä tuli mieleen, kun oli se uudistus, jossa yliopistoon jos pyrkii opiskelemaan pääaineena vaikkapa englantia tai ranskaa, niin sai enemmän pisteitä siitä, että on kirjottanut hyvin pitkä matematiikan kuin tämän kielen. Niin tämä kuulostaa kyllä maallikon korvaan aika kummalliselta. Mistä se voi kertoa sinun mielestäsi?

Pekka: Tämä oli taas tietynlaisia päätöksiä, mitä tehtiin tietynlaisilla perusteilla silloin aikanaan. Nythän sitä just korjataan tällä hetkellä, mikä on sinänsä lohduttavaa. Eli siinä tietysti lähdettiin liikkeellä siitä, että mietittiin lukiolaisten kurssien määrää ja se pistemäärä ihan matemaattisesti katsottiin siinä, että mitä kursseja on lukiossa eniten ja kuinka paljon niitä tehdään. Tietysti pitkä laaja matematiikka niin siinä on todella paljon kursseja lukiossa verrattuna vaikka vieraisiin kieliin. Jos tekee vaikka lyhyen vieraan kielen, niin tietysti siinä on enemmän kursseja. Ja tämä muutos perustui aikanaan siihen, että mietittiin vaan yksinkertaista matemaattista ajatusta. No nythän on just lausuntokierroksella uusi pisteytysmalli mikä sitten lähtee ensi syksystä. Se julkaistaan varmaan tässä jo keväällä, mutta viimeistään ensi syksynä se julkaistaan, niin siihen tulee pientä muutosta nyt tähän, että muun muassa matemaattisten aineiden arvo pienenee ja myös se alakohtaisuus katsotaan siinä tarkemmin, että minne alalle yliopistossa pyrit, niin tulee erilainen taulukko. Jos lähtee humanistiselle alalle, niin siellä humanistiset aineet on sitten merkittävämpiä tai vaikka vieraat kielet, ne saa enemmän painoarvoa kuin matematiikka ja se on tietysti korjaus täysin siihen oikeaan suuntaan tietysti kieliaineiden mielestä, koska tällä muutoksella on ollut tosi huonoja vaikutuksia loppujen lopuksi koulumaailmaan ja se on se mikä ehkä huolestuttaa yliopistossa kaikkein eniten tällä hetkellä. Eli on aika selvää, että lukiossa ihmiset rupeavat myös miettimään niitä pistemääriä taktisesti, mikä on ihan ymmärrettävää, että he haluavat varmistaa sen, että he pääsevät jatkamaan sitä yliopistoon haluamalleen alalle. Silloin tietysti katsotaan niitä pistetaulukoita ja mietitään mistä pistemäärästä tulee eniten taustapisteitä, että pääsee valitsemalleen alalle.

Eli vaikka tämän pisteytyksen tarkoituksena oli ihan vaan katsoa, että mitä aineita lukiossa on eniten opetettu, niin siitä tuli myös opintojen valintaa ohjaava kriteeristö, mitä toki pelättiin jo siinä vaiheessa, siitä varoitettiin,  että ei kai tässä vaan tulee käymään näin. No siinä tuli käymään näin, tähän on herätty. Nyt koitetaan korjata, mikä on tosi hyvä juttu ja nyt hurjasti toivon, että ensi syksystä eteenpäin me nähdään, kun tämä pistetaulukko hieman muuttuu, että ne erittäin huolestuttavat vieraan kielen opiskelumäärät lukiossa lähtee nousuun taas takaisin. Jos pistetaulukko ohjaisi siihen, että lukiolaiset huomaavat, että vieraasta kielestä saa enemmän pisteitä myös eri aloille,  se olisi tosi tärkeä koulutuspoliittinen teko, mikä voidaan tehdä. Koska yleisesti kieliaineissa on seurattu tätä viime vuosien kehitystä erittäin huolestuneina, se vaikuttaa hyvin moniin asioihin kielitaidossa, kielikoulutuksissa, jos lukiossa vieraan kielen valitsevien määrä laskee entisestään. Se ei ehkä ole hyvä myöskään Suomen tulevaisuudelle eli suomalaisten oma kielitaito kaventuu, pienenee, se ei ole hyvää kehitystä Suomen kannalta.

Riitta: Minusta se oli myös yhteiskunnallisesti erittäin merkittävä asia, että tehdään sellainen ratkaisu, joka johtaa siihen, että lukiossa lyhyitä kieliä otettiin vähemmän opiskeltavaksi valikoimaan, lukiolainen opiskeli niitä vähemmän ja sehän tarkoittaa sitä, että meidän maailmankuvamme kapenee, jos emme halua opiskella monipuolisesti kieliä ja saada sitten sitä kautta myös muista kulttuureista paljon tietoa.

Pekka: Juuri näin. Ja tämä tuskin oli kuitenkaan sen uudistuksen tarkoitus siinä oli aivan toiset motivaatiot mutta tämä oli se pelko mikä joillakin ihmisillä oli, että näin tässä saattaa käydä ja nyt tuntuu siltä, että niin siinä kävi ja sen takia on nyt todella tärkeätä ja todella hyvää kehitystä, että tähän puututaan näin nopeasti ja uskalletaan muuttaa sitä pisteytysmallia, joka on siis tällä hetkellä lausuntokierroksella, vielä ne viimeiset muutokset, mutta pitäisi tulla valmista hyvin pian. Ja sitten tietysti me kaikki toivomme erityisesti kieliaineissa, että me nähdään se muutos heti sen jälkeen siellä lukiokoulutuksessa, miten kieliä ruvetaan arvostamaan enemmän tai miten lukiolaiset valitsevat vieraita kieliä enemmän. Kyllähän vieraan kielen opiskelu on aina myös työläs aine, pitää muistaa se, että jos opiskelee vierasta kieltä niin siinä on niitä sanoja, mitä opetella ja kielioppiasioita ja käyttää sitä asiaa. Kyllä siihen menee aikaa lukiossa ja lukiolaiset ovat tosi kiireisiä, heillä on monta alaa, mistä heidän pitää valita. Mutta toivotaan ainakin, etttä tämä pisteytysmalli nyt ratkaisisi sen ongelman, että sellaista, voisi sanoa pistetaktikointia ei kannata tehdä sillä tavalla, että se kieli kannattaa jättää sen takia pois, että siitä ei tule pisteitä.

Koska sekin on saattanut vaikuttaa, että vaikka motivaatiota olisi, voi olla niin, että lukiolaisilla on motivaatioita, olisi kiva opiskella tätä saksaa tai espanjaa tai ranskaa, mutta sitten huomaa, että ahaa, mun ei taktisesti kannata kuluttaa tohon aikaani, koska saan enemmän pisteitä sieltä, että se on vähän pistetaktikointia. Ja toivottavasti ainakin tällainen ajattelutapa nyt sitten poistuu lukiosta, että huomataan, että kyllä mä sittenkin opiskelen espanjaa, kun tykkään siitä ja näemmä saan siitä pisteitäkin, niin se kannattaa. Eli tuodaan ilo kielen oppimiseen myös sinne lukioon ja huomataan, että siitä on myös hyötyä jatko-opiskelujen kannalta.

Riitta: Humanisti vastaa podcastissa haastateltava pääsee aina pikatestiin valitsemaan. Tässä ei anneta pisteitä, ei tarvi siitä välittää. Pääsee valitsemaan kahdesta vaihtoehdosta, kymmenen kohtaa oletko valmis.

Pekka: En, mutta kokeillaan.

Riitta: Amerikkalaisen elokuvan esitys Suomessa teattereissa, säilytetäänkö elokuvan alkuperäinen englanninkielinen nimi vai pitääkö elokuvalle antaa suomenkielinen nimi?

Pekka: No tämä oli hyvin normatiivinen kysymys, jos tässä tapauksessa, tässäkin on varmaan poikkeuksia mitä on, mutta kyllä itse kääntäisin sen nimen suomeksi. Koska ei kaikki suomalaiset osaa englantia, sekin pitää ottaa huomioon. Jos halutaan se elokuva kaikille suomalaisille, niin kyllä kääntäisin sen nimen. Tietysti elokuvan nimi voi olla vaikka nimi ja on hankala kääntää, mutta yksinkertaisesti vastaisin, että kääntäisin.

Riitta: Osallistua vai tarkkailla?

Pekka: Tämä on varmaan ihmisluonnekysymys, että olen varmaan luonteeltani enemmän tarkkailija. Ja musta tuntuu, että tutkijat usein on enemmän tarkkailijoita. Me tarkkaillaan ympäristöä ja pohditaan, että hetkinen, mitähän tossa tilanteessa tapahtuisi ja pitäsiköhän tätä tutkia jostain uudesta näkökulmasta ja mistä tätä voisi lähestyä eli olen varmaan, koska olen tutkija, niin olen varmaan sillä tavalla tarkkailija.

Riitta: Tieteen ykköskieleksi Suomessa englanti vai suomi?

Pekka: No Suomessa sanoisin suomi. Mutta tietysti tässä on se puoli kanssa, että myös suomalaiset tutkijat joutuvat varmaan kansainvälisesti julkaisemaan ja kansainvälisesti esiintymään niin siinä tietysti tarvitaan monia kieliä eikä pelkästään sitä englantia. Toivoisin, että Suomessa tieteen kielenä olisi hyvin monikin kieli, mutta jos kysymys ykköskielenä, niin Suomessa suomi. Pitää osata viestiä tutkimuksestaan suomeksi. Me ollaan myös yhteiskunnallisesti merkittävässä roolissa tietysti yliopistossa, niin sen takia pitää myös viestiä yhteiskunnallisesti suomeksi.

Riitta: Kirjoittaa vai luennoida?

Pekka: Näistäkin haluaisin nyt valita kyllä molemmat, koska sehän riippuu aivan täysin tilanteesta, mutta tykkään tosi paljon luennoida. Musta on tosi kiva puhua asioista, ehkä se taas tekee musta suullisen kielitaidon ihmisen, mutta kyllä tykkään kirjoittaakin. Mutta jos nyt tässä sanotaan, että valitse jompikumpi, niin valitsen luennoida.

Riitta: Kumpi on mieluisampaa kuunnella englanti puhuttuna ranskalaisaksentilla vai rallienglanti.

Pekka: Tämä on nyt hankala kysymys sen takia, koska mun täytyy sanoa, että mä oon aina tykännyt ranskan kielestä. Musta ranskan kieli on todella kiva kieli. Ja nyt kun siihen tulee vielä se englanti, ranskalaisia nyansseja, niin siinä yhdistyy kaksi sellaista asiaa, mistä pidän. Eli siinä yhdistyy englannin kieli ja ranskan kieli. Jos olisi ollut joku muu aksentti, niin mä olisin ehkä pohtinut sitä enemmän. Mutta että tämähän on hieno filosofinen kysymys sinänsä, koska rallienglannilla usein viitataan siis suomalaiseen aksenttiin englannissa eli suomalaiseen puhetapaan. Ja nythän tässä oikeastaan pitää vastata, tykkäänkö minä suomalaisten aksentista englannissa vai ranskalaisten aksentista englannissa. Ja sillonhan mun pitää vastata, että nämähän ovat saman arvoisia.

Riitta: Tämä seuraava on helppo. Amerikan englanti vai brittienglanti?

Pekka: Ei se ole helppo ollenkaan. Nämäkin on siis tieteellisesti englannin kielenä tasa-arvoisia, mutta itsehän olen aina puhunut brittienglantia ja tykkään brittienglannista jostain syystä. En osaa myöskään tätä selittää, että mistä se johtuu. Mutta jotenkin brittienglanti on ollut aina minulle itselleni läheisempää, mutta tietysti nehän ovat tasa-arvoisia englannin kielen kielimalleja.

Riitta: Englanninkielinen romaani, luetko sen mieluummin alkuperäiskielellä vai suomennoksena?

Pekka: Olen lukenut molempia ja tähän oikeastaan haluaisin pistää kolmannen vaihtoehdon, jos sallitaan. Kuuntelisin sen varmaan myös äänikirjana nykyään, koska sitten kuulisin sen vielä myös puhuttuna. Ja musta nämä äänikirjat ovat aivan loistavia suullisen kielitiedon kannalta, että usein olen jopa tehnyt niin, että mulla on alkuperänen kirja siinä, se englanninkielinen, sitten mulla on se vielä äänikirjana eli että luen sen alkuperäisesti ja sitten vielä kuuntelen sen englannin. Ehkä teen jo liikaa, myönnän, mutta olen englantifriikki ehkä näissä asioissa. Kyllä mä sen englannin kielen alkuperäisenä haluaisin sekä lukea että kuunnella.

Riitta: James Joycen Odysseus vai Tolkienin Taru sormusten herrasta?

Pekka: Taru sormusten herrasta.

Riitta: Twitter vai LinkedIn?

Pekka: Näistä varmaan Twitter.

Riitta: Turun keskusta nimenä vai Turku Center?

Pekka: Mulle Turun keskusta on Turun keskusta, täytyy sanoa,.

Riitta: Yksi teema, mitä mielelläni haluan tässä Humanisti vastaa -podcastissa käsitellä, on kielitaidon merkitys suomalaisen yhteiskunnan ja työelämän kannalta. Millaisena näet, miten keskeisestä elementistä on meidän yhteiskuntamme kannalta, että olemme kielitaitoisia?

Pekka: Se on tietysti tärkeä asia ja kielitaito tarkoittaa taas niin monia asioita, että se voi viitata ihan myös äidinkieleen, oma kielitaito, että miten osaa omaa äidinkieltään käyttää. Tässä nyt voi ajatella vieraan kielen kannalta. Yhteiskuntahan ei tietenkään pyöri ilman kieliä, pitää olla kieliä viestintään, mihin tahansa. Ja nyt voidaan puhua ihan vaikka kaupalliselta kannalta, business-kielistä, niin sehän on ihan, voi olla kilpailuetu, kuinka paljon kieliä osataan, se voi tarkoittaa laajentuvia markkinoita vaikka yhtiöille, jos on henkilökunnassa kielitaitosta porukkaa. Eli sanoisin, että kehittyvän yhteiskunnan kannalta on tosi tärkeää, että kieliä osataan laajasti, on potentiaalia niihin moniin eri vieraisiin kieliin, meillä on ihmisiä, jotka ymmärtävät erilaisia kulttuureita, erilaisia kielialueita. Voi olla maailmanpoliittisesti erilaisia tilanteita, milloin yllättäen joku tietty kielialue tulee todella merkittäväksi, niihin pitää pystyä varautumaan, että se voi olla maailmanpoliittinen tai kaupallinen tilanne tai mikä tahansa tällainen innovaatio. Ja sitten tarvitaan yhtäkkiä siitä alueesta, siltä kieleltä tietoa, niin sen takia yhteiskunnassa pitää olla tietty perusvalmius erilaisiin kieliin. Puhutaan esimerkiksi kielivarannosta, eli suomen kielessä pitää olla sellainen tietty kielivaranto kunnossa, että meillä pitää olla tietoa, taitoa tiettyihin kieliin, että yhteiskunta toimii.

