Johda tulevaisuutta

Turun yliopiston Normaalikoulun rehtori Vesa Valkila ja kasvatustieteen tiedekunnan tiedekuntapäällikkö Anu Warinowski keskustelevat minkälainen johtamisympäristö on koulu- ja yliopistomaailma, sekä pohtivat millaisena johtaminen näyttäytyy nyt ja tulevaisuudessa.

Kuuntele jakso

Tekstivastine

Ulla Heinonen: Tervetuloa kuuntelemaan TSE exen johtamispodcastia. Turun yliopiston kauppakorkeakoulun johtamiskoulutusyksikkö TSE exe täyttää tänä vuonna 40 vuotta ja sen tiimoilta olemme päättäneet järjestää ja julkaista podcast-sarjan, jossa käsitellään tulevaisuuden johtamista. Podcastiin olemme kutsuneet vieraaksi mielenkiintoisia asiantuntijoita ja tutkijoita ja Turun yliopiston monitieteisestä yhteisöstä. Johtajuudellahan on moninaiset vaikutukset ja kasvot, joten johtajuutta kannattaa sen takia tarkastella monitieteisestikin lähestyen. Podcastien vierailla on itsellään esimies ja johtajakokemusta, joten he lähestyvät johtajuutta asiantuntijan roolin lisäksi myös henkilökohtaisesta lähtökohdasta. Tänään täällä kanssani studiossa on keskustelemassa Anu Warinowski ja Vesa Valkila. Anu on Turun yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan tiedekuntapäällikkö ja dosentti ja Vesa puolestaan on Turun normaalikoulun johtava rehtori. Keskustelemme mielenkiintoisesta aiheesta eli ihmisten johtamisesta tänään. Minä olen Ulla Heinonen, TSE exen ääni tässä podcastissa tällä kertaa. Tervetuloa Vesa ja Anu! 

Anu Warinowski: Kiitos! 

Vesa Valkila: Kiitoksia paljon! 

Ulla Heinonen: Lähdetäänpäs sellaisella helpolla kysymyksellä ja pohdinnalla liikkeelle, eli mikä on missiosi nykyisessä tehtävässä – eli mitä haluaisit saada aikaan? Aloitetaan vaikka Anulla. 

Anu Warinowski: Kiitos Ulla kysymyksestä, tyhjennetään pajatsoa heti alkuun, aika helpolla lähdetään liikkeelle! No, minun toimintakenttä on nimenomaan tiedekunnan toiminnan kehittäminen, eli siihen liittyen strategiatyötä ja tiedekunnan sisäistä yhteistyötä. Myöskin yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja vaikuttavuutta. Ja sitten jos mietin mitä minä haluan saada aikaan – minä haluan saada aikaan yhteiskehittämistä, sellaista toimintakulttuurin kehittämistä. Että ihmiset ensinnäkin löytävät toisensa ja rupeavat miettimään yhdessä millä tavoin näitä asioita voidaan viedä eteenpäin. Ja se yhdessä tekemisen lisäksi mulla on toinen tavoite – minä toivon, että se kehittäminen on tutkimusperusteista. Eli se, että ei tehdä vaan ”mutu-tuntumalla” eli ”musta tuntuu että jotain pitäisi tehdä” – vaan nimenomaan mietitään, että dataa on olemassa ja sitä hyödynnetään, pureksitaan, pohditaan ja sen pohjalta lähdetään toimimaan. 

Ulla Heinonen: Tärkeitä asioita! Vesa, ole hyvä. 

Vesa Valkila: Kiitoksia! Itselläni tulee ehkä ensimmäisenä mieleen sellainen asia, että kun aikanaan tähän tehtävään ryhdyin niin yksi ajatus itselläni oli vahvasti, että nyt on Norssin vuoro. Eli kaikki se kokemus mitä siihen mennessä oli kertynyt johtamisesta ja koulutyöstä, niin ajatus oli, että nyt se tieto annetaan Normaalikoulun käyttöön. Siinä sellaisena missiona on ajatus siitä, että niin kuin Anu puhui äsken tuosta yhdessä tekemisestä… Niin se liittyy myös vahvasti itselläni siihen. Että työpaikalla olisi hyvä yhteishenki, hyvä yhdessä tekemisen meininki. Kun työpaikkaan aamulla tulee, niin sinulla on hyvä fiilis ja hyvä tunne tulla sinne. Tämä on se lähtökohta. Sitä kautta tällä hetkellä paljon äänessä ollut asia ”kaikkien työhyvinvoinnista huolehtiminen” liittyy siihen myös läheisesti. Eli se kytkeytyy siihen, millainen vuorovaikutus syntyy meidän koko työyhteisön jäsenten kesken. Ja vuorovaikutuksen kautta päästään siihen mikä merkitys työllä on. Silloin kun ihminen kokee, että työllä on merkitystä ja annettavaa työpaikalle niin silloin voisi kuvitella, että silloin hänellä on työpaikka, johon on hyvä tulla. 

Ulla Heinonen: Tärkeitä, tärkeitä asioita. Jatketaan seuraavaan kysymykseen ja pohdintaan. Millaisena tulevaisuus näyttäytyy teidän omasta työjohtamisnäkökulmasta ja johtajaroolista? 

Vesa Valkila: Joo, tuota. No itselläni ensimmäisenä tulee mieleen, että koulu on maailma, joka jatkuvasti reagoi mitä ympärillä tapahtuu. Olemme jatkuvasti keskellä muutoksia, joihin pitää varautua ja valmistautua – mieluiten proaktiivisella otteella, eli etukäteen. Myöskin vahvistaa koko työyhteisön kykyä vastaanottaa muutoksia, reagoida niihin, hyväksyä ja ymmärtää niitä. Ja tässä se onnistuu sitä paremmin, mitä vahvempi työyhteisön yhteishenki on. Ajatus siitä, että lähestytään asioita ratkaisukeskeisesti ja löydetään ratkaisuja yhdessä. Että tämä on varmasti se keskeinen ajatus tässä kohtaa. Ja näihin muutoksiin liittyen – tavoitteiden asettaminen. Ja sitä kautta mahdollistaa reagointi näihin muutoksiin. Ajattelen kuitenkin sitä myös laajemmin – en vain Normaalikoulun näkökulmasta, vaan yhteistyönä tiedekunnan eri yksiköiden kanssa ja miten esimerkiksi opettaja tutkijana voi ammatillisesti edistää omaa tekemistä ja kehittymistään. Ja millaisia resursseja ja mahdollisuuksia koulu tarjoaa tähän. Sitten koko tiedekuntatasolla, tiedekunnan jäsenten kanssa tehtävä yhteistyö. Samalla lailla, jos siitä vielä vähän laajentaa, niin kaikkien Normaalikoulujen keskinäinen yhteistyö tutkimuskokeilu ja kehittämistoiminnassa. Tulevaisuus tehdään aika ison verkoston kanssa yhdessä – sitä ei tehdä vain meillä koulussa, vaan se näyttäytyy vähän eri näköisenä sen mukaan, ketkä kaikki siihen verkostoon ja yhteiseen piiriin kuuluu. 

Ulla Heinonen: Kyllä, totta. Anu? 

Anu Warinowski: Ja nimenomaan tuo tulevaisuusorientaatio on meillä vahva, kun koulutuksen kanssa ollaan tekemisissä. Meidän tiedekunnan slogan ”Koulutus luo tulevaisuuksia” sen jo kertoo. Ja jos mietitään opettajankoulutusta – välillä on mainittu, että sillä on sadan vuoden suora vaikutus. Koska me koulutetaan tulevaisuuden tekijöitä, jotka vaikuttavat työelämään omalla toiminnallaan. Eli tulevaisuusorientaatio on vahva. Kyllähän siellä tulevaisuudessa on isoja kysymysmerkkejä ja epävarmuuksia – hyvin monimutkaiselta tämä näyttää ja monia kriisejäkin on edelleenkin päällä. Yksi mikä on pysyvää, on muutos. Sellaisen vanhan pysyvän perään haikailun voi unohtaa. Paluuta ei ole, tilanteet menevät eteenpäin. Ja mitä tulevaisuusorientaatiosta voi ajatella – koulutuksen kentällä on tärkeää pitää toivoa yllä. Niin kauan, kun on elämää, niin kauan on toivoa. 

Ulla: Kyllä. Jos ajatellaan tätä ”hyvää ihmisen johtamista”, missä te kummatkin olette asiantuntijoita – miten te näkisitte tulevaisuuden johtajan vastuun? 

Anu Warinowski: No entistä suurempana. Jos mietitään vaikka jotain tekoälyä tai muuta, tekoäly ei tule koskaan johtajaa korvaamaan, vaan korostaa inhimillisen vuorovaikutuksen osuutta toiminnassa. Rooli on iso ja vastuu on iso. Toisaalta myös vapausasteita siihen vastuuseen liittyy. Ja jos miettii niin työpaikalla pitää ottaa samoja asioita huomioon kuin koulutuksen kentällä – esimerkiksi tasa-arvoon, saavutettavuuteen ja moninaisuuteen liittyviä asioita… Sellainen ”one size fits all” – ajattelu ei varmasti ole enää tätä päivää myöskään työpaikoilla. 