Riitta: Mihin haluat vaikuttaa yhteiskunnallisessa keskustelussa?

Pekka: Ehkä näistä vastauksista on tullut esiin jo se, että tykkään hyvin paljon puhua tästä laajan kielitaidon merkityksestä, että englannin kielen ihmiseltä usein kysytään englannista ja pohditaan sitä englannin kieltä. Mutta yleensä olen aina halunnut tuoda myös ne muut kielet siihen esille, että kun juuri tämä, että englanti yksinään ei ehkä ole riittävä tässä tilanteessa.

Eli toisaalta se, että kielitaito pitää olla laaja. Ja sitten se toinen asia, mitä yleensä haluan korostaa, on se, että olen todella ylpeä suomalaisten englannin kielen taidosta ja siitä millainen suomalaisten englannin kielen taito tällä hetkellä on. Niin mä jotenkin haluaisin tuoda sellaista positiivisuutta siihen keskusteluun, että ei lähdetä aina liikkeelle siitä, että voi hitsi, kun on tosi vaikeeta ja me puhutaan tätä rallienglantia tai mitä muuta tällaisia sanoja vaan kehitetään dissaamaan sitä omaa kielitaitoa kuten nykyään Suomessa lainasanana sanotaan. Ollaan ylpeitä, että meillä on todella hyvin erilainen kieli suomen kieli kuin esimerkiksi englannin kieli. Typologisesti siis nehän ei ole läheskään sukulaiskieliä eli hyvin erilaisia ja silti miettii, kuinka fantastisen hienoa se yleiskielitaidon taso englannin suhteen Suomessa on. Toivoisin, että oltaisi todella ylpeitä siitä, kuinka kielitaitoinen kansa me ollaan.

Riitta: Viime podcastissa suomen kielen yliopiston lehtori kollegasi täältä Turun yliopistosta Paula Sjöblom  lähetti sinulle kysymyksen.

Paula Sjöblom: Yleinen käsityshän lienee, että suomalaiset ja varsinkin suomalaiset nuoret osaavat hyvin englantia. Ja englanti on kieltämättä yksi keskeisistä tieteen kielistä, tosin ei ainoa. Millainen mielestäsi on akateemisen englannin taito suomalaisella tutkijayhteisöllä ja suomalaisilla opiskelijoilla?

Pekka: Kiitoksia Paulalle hyvästä kysymyksestä. Tämä oikeastaan liittyy just vähän siihen, mistä sanoin, että haluaisin vaikuttaa yhteiskunnallisessa keskustelussa eli lähtee liikkeelle siitä, että yleisesti ottaen englannin kielen taito on oikein hyvä. Mutta on suotavaa, että pystyy myös omasta aiheestaan puhumaan myös muilla vierailla kielillä ja omista tutkimuksistaan. Eli pystyy esimerkiksi kuuntelemaan englanninkielistä luentoa vaikka omalta alueelta. Se on tosi tärkeää.

Kielitaidossahan pitää miettiä myös eri osa-alueita eli niin sanotut reseptiiviset taidot ovat minusta todella hyvällä mallilla tällä hetkellä eli ihmiset pystyvät lukemaan omasta tutkimusalastaan paljon englanniksi ja he pystyvät kuuntelemaan. Eli pystytään ottamaan sitä tietoa vastaan englannin kielellä. Sitten on produktiiviset taidot, missä pitää tuottaa jotain, kuten kirjottaminen ja puhuminen. Ja niissä sanoisin, että niissä taidoissa on paljon vaihtelua tällä hetkellä akateemisesti koulutetuilla ihmisillä ja opiskelijoilla eli se vaatii taas sitä harjoittelua usein.

Täytyy muistaa, että akateeminen kieli on myös jonkinlainen genre, eli jonkinlainen tyyli, jota myös harjoitellaan ihan sillä omalla äidinkielellä. Eli pitää opetella esimerkiksi tekstitaitoja, miten akateeminen kieli toimii. Tätä pitää myös tutkia tietysti ja tukea myös vieraalla kielellä eli sen takia on hyvä että, kun opiskellaan yliopistossa, saadaan myös tukea englannin kielen produktiivisiin taitoihin. Akateemisessa kielessä on tietynlaisia tapoja, tietynlaisia konventioita, jotka pitää vaan oppia ja opetella. Eli se vaatii tietynlaista harjoitusta. Akateeminen kieli on myös tarkkaa, koska se pyrkii olemaan todella selvää. Eli akateemisessa kielessä produktiivisissa taidoissa kiinnittäisin huomiota ilmaisun tarkkuuteen ja toisaalta ymmärrettävyyteen. Ja nämä vaatii usein hieman harjoitusta. Koska se on tietynlainen oppimisprosessi myös, miten ilmaistaan tarkasti mutta ymmärrettävästi asioita.

Sanoisin, että kaikessa oikeastaan viestinnässä kannattaa kiinnittää huomiota näihin kahteen asiaan eli tarkkuuteen ja ymmärrettävyyteen, sehän on ihan viestinnänkin periaate. Ja se vastaa oikeastaan myös akateemista kielitaitoa. Koulutuksessa näistä asioista opiskelijoille puhutaan ja keskustellaan ja minusta on todella hienoa nähdä, kuinka esimerkikis englannin kielen opiskelijat ensimmäisen vuoden opiskelijoista graduvaiheeseen kehittää todella paljon näissä akateemisen kielen taidoissa. Eli miten argumentoidaan, miten ilmaistaan itseään englanniksi. Eli kaikkea voi hioa paremmaksi. Ja koulutusta onneksi on tarjolla ja sitä kannattaa käyttää, mutta palaan yhä siihen argumenttiin, että yleisesti ottaen suomalaisten kielitaito englannissa on todella hyvä ja siitä kannattaa olla ylpeä.

Ei voi pitää itsestään selvyytenä, niin kuin joskus pidetään itsestään selvyytenä, että kaikkihan englantia osaa. Se ei ole itsestään selvyys. Tämmöiseen argumenttiin oikeastaan ei kannata mennä, koska kaikki eivät osaa englantia, heillä ei ole varmuutta englannin kielen taidoista, he kokevat että englannin kielen taito ei ole hyvä. Niin heitäkin pitää tukea ja auttaa.

Riitta: Seuraavan podcastin vieras on väitöskirjatutkija, yleisen kirjallisuustieteen väitöskirjatutkija Lotta Luhtala, joka tutkii niin sanottua vegaanikirjallisuutta eli kirjallisuutta jossa esiintyy vegaanihahmoja tai veganismin arvoja. Millaisen kysymyksen lähettäisit Lotta Luhtalalle?

Pekka: Kun mietitään kirjallisuustiedettä ja kielen oppimista. Mä oon kielen oppimisen ihminen ja hän on kirjallisuustieteen ihminen, niin meidän tutkimusaiheita oikeastaan yhdistää erityisesti lukutaito ja kiinnostus lukemiseen. Haluaisin kysyä millaisena näet kirjallisuuden ja lukemisen aseman suomalaisen nuorison arjessa tällä hetkellä? Siitä esitetään joskus huolestuneita kommentteja, että onko kirjallisuus ja lukutaito kapenemassa, vähenemässä into siihen, niin miten koet tämän asian?

Riitta: Tällänen kysymys välittyy Lotalle sitten seuraavassa podcastissa.

Tähän loppuun, englannin kielen päivää vietetään 23.4. Se tunnetaan myös Puhu kuten Shakespeare -päivänä. Miten sinä vietät tätä päivää ja millaisia esimerkkejä voisi Shakespearen päivästä löytää?

Pekka: Nyt täytyy myöntää, että usein vietän sitä päivää googlaamalla, että mitenkä Shakespearen puhetta taas olikaan, että siitä ei välttämättä ole mitään nauhoituksia, mutta esimerkiksi voi pistää sanojen perään hieman th-äänteitä ja muuttaa hieman vanhemmaksi sitä kieltä tai lukea alkuperäisiä Shakespearen näytelmiä alkuperäisellä kielellä. Shakespearehan on siitä kiinnostava, että näissä näytelmissä tuotiin monenlaisia uusia sanoja ja sanontoja englannin kieleen, mitkä elää vielä tälläkin hetkellä. Minusta esimerkiksi kiinnostava tapa viettää Shakespearen päivää on koittaa vaikka googlata, mitkä kaikki sanonnat englannin kieleen on tulleet itse asiassa alun perin Shakespearen näytelmistä ja niitä on yllättävän paljon ja se on itse asiassa kiinnostava huomata.

Riitta: Löydätkö saman tien jonkun esimerkin?

Pekka: Shakespeare oli aika taitava keksimään sanoja näytelmissään ja erilaisissa kirjotetuissa teksteissään. Mehän kaikki tiedämme tämmösiä Ollako vai eikö olla -sanontoja, mitkä elää vieläkin se Be or not to be that is the question ja me ehkä käytetään tietynlaisia sanontoja monista eri näytelmistä. Hän on kehittänyt sanoja, väitetään muun muassa Lackluster, on semmoinen hieno nimi tai sitten semmoinen vihreäsilmäisyys joka viittaa kateellisuuteen eli Green-eyed jealousy, että jealousy is the green-eyed monster eli kateellisuus on vihreäsilmäinen hirviö ja sekin on, väitetään, että se on Shakespearen kehittämä, että kateus on vihreäsilmäinen.

Riitta: Humanisti vastaa -podcastin vieraana on ollut englannin kielen professori Pekka Lintunen ja ihan loppuun, kun työpäivä yliopistolla päättyy, ajatteletko englanniksi vai suomeksi, kun kävelet kotiin?

Pekka: Ajattelen vähän molemmilla tavoilla, mutta enemmän kyllä suomeksi. Mutta käytän molempia kieliä kyllä aktiivisesti myös kävellessäni ajatuksissani.

Humanisti vastaa. Osa 5 Lotta Luhtala 2023

Äänitteen kesto: 40 min

 

Riitta:

Riitta Monto (haastattelija)

Lotta:

Pekka:

Lotta Luhtala (vieras)

Pekka Lintunen (kysymyksen esittäjä)

(alkumusiikki)

Riitta: Humanisti vastaa -podcastin vieraana on yleisen kirjallisuustieteen väitöskirjatutkija Lotta Luhtala. Onko vegaanihahmo kaunokirjallisuudessa hyvis vai pahis?

Lotta: Se vähän riippuu tietenkin keneltä kysytään ja, tai minkälaisesta kirjallisuudesta on kyse. Ehkä se monesti on monitahoinen hahmo jolla kirjailijalla on. Se on kirjallinen keino jota käytetään jotta saadaan tietynlaisia asioita ajettua. Monesti tuntuu olevan enemmän keino, kertomuksen keino kuin todellinen hahmo.

Riitta: Olet siis tutkija, tutkit kotimaista ja kansainvälistä kirjallisuutta ja nimenomaan vegaanikirjallisuutta. Eli kirjallisuutta, jossa esiintyy vegaanihahmoja. Olet kehittänyt omaa vegaanilukijuuteen liittyvää metodia ja tarkastelet tätä aineistoasi veganismin arvojen lävitse. Olet mukana myös Romaanin tieto -projektissa, ja olet saanut 2017 Sukupuolen tutkimuksen seuran gradupalkinnon. Silloin gradusi käsitteli, tai sen nimi oli Kertomuksen keskiössä on eläin, veganismieläinfilosofia ja sukupuoli Anja Snellmannin romaanissa Safari Club. Olet tehnyt gradun silloin Itä-Suomen yliopistoon.

Lotta: Joo, kyllä.

Riitta: Miksi tällainen vegaanisuus on liittynyt tutkimuksiisi jo niin varhain?

Lotta: Se taisi lähteä ihan kandivaiheessa, kun en oikein keksinyt mitä lähtisin tutkimaan ja muut oli jo keksinyt oman aiheensa. Alkoi tulla jo paniikki ja rupesin miettimään, että haluan jonkun sellaisen aiheen, mistä henkilökohtaisesti tiedän jo valmiiksi jotain ja joka kiinnostaa. Sieltä tuli sitten se veganismi. Rupesin sitten tutkimaan vegaanikirjallisuutta, vähän kartoittamaan ja huomasin ensinnäkin, että sitä on hirveän vähän. Ja niissä teoksissa oli järjestään hyvin samankaltaisia vegaanihahmoja, että usein esitettiin tällaisina rikollisina, omituisina, kummallisina, ulkopuolisina ja sillä tavalla että ei kuulunut meihin. Ja se alkoi kiinnostamaan, että miksi näin on, että se tuntui niin, hyvin kummalliselta. Ja lähdin silloin kandityössä vegaanirepresentaatioita tarkastelemaan ja gradussa se laajeni sitten ylipäätänsä tähän… Niinkuin siinä otsikossa on se Anja Snellmannin Safari Club, mutta käytin siinä aika laajaa vertailuaineistoa sen lisäksi, kymmenkunta kirjaa pyöri siinä.

Laajensin tutkimuskysymystäni koskemaan ylipäätänsä, että millä tavalla veganismi esiintyy näissä teoksissa. Huomasin muun muassa sen, mitä äsken mainitsinkin, että vegaanihahmolla on usein sellainen kerronnallinen, kirjallinen merkitys ja funktio, jota kirjailijat käyttää usein hyödykseen. Ja itse huomannut myöhemmässä tutkimuksessani vielä, kiinnittänyt huomiota siihen, että esimerkiksi vegaanihahmon avulla myös voidaan tuoda näitä eläinoikeudellisia kysymyksiä keskusteluun kertomuksessa. Se on ehkä se, mistä nyt olen tällä hetkellä kaikkein kiinnostunein tästä vegaanihahmoista, vegaanihahmoihin liittyvissä asioissa.

Riitta: Humanisti vastaa -podcastissa siis käsitellään muun muassa teemaa vegaanikirjallisuus, ja vieraana on väitöskirjatutkija Lotta Luhtala. Minä olen humanistisen tiedekunnan työelämäprofessori, toimittaja Riitta Monto. Pureudutaan vielä tarkemmin siihen, mitä se vegaanikirjallisuus on.