Vesa Valkila: Joo, tuo mitä Anu sanoi tuosta moninaisuuden johtamisesta – se on mielenkiintoinen uusi asia, johon kun tulevaisuutta ajatellaan ja johtajan vastuita, niin tätä pitää ajatella uudella tavalla. Koulumaailmassa tulee vahvasti mieleen myös ikäjohtaminen. Meillä on suuret ikäluokat siirtynyt tai siirtymässä eläkkeelle ja sitä kautta koulu uudistuu monella tapaa. Toisaalta, siellä pitää johtaa parikymppisiä ja johtaa kuusikymppisiä. Siinä on omat haasteensa. Tulevaisuus näyttäytyy myös tästä näkökulmasta erilaiselta. Jatkuva muutos tarkoittaa myös sitä, että henkinen ilmasto muuttuu. Että pystytään näkemään tulevaisuuteen sekä lyhyellä, että pitkällä aikajänteellä. Ja sitä kautta asettamaan tavoitteita. Ja osoittaa keinoja, miten niihin tavoitteisiin päästään. Eli nämä ovat sellaisia asioita, jotka ovat tärkeitä, kun puhutaan tulevaisuuden johtamisesta. Eli keskustelua mitä on tulossa ja mihin pitää valmistaa työyhteisöä. Eli mitä erilaisia tulevaisuuksia on edessä. Näkisin tässäkin kohtaa, että täytyy antaa jokaisen työlle merkityksiä ja varmistaa, että valitsee hyvä vuorovaikutus koko työyhteisössä. Niin, että vuorovaikutuksen kautta syntyy merkityksiä työlle. Sitten näkisin sellaisen asian tärkeänä – kun ollaan tilanteessa, jossa muutoksia tapahtuu paljon – niin muistetaan välillä pysähtyä, että missä asioissa ollaan onnistuttu ja mitkä asiat on lähtenyt toimimaan hyvin ja palkita työyhteisöä onnistumisesta. Tämä on myös merkittävä – että on myös selkeästi tavoitteet, mutta sitten myös hetkiä, kun nautitaan että ”onnistuttiin hyvin, kiitoksia, ja tästä eteenpäin!”. 

Ulla Heinonen: Miten toteutatte tätä omassa johtamistyössänne – näitä hyvän johtamisen periaatteita? 

Vesa Valkila: Ensimmäisenä lähdetään varmaan liikkeelle siitä, että on tärkeätä, että työpaikalla vallitsee avoin ilmapiiri ja luottamus – sellainen reilu tekemisen meininki. Tässä varmasti taustalla on – niin kuin aikaisemmin mainittiin – asetetaan selkeitä tavoitteita toiminnalle ja varmistetaan, että on sellaiset rakenteet, jotka palvelevat näiden tavoitteiden toteuttamista ja resurssit, joilla varmistetaan, että tavoitteisiin on realistista päästä. Työntekijöiden tukeminen, kannustaminen – tulee luoda mahdollisuuksia, että sekä opettajat että muutkin työntekijät voivat onnistua työtehtävissään. Ja tätä kautta tullaan takaisin siihen ”merkityksellisyyteen”. Kun koet, että sinulla on mahdollisuus onnistua työssä niin tämä luo merkityksiä, joka motivoi työssä eteenpäin. Sitten henkilökohtaisella tasolla – haluaisin olla esimies, joka on helposti lähestyttävä, jossain määrin jopa ennustettava, sekä kuunteleva. Eli silloin kun työntekijällä tulee tunne, että häntä on kuultu – se on hyvin tärkeää. Siksi johtajalla täytyy olla aikaa kuunnella ympärillä olevia. Omassa työssä noudatan jaetun johtajuuden mallia. Ei vaan työtehtäviin liittyen vaan asennetta… Ei ole talossa vain yksi johtaja, vaan kaikki olemme osallisia johtamiseen. Vaikka jaettu johtajuus tarkoittaakin sitä, että meillä on vararehtorit, asterehtori, joilla on selkeä työnjako. On myös työryhmien puheenjohtajia, koordinaattoreita… Eli sitä kautta töitä on toki delegoitu. Mutta taustalla on asenne, että jokainen on vastuussa koko työyhteisöstä. Ei katsota vain omaa opetusta, omaa luokkaa tai omaa ryhmää – vaan ollaan valmiita osallistumaan koko työyhteisön kehittämiseen yhdessä. Ottaa vastuuta koko työyhteisöstä. Sitten kun asenne ja lähestymistapa on tällainen ja on sellainen tahtotila, niin silloin päästään siihen, että viedään taloa yhdessä kaikki eteenpäin. Ja jokainen pääsee osallistumaan ja vaikuttamaan siihen millaista tulevaisuutta meidän työyhteisössä rakennetaan. 

Ulla Heinonen: Kyllä. Anu? 

Anu Warinowski: Tässä on helppo nyökytellä – kovin tärkeitä ja tuttuja asioita. Tuo ”merkityksellisyys” on varmasti yksi tärkeä. Ja sitten siihen ehkä liittyy myös ”arvostus” ja ”luottamus”. Eli sellaisen ilmapiirin luominen on keskeinen. Helppo asia ei välttämättä ole, mutta hyvä tavoite. Näin kasvatustieteen näkökulmasta, sellaisia käsitteitä nostaisin yksilötasolla kuin ”toimivuus” – nimenomaan, että itse pysty vaikuttamaan omaan työhöni ja itse olen omasta työstä vastuussa. Se tuo myös sisäistä motivaatiota. ”Tehtäväsuuntautuneisuus” on myös sellainen mistä paljon puhutaan. Eli sen yksilön taso on tärkeää, mutta toisaalta myös yhteisön taso. Kun mietin omaa rooliani… Aina välillä sanon, että olen hieman Nokialle kilpailija – ”Connecting people” – eli tuon ihmisiä yhteen. Koska siitä jossain tilanteessa voi jopa syntyä jotakin. Mutta jos ihmiset ei edes kohtaa tai tunne toisiaan, yhteistyö on hyvin hankalaa. Ja sitten yhteisölliseen näkökulmaan – myös kasvatuksen kentältä tulee sellainen ”kontekstuaalinen näkemys” – eli että tilanteet ovat erilaisia, yhteisöt ovat erilaisia… Ymmärrys siitä, että mistä taustoista ihmiset tulevat, mikä toimintakulttuuri on missä toimitaan, niin se ainakin auttaa siinä sitten eteenpäin. Kehittämisen rinnalla on kuitenkin hyvin tärkeää antaa arvostusta siihen tilanteeseen mikä on. Myönteinen palaute on tärkeää, onko se sitten juhlimista, kuten Vesa sanoi… Mutta myönteistä palautetta pitäisi tulla paljon, ja tietenkin aiheesta ja mahdollisimman laajoille kentille se tulisi kuuluttaa. 

Ulla Heinonen: Tärkeitä asioita toitte esiin tässä. Mitä te haluaisitte sanoa nykyisille ja tuleville johtajille, jotka nyt kuuntelevat tätä meidän Exetalk-johtamispodcastiä – mitä te haluatte jättää heille viestinä? Vesa, haluatko aloittaa? 

Vesa Valkila: No ainakin yksi asia on se, että pitää kehittää itseään koko ajan ammatillisesti. Pitää miettiä, missä on omat vahvuudet johtajana – missä on ne asiat, minkä varaan oma johtajuus rakentuu. Mutta samalla tulee tunnistaa ja tuntea ne alueet, missä tarvitsee treenausta ja koulutusta. Myös täytyy miettiä onko jokin toinen henkilö – esimerkiksi koulumaailmassa asterehtori tai vararehtori, jolla on jotain ominaisuuksia, jotka ei ole sinun vahvuuksia – mutta jotka otetaan johtotiimiin ja jaetun johtajuuden mallin mukaisesti mukaan työhön, että kokonaisuus muodostaa mahdollisimman eheän ja vahvan johtamiskulttuurin taloon. Se on ehkä sellainen lähtökohta. Ja sitten, että on valmis ja asenne että ”haluan kehittyä, oppia uutta”. Ja sitten – pakko toistaa tämä, vaikka se on itsestäänselvyys – mutta huolehdi fyysisestä ja henkisestä kunnosta. Ruoka-uni-liikunta-combo tulee pysyä tasapainossa. Se on kaiken edellytys, että jaksaa. Työssä on paljon ihmisten kohtaamista, paljon tilanteita, joissa pitää keskittyä. Se ei onnistu, jos vireystila ei ole hyvä. Joten näistä huolehtiminen on tärkeätä. Liittyen tähän, että ”koko työyhteisö kantaa vastuuta”… Pyrkiä luomaan sellaisia yhteisöllisiä oppimisprosesseja, johon osallistuu koko henkilöstö ja luodaan sinne vuorovaikutuksia. Että syntyy kokemuksia, että opimme asioita yhdessä ja kannamme vastuuta yhdessä. Tietysti tällaiset ovat joka työpaikalla hiukan erityyppisiä – mutta se lähestymistapa – että mitä tämän yhteisön täällä tulee tehdä, että saadaan koko työyhteisö mukaan prosessiin. Tämä on varmasti sellainen asia, mitä jokaisen johtajan tulee omassa yksikössään miettiä. 