Lotta: Se on oikeastaan lyhenne, mitä itse käytän, että semmosta ei varsinaisesti voi sanoa olevan, että niitä on hirveän vähän ja harvakseltaan. Muun muassa kirjastojen tietokannoissa ei ole ollut, veganismi-hakusanalla löytynyt näitä romaaneja. Jotain keittokirjoja on alkanut löytymään ja pikku hiljaa sieltä on alkanut muutama romaanikin löytymään, mutta vielä joitakin vuosia sitten ei löytynyt yhtään romaaneja. Ja niitä pystyi oikeastaan löytämään parhaiten puskaradion kautta kyselemällä ihmisiltä kirjavinkkejä. Yleensä vegaanihahmo on siinä aika sivuosassa tai ainakin se veganismi on hyvin sivuosassa. Tuntuu yleensä jäävän sitten muitten teemojen jalkoihin.

Näissä minun tutkimissa teoksissa on huomattavan usein sukupuolten valtataistelua ja sukupuolittunutta väkivaltaa ja feministisiä teemoja, jotka näyttää aika monesti vähän jyräävän näitä vegaani- ja eläinoikeusasioita niissä teoksissa. Ne tarvii ikään kuin lukea sieltä esille, ja ottaa tietoinen veganismille herkistynyt lukijapositio, kun luet näitä teoksia, joissa näitä vegaaneja esiintyy sitten.

Riitta: Sitäkö se tarkoittaa se vegaanilukijuusmetodi, mitä olet kehittänyt?

Lotta: No joo, elikkä tässä tavallaan voisi sanoa, että luen vegaanisten arvojen läpi. Koitan löytää niistä veganismia, vegaaniarvoja, mutta myös niitten vastakohtia, mitä Melanie Joy on nimennyt karnismiksi. Eli tämmönen mikä on  normatiivinen yhteiskunta, jossa voidaan, katsotaan ihmisen oikeudeksi käyttää eläintä hyväkseen ja sitä ei kyseenalaisteta millään tavalla. Se on karnismia, se on ikään kuin veganismin vastakohta.

Keskityn tällaisiin asioihin siinä, ja herkistyn vegaaniarvoille ja eläimille. Luen niitä tietoisesti esille ja toki siinä on myös teoreettinen puoli. Kehitän omanlaista kertomusteoriasynteesiä, koska en ole huomannut, että yksikään valmis kertomuksen ihanne vastaisi ihan sitä omaa vegaanista kertomusteoriasynteesiä. Tuon intersektionaalista näkökulmaa siihen, että tarkastelen kuinka ympäristö, veganismi, eläimet ja sukupuoli on näissä teoksissa kietoutunut. Se on niille hyvin tyypillistä, että ainakin kaksi tai kolme näistä mainituista teemoista on kietoutunut toisiinsa niissä teoksissa ja niissä on löytynyt samankaltaisuuksia, kun on tarkastellut vähän laajemmalla perspektiivillä.

(välimusiikki)

Riitta: Niinkuin sanoit jo, että ihan niin ei löydy vegaanikirjallisuutta että menisi kirjastosta hakusanalla hakemaan ja itsekin kun vähän googlailin niin kyllä sieltä lähinnä ruokakirjoja tuli. Ne osumat olivat ruokakirjoihin enemmänkin tai johdattivat sinne, mutta minkälainen sinun ainestosi on? Siinä on kotimaista ja kansainvälistä kirjallisuutta.

Lotta: Joo eli pikkasen on nyt väitöskirjaprosessin aikana karsiutunut rajaamisen tarpeesta, mutta pääaineistoksi on nyt väitöskirjassa jäänyt edelleen se Anja Snellmannin Safari Club, ja sitten on kanadalaisen Margaret Atwoodin MaddAddamm trilogia, eli neljä teosta on nyt pääaineistona. Sen lisäksi Laura Gustafssonin Huorasatu on vertailuaineistossa ja Mika Wickströmin Vastakarvaan, joka on nuorten kirja. Kirsti Ellilän Emma ja sisäinen sankari joka on sitten enemmän siinä lasten ja nuorten kirjallisuuden jossain välimaastossa ja sitten on ruotsalainen Helene Tursten, hänen Yökierto-niminen romaani, jossa on, militanttia veganismia esiintyy. Sitten on Purity-niminen romaani, Amerikkalainen pastoraali teos myöskin on, ja näitä löytyy sieltä täältä yksittäisiä teoksia. Ja Piin elämä on tietenkin, mikä on aika hyvin tunnettu. Ja sitten on Elizabeth Costello, joka Nobel-kirjallisuuspalkittu Coetzeen teos. Nämä on nyt varmaan sellaiset, mitkä on siinä keskeisimmässä vertailumateriaalissa sitten. Niitä siinä pyörittelen kaikkia. (naurua)

Riitta: Voiko sanoa, että kotimaisissa teoksissa olisi jotain, mikä tekisi niistä jollain tavalla suomalaista että ne on tunnistettavia, verrattuna sitten noihin muihin teoksiin, mitkä tietysti tulevat eri kulttuureista. Vai onko niin, että ne ovat niin kukin kirjailija yksilöllisiä, että ei sellaista ole nähtävissä. Meillä kotimaisessa kirjallisuudessa käsitellään vegaaniteemaa jollain tietyllä tavalla, missä on jotain yhteistä.

Lotta: Ei niissä ehkä hirveästi ole eroja, minun mielestäni yllättävän samankaltaisia, samankaltaisiin tarkoituksiin ja rooleihin vegaanit on sijoitettu. Eilen just juttelin tutkijakollegani Freja Högback (nimi lisätty) kanssa Åbo Akademista, ja hän kertoi että… Hän on tehnyt haastattelututkimusta. Hän on huomannut, että Suomessa puhutaan kauhean usein, kun mennään vähän taaksepäin siellä 90-luvulle, 2000-luvun vaihteeseen niin tämmöisestä kettutyttöilystä, mikä pitää tietenkin paikkaansa. Hänen huomionsa mukaan muissa maissa se on enemmän ollut semmosta, että vegaanit leimataan militanteiksi ja terroristeiksi. Se ehkä pitää tämä hänen havaintonsa paikkansa. Suomessa on ehkä enemmän ollut tytöttelevää ja vähättelevää. Kyllä se tulee siellä kirjallisuudessakin esiin, mutta kyllä Suomessakin vegaanihahmot on laitettu esimerkiksi murhaamaan ihmisiä.

Riitta: Eli jollain tavoin siihen kysymykseen, onko vegaanihahmo kirjallisuudesssa hyvis vai pahis, niin hiukan vaikuttaa siltä että jos kärjistää että se sinne jollain tavoin negatiivisen tai pahiksen puolelle kääntyy.

Lotta: Joo. Mutta sitten esimerkiksi tässä Safari Clubissa tämä vegaanihahmo, joka murhaa siinä miehen, ihmismiehen, niin hän kuitenkin… Tämä ihmismies on pahis, tässä kertomuksessa. Kirjallisuudessa tulee aina pohdintaan myös se, että mikä on sen tavallaan sen tekijän, tai sen kertomuksen arvomaailma ja siinä se mies kenet murhataan on se pahis. Se on tietyllä tavalla sankarihahmo se vegaanihahmo, vaikka se murhaa ihmisen. Että nämä on aika monisyisiä, monitahoisia nämä vegaanikertomukset, että niistä on vaikea sanoa ihan suoraan, että onko hyvä vai paha. Minä tietty lukijana itse saatan asettua vähän erilaiseen lukijapositioon kun se mitä kirjailija on ehkä tarkoittanut. Se on sitä vastustavaa lukemista mitä vegaanilukijuuteen sisältyy. Koitan myös lukea sieltä vähän ehkä eri tavalla niitä hahmoja auki, kuin mikä on mahdollisesti sen kirjailijan aikomus tai tarkoitus. (naurahdus)

(välimusiikki)

Riitta: Mihin sinä sijoittaisit vegaanikirjallisuuden muiden kirjallisuuslajien joukossa?

Lotta: Niitä löytyy kyllä ihan jokaisesta genrestä. Mulla on tutkijakollega esimerkiksi Marianna Lammi (nimi korjattu), joka tutkii lapsen, lasten kirjallisuutta ja hän on löytänyt hyvinkin kattavaa aineistoa siitä genrestä. Se on minulle itselle vähän vieraampaa. Omassa tutkimusaineistossani on ihan realistista kirjallisuutta, trillereitä, Laura Gustafssonin Huorasatu on maagis-realistinen jossa on sadun ja myyttien maailmasta paljon ammennettu ja ne on hyvin kaikkea muuta kuin realistisia ne vegaanit ja eläinhahmot näissä, hänen tässä teoksessa. Aika monet on jonkinlaista rikosteemaa, seurailevia kertomuksia. Omasta aineistosta se, jos nyt joku tarvii erikseen, pystyn erikseen nimetä niin se on ehkä nimenomaan se rikosgenre.  Jollain tavalla rikokseen liittyvä kertomus.

Riitta: Aikaisemmin viittasit jo kettutyttöihin, niin minkälainen kuva meidän kirjallisuudessamme sinun mielestäsi muodostuu eläinaktivisteista?

Lotta: Se on ollut aika samankaltainen kuin vegaaneistakin, eli minun mielestä se on ollut hieman negatiivinen. Nimenomaan sellainen että eläinaktivismi yhdistetään rikollisuuteen hyvinkin voimakkaasti, jota myötä myös sitten veganismi yhdistyy myös näissä kirjoissa monesti siihen rikollisuuteen. Se tuntuu minusta hyvin yksipuoliselta, että näitä samankaltaisia teemoja ja hahmoja ja kierrätetään uudestaan ja uudestaan, mikä on just pistänyt minut ajattelemaan niitä , että nämä on ikään kuin hahmoja. Olemassa sellainen hahmokategoria, mistä kirjailija voi ammentaa tietyn tarkoitukseen hahmoja. Että tämä palvelee tällanen eläinaktivisti tai vegaanihahmo jotain tiettyä tarkoitusta.

Sen olen omassa tutkimusaineistossa huomannut, että vegaanihahmot, jotka siis usein on niitä eläinaktivisteja, niin ne on siinä jonkinlaisen kertomuksen muutoksen tuulena. Muutoksen airueena. Heidän hahmoon liittyy jollain tavalla joku käänteen tekevä, usein merkittävä kertomuksellinen käänne siinä teoksessa. Se on taas sitten että miten tavallaan freimataan se sun oma katse, lukijan katse siinä, että luetko sä sen hyvinkin negatiivisena vai luetko empaattisesti ja kriittisesti. Minkälaisia asioita itse nostaa siitä esiin, sekin aika paljon vaikuttaa.

Riitta: Jos vielä täsmennetään niin, miten sinä määrittelisit ihan tarkkaan ottaen veganismin?

Lotta: Veganismi, jos nyt lähetään tätä virallista määritystä käyttämään, niin se on eettinen elämäntapa ja arvomaailma, jossa vältetään parhaan kykynsä mukaan niin pitkälti kun mahdollista kaikenlaista eläinten hyväksikäyttöä ja käyttöä. Siihen liittyy ruoka, vaatteet, kosmetiikka, siivousaineet, harrastukset… Esimerkiksi ennen vanhaan filmikameroitten aikaan vegaani ei voinut harrastaa valokuvausta, koska filmeissä ja niitten kehityksessä käytettiin liivatetta. Se on hyvinkin kattava elämäntapa ja arvomaailma. Se on kuitenkin hieman muuttunut nytten viime vuosina oman kokemukseni mukaan tai havaintojeni mukaan. Ollaan tultu tällaiseen vegaanimaailmankumouksen aikaan ja veganismi on yleistynyt. On hirveän paljon nykyään nähtävissä vegaanisuuntautuneisuutta, että saatetaan ostaa vegaanituotteita, syödä ajoittain vegaanisesti, mutta ei välttämättä ihan kokonaan. Veganismi on yleistymässä ja murroksessa. Se on ehkä hieman myös tietyllä tavalla, minusta tuntuu, en tiedä kaikki ei ole ehkä ihan samaa mieltä, mutta minusta tuntuu, että se on tietyllä tavalla menettänyt hieman myös voimaa sen takia koska se on hieman laimentunut. Ihmiset hyväksyy jotenkin paljon helpommin nykyään tällaisen henkilön, joka vaikka sanoo, että olen vegaani mutta syön kalaa tai… Olen vegaani mutta käytän villapaitoja tai jotain vastaavaa mikä aikaisemmin olisi ilman muuta, että ei olla vegaani, mutta toki se edelleenkin sen tarkan rajauksen puitteissa ei silloin olla vegaaneja. Veganismi on aika tiukka rajaisesti ja selkeäesti määritelty elämäntapa ja ideologia.

(välimusiikki)

Riitta: Kun katsotaan sitä kaunokirjallisuutta, kotimaista tai ulkomaista, niin millä tavoin vegaaniteemaisessa kaunokirjallisuudessa sitten kuvataan eläimiä?

Lotta: Ne on yleensä siellä hyvin taustalla. Minun graduni otsikossa se Kertomuksen keskiössä on eläin, oikeastaan oli sitä, että koitan tuoda tutkimuksessan eläimiä sieltä esille. Esimerkiksi tässä Safari Clubissa ne eläimet on siellä suorastaan semmoisena miljöönä, kertomuksen miljöönä. On Korkeasaaren eläintarhaa ja eläinmuseota ja eläinten täyttämistä ja tällaista, että se toimii  jatkuvasti kertomuksen läsnäolevana taustana. Ne ei kuitenkaan ne eläimet tule sieltä sellaisina yksilöinä ja toimijoina. Yksilöllisinä toimijoina esille, vaan nimenomaan taustana ja rekvisiittana siellä taustalla.