Ulla Heinonen: Kyllä. Anu, ole hyvä. 

Anu Warinowski: Tästä hyvin samoja nostoja täältäkin tulee – eli just se, että johtajana ei koskaan ole valmis. Se toisaalta on ammatin hienous – aina voi oppia uutta ja aina tulisi oppia uutta. Ja moka on paras tapa oppia. Se ei ole huono asia, että mokailee, mutta anteeksikin johtaja voi pyytää, jos tulee mokattua. Ja hyvin pitkälti oman itsensä tunteminen on se mihin se perustuu – toisaalta vahvuudet, mutta toisaalta heikkoudet, niin kuin Vesakin mainitsi. Heikkouksia voi myös paikata – koulutus on yksi tapa. Toisaalta kun tunnet itsesi hyvin ja tiedät, että tämä asia on minulle vaikeita, niin luomalla arjen rakenteita tuon heikkouden paikkaaminen onnistuu. Ja sitten se, että on oma itsensä. Jos ajattelee, että pukeutuu johonkin johtajan uniformuun aamulla, kun lähtee töihin… niin on aika rankkaa myös itsellensä sekä muille. Kyllä se sitten näkyy, että toinen ei ole oma aito itsensä. Vaan se, että löytää ne omat tapansa toimia johtajana. Siinä tietenkin se vuorovaikutus on tärkeää – kuuntelee ihmisiä, näkee ihmiset ja heille tulee sellainen olotila että ”minut kuullaan ja minut nähdään”. Johtajan tehtävä on vaikea ja upea tehtävä. 

Ulla Heinonen: Kyllä. Ja sitten viimeinen kysymys. Kuulijoille teille siellä kysymys, minkä Vesa ja Anu teille jättävät… Millaisen haasteen haluatte jättää kuulijoille? 

Vesa Valkila: Ehkä tässä on hyvä tehdä sellainen lyhyt: Mieti mikä on sinun ”ikigai”? Enkä nyt lähde pohtimaan, miten tämä tulee oikein lausua… 

Ulla Heinonen: Hienoa! Anu? 

Anu Warinowski: Naureskelen täällä hieman… Minä puhun nyt ihan suomen kieltä ja puhun arvoista. Ja nimenomaan se, että mitkä ovat ne sinulle tärkeät arvot? Että itse tiedät mitkä ovat sinulle ehdottomasti asioita, joita haluat viedä elämässäsi – myös työelämässäsi – eteenpäin? Hienoa, jos ne natsaavat organisaation arvoihin… Mutta nimenomaan sinun täytyy löytää ne omat tärkeät arvot. Ja miten ne sitten näkyvät työelämän arjessa? Miten sinä pystyt vaikuttamaan, miten sinä pystyt elämään sellaista elämää, joka on sinulle tärkeätä? Silloin sinä voit hyvin ja silloin sinun työtiimi ja ympäristö voi hyvin, koska se näkyy myös sinusta, että olet aidosti asioiden takia. 

Ulla Heinonen: Kiitos. Hienoa! Minä toivon, että kuulijat saitte tästä eväitä ihmisten johtamisen työhön – tai kiinnostusta ja innostusta ryhtyä ihmisten johtamiseen ja selvittää enemmän siitä. Kiitos! 

Anu Warinowski: Kiitos! 

Vesa Valkila: Kiitos! 

Turun yliopiston biodiversiteettiyksikön johtaja, professori Ilari Sääksjärvi keskustelee TSE exen johtajan Ulla Heinosen kanssa kestävästä johtajuudesta ja uudenlaisista ajattelutavoista luontokadon aikakautena.

Kuuntele jakso

Tekstivastine

Ulla Heinonen: Tervetuloa kuuntelemaan TSE exen ”Exetalk”-johtamispodcastia. Turun yliopiston kauppakorkeakoulun johtamiskoulutusyksikkö TSE exe täyttää tänä vuonna 40 vuotta. Sen pohjalta olemme päättäneet järjestää tällaisen johtajuutta ja tulevaisuuden johtamista käsittelevän podcast-sarjan. Näihin podcasteihin me olemme vieraaksemme kutsuneet mielenkiintoisia asiantuntijoita ja tutkijoita yliopiston monitieteisestä yhteisöstä. Johtajuudella on moninaiset vaikutukset ja kasvot, joten johtajuutta kannattaa tarkastella monitieteisesti lähestyen – mutta samalla halutaan oma henkilökohtainen esimieskokemus. Kaikilla meidän podcast-vieraillamme on johtamiskokemusta itsellään. Sitä kokemusta halutaan tässä myös tuoda esiin ja välittää teille kuuntelijoille. Tänään kanssani studiossa keskustelemassa on professori Ilari Sääksjärvi biodiversiteettiyksiköstä. Me keskustelemme mielenkiintoisesta aiheesta, eli kestävästä johtamisesta. Minä olen Ulla Heinonen, TSE exen ääni tässä podcastissa. Tervetuloa Ilari! 

Ilari Sääksjärvi: Kiitoksia paljon! 

Ulla Heinonen: Jos lähdetään miettimään että – mikä on sinun nykyisessä missiossa sinun missio? Mitä haluat saada aikaan? 

Ilari Sääksjärvi: Tärkein missio biodiversiteettiyksiköllä on vaikuttaa siihen, että luontokato saadaan pysäytettyä. Eli, että luonnon köyhtyminen saadaan pysäytettyä – saadaan maapallon tulevaisuus paremmalle tolalle. Omassa työssäni johtajana yritän biodiversiteettiyksikköä johtaa siihen suuntaan, että tutkimusmahdollisuudet ja muut työkalut hyödynnetään mahdollisimman hyvin, että päästään kohti ultimaattimissiota – eli luontokadon pysäyttämistä.  Se on aika haastava missio ja iso missio – mutta lähden työssäni siitä, että meidän täytyy sitä kohti mennä. Ja positiivisesti uskoa, että yksittäisellä yksikölläkin voi olla hyvin johdettuna ja hyvin toimiessaan voi olla mahdollisuudet siihen, että voidaan saada isoja asioita aikaiseksi. Enkä sano, että me yksin saadaan luontokatoa pysäytettyä, mutta ollaan aktiivisesti mukana siinä yhteisössä, joka luontokatoa yrittää pysäyttää. 

Ulla Heinonen: Kyllä, kyllä… Millaisena tulevaisuus näyttäytyy sinun näkökulmastasi ja siltä tieteen- ja tutkimuskulmalta miltä sinä sitä katsot? 

Ilari Sääksjärvi: Varmaan oma tausta – biodiversiteettitutkimus – se tuo jo sen minulle arkeen, että joudun joka päivä lukemaan aika paljon tekstejä ja raportteja, että mitä maapallolle on tapahtumassa tällä hetkellä. Millä tavalla globaalit haasteet: ilmastonmuutos, luontokato… – kuinka nopeasti ne etenevät ja mitä niiden eteen tehdään. Ja tätä taustaa ajatellen - moni saattaa ajatella, että tulevaisuus näyttää tummalta. Ja niin se näyttääkin usein. Kamppailen sen kanssa, että saan motivaation pysymään kunnossa koko ajan. Ja kun huomaa, että esimerkiksi luontokato etenee tosi nopeasti ja usein yhteiskunnassa ne toimet luontokadon torppaamiseksi jää pelkiksi sanoiksi. Sitä taustaa ajatellen, tulevaisuus näyttää tummalta. Oma luonteeni on kuitenkin hyvinkin positiivinen ja yritän muistaa myös, että ei puhuta haasteista, jotka on aivan mahdottomia saada torpattua. Kyllä meillä on mahdollisuuksia saada luontokato alkuun hidastettua ja sitten pysäytettyä. Minä toivon, että omassa johtamistyössä pystyn meidän työyhteisölle – ja sitten laajemmin – tuomaan toivoa. Käyn hyvin paljon puhumassa näistä teemoista yliopistomaailman ulkopuolelle. Vaikka toivo kuulostaa kliseiseltä, minulle se on hirvittävän tärkeä osaa omaa persoonaa ja johtamistyötäni.  

Ulla Heinonen: Kyllä. Ja johtajan varmaan yksi perustehtävä on ylläpitää sitä toivoa ja positiivisuutta?  

Ilari Sääksjärvi: Minun mielestä kyllä. 

Ulla Heinonen: Olen aivan samaa mieltä. No, mikä on tulevaisuuden johtajan vastuu sinun mielestä? 

Ilari Sääksjärvi: Tulevaisuuden johtajan vastuu on hyvin suuri. Minä en ehkä siinä näe eroa, mikä on vastuu tällä hetkellä ja mikä vastuu on tulevaisuudessa. Nytkin vastuu on suuri ja minun mielestä kaiken johtamistoiminnan – tapahtuu se millä tasolla tahansa tai minkälaisia organisaatioita kukakin johtaa – niin tavoitteena pitää olla se, että säilytetään maapallo sellaisessa kunnossa, että se tarjoaa tuleville sukupolville hyvät mahdollisuudet kehittää omaa toimintaansa ja rakentaa tulevaisuutta. Vastuu on nyt suuri ja se on myös tulevaisuudessa suuri. Ja minä näen, että moni ajattelee, että kaikki toiminta mitä me tehdään johtaa siihen, että tulevilla sukupolvilla olisi mahdollisuus rakentaa elämää hyvin. Itse näen globaalit haasteet jopa ihmisoikeuskysymyksinä – me ei pelkästään rakenneta ja johdeta tätä meidän toimintaa vaan niin, että se turvaa meidän hyvinvointia, taloutta, terveyttä ja turvallisuutta – vaan pitäisi koko ajan miettiä miten me johdetaan toimintaa niin, että meitä seuraavilla sukupolvilla ja meitä ympäröivällä luonnolla on mahdollisuus kukoistaa. 

Ulla Heinonen: Kyllä. Miten toteutat tätä omassa johtamistyössäsi ja roolissasi? 

Ilari Sääksjärvi: Minä olen johtajana hyvin avoin uusille ajatuksille. Minä koen voimakkaasti, että oma tutkimukseni ja oma urani on rakentunut, että mulla on ollut esihenkilöitä, jotka on antanut minulle tilaa kokeilla – välillä hullujakin suuntia. Omassa työssäni biodiversiteettiyksikön johtajana minä annan todella paljon tilaa – välillä ehkä monesti liian paljon tilaa. Minä saan myös hyvin paljon kritiikkiä siitä, että minun pitäisi enemmän puuttua pienempiin asioihin mitä ihmiset tekee… Mutta käytän itselleni esimerkkinä omaa uraani ja omaa kokemusta ja minulle on ollut hirveen tärkeätä, että olen saanut vapautta ja minua on motivoitu välillä hulluihinkin suuntiin. Minun mielestä ehkä tulevaisuuden johtamisessa – että me löydettäisiin ratkaisuja globaaleihin haasteisiin, meidän täytyy antaa ihmisille mahdollisuuden kokeilla. Osa niistä kokeiluista onnistuu ja osa epäonnistuu, mutta se on se riski mikä on siinä otettava. 

Ulla Heinonen: Näetkö, että – kun sanot että annat paljon vapautta – niin samalla vapauden kanssa kasvatat vastuuta työnyhteisön jäsenille, jolloin sen vastuun kautta kehittyy se… 

Ilari Sääksjärvi: Kyllä, juuri näin. Ja kuten sanottua, aina se ei toimi. Minä katson, että minulla on ongelmiakin johtamisessa välillä. Tulee välillä sitä kautta, että moni haluaa, että kiinnittäisin enemmän huomiota pienempiin asioihin. Se on ehkä sellainen asia, mitä olen itsekin viime aikoina pohtinut – että löytäisin enemmän balanssia siihen. Mutta se ei tarkoita, ettenkö jatkaisi tulevaisuudessakin siinä suunnassa, että annan vapautta ja annan vapautta kukoistaa ja kokeilla – ja hyväksyn sen riskin, että osa kokeiluista voi epäonnistua. 

Ulla Heinonen: Minä ajattelen niin, että tulevaisuuden johtamisessa tarvitaankin uusia menetelmiä ja johtamistyylejä ja se vastuun kasvattaminen on yksi niistä. Sellainen autoritäärinen ja hallitseva johtaminen ei opeta vastuuta, vaan silloin vastuu on koko ajan johtajalla ja toimijuus ei ole tekijöillä. Kaikkihan me työyhteisössä olemme tekijöitä, joiden pitäisi kantaa se vastuu. Joten, se on yksi sellainen asia mikä kestävässä johtamisessa pitäisi ottaa huomioon tarkastikin. 

Ilari Sääksjärvi: Kyllä, nimenomaan. Ja hirvittävän tärkeää on myös se, että ihmisillä on mahdollisuus löytää niitä työkaluja. Jos me oltaisiin löydetty ne työkalut ihmiskuntana millä tavalla nämä globaalit haasteet selätetään, ne olisivat jo käytössä. On selvää, että tarvitaan uudenlaista ajattelua myös siihen, miten näitä haasteita käsitellään ja turvataan parempaa tulevaisuutta tuleville sukupolville. 

Ulla Heinonen: Kiitos. Mitä haluat sanoa nykyisille ja tuleville johtajille – mitkä ovat sinun mielestä ne olennaisimmat asiat? 

Ilari Sääksjärvi: Minä käytän hirveen paljon sellaista sanontaa, joka osaa ärsyttää… Minä lopetan hyvin usein sähköpostin ”tsemppiä ja puhtia”-ilmaisuun. Se viittaa just siihen, että tulevaisuus saattaa näyttää tosi tummalta ja vaikealta ja kokonaiskuvan hahmottaminen on hyvin vaikeata. Jollain tavalla tuon ilmaisun kautta haluan nostaa esille, että emme ole mahdottomassa tilanteessa vielä. Olemme tosi vaikeassa tilanteessa, mutta minä itse uskon ihmiskunnan mahdollisuuksiin rakentaa parempaa ja kestävämpää tulevaisuutta, jos me sitä yhdessä tehdään. Se vaatii totta kai sitä johtajuutta eri tasoilla, että saadaan kaikki pelaamaan yhteen samaan suuntaan. Se mikä minulle itselleni tuo turvaa on, että ihmisellä on hyvä ominaisuus – ja se on se, että me tykätään haasteista. Minä uskon, että tulevaisuudessa johtamisuraansa aloittelevat ihmiset ovat hyvin isojen haasteiden edessä, mutta sen voi nähdä myös motivaattorina – on mahdollisuus tehdä tosi isoja juttuja, jos on intoa ja halua. 

Ulla Heinonen: Millaisen haasteen haluat jättää tämän podcastin kuuntelijoille tämän kestävän johtamisen tiimoilta? 

Ilari Sääksjärvi: Jättäisin haasteen, joka ehkä kumpuaa ”STN – Biodiful” -hankkeesta, jossa me ajatellaan johtajuutta vähän eri tavalla. On formaalia johtajuutta, jota tehdään ylhäältä ja alas ja johtaa joukkoja oikeaan suuntaan. Mutta jos ajatellaan luontokadon pysäyttämistä, niin jokaisella yksittäisellä ihmisellä on vastuu ja mahdollisuus johtaa omaa toimintaa – ja toisaalta vaikka oman lähipiirin, oman perheen ja ystäväpiirin toimintaa parempaan suuntaan. Jättäisin haasteeksi, että jokainen hetken pohtisi miten omaa toimintaa ja lähipiirin toimintaa voi johtaa siihen suuntaan, että mennään kohti kestävämpää tulevaisuutta. Se ei ole mikään mahdoton tehtävä, vaan pienilläkin teoilla voidaan saada suuria asioita aikaiseksi. Kun pieniä tekoja alkaa riittävästi tulemaan ja kasvamaan… jos pieniä tekoja tapahtuu miljoona, niin se yhtäkkiä onkin suuri teko. Ja siihen työhön me voimme kaikki osallistua ja ylläpitää myönteistä suhtautumista tulevaisuuteen. Vaikka isojen kestävyyshaasteiden keskellä maailma näyttää tummalta, voimme silti ylläpitää toivoa ja uskoa siihen, että näitä asioita voi ratkaista. Toki, niiden asioiden ratkaisulla on suuri kiire ja ne ovat haastavia – mutta ne ei ole mahdottomia.  

Ulla Heinonen: Mitkä on sinun mielestä olennaisimmat arkiset tekijät, mihin kuulijoiden tulisi tarttua? 

Ilari Sääksjärvi: Jokainen tietysti omassa toiminnassaan arkielämässä voi johtaa itseään, vaikka ruokakaupassa. Ylipäänsä jos puhutaan kulutuksesta – jos me ajatellaan maapallon tilaa ja kestävyyttä tulevaisuudessa, kaikki lähtee siitä, että me kulutetaan liikaa luonnonvaroja. Se on asia, johon me jokainen voidaan puuttua omassa toiminnassa. Minä tiedän, että se on hyvin vaikeaa ja itsekin kamppailen sen kanssa, mutta se on asia johon, jokainen pystyy vaikuttaa omassa arkielämässä. Minä uskon, että perheissä sillä voi olla hyvinkin iso vaikutus, että lapset oppivat hyvin aikaisessa vaiheessa vanhemmiltaan, että asioita mietitään, pohditaan ja keskustellaan – tarvitaanko tätä tavaraa, vai voimmeko käyttää jotain mitä meillä jo on? Sekin on jo tosi iso askel eteenpäin. 

Ulla Heinonen: Entä sitten organisaatiotasolla – jos on johtajana ja miettii mitä organisaationa voi tehdä yksinkertaisia ratkaisuja, millä helpotetaan luontokatoa? 