Tämmöinen on aika tyypillistä, ja niitä tarvii usein just lukea esille, että ottaa tietoisesti se sellainen näkökulma, että jos puhutaan esimerkiksi jostain sekaruokavalio-ateriasta, niin vegaanilukijana, vaikka sitä ei erikseen mainita, niin tiedän, että siellä taustalla on eläimen kuolema ja eläimen kärsimys. Käyttäminen ja kuolema on siellä ikään kuin jatkuvasti läsnä, silloin jos me puhutaan tällaisesta karnistisesta kulttuurin kuvauksesta. Niitä ei ole välttämättä kirjoitettu sinne teokseen, mutta ne pitää nähdä sieltä ja lukea sieltä ulos ja tuoda esille. Toki aika suppea olisi silloin kirjallisuudentutkijan materiaali, jos vaan keskittyisin sellaisiin asioihin, mitkä esitetään normatiivisena tai ei esitetä ollenkaan, vaikka ne kiinnostavia pointteja onkin. Olen esimerkiksi huomannut näissä vegaanihahmoissa sen, että niitten läsnäolo siinä teoksessa tuo näitä eläimiä esille. Veganismiin liittyy tietynlainen voima. Se että vegaanihahmo on siinä teoksessa läsnä, niin se minun havaintojeni mukaan tuo, vaikkei se erityisesti olisi hänelle laitettu vuoropuhelua siinä missä hän toisi esille eläinten oikeuksia suoraan, niin pelkästään se että siinä kertomuksessa on vegaanihahmo niin se tuo niitä eläinasioita esille. Monesti nämä kertomuksessa olevat ei-vegaaniset ihmiset reagoi siihen vegaanin läsnäoloon myöskin. Näin on huomannut myös, että todellisessa maailmassa on samankaltainen asetelma monesti.

(välimusiikki)

Riitta: Humanisti vastaa -podcastissa on aina pikavalintatehtävä. Kymmenen erilaista vaihtoehtoparia joista sinun pitää valita toinen ja perustella ei tarvitse. Jos on pakko niin sitten saa hiukan perustella. Oletko valmis?

Lotta: Joo.

Riitta: Osallistua vai tarkkailla?

Lotta: Tarkkailla. (naurahdus)

Riitta: Nahkakengät vai synteettisestä materiaalista valmistetut keinonahkaiset kengät?

Lotta: Vegaaniset kengät.

Riitta: Kumpi on runoilijana sinulle läheisempi, Eeva Kilpi vai Jenni Haukio?

Lotta: Jenni Haukio.

Riitta: Runo vai proosa?

Lotta: Proosa.

Riitta: Kumpi on keskusteluareenana sinulle mieluisampi paikka, Facebook vai konferenssi jossa ollaan paikan päällä?

Lotta: Konferenssi kyllä, kyllä se on ihan mahtavaa. (Naurua)

Riitta: Tutkimuksen kirjoittaminen, sujuuko se paremmin aivan yksin kotona vai esimerkiksi Zoomin kautta yhdessä toisten tutkijoiden kanssa?

Lotta: Yhdessä toisten kanssa.

Riitta: Äänikirja, painettu tai e-kirja, eli oikeastaan kuuntelu vai lukeminen?

Lotta: Äänikirja tällä hetkellä. (Naurua)

Riitta: Itä-Suomen vai Turun yliopisto?

Lotta: Nyt tuli paha… No Turku tietenkin. (Naurua)

Riitta: Kahvi mustana vai kauramaidolla?

Lotta: Mustana.

Riitta: Jos ötökkä, näin kun kesäsäissä aletaan olla, ötökkä ilmaantuu kädelle, kumpaa katselet siinä kädelläsi tyynemmin. Hämähäkkiä vai mehiläistä?

Lotta: Mehiläistä.

(välimusiikki)

Riitta: Yksi näistä pikavaihtoehtovalintakysymyksistä käsitteli sitä, miten voi tehdä tutkimusta aivan yksin kotona tai sitten esimerkiksi Zoomin välityksellä tutkijakollegoiden kanssa. Sinä toimit näin yhteisöllisesti korona-aikaan. Teillä oli tutkijakollegoiden kanssa kamerat päällä ja teitte ihan systemaattisesti töitä. Olet kirjottanut blogin jossa kirjoitit että käytitte pomodoro-metodia. Kerro vähän minkälaista se oli?

Lotta: Se oli tosi kivaa. Elikkä ensinnäkin me oltiin jokainen korona-aikana yksin kotona työskentelemässä, ja se alkoi olla hyvin yksinäistä luonnollisesti (naurahdus). Monet meistä koki, että työn ja vapaa-ajan väli hämärtyi ja se alkoi olla aika raskasta siitäkin syystä. Pistin sitten pystyyn tällaisen kirjotusryhmän, ja se lähti sillä tavalla liikkeelle että meillä oli se oma Zoom-ryhmä, tai Zoom-linkki luotiin. Sellainen pysyvä linkki, ja kutsuttiin siihen pieni, toisensa tunteva, osittain toisensa tunteva ryhmä. Kamerat oli tosiaan jokaisella päällä, mikrofonit pois päältä.

Yks meistä hoiti aina ajastinta ja me laitettiin se siihen tietokoneen ruudulle, että se näkyy kaikille, jaettiin se ajastin. Sitten työskenneltiin yleensä joko 25 minuuttia ja viisi minuuttia taukoa tai 45 minuuttia ja 10 minuuttia taukoa. Ihan miten sinä päivänä sitten tuntui. Usein saatettiin aamulla vaikka yhdeksältä tulla ja sitten pidettiin pieni kahvitauko jossain vaiheessa. Kun on sitten ruokatauko siinä päiväsaikaan ja tultiin taas iltapäivällä työskentelemään.

Aina pikkasen vaihdeltiin sitä, kuka ottaa vetovastuun ja hoitaa ajastinta. Tämä oli meillä todella suosittu ja avulias keino, metodi, että oikeastaan kaikki ketkä siinä oli mukana niin on hirveästi kehunut sitä. He saivat todella paljon aikaan ja suorastaan on tullut palautetta, että se pelasti sen korona-ajan. Olisi ollut, muuten tullut mökkihöperöksi yksin kotona. (naurahdus)

Riitta: Ja siinä toimi aivan systemaattisesti se että teillä oli kamerat päällä, mutta jokainen keskittyi omaan kirjoittamiseen, tutkimiseen ja sitten oli vaan ne tauot jolloin ehkä keskusteltiin kahvitauon aikana.

Lotta: Joo, tauolla saatiin tosiaan keskustella. Se oli itse asiassa hyvin tärkeä osa sitä, just monet meistä saattoi vaikka asuakin yksin ettei ollut kerta kaikkiaan paljon silloin korona-aikaan, että joku olisi tullut kysymään, miten voit ja miten sulla on päivä mennyt ja mitkä sulla on tänään työn alla olevat jutut mitä haluat tavoitteita laittaa tälle päivälle. Ne oli hirveän tärkeitä ne vapaat keskustelut ennen kuin aloitettiin työskentely ja tauoilla ja sitten pieni yhteenveto siellä loppupäässä.

Riitta: Kuulostaa siltä, että tämä voisi olla aika suositeltavaa muunakin aikana kun korona-aikana, eli nyt kun ollaan päästy normaalimpaan. Toki jos tulee yliopistolle on oma työhuone missä voi työskennellä niin voi tavata ihmisiä ja toisaalta keskittyy työskentelyyn. Aika hyvä systeemi se varmaan olisi monelle ja auttaisi siitä ahdistuksesta eteenpäin.

Lotta: Sen takia sen blogipostinkin halusin just kirjottaa, koska meillä oli niin toimiva systeemi, että halusin jakaa sen muillekin. Se oli niin kerta kaikkiaan hienosti, pitkän aikaa toimi ja… Varmasti toimisi muutenkin, mutta itselläkin on nyt työhuone tuossa, jaettu työhuone, niin siitä on sitten vaikeampi ollut zoomailla.

(välimusiikki)

Riitta: Mennään sitten siihen teemaan, jossa tutkitaan romaanin tietoa ja se on tutkimushanke joka on alkanut vuonna 2022 ja jatkuu vielä ensi vuoden, eli 2024. Siinä tutkitaan muun muassa nykyromaanin suhdetta tietämisen ja esittämisen muotoihin. Tässä vaiheessa tutkimusta miten kuvaisit, millainen on kirjailijan rooli yhteiskunnallisena vaikuttajana.

Lotta: Sehän on muuttunut tosi paljon viime vuosina. On alkanut tulemaan paineita kirjailijoillakin olla esimerkiksi somessa läsnä, kuulemma ihan kustantajan taholta. Se on luonut sitten uudenlaisia työtehtäviä ja myös vaatii uudenlaista kommunikointitapaa, kun mitä ehkä aikaisemmin on kirjailijalla tarvinnut olla hallussa. Se on myös tullut silleen, että monesti kirjailijoilta kysytään hyvinkin erilaisista yhteiskunnallisista asioista, ja monet kirjailijat on ihan mieluustikin ottanut kommentoijan roolin. Esimerkiksi Anja Snellman on tällainen kirjailija, joka on ollut aina hyvin aktiivinen yhteiskunnallisessa keskustelussa. Sitten esimerkiksi Markku Lehtimäki, meidän projektin johtaja, hän on tutkinut hyvin pitkään Sofi Oksasta niin tässä on toinen tämmöinen kirjailija. Myöskin Laura Gustafsson jota itse tutkin, niin hän on hirveän aktiivinen ollut esimerkiksi eläinoikeusaktivistina ja vegaaniaktivistina. Tuo esimerkiksi esille hyvin paljon somepresenssinsä kautta eläinten, tuotantoeläinten turvakotitoimintaa ja käy siellä itse auttamassa. Tuo tietosuutta näistä eläinten turvakodeista ja tekee hyvin arvokasta työtä.

Riitta: Onko kirjailijaintellektuellille paikkaa vielä nykyisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa mielestäsi?

Lotta: Joo kyllä meidän projektissa on se lähtökohta, että on. Se on toki hieman muuttunut niistä vähän kaukaisemmista ajoista. Just tämä tällainen yhteiskunnallinen vaikuttaminen on tullut siihen hirveen selkeänä, ei ehkä ihan vaatimuksena mutta jonkinlaisena toiveena mukaan. Monet kirjailijat sen ottaakin, sen roolin. Sanoisin kyllä joo. Ja sitten ihan sen kirjallisuuden kautta, että kirjallisuudessa käsitellään, niinkuin on aina käsitelty, hyvin vaikeita, monimutkaisia asioita. Se on hirveän hyvä kanava sellaisten asioitten käsittelyyn, hyvinkin monenlaisista eri näkökulmista. Ja aika harvoin kirjassa edes onkaan silleen, että on joku yksi vallitseva näkökulma, vaan ne on yleensä moniäänisiä keskustelevia ne kertomukset, mikä sitten taas auttaa lukijaa ymmärtämään erilaisia näkökulmia, erilaisia ihmisiä, erilaisia todellisuuksia.

Riitta: Miten lukemisen kautta voi vaikuttaa?

Lotta: Monellakin tavalla. Tietenkin itsellä nyt on tämä vegaanilukijuus, ja olen siinä INTERACT-projektissakin mukana, jonka nyt on niin pitkä nimi että meistä kukaan projektilaisista ei ikinä muista, mistä tämä lyhennekään tulee. (naurua)

Riitta: Luntataan täältä. Intersectional reading, social justice and literary activism.

Lotta: Juuri, kiitoksia! (naurua) Esimerkiksi meillä on tässä INTERACT-projektissa lukupiiritoimintaa. Kaiju Harinen on pitänyt aktivistisia lukupiirejä, missä luetaan esimerkiksi rodullistettujen kirjailijoiden teoksia ja muita tämmöisiä vaikeista asioista kertovia teoksia. Sitten siellä lukupiirissä keskustellaan niistä. Itselläni on tämä vegaanilukijuuden metodi, joka on osittain yksilön lukumetodi, mutta ajattelen sitä myös yhteisöllisenä lukumetodina. Eli kuinka vegaanit ylipäätänsä lukee kirjallisuutta, jossa käsitellään veganismia ja eläinten oikeuksia.

Sitten lukemisen kautta esimerkiksi, minkälaista lukumateriaalia vaikka kouluissa valitaan opiskelijoille ja oppilaille luettavaksi, niin tämähän on yksi hyvinkin keskeinen kanava, mitä kautta voidaan vaikuttaa. Tehdä tällaista aktivismia. Noin niinkuin ylipäätänsä lukemiseen liittyvässä aktivismissa, mitä INTERACT-projektissa käsitellään ja meillä on keskeinen ajatus, että laajennetaan aktivismin käsitettä. Että aktivismi yleensä ajatellaan, jonain räjähtävänä ja suurena. Meillä on vähän erilainen näkökulma siihen, eli me ajatellaan sitä hitaana ja pikku hiljaa tapahtuvana, pienistä teoista syntyvänä aktivismina, johon voi sillä lukemisella sitten vaikuttaa.

(välimusiikki)

Riitta: Millainen sinun kokemuksesi on, kun mainitaan sana vegaani, aktivismi, eläinten oikeudet, intersektionaalisuus niin saattaa joutua julkisessa keskustelussa tai sosiaalisessa mediassa maalitetuksi. Onko sinulla tällaista kokemusta?

Lotta: Olen ollut tosi, oikeastaan onnellinen siinä mielessä, että ei hirveästi. Ainoastaan yksi minun vanha konferenssiesitelmäni, löysin kauan sen jälkeen kun se oli tapahtunut niin löysin nettikeskustelun, missä konferenssiesitelmääni aika töykein sanoin arvosteltiin. Arvosteltiin sitä, että tällaiselle tutkimukselle annetaan rahoitusta ja se oli aika kurja juttu. Se oli kuitenkin tapahtunut jo, siinä vaiheessa kun näin sen niin se oli jo ohi se keskustelu. Kyllähän se pisti miettimään, mitä voisi olla. Mullakin on erityisesti sukupuolen tutkimuksen puolelta kollegoja, jotka tekee vihapuhetutkimusta ja rasismin tutkimusta ja vaikeista aiheista tehtyä tutkimusta. Tiedän, että tässä tutkijakuplassa tavallaan on aika paljonkin maalituksen kohteeksi joutumista. On ollut itse siinä mielessä hyvin onnellinen, että olen saanut aika rauhassa tehdä omaa tutkimusta.

Riitta: Mihin haluat vaikuttaa yhteiskunnallisessa keskustelussa?