Ilari Sääksjärvi: Organisaatiossakin kaikki lähtee samasta liikkeelle, minun mielestä. Me voidaan tosi paljon tehostaa, että otetaan esimerkiksi kiertotalousajattelua paremmin huomioon organisaation toiminnassa… Ja mitä laitteistoja me tarvitaan? Vaikka olen luonnontieteilijä taustaltani, niin se on hyvin laitteistopainotteista toimintaa. Millä tavalla me voidaan hyödyntää meitä ympäröivien laitosten tai naapuriyliopistojen laitteistoja – tarvitseeko meidän kaikkea hankkia itse? Eli kyllä sielläkin kulutuksen pohdinta näyttelee isoa osaa. Organisaatioiden johdossa nostaisin vielä uudestaan sen innostamisen uudenlaisten ratkaisujen löytämiseen. Johtamistyössä voidaan ruokkia sitä intoa meidän työtovereissa ja me voidaan kannustaa heitä siihen, että jokainen voi lähteä etsimään tutkimustyössä aivan uudenlaisia ratkaisuja, joilla kestävyyttä rakennetaan. 

Ulla Heinonen: Kiitos ajatuksista ja puheesta kestävästä johtamisesta, Ilari Sääksjärvi. Oli hienoa, että tulit tänään tänne meidän kanssa. 

Ilari Sääksjärvi: Kiitos! Oli kiva käydä. 

Turun yliopiston tulevaisuuden tutkimuskeskuksen professori Markku Wilenius kertoo miten hän yrittää suodattaa omia kokemuksiaan sekä näkemyksiään ihmisille ymmärrettäväksi tulevaisuutta varten. Tämän lisäksi Wilenius pohtii, mitkä hän kokee olevan johtajien tärkeimmät vastuut.

Kuuntele jakso

Tekstivastine

Ulla Heinonen: Tervetuloa kuuntelemaan TSE exen johtamispodcastia. Turun yliopiston kauppakorkeakoulun johtamiskoulutusyksikkö täyttää tänä vuonna 40 vuotta ja sitä juhlistamme tämän podcast-sarjan kanssa. Sarja keskittyy tulevaisuuden johtamiseen ja ilmiöihin sen ympärillä. Podcastiin olemme kutsuneet vieraaksi mielenkiintoisia asiantuntijoita ja tutkijoita yliopiston monitieteisestä yhteisöstä. Johtajuudella on moninaiset vaikutukset ja kasvot, joten johtajuutta tarkastellaan monitieteisesti lähestyen, sekä omaa johtamiskokemusta ja näkemystä peilaten. Oma henkilökohtainen johtajuus on näkyvissä tässä podcastissa. Kaikilla meidän vierailla on itsellään esimies- ja johtamiskokemusta. Tämä rikastaa meidän keskustelua, toivottavasti tänäänkin. Tänään kanssani vieraana on keskustelemassa professori Markku Wilenius, tulevaisuudentutkimuskeskus, UNESCO professori ja Rooman-klubin jäsen. Markku, sinulla on moninaiset asiantuntijaroolit ja vaikuttavat roolit meidän maailmassamme, ja sitä kautta näkemystä ja ajatuksia siitä, mitä tulevaisuus ja johtaminen tuo tulessaan meille. Tervetuloa Markku lämpimästi! 

Markku Wilenius: Kiitos paljon! 

Ulla Heinonen: Mikä on missiosi nykyisissä tehtävissäsi? Ja mitä haluat saada aikaan? 

Markku Wilenius: Kyllä minä näen itse, että se mitä minä voin antaa tässä kaikessa on ikään kuin suodattaa omaa kokemusta, tietoa ja näkemystä, mitä olen kaapinut täältä ja maailmalta – ja tuomaan sen ulos sellaisella tavalla, joka tekee tämän maailman kulun ja tulevaisuuden ymmärrettäväksi. Tunnen olevan sellainen, jonka tehtävä on ”suodattaa informaatiota” mutta myöskin miettiä mikä sen informaation relevanssi on tulevaisuuteen, josta ei tietenkään suoraan ole olemassa informaatiota. 

Ulla Heinonen: Minkälaisena tulevaisuus näyttäytyy sinun näkökulmastasi katsottuna? 

Markku Wilenius: Me eletään hyvin erityistä maailmanaikaa. Meitä ravistellaan. Minun näkemyksen mukaan meitä ravistellaan hyvästä syystä. On tiettyjä kehityskulkuja, jotka ovat menneet hyvin pitkälle ja vähän niin kuin liian pitkälle – ja nyt meidän täytyy sekä ihmiskuntina ja kansakuntina, että organisaatioina ja yksilöinä suunnata uudestaan ja yrittää ymmärtää, mikä on tulevaisuuden kannalta arvokasta. Maailman monimutkaistuminen, joka on hyvin pitkän noin 70 vuotta kestäneen kehitysprosessin tulosta, joka on tuonut meidän tähän pisteeseen. Kun me katsotaan aikamme ilmiötä: pandemiaa, Venäjän hyökkäystä Ukrainaan ja näitä taloudellisia seuraamuksia ja inflaatioita… Ne kaikki kertoo meille siitä, että mitä meidän pitää oppia tästä. Me nyt opitaan sitä, että mitä tarkoittaa, kun meillä on haitallisia riippuvuuksia. Esimerkiksi fossiilisiin polttoaineisiin ja varsinkin jos ne tulee jostain tietyistä lähteistä, tämä on ollut kokoeurooppalainen kokemus… Myöskin pandemian aika opetti, että milloin voidaan tehdä isoja hyppyjä. Se tapahtui tietenkin ulkoisesta paineesta, kun virus iski meihin. Toisaalta voi ajatella, että tulevaisuudessa meidän täytyy osata tehdä jotain ennalta, ettei me aina vain ajauduta tilanteisiin, jossa meidän pakon edessä täytyy muuttua. Näin omasta näkökulmastani, se todella iso kysymys on, että mitä me tehdään ilmastonmuutokselle. Minä itse tein siitä -97 väitöskirjan, jolloin se oli marginaalissa. Nyt me nähdään ilmaston muuttuvan ympäri maailmaa. Kun me päästään meitä nyt painavista asioista, silloin tämä tulee meidän eteen. Se on meidän 2020-luvun suuri haaste. Sitä vasten meidän täytyy katsoa mihin suuntaan meidän teknologia ja talous kehittyy ja minkälaista uutta maailmaa, joka on paljon heterogeenisempi, moniulotteisempi, ”mosaiikkisempi”… minkälaista järjestystä tähän aika kaoottiseen maailmaan voimme tuoda? Mitä se tarkoittaa myös meidän omien yritysten näkökulmasta ja minkälaista toimintamallia meidän täytyy pyrkiä luomaan, ettemme aina löydä itseämme sellaisesta tilanteesta, että joudumme äkisti muuttumaan, että selviydytään – että pystymme oikeasti menestymään tässä aika disruptiivisessa toimintaympäristössä, joka meidän ympärillä on. 

Ulla Heinonen: Henkilökohtaisesti – uskotko sinä ihmisen onnistumiseen, muutoskykyyn ja menestykseen tässä ajassa ja tulevaisuudessa? 

Markku Wilenius: Minä itse olen luonteeltani aika perusoptimisti, mutta yritän olla sitä olematta naiivi. Se tarkoittaa sitä, että pitää tunnistaa vajaavaisuudet ja riskit. Minua kyllä kiinnostaa koko ajan enemmän ihmisen kyky muuttua. Eilen minä olin keskustelussa huippuaivokirurgin kanssa, joka kuvasi sitä, kuinka plastisia meidän aivot itse asiassa on. Hän oli tutkinut sitä hyvin pitkää, miten aivot kehittyvät. Hän oli tullut lopputulokseen, että sekä fyysisissä aivoissa että mentaalisessa maailmassa, jolla me hallitaan itseämme ihmisinä – siellä on valtava kapasiteetti. Joka tarkoittaa sitä, että meillä on kykyä muuttua. Muutos kuitenkin täytyy lähteä meistä itsestämme. Me ollaan ihmisinä plastisia – vaikka me jäädäänkin jumiin meidän toimintamalleihin, kun ne ovat niin mukavia ja helppoja, eikä meidän tarvitse ajatella. Kaikki tällainen arkkityyppinen tausta… Jung puhui jo arkkityypeistä. Ne ovat tavallaan sitä, että me mennään tavallaan sellaisella ”defaultilla”. Nythän meidän tilanne on sellainen, että suurin haaste on, että kun informaatiota on meillä ennennäkemättömällä tavalla, jonka pitäisi ohjata meidän toimintaa – niin kuinka se muutos saadaan aikaiseksi ja mitä se meiltä edellyttää. 

Ulla Heinonen: Kiitos. Mikä mielestä on tulevaisuudessa johtajan vastuu? 

Markku Wilenius: Johtajan vastuu on minun mielestä muutamissa keskeisissä asioissa. Ensinnäkin johtajan vastuu on, että organisaatio, jossa johtaja työskentelee, tekee paljon töitä sen eteen, miten toimintaympäristö on muuttumassa ja mitkä ovat tekijöitä, jotka vaikuttavat muutokseen. Jos katsotaan yritysmaailmaa – siellä sykli on huomattavasti tihentynyt. Yritysten elinikä eräiden mittausten mukaan on nykyään vain kymmenen vuotta, kun se oli moninkertainen vielä jonkun aikaa sitten. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että dynamiikka on kasvanut. Usein se liittyy siihen, että etenkin menestyvät yritykset jäävät laakereille lepäämään eivätkä muutu, kun maailma muuttuu ympärillä. Toinen asia on tavoitteen ja mission kirkastaminen, mikä yrityksellä on. Se ei tarkoita sitä, että johtaja tai edes johtajat tekisivät sen yksin – se täytyy tehdä koko organisaation toimesta – mutta johtajan vastuu on huolehtia, että sellainen on olemassa. Sen täytyy myös olla sellainen, että se on ohjaava, eikä vaan paperille kirjoitettu. Silloin on kysymys siitä, miten ihmiset osallistetaan siihen ja käytännössä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kannustinjärjestelmät ovat kunnossa. Ihmisten ja erityisesti merkittävien asiantuntijoiden täytyy itse voida nähdä, että he ovat osana tätä yrityksen tulevaisuutta. Heille täytyy yrityksessä olla tarjolla jotain, joka saa heidät sitoutumaan. Jos tätä sitoutumista ei ole, tässä meidän maailmassa asiantuntijat liikkuvat nopeasti yhdestä paikasta toiseen ja on paljon tätä ”brain drainia”… Ja se on nimenomaan johtajan homma katsoa, että edellytykset sitoutumiseen yrityksessä on. Ehkä sitten viimeisenä - pikemminkin kuin ”manageerata” niin meidän ajan johtajan täytyy pystyä mentoroimaan. Jotta sinä pystyt mentoroimaan, sinulla täytyy olla empatiataitoja. Empatiataitojen rooli ja merkitys kasvaa, koska sinä et ole koskaan hyvä mentori, jos sinä et pysty asettumaan sen mentoroitavan tasolle ja näkemään asioita hänen näkökulmastaan. Ihan tutkimusten mukaan näyttää siltä, että tämä on johtajan laatu. Tämä voi parhaimmillaan ”ratkaista pelin”, jos empatiakykyä ei ole niin se on merkittävä de-motivaation lähde ja ihmiset alkavat katsoa muualle. Nämä elementit näen itse kriittisenä. 

Ulla Heinonen: Kiitos! Sinä itse asiassa vastasit minun seuraavaan kysymykseen, joka olisi ollut että ”Mitkä on tärkeimmät ominaisuuden johtajalla”… Mutta näetkö, että rohkeudella on jokin merkitys tulevaisuuden johtajan toiminnassa? 

Markku Wilenius: Sillä on kyllä merkittävä rooli. Johtajan tehtävä on olla jossain määrin kriittinen suhteessa omiin ennakkokäsityksiinsä. Jos hän ei sitä ole, hän ei voi edellyttää sitä alaisiltaan. Ennakkoluulottomuus on osa rohkeuden käsitettä. ”Tyhmänrohkea” ihan toinen asia… silloin tehdään isompia päätöksiä miettimättä seurauksia ja se on tuhoisaa. Mutta sellainen rohkeus, joka perustuu harkitsevuuteen ja taustatyöt on tehty kunnolla, silloin ajoittain voi ja pitää tehdä hyvin rohkeita askeleita. Jos katsoo minkä tahansa todella menestyksekkään yrityksen taustoja, niin löytyy tiettyjä steppejä, jotka jälkeenpäin näyttävät loogiselta, mutta sillä hetkellä ne on olleet rohkeita hyppyjä eteenpäin ja aina ei tiedetty mihin oltu menossa. On kuitenkin muodostettu selvä näkemys, että ”tätä se voi tarkoittaa”. Useimmiten se on sitä, että yritys poikkeaa siihenastiselta polulta siinä suhteessa esimerkiksi millä sektorilla toimii – joskus voi hypätä toiselle sektorille, jos huomaa siellä olevan mahdollisuuksia. Tai käyttää jotain uudenlaista teknologiaa, jolloin lopputuloksesta ei voi olla varma – mutta siihen hyviä perusteita. Mahdollisuuksia on erilaisia. Mutta toisin sanoen, rohkeutta harkiten pitää käyttää. 

Ulla Heinonen: Hyvä. Mitä haluat sanoa nykyisille ja tuleville johtajille? 

Markku Wilenius: Ajattelen näin, että johtajan mielessä pitää olla kolme asiaa. Tärkein varmaan liittyy siihen, että mikä on koko homman tarkoitus. Tämän tarkoituksen pitää olla kirkas. Kirkkaus ei tule vain siitä, että se on yrityksen tavoite oman toimintansa kehittämiseen - vaan sellainen tavoite mihin muut stakeholderit (sidosryhmät), eli asiakkaat, yhteiskunta, toimittajat, meidän aikana jopa luonto… Se tarkoitus tulee olla testattavissa näiden kaikkien stakeholderien näkökulmasta. Toinen asia on se, että meidän aika on sellainen, että informaatiota ja kommunikaatiota tulee sieltä täältä. Aikaa splitataan koko ajan enemmän. Fokusoitu työskentely on äärimmäisen tärkeätä, erityisesti johtajalle. Viimekädessä me ihmiset kiinnitetään huomiomme ja tietoisuuden johonkin suuntaan, ja kun se kiinnitetään johonkin suuntaan, niin käytämme olemassa olevan energian. Mutta meidän energiaa on vain ”näin” paljon, sitä on vain ”sata” (prosenttia). Jos energian hajottaa kymmeneen tai sataan osaan, niin sillä on huomattavasti erilainen vaikutus. Kokonaismäärä tulee aina olemaan tuo sata ja se ei siitä kasva. Idea täytyy olla se, että on hyvin tarkkaan mietitty mihin aikaa käytetään ja mihin ei käytetä ja prioriteetit tässä suhteessa on selvät. Kolmas asia on se, että asioiden eteenpäin vieminen tarkoittaa sitä, että johtajina jollain lailla hyvin konkreettisesti mietitään seuraavia sukupolvia. Ei me tätä itsellemme tehdä - kun me lähdemme pois, ei me oteta mitään mukaan. Ollaan siellä tervehtimässä Pyhää Pietaria ilman mitään sen kummempia. Se mitä meille jää tänne maan päälle on se, mitä meidän tulee ajatella. Meidän tulee ajatella meidän ”legacya” (perintöä). Johtajan erityisesti tulee ajatella millaista perintöä hän jättää seuraaville sukupolville. Tämä ajatus johtotähtenä, että ”minä teen tätä tuleville sukupolville”. Tämä on tietyllä tavalla perheyhtiöiden hyve, joka tulee aika luonnollisesti siellä. Meidän kapitalistisessa kvartaalitaloudessa emme usein ajatella tätä näin pitkälle, vaan meitä määrittää hyvin paljon mitä tällä kvartaalilla saadaan aikaan, ja onko se riittävän hyvä meidän osakkeenomistaja. Strateginen näkymä jää helposti taka-alalle. Ja vielä enemmän kuin strateginen näkymä, niin tämä on ylisukupolvinen näkymä. Niin kun sanoin, tämä on minun mielestä se mitä johtajien pitää tässä ja tulevaisuudessa enemmän osoittaa. Olemme siirtymässä maailmaan, jossa ihmisen rooli – paradoksaalisesti huomioon ottaen, kun teknologiasta tulee koko ajan immersiivistä – niin ihmisen rooli kasvaa. Ja meidän tulee luoda tilaa sille… 

Ulla Heinonen: Ihmisenä oleminen? 

Markku Wilenius: Kyllä, ihmisenä oleminen. 

Ulla Heinonen: Jos voisit lyhyesti ja ytimekkäästi jättää yhden haasteen tämän johtamispodcastin kuuntelijoille, mikä se haaste olisi? 

Markku Wilenius: Haluan jättää sellaisen paradoksaalisen ajatuksen, että silloin kun ollaan oikean tulevaisuuden kanssa tekemisissä, niin se tulee helposti. Se ei tarkoita, että se tule nopeasti, mutta se tulee helposti. Puhun tulevaisuudesta ikään kuin kutsuna. Meidän tulee kuulla se kutsu, mutta maailmassa on niin paljon kohinaa, että me ei sitä kutsua kuulla. Me katsotaan muualle – tai miten meidän järki, kollegat, perhe tai kukakin milloin mitäkin sanoo. Se, että me ihmiset ollaan maailman hienoin instrumentti, niin meidän täytyy oppia käyttämään tätä tietoisuutta instrumenttina… Tämä edellyttää sitä, että hiljennymme sen ääreen aika usein, että mitä tässä on tarkoitus tehdä. Missä se tulevaisuus oikein on ja miten me se kuullaan. Kun ihmiset miettii omia elämiään, pystymme havaitsemaan, että kun on tapahtunut jotain hämmästyttävän hyvää, niin se on ikään kuin vaan tullut meille ja me seurataan sitä. Jälkeenpäin katsotaan, että mitä oikein tapahtui. Tämä myös tapahtuu toisinpäin, että me kuullaan se, mutta ei syystä tai toisesta seurata ja sitten harmittaa, miksi me ei tehty niin. Miksi me sotkettiin tunteet tai järki liikaa siihen mukaan. Intuitio ikään kuin toimii suodattimena sellaisille signaaleille, joilla on merkitystä tulevaisuuden kannalta. Meidän täytyy sitä kuuntelemaan, hiljentymään sen äärelle, ja antaa sen ohjata meidän toimintaa. 