Lotta: No tietenkin niitä eläinten asioita tuoda esille, ja veganismia tuoda esille ja sitten tykkään, että nyt viime aikoina on alkanut tulemaan taas tätä, tavallaan vähän vanhanaikaista mitä feministit aloittivat kymmeniä vuosia sitten. Tämmöistä että yksityisen politisoimis.. ja tuodaan esille sitä, että tutkimuksessakin voi olla poliittinen agenda ja voi olla aktivistinen agenda. Siinä on minun mielestäni hirveän pitkään viime aikoina vallinnut ajatus, että tutkimus olisi jotenkin objektiivista, hajutonta, mautonta ja ei kantaa ottavaa. Se ei pidä oikeastaan koskaan paikkaansa. Vähintäänkin se että rahoittajien kautta tulee aina jonkinlainen agenda, ja jos olet jossain tietyssä projektissa se värittää sun tutkimusta. Luonnontieteet usein jotenkin arvottaa itseään hyvin objektiivisena tahona, mutta se ei humanistin silmin oikeastaan pidä paikkaansa. Se on mun mielestä semmoinen asia, että se pitää tuoda enemmän esille. Useimmiten ihmisillä, oli ne sitten tiedemaailmassa tai muuten, niin on jonkinlainen agenda (naurahdus). Mekin voidaan tutkijoina ottaa jonkinlainen tietty tutkijapositio, ja olla, tehdä poliittista tutkimusta. Ottaa ihan selvästi kantaa, ei tarvi aina olla sellainen että piiloutuu tavallaan näennäisen neutraaliuden taakse. Se on mun mielestä hyvin tärkeä asia, minkä itse olen halunnut tuoda esille.

Riitta: Millainen se rahoittajan agenda voi olla?

Lotta: Lähinnä ajattelin luonnontieteellistä tutkimusta, että jos on vaikka jotain tällaista, että liha on sinulle hyväksi ja… (naurua) Tutkimuksen suuri löytö että liha on sinulle hyväksi ja sitten rahoittajana löytyy joku lihayhtiö tai jotain. Tämä on nyt itse keksitty esimerkki, mutta niitten kanssa saa olla aika tarkkana jos lukee näitä luonnontieteellisiä tutkimuksia että mikä siellä on se rahoittaja. (naurahdus)

Riitta: Edellisessä podcastissa oli haastateltavana englannin kielen professori Pekka Lintunen, ja hän lähetti sinulle seuraavanlaisen kysymyksen.

Pekka: Kun mietitään kirjallisuustiedettä ja kielen oppimista… Mä oon kielen oppimisen ihminen ja hän on kirjallisuustieteen ihminen. Meidän tutkimusaiheita yhdistää erityisesti lukutaito ja kiinnostus lukemiseen. Mä haluaisin kysyä, että millaisena näet kirjallisuuden ja lukemisen aseman suomalaisen nuorison arjessa tällä hetkellä? Sitä esitetään joskus huolestuneita kommentteja, onko kirjallisuus ja lukutaito kapenemassa, vähenemässä into siihen, niin miten koet tämän asian?

Lotta: Toi on erittäin ajankohtainen ja huolestuttava asia, minkä hän nosti esille. Se tosiaan on nyt ollut selvästi siitä merkkejä monellakin tavalla, että lukutaito ja lukemisharrastus ja siihen liittyvät asiat on vähenemässä. Tein hiljattain tutkijavierailun Mäntsälän lukioon, jossa lukiolaiset kysyi multa etukäteen kysymyksiä ja nuoret nosti siellä itsekin tämän huolenaiheen esille. Kysyi vinkkejä, kuinka he pystyisivät alkaa lukemaan enemmän (naurahdus). Se on hyvin vaikea asia, mihin on tosi vaikea myös vastata. Ilman muuta se on tärkeä, että saisi parannettua sitä lukemisen määrää ja sillä on niin monenlaisia vaikutuksia lasten ja nuorten kehittymiseen. Muun muassa tätä nyt aika paljonkin aina toistetaan, mutta se on hyvin keskeinen asia eli empatiakyky muun muassa on sellainen mikä kehittyy lukemisella. Lapset ja nuoret on semmoisessa iässä, jossa empatiakyky vielä on todellakin kehittymisasteella. Olisi hirveän tärkeä päästä lukemaan ja ikään kuin astua toisten ihmisten todellisuuksiin, kenkiin ja nahkoihin ja toisten eläinten ja toisten hahmojen todellisuuksiin. Sillä tavalla kehittää mielikuvitusta ja empatiakykyä. Toivoisin, että olisi joku patenttiratkaisu, miten me saataisi lapset ja nuoret lukemaan enemmän. En tiedä, mikä se voisi olla (nauraen). Mutta tärkeätä se on, todella tärkeätä.

Riitta: Millaisen kysymyksen lähetät seuraavan podcastin vieraalle? Hän on humanistisen tiedekunnan dekaani ja digitaalisen kulttuurin professori Jaakko Suominen.

Lotta: Itse asiassa vähän mietin, että jos vähän tätä Pekan heittämää palloa pyörittäisin nyt eteenkin päin. Mitkähän olisi keinoja, esimerkiksi somen käytön kautta, keinoälyn kautta tai vaikkapa pelillistämisen avulla, miten voitaisiin saada nuoria ryhmänä tai ehkä vielä erityisemmin vaikka jotain neurodivertigeettiasteikolla, asteikolle sijoittuvia nuoria lukemaan ja käyttämään muita kulttuurituotteita enemmän. Tällaista varmaan on tutkittu ja tämä on hirveän laaja kysymys, mutta olisi kauhean kiinnostava kuulla, millä tavalla sitä gamifikaatiota voisi käyttää välineenä tai apuvälineenä, millä nuoria voisi rohkaista sitten kulttuurituotteita nykyistä enemmän käyttämään ja oppimaan sitä kautta kriittistä lukutaitoa, empatiaa ja mitä kaikkia hyviä asioita sieltä seuraa.

Riitta: Tällainen kysymys esitetään sitten Jaakko Suomiselle seuraavassa podcastissa. Mutta loppuun vielä teemapäivistä, joita on ihan valtavan paljon, niin 10. helmikuuta vietetään maailman palkokasvien päivää.

Lotta: Vau! (naurahdus)

Riitta: Runsaasti proteiinia sisältävät palkokasvit, ne ovat edullisia ja ilmaston kannalta hyviä viljelyskasveja ja YK:n elintarvike- ja maantalousjärjestö FAO pitää keskeisenä tavoitteenaan poistaa maailmasta, ei enempää eikä vähempää kuin nälkä ja tähän palkokasvi olisi erinomainen väline. Oletko koskaan viettänyt palkokasvien teemapäivää?

Lotta: Nyt täytyy sanoa, että tämä oli kyllä nyt niin uusi teemapäivä mulle, mutta tästä lähtien rupean viettämään. Olen suuri palkokasvien ystävä. (naurua)

Riitta: Humanisti vastaa -podcastin vieraana on ollut kirjallisuustieteen väitöskirjatutkija Lotta Luhtala. 2019 sait kutsun presidentinlinnaan itsenäisyysjuhliin. Millainen merkitys tällä kutsulla oli sinulle tutkijana?

Lotta: Ihan valtava. Oli niin hienoa ensinnäkin, että sinne kutsuttiin eri tutkijauravaiheessa olevia tutkijoita. Se oli tieteellisen tiedon teemavuosi niin sinä vuonna oli ehkä tavallista enemmän yliopistoväkeä siellä kun normaalisti. Se oli niin suuri kunnia, ja koin jotenkin, että mun tutkimus on tullut nähdyksi ja kuulluksi. En oikeastaan pysty edes kuvaamaan, miten iso vaikutus sillä oli itselle. Todella tärkeetä. Koin myös, että se toi kirjallisuudentutkimukselle ylipäätänsäkin sitten näkyvyyttä.

(loppumusiikki)

Humanisti vastaa Osa 6 Jaakko Suominen

Äänitteen kesto: 40 min

 

Litterointimerkinnät

Riitta Monto: Haastattelija

Jaakko Suominen: Vastaaja

Lotta Luhtala: Kysymyksen esittäjä

 

[musiikkia]

Riitta Monto: Humanisti vastaa -podcastin vieraana on Jaakko Suominen. Olet humanistisen tiedekunnan dekaani Turun yliopistossa, digitaalisen kulttuurin professori ja voi varmaan sanoa myös digihumanisti, kuten Turun Sanomat sinua toukokuussa 50-vuotissynttärihaastattelussa luonnehti. Jaakko, millainen on humanistisen tutkimuksen asema Suomessa?

Jaakko Suominen: Humanistisen tutkimuksen asema Suomessa, kysymys, millainen se on, on tietenkin hyvin laaja, monitahoinen. Sitä voisi tarkastella yhtäältä tiede-tutkimuspoliittisena kysymyksenä ja sitten taas toisaalta ihan yleisenä kansalaisasiana, miten ihmiset suhtautuvat tieteeseen. Ja sitten ehkä kolmanneksi myöskin, että miten tutkijat itse kokee tutkimuksen aseman. Mutta jos aloitetaan tästä yleisestä arkisesta käsityksestä humanistisesta tutkimuksesta. Edelleen ainakin nämä kaikki Akatemian ja muitten tiedebarometrit osoittaa, että yleinen suhtautuminen tieteeseen, tutkimukseen on hyvin positiivinen Suomessa.  Luottamus tutkijoiden, tieteentekijöiden työhön riippumatta siitä oikeastaan, miltä alalta on, on aika korkea. Se koskee myöskin humanistisia aloja. On paljon humanistisia tutkimusaiheita, jotka kiinnostavat ihmisiä. Välttämättä se kiinnostus ei liity siihen aina, että on nyt joku heti sovellettava hyöty sille tutkimukselle, vaan sellainen, että jos me saadaan vaikkapa tietoa arkeologisten kaivausten tuloksista, historiantutkimuksen tuloksista, voi olla kielitieteellisiä löydöksiä, niin ihmiset lukevat mielellään niitä koskevia uutisia ja kommentoi ja kiinnostuksella seuraa sitä tutkimusta. Sitten kun mennään sinne ehkä tiedepoliittiseen, tai ei välttämättä ihan meidän poliittisten elimien keskusteluun, vaan ihan yleisestikin, niin sitten myöskin tietenkin on aina haasteita, että voidaan myös arvostella sitä, minkälaisille aiheille annetaan rahoitusta. Jos on poliittisesti kiistanalaisia vaikeita kysymyksiä, niin niiden tutkimus on se, joka herättää ehkä suuria tunteita ja myöskin tutkijoihin kohdistuvia reaktioita, jotka eivät ole aina asiallisia. Ei pelkästään humanistisiin tieteisiin liittyvää, mutta kyllä esimerkiksi monikulttuurisuuteen liittyvät teemat meillä. Myöskin voi olla tietenkin ilmastonmuutokseen, ihmisten ja eläinten välisten suhteiden tutkimukseen, jotka herättävät paljon keskustelua. Näkisin, että nimenomaan se, että sitä keskustelua herää, osoittaa, että varmaan se humanistisen tutkimuksen asema voi olla, en tiedä voiko sanoa kiistelty, mutta on kuitenkin sellainen, että se osoittaa sen tutkimuksen tärkeyden. Eli että se herättää ihmisissä myöskin tällaisia tunteita. Sitä kautta tiedontarve on iso, vaikka se tieto joskus voi olla semmosta, että arkiymmärrykseen nähden tutkimuksen tulokset, tutkijoiden esittämät huomiot eivät ole sellaisia, että kaikki niitä heti suoraan sulattaa. Tutkimuksessa yleisesti tietenkin tällä hetkellä ehkä se tendenssi on se, että hyvin usein korostetaan sitä, että tutkimuksen todellakin pitäisi tuottaa jotain myös kaupallistettavaa, kaupallista, sellaista tietoa, että se jollain tavalla esim. hyödyttää elinkeinoelämää. Ja siinä ehkä se humanistisen tutkimuksen näkyvyys ei ole aina niin iso, vaikka meillä on tutkijoita, jotka tekee yhteistyötä yritysten kanssa ja myöskin erilaisten muiden organisaatioiden kanssa. Että välillä ehkä unohtuu, että tutkimuksellinen vuorovaikutus tai vaikuttavuus on laajempi kuin kaupallistamisen kysymys. Silläkin saralla sanoisin, että meidän tutkijoiden asema on tärkeä ja kasvussa oleva. Ja nimenomaan, että kun esimerkiksi erilaiset tutkimuksen rahoituksen toimet ehkä kohdistuu tässä tulevina vuosina Suomessakin yhä vahvemmin just nimenomaan sovellettaviin, kaupallistettaviin, vaikuttaviin tutkimusaiheisiin, meidän ihmisten, tutkijoiden täytyy olla aktiivisia myös näiden rahoitusmahdollisuuksien etsimisessä.

Että sanotaan nyt näin tiivistäen, että humanistisen tutkimuksen asema on mun mielestä kuitenkin, vaikka välillä joitakin teemoja saatetaan kriittisesti tarkastella, asema on pääosin hyvä. Mutta sellainen, että sen aseman puolesta pitää myöskin välillä taistella ja humanistisen tutkimuksen merkitystä nostaa esille ja yksittäisten tutkijoiden työtä nostaa esille ja alaa laajemminkin. Täytyy olla valppaana erilaisissa edunvalvontatilanteissa, jotta humanistiset näkökulmat eivät esimerkiksi päätöksenteosta unohdu.

[musiikkia]

Riitta Monto: Olet tutkinut muun muassa media- ja informaatioteknologian kulttuurihistoriaa, digitaalisten pelien kulttuuria ja johdat Suomen Akatemian rahoittamaa pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköä, jossa Turun yliopiston lisäksi mukana ovat Tampereen ja Jyväskylän yliopistot. Olet kirjoittanut myös kirjoja tutkimusaloistasi ja uutuusteoksessa kirjoitit sotien välisen Suomen peleistä ja pelikulttuurista. Teoksen nimi on Pajatsosta pöytätennikseen.

Minä olen Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan työelämäprofessori, toimittaja Riitta Monto.

Otetaan ensimmäinen isompi teema ihmisen ja koneen ja ihmisen ja tietotekniikan suhteesta. Olet kuvannut sitä muun muassa niin, että tutkiessasi ihmisen ja koneen suhdetta ajassa, keskeisiä ovat olleet tunteet ja aistimukset. Miksi näin?

Jaakko Suominen: Minkä takia olen tutkinut tunteita ja aistimuksia on ehkä se, että kun aloin tehdä itse esimerkiksi väitöskirjaa ja tutkimuksia, niin kulttuurihistorian piirissä hyvin voimakkaasti tällainen voisi sanoa tunteiden, aistimusten historian näkökulma, jota sitten eri aihealueita läpikäyden käsiteltiin. Mutta sitten kun mentiin tekniikan, teknologian historian suuntaan, niin ehkä se näkökulma oli vähän harvinaisempi. Ja osittain, ei kokonaan, mutta sillä puolella ehkä kutsuttiin vanhastaan tiettyä tutkimusnäkökulmaa pultti- ja mutterihistoriaksi, joka tarkoitti sitä, että hyvin yksityiskohtaisesti käytiin läpi erilaisia teknisten kehitelmien, innovaatioiden, keksintöjen historiaa ja sitä, kuka on keksinyt mitäkin ja mitä uudistuksia teknisesti on tullut näihin laitteisiin. Tällainen käyttäjän, ihmisen käyttämiskokemuksen ja voi olla sen kehittämiskokemuksenkin historia oli vähän vähemmän tarkastellussa silloin aikoinaan, mutta nyt huomattavasti enemmän.

Lähdin liikkeelle tietokonepeloista ja niiden historiasta, teknologiaan liittyvistä uhkakuvista ja tällasista. Sen jälkeen olen ollut kiinnostunut just erilaisista vaikkapa siitä, että miten tietokoneita on laajalle yleisölle esitelty vaikka ennen ennen kuin ne on yleistyneet kotitalouksissa, niin erilaisia audiovisuaalisia keinoja käyttäen, minkälaisia ääniä nämä kuvitteelliset todelliset koneet pitää ja minkälaisia vaikka valoja vilkutetaan. Sitten tutkinut muun muassa hajumuistoja, jotka liittyy tietokoneisiin ja tietokoneen käyttötilanteisiin ja näkökulmana se on sitten vähän tällä puolella harvinaisempi. Eli ehkä vaan, että halunnut tietynlaista uudenlaista arkielämänäkökulmaa tuoda tälle teknologian historiapuolelle ja se on löytynyt kulttuurihistorian tietyistä painotuksista.

Riitta Monto: Miten voi lyhyesti kuvata, minkälainen on ollut, vaikkapa vähän aikaisemmin muutama vuosikymmen sitten, ihmisen ja tietotekniikan suhde?

Jaakko Suominen: Siinä suhteessa on aika paljon tietynlaisia piirteitä, jotka on pysyneet samantyyppisesti. Eli se, että kun tulee uusia laitteita tai uusia ohjelmistoja, niin siihen voi liittyä jännityksensekaista odotusta ja toiveita. Ja sitten meillä on varmasti edelleen monella sellaisia käyttötilanteita, jossa me turhaudutaan niihin laitteisiin, turhaudutaan ehkä siihen käyttöön ja siihen, että se tuntuu, että se laite ei toimi tai se hajoaa liian nopeasti tai ohjelmistot on vaikeita. Voi olla pelottavaa ottaa uusia käyttöön. Me pelätään, mitä me saadaan aikaseksi, jos me tehdään jotain vääriä toimenpiteitä. Sitten pikkuhiljaa näihin ehkä tottuu ja sitten en tiedä, voiko sanoa, että ne aina paranee, mutta ihminen tottuu huonoihinkin ratkaisuihin. Sit meillä voi tulla hyvin pitkäaikainen tunnesuhde. Eli varmasti meillä monella, riippuu vähän tietenkin iästäkin, niin voi miettiä, että onko tallessa vaikkapa vanhoja kännyköitä tai vanhoja tietokoneita tai jotain vanhoja muita laitteita. Jos näin on, niin kysyä, miksi niitä on siellä laatikossa. Voi olla vaan, että ne on sinne unohtuneet, ei ole jaksanut, ei tiedä, mihin ne viedään kierrätykseen. Mutta niihin voi liittyä sellaisia, ajatellaan, että tämä oli mun ensimmäinen kännykkä ja haluan säilyttää tämän sen takia, koska se on jollain tavalla rakas. Vaikka se ei enää toimi, niin siihen on jonkunnäköinen tunnesuhde, joka on edelleen, vaikka sitä laitetta ei käyttäisi, niin se on olemassa. Eli muistellaan sitä, minkälainen on ollut se käyttötilanne ja mikä merkitys sillä uutuudella ja myöhemminkin on ollut ihmisille ja käyttäjille.

Mulla itselläkin on jossain kaapin pohjalla, voi olla aika montakin, eli saa tietynlaisen aikasarjan kännyköitä rakennettua. En usko, että olen ainoa. Tämä on tietenkin sellainen, että toivotaan, että näitä laitteita laitettaisiin kierrätykseen, koska niistä voidaan näitä arvokkaita materiaaleja uuskäyttää eikä tarvi taas kaivaa, jatkaa kaivostoimintaa ehkä niin paljon, jos näitä uuskäytetään. Mutta siihen liittyy tällaisia, että ihmiset ei välttämättä luovu näistä laitteista sen takia, koska ne on jollain tavalla rakkaita. Ne on saattanut olla hankkimishetkellään, varsinkin aikaisemmin, hyvinkin arvokkaita. Sekin voi vaikuttaa siihen, koska siihen on satsattu paljon rahaa, niin vaikka se ei enää toimisikaan, niin sen pois laittaminen, siinä on tietynlainen ehkä kynnys.

Riitta Monto: Onko jokin laite, joka sinulle on erityisen tärkeää sieltä jostain ensimmäisistä hankinnoista?

Jaakko Suominen: Voi olla jotain niitä kännyköitä, mutta erityisesti ehkä nostan sitten ensimmäisen kotitietokoneen, joka meidän perheessä oli. Itse asiassa mulla ei ole juuri sitä konetta, koska kun hankittiin uusi laite, niin se ensimmäinen meni vaihdossa, sai halvemmalla uuden kun laitto sen. Mutta mulla on ihan täysin vastaava samanlainen serkkuni tietokone, Salora Fellow, 80-luvun alkupuolelta. Se mulla on, niin sitä ajattelen ikään kuin että se on mun eka. Se on ehkä ja mun työnkin kannalta, että kun tutkii tietotekniikan historiaa, niin se on helppo nostaa esiin esimerkkinä. Se on yksi. Ja sitten on ehkä joku ensimmäinen kannettava pelilaite, Nintendon Game & Watch 80-luvun alusta kanssa. Nestekidenäyttöinen, tietynlainen pelikonsolin edeltäjä, elektroniikkapeli, niin se on kans semmonen. Se on rakas, mutta se on myöskin semmoinen, mitä käytän esimerkkinä, jos pidän luentoja ja muuta. Niillä on myöskin sellainen merkitys.

[musiikkia]

Riitta Monto: Olet kirjoittanut siitä, miten me suomalaiset suhtaudumme. Meille erityisesti ehkä on ollut tärkeää, että tämä tietotekninen laite on vähän sellaiseen niin kuin vakavaan käyttöön, ei pelkästään viihdykkeeksi ja vaikkapa pelaamiseen ihan huvin vuoksi. Luuletko, että se on meille nimenomaan suomalaisille tyypillistä?

Jaakko Suominen: En osaa sanoa, onko suomalaisille tyypillisempää joku tietynlainen rationaalisempi teknologiasuhde, ei välttämättä. Kansallisia stereotypioita tietyissä tilanteissa nostetaan esille, että Suomi on jotenkin Nokia-maa, jossa on tietynlainen teknologiasuhde. En ole ihan varma, kuinka pitkälti se pitää paikkaansa, voi olla siinä jotain totuuspohjaa. Mutta enemmän ehkä tutkimuksessa se, mitä mä oon käsitellyt, on 1980-lukua, jolloin digitaaliset pelit tuli Suomeen aika pitkälti tietokonepelien kautta. Eli hankittiin kotitietokoneita ja niitä käytettiin pelaamiseen. Mutta se, miten se hankinta perusteltiin mainoksissa aika usein ja myöskin ehkä kotona, niin kallis laite oli se, että sitä käytetään erilaisiin järkeviin asioihin. Eli sillä opetellaan koodaamista, ohjelmointia, joka on tulevaisuustaito ja sitten voidaan erilaisia kodin arjen askareita jollain tavalla tehostaa myöskin sen koneen käyttämisen avulla. Sen mä näin, että ennen kuin ehkä 80-luvun lopun taloudellisessa nousukaudessa voisi sanoa hedonistisempi kuluttaminen, jossa se ihan viihteeseen ja rahankäyttöön ehkä muuttui taas yleisesti hyväksytymmäksi, niin vielä 1980-luvun alkupuolella oli ehkä vahvempana vielä semmonen vanha. Kulutustutkijat puhuvat tietynlaisesta ehkä rationaalisuuden eetoksesta, jossa sitten näitä hankintoja piti perustella hyödyllisyydellä, järjellä, tuottavuudella tai muulla. Tuntu, että se leimasi sitä, että Suomeen ei varhaisia pelikonsoleita niinkään hankittu, vaan pelaaminen tapahtui kotitietokoneiden avulla, koska niitä pystyy käyttämään paljon muihinkin käyttötarkoituksiin. Siis periaatteessa pystyi käyttämään, mutta käytännössä käyttö oli pitkälti pelaamista aika monelle henkilölle. Sen takia niitä koneita hankittiin, jotta päästiin pelaamaan. Ei sen takia, että päästiin laittamaan jotain pakastimen sisältöjä tietokantaan tietokoneelle tai jotain ruokareseptejä pitämään kirjaa, niin ei se oikeasti se käyttö ollut tällasta.

Riitta Monto: Tässä Humanisti vastaa -podcastissa me tarkastelemme tietotekniikkaa ja pian pelejä nimenomaan humanistisen tutkimuksen näkökulmasta. Muutama vuosi sitten, kun Turun yliopisto oli laajentamassa diplomi-insinöörien koulutusta, kirjoitit blogissa että olisi tärkeää, että diplomi-insinöörien koulutukseen saataisiin mukaan muun muassa tekniikan historiaa, teknologian, kulttuurien kehitystä ja eettisiä kysymyksiä. Jos nyt katsot Turun yliopiston diplomi-insinöörien koulutusta, onko sinne saatu mukaan näitä näkökulmia?

Jaakko Suominen: Jos katsoo nyt Turun yliopiston diplomi-insinöörikoulutusta, niin luulen, että siinä ehkä kuitenkin pääpaino on ollut tiettyjen alan omien ytimien kehittämisessä. Ja sitten sellasiai, mitä ajatellaan ei voi sanoo lähitieteitä, mutta tietynlaisia ehkä suoraan taas siihen soveltamiseen liittyviä aihealueita, eli esimerkiksi kauppatieteellisia sisältöjä ja vastaavia. Ja kyllä sanon, edelleen on hyvin paljon kehitettävä nimenomaan, että tuodaan enemmän ihmistieteellistä näkökulmaa myöskin diplomi-insinöörikoulutukseen ja silleen. Se ei ehkä tarkoita sitä pelkästään, että diplomi-insinöörikoulutuksessa olisi jonkunlaisia humanistisia sisältöjä, vaan se, että ehkä saadaan enemmän niitä Turun yliopistossakin monitieteiseen yhteistyöhön. Eli opiskelijaprojekteja ja kursseja, joissa on eri alojen opiskelijoita ja sitä kautta ne näkökulmat myöskin rikastuu. Se on yksi tapa, miten sitä. Ja luulen, et sitä on tapahtunut, eli meillä on tekoälyopintojen tyyppisiä monitieteisiä kokonaisuuksia, jossa eri näkökulmat tulee. Sitä kautta se on siellä läsnä, mutta sanoisin, että paljon voimakkaammin, että kun mennään sinne maisteritutkinto-, diplomi- ja sinne tasolle ja sitten myöskin jatkokoulutukseen, niin siinä ehkä erilaiset laajemmat yhteiskunnalliset kysymykset olisi tärkeämpää tuoda sinne koulutukseen. Että se olisi monitieteisen Turun yliopiston viitekehyksessä sellainen valtti, joka olisi mahdollisuus verrattuna toisiin yliopistoihin. Sen saisi toteutettua paljon paremmin. Ja kun me katsotaan maailmalta kansainvälisesti tunnettuja kaikkein johtavimpia yliopistoja, teknillisiä yliopistoja Euroopassa ja esimerkiksi Yhdysvalloissa, näissä on yleensä aika vahvat humanistis-yhteiskuntatieteelliset sisällöt, linjat, kokonaisuudet. Ja katsotaan, että ne on nimenomaan diplomi-insinöörien osaamisen kannalta keskeisiä senkin takia, että ollaan ratkaisemassa yleensä isoja yhteiskunnallisia kysymyksiä, joissa pitää tuntea myöskin näitten asioiden taustoja ja niiden ikään kuin monimutkaisuuksia siinä, että kun lähdetään kehittää ratkaisuja, niin ei voida tehdä liian yksiulotteisia tulkintoja siitä, että minkälaista teknologiaa esimerkiksi ollaan kehittämässä. Kyllä näkisin, että Turun yliopistolla ois vielä paljon tehtävää tällä saralla.

[musiikkia]

Riitta Monto: Seuraavaksi vuorossa on pikavalintatehtävä. 10 vaihtoehtoparia, joista valitset toisen ja perustella ei tarvitse. Lyhyesti saa, jos tuntuu, että on pakko. Osallistua vai tarkkailla?

Jaakko Suominen: Osallistua.

Riitta Monto: Hallinto vai opetus?

Jaakko Suominen: Opetus.

Riitta Monto: Pöytätennis vai pajatso?

Jaakko Suominen: Pöytätennis.

Riitta Monto: Pitkän työpäivän jälkeen menetkö aikidosalille vai luontoon?

Jaakko Suominen: Aikidosalille.

Riitta Monto: Tietokirja tai romaani digitaalisena e-kirjana vai luetko sen mieluummin painettuna?

Jaakko Suominen: Painettu.

Riitta Monto: Pelikaupunki vai kulttuurikaupunki Turku?

Jaakko Suominen: Kulttuurikaupunki.

Riitta Monto: Moderni vai retro?

Jaakko Suominen: Retro.

Riitta Monto: Lähityö vai etätyö?

Jaakko Suominen: Lähityö.

Riitta Monto: Koodata vai kirjoittaa?

Jaakko Suominen: Kirjoittaa.

Riitta Monto: Uutislähteenä media vai sosiaalinen media?

Jaakko Suominen: Media.

[musiikkia]

Riitta Monto: Siirrytään sitten toiseen isompaan teemaan peliteollisuuteen ja sukelletaan pelien maailmaan. Olet sanonut, että pelit voivat olla kaupunkitilan vetovoimatekijä. Millä tavoin?