Ulla Heinonen: Kiitos Markku Wilenius, että saimme sinut tänään studioon meidän kanssa! Tässä oli meille kaikille paljon pohdittavaa ja toteuttavaa sitten kohti tulevaisuutta – ja tulevaisuus alkoi juuri nyt tässä! 

Markku Wilenius: Kiitos! 

Ulla Heinonen: Turun yliopiston kauppakorkeakoulun johtamiskoulutusyksikkö TSE exen podcast-sarjassa halutaan edistää keskusteluja tulevaisuuden johtamisesta. Jaksot käsittelevät johtajuutta moninaiset ja monitieteisesti erilaisista mielenkiintoisista lähtökohdista käsin. Olemme kutsuneet vieraaksi asiantuntijoita ja tutkijoita yliopiston monitieteisestä yhteisöstä sekä yliopiston ulkopuolelta verkostoistamme. Johtajuudella on moninaiset vaikutukset ja kasvot, joten johtajuutta kannattaa tarkastella monitieteisesti ja monialaisesti lähestyen. Tänään kanssani studiossa on tekniikan tohtori – sisutohtorina tunnettu – Elisabet Lahti. Olen Ulla Heinonen, TSE exen ääni tässä podcastissa. Elisabetin kanssa keskustelemme aiheesta ”Lempeä sisu ja johtaminen”. Tervetuloa Elisabet! 

Emilia Elisabet Lahti: Kiitos Ulla! 

Ulla Heinonen: Minkälaisten lasien läpi katselet maailmaa tällä hetkellä? 

Emilia Elisabet Lahti: Hmm.. Olipas ihana tapa lähteä liikkeelle! Sellaisten lasien takaa, jotka on aika erilaiset nyt suhteessa ”minä ja sisu” kuin mitä ne oli kymmenen vuotta sitten, kun aloitin tämän tutkimuksen. Yleensäkin tutkimuksessa kyseessä on ilmiön tarkastelusta, mutta se väistämättä muuttaa tutkijaa itseään. Kun oppii lisää ja oppii ymmärtämään… Varsinkin minun kohdalla kun käytin autoetnografia-menetelmää, jossa mennään ilmiön sisälle, niin aikaisemmin nämä ”sisun lasit” olivat aika ”suoritusmaailma ja lujuus” ja ”pistetään huulet tiukasti yhteen ja tehdään” – tein aika isoja kenttätutkimuksia tämän väitöskirjan yhteydessä josta voidaan puhua myöhemmin – mutta tämän prosessin aikana nämä lasit ovat kirkastuneet. Näen laajemmin tämän ilmiön, ”sisun”, joka on historiallisesti on nähty hyvin kapeana ja jäykkänä kapasiteettina. Siihen on tullut lisää ymmärrystä ihmiselämän monialaisuudesta ja siitä kuinka – niin kuin itämaisittain on ”yin ja yang” – niin me tarvitaan se balanssi kaikkeen. ”Lämmin sisu”, niin kuin minä sitä kutsun. ”Lempeä sisu”, jossa on se pehmeys - sen lujuuden lisäksi, joka meille tulee olla. Tällaisista vähän tasapainoisimmista sisun laseista katson tätä maailmaa – ja tätä sateista aamua. 

Ulla Heinonen: Niinpä! Mikä on missiosi nykyisessä tehtävässäsi, eli mitä haluat saada aikaan? 

Emilia Elisabet Lahti: Haluan saada aikaan sen, että voidaan yhdessä synnyttää sekä johtajuuden, vanhemmuuden että henkilökohtaisen elämän – ja siis erityisesti ”henkilökohtainen johtajuus” mistä puhun paljon, eli jokapäiväisen elämän kaikki valinnat – me voidaan sitä kautta alkaa synnyttämään harmonisempaa tapaa elää ja olla. Nyt viime aikoina – siitä on aikaa nyt jo pari kuukautta – mutta Helsingin Sanomissa oli paljon uutisointeja kuinka huonosti ihmiset voi. Monella eri alalla on sairaseläkkeitä, joista puolet tulee mielenterveysongelmista. Oli iso uutisointi yhden tutkijan kovasta burnoutista… ja niitä on ollut monia muita. Me Suomessa ollaan saatu kasvatuksen kautta ja ympäristön kautta ”sisu” sellaisena lujana ominaisuutena… mikä on myös tärkeä ja kaunis asia, koska sitä kautta olemme sitä kautta pystyneet selviytymään kansakuntana todella äärimmäisistä jutuista. Mutta nyt kun nähdään – ja jos ruvetaan miettimään oman elämän kautta – niin on esimerkkejä lähellä, missä se on mennyt todella yli – se ”sisu” ja ”sitko”. Se henkinen voima ja kehollisuus mikä meillä on niin sitä voi lainata, mutta se ei ole loputon puu, joka kasvaa. Sitä minä haluan tuoda, että me aletaan käymään tasapainoisempaa diskurssia siitä, mitä on ihmisen elämänvoima, mikä on se rakentava voima, miten sitä tulee käyttää, miten se näkyy elämän eri osa-alueilla… Ja kannustaa ihmisiä - itseäni ennen kaikkea – koska se ei ole helppo prosessi. Itse taistelen tämän saman asian kanssa. Tärkeää on että uskaltaa käydä itsensä kanssa dialogia siitä, että miten minä oikeasti voin. Uskaltaa olla rehellinen itsellensä… Sitä minä toivon lisää tähän jo upeaan yhteiskuntaan, mikä meillä on. Tulevaisuutta ajatellen ei riitä, että kaivetaan lisää sellaista vanhaa ”jäärä-sisua”, vaan miten se voi olla tasapainoinen laatu elämässä. Se minua kiinnostaa, sitä minä ajan ja siitä minä aina puhun – eli siitä ”lämpimästä sisusta”. 

Ulla Heinonen: Erittäin hyvä… erittäin hyvä asia. No, millaisena tulevaisuus näyttäytyy sinun näkökulmastasi? 

Emilia Elisabet Lahti: Tulevaisuus… se riippuu täysin siitä, millainen suunta me otetaan. Ihmiskuntana, ihmisinä, suomalaisena yhteiskuntana… Se ei tule itsestään, se hyvä minkä me tiedetään, että on mahdollista. Se vaatii hyvin paljon työtä. Se positiivinen asia on, että se valinnan mahdollisuus on jokaisella ihmisellä. Nietzschen sanonta, muistaakseni… Että kun tulee tapahtuma ja miten me reagoidaan siihen, niin siinä välissä on ”tila”, jossa tapahtuu valinta, miten me reagoidaan siihen. Tämä on muuten Viktor Frankliltä, mietin yhtä toista sanontaa Nietzscheltä… Siihen tilaan kun lähdetään kehittämään kykyjä, niin me luodaan sitä. Tässä kohtaa minulla tulee erityisesti mieleen vanhemmuus. Sehän on erityisesti ”itsejohtajuuden” tila ja muoto, jolla on kaikkein kauaskantoisimmat seuraukset. Sieltä tulevat ihmiset, yhteiskunnan jäsenet ja olennot ja johtajat… sieltä me synnytetään muun muassa kiintymyssuhde toisiimme. Se tulee meidän mukana kaikkeen, niin työssä, kaikessa luovuudessa, parisuhteessa, ystävyyssuhteissa… liitytään toisiimme. Se on sellainen asia, joka tavallaan minua myös huolestuttaa. Koska kun minä katson yhteiskuntaa ja katson näitä ilmiöitä, niin näen sen pahoinvoinnin. Tietenkään siihen ei voi jäädä kiinni, mutta on tärkeää mainita, että sitä on valtavan paljon. Se, että onko meillä resurssit ja onko meillä tarpeeksi valoa ja intoa lähteä vakavasti suuntamaan yhteisöä siihen… Nimenomaan oman henkisen työn kautta, eikä ainoastaan että ”tuolla on niitä rakenteita, joille täytyy tehdä jotain”, vaan se suuri työ on se, mitä minä itse tuon jokaiseen hetkeen. 

Ulla Heinonen: Ja tämä tulevaisuuden rakentaminen lähtee nimenomaan meistä jokaisesta yksilöstä. Se on yksilön päätös. Helposti aina syytetäänkin toisia. No, sitten jos me ajatellaan… sinä puhuit vanhempien roolista ja vastuusta, mutta miten sinä näet tulevaisuuden johtajan vastuun? Millainen vastuu johtajalla on lähteä rakentamaan tulevaisuutta? 