Jaakko Suominen: Pelit voi olla kaupunkitilan vetovoimatekijä ja ehkä laajennetaan vielä, pelillisyys ja leikillisyys voi olla kaupunkitilan vetovoimatekijä. Me voidaan rakentaa kaupunkitilaan ehkä sellaisia näkyviä pelaamisen mahdollistajia, jotka voi olla sitten erilaisia kenttiä tai puitteita, joista suoraan näkee, että ne on tarkoitettu, urheiluhallit ja muut, tietynlaisiin peleihin ja harrastuksiin. Mutta sitten meillä on paljon kaupunkitiloja, joita ihmiset ehkä itse spontaanisti ottaa pelaamisen ja leikkimisen paikoiksi. Riippuu vähän harrastuksesta, puistot on tärkeitä, jossa voi hyvin monipuolisesti. Niissä voi olla vaikka jotain jättimäisiä shakkilautoja tai tenniskenttiä tai jotain vastaavaa, mutta sitten ihan avoin puistotila, jossa vaikka opiskelijat voi lukukauden alussa järjestää erilaisia tapahtumia, joihin liittyy erilaiset pelit ja leikit, niin sellaisten puitteiden tarjoaminen ihan itsessään. Tai sitten meillä on kaupunkitilassa rakennettuun ympäristöö, joka mahdollistaa vaikkapa skeittaamisen tai erilaisten akrobaattisten temppujen tekemisen tai muuta, niin tällaisia ainakin on hyvä tehdä niin, että niitä ei estetä liikaa. Totta kai pitää ottaa turvallisuusasioita huomioon, mutta niin, että meillä on kaupunkitilan suunnittelussa periaatteita, joissa me annetaan mahdollisuus omaehtoiseen spontaaniin pelilliseen ja leikilliseen tilankäyttöön. Sitten se voi olla osittain tietoista ja osittain havaittua. Eli vaikkapa Turussa jos kulkee jokirannassa, niin siellä on kaikennäköisiä hauskoja patsaita, jotka on yleensä, että näkee että ihmiset pysähtyvät niihin ottaa valokuvia. Ja meillä on ehkä muitakin patsaita, jotka jollain tavalla mahdollistaa osallistuvuuden. Eli niitä käytetään tietynlaisen leikin välineenä sillä lailla, että mennään niitten kylkeen tai istumaan tai yhteyteen niin, että siitä saadaan joku sosiaalisen median hauska päivitys tai ihan muuten vaan sellasta, että siitä tulee hauska hetki, tauko siihen kulkemiseen. Että huomaa että täällä onkin taideteos, joka mahdollistaa vuorovaikutuksen. Eli tämmösillä elementeillä voidaan elävöittää kaupunkitilaa ja tehdä siitä pelillistä tai leikillistä. Osa on suoraan tietoisia, jotka tunnistaa suoraan pelillisiksi elementeiksi, osa on vähän niinkuin puolivahingossa syntyneitä, jossa ehkä huomataan, että hetkonen, näitä käytetäänkin tämmöiseen tarkoitukseen ja voidaan jatkossa sitä kaupunkisuunnittelussa hyödyntää, että laitetaan tietyntyyppisiä taideteoksia, joissa on vuorovaikutteinen ulottuvuus. Ja sitten on tällasia ihan, mitä ei ehkä välttämättä siinä hahmotetakaan, että tietynlaiset tilalliset suunnittelupuistoihin liittyvät ratkaisut on, jotka tarjoaa puitteita hyvinkin monimuotoiselle vapaalle leikille ja pelaamiselle.

Riitta Monto: Jos katsot Turussa ympärillesi ja nostit siitä esimerkkejä, niin kuinka hyvänä sinä näet tilanteen?

Jaakko Suominen: Varmaan tilanne on periaatteessa ihan suhteellisen hyvä. Mutta ehkä just kaupunkisuunnittelussa tietoisempi näiden asioiden tunnistaminen on sellainen, joka varmasti veisi asiaa eteenpäin niin, että jatkossa kun tehdään erilaisia kaavoitukseen, suunniteluun, rakentamiseen liittyviä ratkaisuja, niin osattasiin hyödyntää siinä ja sitä kautta saataisiin vielä paremmin nämä toimimaan. Totta kai meillä on historiassa ja nykypäivässäkin sellaisia leikkimisen ja pelaamisen muotoja, jotka ei sitten välttämättä kaikkien mielestä ole hyviä.

Riitta Monto: Kuten?

Jaakko Suominen: Sanotaan nyt esimerkiksi sellaiset, jotka tuottavat paljon melua, jossa kokoontuu paljon ihmisiä käyttäytymään sillä lailla, että taas toisten tilankäyttäjien näkökulmasta se tuo turvattomuuden tunnetta tai jollain tavalla se häiritsee asukkaita tai muita vastaavia. Että sieltä tietenkin pitää myöskin tällasia tunnistaa, että kaikki pelaamisen ja leikkimisen muodot ei välttämättä ole sellasia, että kaikki haluaisi tehdä niitä ja joillekin ne saattavat tuottaa ärsytystä tai jopa pelkotiloja. Jos tietää, minkälaisia tiloja käytetään mihinkin asiaan, niin sitten ehkä sitä voidaan suunnata sillä lailla, että missä on sellaisia vaikkapa puistoja tai tiloja, joissa jotain tiettyä tapahtuu. Mutta toisaalta niinkuin sanoin, hirveän tärkeätä on se, että ei liikaa suunnitella, vaan on sellasta, että ihmiset pystyy aika avoimesti ja spontaanisti itse hakemaan sopivat toimintaympäristöt miten harrastukset, mitä ne milloinkin ovat. Koska tietenkin pelaaminen ja leikkiminen muuttuu ajassa ja siihen tulee kerroksia, jotka on nyt, että meillä on erilaisia lisätyn todellisuuden sovelluksia. Eli saattaa olla niin, että sieltä kännykästäkin löytyy jotain paikkasidonnaista, paikkatietoa käyttävää sovellusta, joka sitten taas siinä kaupunkitilassa, ei sitä ulkopuoliset tajua, että tämä liittyy. On se sitten joku Pokémon GO tai joku vastaava muu peli, niin että sillä on joku merkitys siellä osittain virtuaalisessa maailmassa.

[musiikkia]

Riitta Monto: Miten pelit kulttuurialana kytkeytyvät poliittisiin ja taloudellisiin tapahtumakulkuihin, kun olet tutkimuksissasi niihin perehtynyt?

Jaakko Suominen: Kaiken kaikkiaan siis peliteollisuus on kansainvälisesti merkittävä ala, jolla on merkittävä liikevaihto, joka helposti sitten ajatellaan, että täytyy saada sitä liiketoimintaa, jotta se taas taloudellisesti tuottaa lisäarvoa. Ja toinen tietty, joka liittyy ei suoraan peleihin, mutta tämä pelillistäminen on ehkä taikasana, joka vähän liiankin automaattisesti ajatellaan, että kun otetaan pelinomaisia elementtejä mihin tahansa toimintoihin, jotenkin automaattisesti ihmiset saataisiin toimimaan tehokkaammin tai innostumaan, nuoret tai vähän vanhemmatkin, tietyistä asioista, jos pelit tuodaan näihin vaikkapa oppimiseen ja opetukseen tai mihin tahansa muuhun. Että sillä lailla se on aika monimuotoinen kysymys kaiken kaikkiaan.

Riitta Monto: Miten kansainvälistä suomalainen peliteollisuus mielestäsi on?

Jaakko Suominen: Ehkä jos sanon omasta tutkimuksesta, niin ehkä yleinen käsitys meillä on että kun puhutaan peliteollisuudesta, viitataan yleensä just nimenomaan digitaalisiin peleihin. Ja se nähdäänkin ja se on aidosti kansainvälistä. Eli kun me tehdään pelituotteita Suomessa, suomalaiset yritykset tekevät niitä, niin markkinat on kansainvälisiä. Eli se on hyvin murto-osa niistä käyttäjistä, pelaajista, jotka on kotimaassa. Vaan yleensä tuotteita kehitetään niin, että ne saatetaan, että niitä lokalisoidaan eli sopeutetaan jollain tavalla paikallisesti tietyille alueille, mutta kuitenki lähdetään siitä, että pelejä kehitetään sellaiselle käyttäjäkunnalle, joka on ympäri maailmaa tavoitettavissa. Ja tämä on ollut ehkä 2000-luvulla semmonen, että peliteollisuuden merkitys ja liikevaihto ja näitten yritysten määrä Suomessa on noussut ja toiminta on kansainvälistä myöskin siitä näkökulmasta, että hyvin paljon yhä enemmän ja enemmän työntekijöitä, jotka tulee suomalaisiin peliyrityksiin tulee ympäri maailmaa, ei ole pelkästään suomalaisia työntekijöitä. Mutta se, mitä olen itse tutkinut, haluan nostaa esille, se, että puhutaan peliteollisuudesta, niin se on paljon muutakin kun digitaalista pelaamista. Se on lautapelaamista, se voi olla erilaisten muidenkin ei-digitaalisten pelien tuotantoa. Ja sitten kun sitä katsotaan ajallisesti vähän pitkän keston kautta, niin huomataan, että itse väitän ja esitän, että Suomessa on ollut teollista pelien tuotantoa viimeistään 1800-luvun puolivälistä lähtien. Tarkoittaa sitä, että tehdään erilaisia pelejä pelivälineitä massamarkkinoille, eli tuotetaan suurina sarjoina tehdasvalmisteisesti erilaisia tuotteita. Ja sitten varsinainen peliteollisuus, jossa ajatellaan, että on firmat, jotka tekee pelkkiä pelejä eikä jotain muuta, niin sanon, että se alkaa kehkeytyä Suomessa just sotien välisenä aikana. Eli 20–30-luvulla tulee joitakin yrityksiä, jotka toimii sillä lailla, että pelien merkitys yrityksen toiminnasta on aika iso. Jopa niin, että tekee pelkkiä pelejä. Ja näissä yrityksissä jo siinä vaiheessa ja sitäkin ennen omistajat ja keskeiset henkilöt on saattaneet tulla ulkomailta. Nämä yritykset hakee kotimaisten markkinoiden lisäksi myöskin kansainvälisiä markkinoita. Toisaalta myöskin Suomeen erilaiset peli-ilmiöt, joita sitten kotimaiset yritykset tekee, niin aika paljolti tulee myöskin toisista maista ja ne kiertävät ympäri maailmaa. On tietynlaisia pelimuoteja, jotka vaihtelee. Ja tätä kautta tietenkin tyypillinen historiantutkijan väite, joka on sellainen, että on sitä ennenkin ollut asioita eikä pelkästään nykyään, on se, että meillä on teollista pelien valmistusta ollut ja peliteollisuutta jo sotien välisenä aikana hyvinkin paljon ja se on ollut kansainvälistä jo siinä vaiheessa. Vaikka me nykypäivänä ajatellaan hyvinkin suppeasti sitä, mitä peliteollisuus on ja myöskin ajatus siitä, kuinka kauan sitä on ollut niin, on aika kapea monesti.

Riitta Monto: Kun pelejä tarkastelee eri aikakausina ja niitä ilmiöitä, joita ne myös välittävät, niin pakko kysyä ennen kuin paneudutaan noihin sotapeleihin enemmän, minkälaisia ajatuksia Afrikan tähti tänä päivänä sinussa herättää?

Jaakko Suominen: No sanotaan nyt, että tämä on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten pelituotteen merkitys muuttuu ajassa. Ja se, että Afrikan tähti, joka on siis esitelty ja tullut markkinoille 1950-luvun alussa ja jota on pidetty yhtenä suomalaisena peliklassikkona, joka on sukupolvia ylittävä pelikokemus, jossa aikuiset pelaa lasten kanssa ja joka on saanut sen visuaalisen ilmeensä ja tietynlaisen juonellisen kehyksensä nimenomaan 50-luvun oman aikakautensa Afrikka-käsityksistä, jotka ei enää tänä päivänä sillä tavalla kestä kriittistä tarkastelua. Mutta sanoisin, että Afrikan tähteen suhtautuminen, itse olen esimerkiksi kollegani Anna Sivulan kanssa, me ollaan kirjoitettu siitä, että ensinnäkin miten Afrikan tähdestä on tullut peliklassikko. Eli miten vuosikymmenien kuluessa siitä on just se, että kun se on säilyttänyt suosionsa ja niitä on myyty satojatuhansia tai puhutaan miljoonista kappaleista, eniten Suomessa, myöskin muualla, niin siitä on tullut tietynlaista suomalaista pelillistä kulttuuriperintöä. Mutta sitten jo viimeistään ennen vuosituhannen vaihdetta 1990-luvun alussa tietynlainen kriittinen postkolonialistinen tutkimus on alkanut yleistyä ja siinä on erilaisia vaiheita, niin Afrikan tähteäkin on ruvettu tarkastelemaan suhteessa myöskin muihin kulttuurituotteisiin. Eli samalla tavalla kun uudelleen arvioidaan, minkälaisia tuotenimiä voidaan hyödyntää tai minkälaisia kääreitä vaikkapa jossain lakritsipatukoissa, suklaamakeisissa, tarkastellaan uudestaan, niin myöskin mietitään, ainakin kriittisesti pohditaan, miten joku vanha vaikka siirtomaihin liittyvä kirjallisuus, miten siihen pitäisi suhtautua. Niin samalla tavalla myöskin Afrikan tähti joutuu uudelleentarkastelun kohteeksi. Joka on silleen, en sanoisi, se ei ole helppoa, miten sitä tehdään. Toisaalta meillä on tietynlainen nostalginen suhtautuminen siihen peliklassikkoon, jossa sitten, niin kuin monet sanovat, että se on peli. Että siitä ei kannata tehdä liian pitkälle meneviä tulkintoja, että jos sitä peliä pelaa, niin mitä se ikään kuin pelaajilleen tekee. Tai voidaan ajatella, että se herättää. Monesti myöskin tällaiset tuotteet saattaa herättää sen ensimmäisen kiinnostuksen johonkin tiettyyn aihealueeseen. Sitten kun ihmiselle tulee enemmän ikää, niin sitä kiinnostusta rupee tarkastelemaan uudella tavalla. Eli se herättää halun etsiä tietoa esimerkiksi eri Afrikan maista, niiden nykytilanteesta, todellisuudesta ja toisaalta herättää kiinnostuksen kriittisesti myöskin huomata, että pelituotteet eivät ole välttämättä aina neutraaleja. Voihan niihin liittyä eri aikoina eri peleihin erilaisia poliittisia yhteiskunnallisia, sosiaalisia kysymyksiä, jotka on sillä tavalla, että ne pitää tiedostaa. Että olen tämmöinen tyypillinen tutkija tässä, eli en halua julistaa jotain tiettyä tuotetta pannaan tai sanoa, että tämä on nyt hyvä tai huono, vaan, että tämä on monitahoinen ja moniulotteinen kysymys, joka on kiinnostava ja jota on hyvä tarkastella. Ja mun mielestä on taas toisaalta hyvä, että myöskin pelit on sellasia, että ne eivät ole tämän keskustelun ulkopuolella, vaan myöskin niistä keskustellaan. Ei pelkästään esimerkiksi kirjallisuudesta tai jostain muista kulttuurituotteista tai vain keskustella patsaista tai tällasista, vaan myöskin peleistä, niin pelitkin vaativat arviointia.

[musiikkia]

Riitta Monto: Uudessa kirjassasi käsittelet sota-aiheisia pelejä, niitten asemaa ja merkitystä ja kuvaat, miten sotien välisenä aikana oli tietysti erilaisia urheilupelejä ja opetuspelejä, mutta sota-aiheiset lauta- ja korttipelit muodostivat selkeän oman ryhmänsä. Millaisia sotapelejä silloin haluttiin tuottaa ja käyttää?

Jaakko Suominen: Sotien välisenä aikana, eli vuosina 1918–1939 todellakin säännöllisesti ilmestyi erilaisia esimerkiksi sotastrategiapelejä. Ja sitten myöskin ehkä saattaa monille ihmisille tietyllä tavalla tulla yllätyksenä, että Suomen sisällissotaa, joka käytiin 1918 punaisten ja valkoisten välillä, niin joulumarkkinoille 18 jo, sanotaan noin puoli vuotta sodan päättymisen jälkeen, niin vähintään kolme eri sisällissotaa käsittelevää peliä ilmestyi. Ja nimenomaan puhuttiin, silloinkin joulu oli se sesonkiaika, jolloin pelejä myytiin, pelejä markkinointiin ja pelejä pelattiin. Eli silloin nimenomaan se oli sellainen ajankohtainen asia, eli haluttiin käsitellä tuoretta sotatapahtumaa pelillisin keinoin.

Riitta Monto: Se kuulostaa jotenkin tämän päivän näkökulmasta aika yllättävältä, että kun kuitenkin puhutaan joulumarkkinoista ja perheet viihtyvät yhdessä pelien äärellä, niin käsitellään, pelataan sotapeliä, joka käsittelee juuri tuoretta sisällissotaa.

Jaakko Suominen: Sisällissodasta ilmestyi paljon erilaisia tuotteita hyvin nopeasti. Osan tuotteiden rooli oli tietynlainen muistelu, eli vaalittiin sitä muistoa. Ehkä enemmän puhutaan nimenomaan, että se oli voittajien ja valkoisen puolen näkökulma. Tietyssä mielessä pelitkin voi ajatella, että niillä oli jonkunlainen muistelukulttuurinenkin rooli, mutta ehkä ne oli enemmän suunnattu lapsille, ei niinkään voisi sanoa muisteluun, mutta myöskin tietynlaiseen tapahtumien kokemiseen, tapahtumien käsittelyyn. Monesti jo aikaisemmin 1800-luvulla oli paljon lautapelejä, jotka käsittelivät eri maissa tapahtuneiden sotien tapahtumia. Ja ne oli tietyllä tavalla uutismedioita myöskin, eli itse pääsee tapahtumien keskipisteeseen, että pystyy pelaamaan sitä tiettyä sotaa. On se sitten strategiaa tai sitten sellainen peli, jossa edetään noppaa heittämällä ja ikään kuin käydään läpi niitä tapahtumia, vaikka ei sinänsä itse voida vaikuttaa mihinkään muuta kuin että pyritään johonkin maaliin, joka on ehkä sitten se joku sodan loppuminen myöskin siinä samanaikaisesti. Niin eri aikoina on nimenomaan myöskin tuoreet sotatapahtumat, vaikka voi tuntua aika raskailtakin, niin niitä on käsitelty myöhemmin tietokonepeleissä ja ennen nimenomaan erilaisissa lautapeleissä. Se on ollut aika tavallista. Ja tosiaan nämä sisällissotapelit oli sellaisia, niitä on kolme erilaista, se valkoinen näkökulma tuli kaikissa esille, toisissa vahvemmin, toisissa vähän vähemmän. Toisaalta näistä kolmesta mun tutkimasta pelistä kaksi oli strategiapelejä, joissa kuitenkin voi pelata kumpaakin puolta. Eli ne mahdollisti myöskin tietynlaisen kontrafaktuaalisen tai jossittelevan lopputuloksen. Eli voitiin ikään kuin päätyä lopputulokseen, joka oli erilainen kuin mitä oikeasti tapahtui. Ja sillä tavalla se mahdollistaa sotaan liittyvät uudelleentulkinnat ja jossitellut myöskin se pelaaminen. Että ei välttämättä ainoastaan se oikean voittajapuolen näkökulma tule esille, vaan voi olla myöskin se toinen, on se sitten haluttu tai ei-haluttu, niin lopputulos voidaan saada aikaa pelaamalla. Valitettavasti ei ole tietoa, että tiedetään, että nämä pelit on olemassa ja tiedetään niihin liittyviä uutisia, mutta pelikokemuksia, niin niihin ei oikein pääse kiinni. Eli sitä, ketkä näitä on pelanneet kuinkakin paljon, siitä ei oikeastaan ole ainakaan tässä vaiheessa tietoa. Se valitettavasti on näissä tämän aikakauden minunkin tutkimissa peleissä, et täaikalaiskokemus itse siitä pelaamisesta, siihen liittyviä lähdeaineistoja ei ole ihan helppo löytää, että se jää pikkusen ohuemmaksi se puoli tutkimuksessa.

Riitta Monto: Miten merkittäviä pelit olivat tuohon aikaan, jos vertaat tähän päivään?

Jaakko Suominen: Täsmällisesti ei voi sanoa, mikä merkitys peleillä oli sotien välisenä aikana verrattuna nykyaikaan, meillähän hirveästi korostuu pelaaminen. Mutta se, että pelejä oli hyvin moninaisia, siis ihan urheilulajeja, joita oli joukkuepelejä ja ihan samalla tavalla kuin nykyään jalkapalloa, muita pallopelejä, kaksinpelejä, tennistä, pöytätennistä. Lautapelejä aika paljon, oli siis valmistajia ja erilaisia pelituotteita, joita pelattiin, että oli paperista kartongista valmistettuja. Ja sitten muita pelityyppejä vielä, niin vanerisia eli fortuna ja korona muun muassa oli sellaisia pelejä, jotka oli hyvin suosittuja ihan kotona ja erilaisissa muissa tilanteissa. Eli jos oli vaikka ammatti, johon liittyi jotain paljon odottelua, oli vaikkapa töissä sairaalassa tai oli potilaana tuberkuloosisairaalassa tai sitten oli jossain viranomaistehtävissä tai vaikkapa armeijassa, niin nämä pelit on olleet osa vapaa-ajan viettoa. Ja ei pelkästään lapsilla, vaan aikuisilla. Ja myöskin erilaiset korttipelit on olleet tärkeitä. Ja sitten kun mennään 20–30-luvulle, niin sitten tulee myöskin automaattipelaaminen esille yhä enemmän. Eli enää näitä ei näy, mutta jotka oli monta vuosikymmentä suosituin suomalainen ehkä rahapelaamisen muoto oli pajatso. Pajatsot tuli 20-luvun loppupuolella Suomeen ja niistä käytiin myöskin paljon julkista keskustelua. Kyllä sanoisin, että kaiken kaikkiaan pelaamisen merkitys on ollut kuitenki hyvin tärkeä ja pelaaminen on ollut jo tuona aikana hyvin monimuotoista. Niin monimuotoista, että sitä ei välttämättä, jos nyt ajatellaan 100 vuoden takaista historiaa, niin me ehkä ei sitä ainakaan ilman tutkimusta hahmoteta, mikä merkitys näillä peleillä on ollut.

[musiikkia]

Riitta Monto: Mihin haluat vaikuttaa yhteiskunnallisessa keskustelussa?

Jaakko Suominen: Yhteiskunnallisessa keskustelussa ehkä haluan vaikuttaa siihen, että myöskin humanistinen tutkimus tulee moninaisena esille. Eli se, että siihen voi liittyä soveltavaa, siihen voi liittyä kaupallistettavaa, vaikuttavaa, moninaista vaikuttavaa. Mutta myöskin se, että tutkimus tuottaa elämyksiä, oivalluksia ja vaikuttaa myöskin siihen, että tutkimuksen ja ylipäätään tutkimus nähdään sivistyksen kannalta tärkeänä asiana. Ja me nähdään, että ihan sivistys on yksi tärkeä osa yhteiskuntaa ja meidän elämäämme, niin tällaisiin asioihin ehkä jollain tavalla haluan vaikuttaa. En tiedä, kuinka näkyvä tässä roolissa olen, mutta tiettyjen ainakin esiintymisteni kautta haluan omakohtaisesti tällaisia asioita tuoda esille.

Riitta Monto: Viime podcastissa oli vieraana yleisen kirjallisuustieteen väitöskirjatutkija Lotta Luhtala ja Lotta Luhtala lähetti sinulle kysymyksen.

Lotta Luhtala: Mitähän olisi semmoisia keinoja somen käytön kautta tai keinoälyn kautta tai vaikka pelillistämisen avulla, miten voitaisiin saada nuoria ryhmänä tai ehkä vielä erityisemmin vaikka jotain neurodivertigeettiasteikolle sijoittuvia nuoria lukemaan ja käyttämään muita kulttuurituotteita enemmän? Olisi kauhean kiinnostava kuulla, että millä tavalla sitä gamifikaatioita vois käyttää välineenä tai apuvälineenä, millä nuoria vois rohkaista kulttuurituotteita nykyistä enemmän käyttämään ja oppimaan sitten sitä kautta kriittistä lukutaitoa ja empatiaa ja mitä kaikkea hyviä asioita sieltä seuraa.

Jaakko Suominen: Sosiaalisen median moninaisin keinoin. Että se, että meillä on blogeja, jotka käsittelee erilaista kirjallisuutta, eri tyyppejä eri tavoin. Meillä voi olla TikTok-videoita, meillä voi olla muita videoita, meillä on podcasteja, joka käsittelee kirjallisuutta. Kirjallisuuteen liittyvä kiinnostus voi olla monipuolista. Sanon monesti, että tykkään sellaisista kirjoista, joissa on karttoja, niin voisi olla vaikkapa joku blogi tai podcast, joka esittelee kaunokirjallisuuden karttoja. Tai siis tämmösiä, tämä on yksityiskohta, muita vastaavia asioita. Niin luulen, että sitäkin kautta. Että se voi olla yleistä kirjallisuuden esittelyä, mutta se voi olla jotain kirjoista löytyvien piirteiden esittelyä, joka herättää kiinnostusta. Että on se vaikkapa erilaiset kirjoissa olevat eläimet, kirjoissa olevat ruokakulttuuriset ilmiöt tai jotain, niin tätä kautta voi löytyä uusia lukijoita, jotka tavoitteleekin tai näkee että okei, tällainenkin tematiikka löytyy kirjojen kautta. Ja sitten jo hyvin pitkään on ollut sosiaalisen median tai internet-ilmiöitä, esimerkiksi book crossing, joka on se, että jätetään fyysisiä kirjoja eri paikkoihin ja sitten laitetaan tietylle nettisivulle tieto, mistä joku kirja löytyy. Se voi olla sellainen harrastus, että löytää jonkun sattumanvaraisen kirja jostain paikasta ja sen lukee, sen kuljettaa johonkin toiseen paikkaan ja laittaa, että nyt se kirja on siellä salaisessa piilopaikassa. Kaikki tällaset erilaiset, voi sanoa, että toi viimeisin esimerkki oli yksi pelillistäminen tai leikillistäminen, joka liittyy kirjallisuuteen. Eli kaikkia hauskoja tapoja, joilla siitä otetaan sekä materiaalisesti että sisällöllisesti irti erilaisia asioita, niin ehkä nämä voi saada uusia ryhmiä ja erilaisia ihmisiä innostumaan kirjallisuuden eri piirteistä. Näitä sosiaalisessa mediassa voi yrittää. Ja hakea uusia, tulee uusia sosiaalisen median muotoja, niin sitä, millä tavalla kirjallisuus voidaan tuoda näihin, näitä yhdistelmiä aktiivisesti täytyy miettiä.

Riitta Monto: Millaisen kysymyksen sinä lähetät seuraavan podcastin vieraalle? Hän on yleisen historian dosentti, yliopisto-opettaja Pertti Grönholm.

Jaakko Suominen: Pertti Grönholmille voisin esittää tietyllä tavalla tutkimukseen liittyvän, mutta samalla henkilökohtaisen kysymyksen, joka on sellainen, että millainen tai mikä ääni on sinulle nostalginen ja miksi.

[musiikkia]

Riitta Monto: Marraskuussa vietetään peliviikkoa. Pelikasvatuksen ja pelikulttuurin teemaviikkoa on vietetty ensimmäisen kerran vuonna 2011 ja sen tausta on Yhdysvalloissa. Mielestäni löysin kytkennän, että se tulee kirjaston piiristä ja tavoitteena on ollut luoda koulutuksellinen, luova ja sosiaalinen tapahtuma. Meillä Suomessa tätä viikkoa koordinoi opetus- ja kulttuuriministeriön alainen Kansallinen audiovisuaalinen instituutti eli virallinen taho. Miten suosittelet viettämään peliviikkoa?

Jaakko Suominen: Suosittelen viettämään peliviikkoa pelaamalla jotain peliä. Se voi olla joku vanha tuttu peli tai sitten joku uusi peli. Sen ei missään nimessä tarvi olla digitaalinen peli, vaan se voi olla joku ihan muu. Ja ehkä sillä lailla, että jos mahdollista, niin tekee sitä jonkun perheenjäsenen tai ystävän kanssa, jonkun toisen kanssa, niin hakee jonkun uuden kivan pienen pelielämyksen. Tietty peliviikkoa voi viettää menemällä kuuntelemaan vaikkapa johonkin paikalliseen kirjastoon pelaamiseen liittyviä esityksiä tai katsomaan näyttelyitä. Se voi olla yksi, että vaikkapa matkustaa Tampereelle, jos täältä Turusta nyt suositellaan, että Tampereelle matkustetaan, Suomen pelimuseoon, menee tutustumaan Suomen pelimuseon kokoelmiin ja näyttelyyn. Tai se voi olla ihan tosiaan että pelaa jotain peliä, jota haluaisi pelata, mutta johon ei ole tuntunut löytyvän oikein aikaa.

Riitta Monto: Humanisti vastaa -podcastin vieraana on ollut Jaakko Suominen. Kiitoksia.

Jaakko Suominen: Kiitos.

[musiikkia]