Emilia Elisabet Lahti: Ihan valtavan suuri ja keskeinen. Ja tohon vielä pikkaisen palatakseni… On helppoa puhua rakenteista ja abstraktisti aiheista, että ”täytyy kehittyä”. Olin tällaisessa paneelissa… tästä on nyt pari vuotta aikaa… siellä oli tosi kovan tason johtajia, joille sain vetää keskusteluhetken liittyen sisuun, että onko se rakentavaa vai epärakentavaa. Se keskustelu sisäisesti hymyilytti minua, koska se lähti jatkuvasti pois itsestä ja pöydän ympäriltä, vaan ruvettiin puhumaan ”ilmiöistä kaukana”. Tärkeää on, että me jaksamme jatkuvasti tulla uudelleen sille polulle ja tehdä sitä. On täysin ymmärrettävää, että me ei haluta. Se on egolle rankkaa. Ego joutuu katsomaan itseään peiliin ja olemaan rehellinen. Se vie henkisiä resursseja. Meillä on kaikkea muutakin, josta täytyy huolehtia. Johtajana tulee laaja-alaisesti ymmärtää pitkäntähtäimen strategiaa. Sitten on taktiikka, joka on lyhyempi… johonkin vuoteen tai puoleentoista maksimissaan. Ja sitten on operationaalinen johtajuus, joka tapahtuu tässä ja nyt. Se on sitä sisun aluetta. Eli se, että miten toimitaan tässä hetkessä meidän alaisten kanssa, meidän työkollegoiden, meidän itsemme kanssa. Se on jatkuvasti sitä, että olemme läsnä tähän hetkeen. Johtajalla on se suurin vastuu siinä. Otan tähän ”sosiaalisen oppimisen teorian”, eli ”social learning theory”… Tämän vuosikymmeniä vanhan teoreettisen perustan mukaan ihmiset oppii nopeiden todistamalla toisten ihmisten mallia ja esimerkkiä. Ei ole olemassa hyvää johtajuutta, jossa se vaikka se, miten ilmennän ”sisua”… ja ”rakentavan sisun” tietoinen kehittäminen, etteikö se olisi keskeinen osa ja ytimessä siinä. Koska se lähettää aallon ympärille, aina kun me reagoidaan, aina kun me toimitaan. 

Ulla Heinonen: Pitää paikkansa. Miten sinä toteutat omassa työssä, päivittäin? 

Emilia Elisabet Lahti: Siitä lähtien kun lähdin tutkimaan sisua, se oli 2012… Asuin silloin Yhdysvalloissa, olin Pennsylvanian yliopistossa. Lähdin sinne tutkimaan ja ymmärtämään miten ihmisen resurssit ja sisäiset voimavarat… missä ne asuu, mistä niitä löytyy. Myöhemmin tuli ”sisu” ja kysymys siitä mitä on ”sisu”. Onko se tarina, onko se vai sana vai joku myytti, mitä me suomalaiset käytetään. Kaiken tämän teoreettisen tutkimuksen ja tiedepuolen lisäksi siitä avautui minulle syvä henkilökohtainen matka, jossa sitä ei voinut vain tutkia haastattelujen kautta ja ilmiönä jossain, vaan huomasin hetken päästä, että se alkoi haastamaan minua. Se teema itsessään vaati minua olemaan tosi rehellinen itseni kanssa. Siitä syntyi itselleni sellainen elämäntapa. Minulle sisu on jatkuvassa elämässä sitä että kun tulee elämän piirin… tai kun sanon englanniksi ”sphere of life force” – tila, jonka sisällä pystyy kohtuullisen vapaana liikkumaan oman elämän voiman kanssa, vaikka tulee haasteita. Mutta siinä on reuna ja sen reunan tuntee pienenä epämukavuutena. Siitä tietää, että lähestytään mittaviivaa. Tutkija Kaisu Mälkillä on ihana käsite, kuin ”edge emotions” eli reunan tuntemuksia, missä tulee kiristävä tila mieleen – kun huomaa, että ”tämä ei ole hyvä”. Se, että uskaltaa rehellisesti mennä niissä hetkissä kohti sitä reunaa… Ja nämä on ihan jokapäiväisen elämän keskellä. Saattaa olla ihmissuhteisiin liittyviä juttuja. Jokaisella, jolla on ollut joku intiimi ihmissuhde – eli jokaisella meistä – oli se vanhemmat, meidän kumppani tai lapset. Niissä hetkissä tulee mahdollisuuksia pitää oma sydän auki. Niissä hetkissä kun joutuu puhumaan oman totuutensa… se voi olla parisuhteessa, jossa joutuu sanomaan mitä oikeasti tuntee, missä mennään, tämä ei tunnu hyvältä, tarvitsen lisää aikaa… tai jotain sellaista. Lasten kanssa se, että joutuu kokoamaan itsensä ja pysymään omassa ytimessään. Se saattaa vaatia ihan älyttömästi elämän voimaa, kun kaikki muukin painaa päälle. Noi on sellaisia hetkiä… Joskaan mulla itsellä ei ole lapsia, mutta on ollut paljon muita henkisen kasvun mahdollisuuksia. Niissä hetkissä ei päästä itseään väärällä tavalla helpolla, vaan uskaltaa katsoa totuutta silmiin. Ja mikä on haastava siinä… No tuon tähän, mitä sisu on rakentavana ominaisuutena: Se liittyy nimenomaan siihen, että me ei tehdä asioita ”hinnalla millä hyvänsä”. Sisu rakentava ominaisuutena ei ole vain mitä me tehdään, vaan miten me tehdään se. Esimerkkinä yksi näistä minun kenttätutkimuksesta, joka liittyy minun väitöskirjaan. Tämän kenttätutkimuksen fokus oli, että treenaan kaksi vuotta ja päämääränä oli, että lähden juoksemaan Uuden-Seelannin halki – 2400 kilometriä – tutkiakseni käytännössä, että mikä on se ilmiö, kun ihminen saapuu siihen viimeiselle mittauspisteelle. Kun ei ole enää mitään jäljellä, kun ollaan niin paljaita. Minusta tuntui vaikealta lähteä tutkimaan sisua muiden ihmisten kautta – ja millainen eettinen hyväksyntä pitää saada sille, että synnytetään tällaisia tilanteita ja luodaan henkistä painetta, joka on liikaa. Päätin, että paras tapa lähteä on ”n = 1”, eli yhden henkilön laboratorio ja tämän takia fenomonologia ja autoetnografia, jotka valitsin ilmiön tutkimiseen, josta silloin ei tiedetty niin paljon oli hyvä tulokulma sinne. Sen matkan aikana, kun se oli niin pitkä ja rankka – sai olla kasvotusten usein itsensä kanssa – mitä silloin tapahtuu, kun kaikki oli kulutettu. Yksi tärkeimmistä huomioista mitä silloin nousi, oli kokemus, että jos teen tämän matkan – pusken ja painan sen loppuun asti niin, että saan tehtyä niin kuin olin sen suunnitellut… Siinä kohdassa, kun katson taaksepäin, niin mikä on ollut se esimerkki, jolla olen vienyt sen eteenpäin. Mikä on se hinta, jonka olin maksanut siitä? Oliko se ”sisua, hinnalla millä hyvänsä”? Ja sitten saattaa kestää vuosia, että siitä toivutaan… Tai että synnytän siitä matkasta niin vaikean kaikille muille, koska itsellä on niin huono olo ja koko ajan sattuu johonkin. Se oli yksin suurin ymmärrys siitä, että rakentava sisu ei ole vain että mitä tehdään vaan miten tehdään. Arjessa tämä näkyy sillä, että pystynkö minä tiukoissa tilanteissa pitämään sydämeni auki. Suomen kielellä sanottuna tarkoittaa ehkä sitä, että pystynkö olla yhteydessä toiseen ihmiseen vai käännynkö pois ja kutistun pois sen toisen läsnäolosta. Ja se tuntuu… eli kun ihmisinä suljetaan yhteys toisiemme välistä, niin se väistämättä tuntuu ja katkaisee yhteyden. Ja silloin ihmisenä ei voida antaa sitä parhainta, tiimissä, työssä, perheessä ja johtajuudessa. 

Ulla Heinonen: Kiitos! Minulla olisi vielä pari kysymystä… Mitä haluaisit sanoa nykyisille ja tuleville johtajille? 

Emilia Elisabet Lahti: Sanoisin, että… Kaikista tärkein, jota kannetaan mukanamme tai mitä meillä on johtajina… Kaikki se koulutus, kova työ ja kokemus mitä meillä on, ne kaikki on tärkeitä – ja ne kaikki palaset täytyy olla siellä. Mutta kutsu on se, että kun me lähdetään kaikkein pisimmälle matkalle – kuromaan välimatka mielen ja sydämen välillä umpeen, niin sieltä avautuu ja syntyy mahdollisuuksia synnyttää ihmisten välisyyttä, josta syntyy psykologista turvallisuutta, jota muun muassa Amy Edmunson on tutkinut ja on pioneeri tästä Harvardin yliopistossa. Hän on tutkinut tätä vuosikymmeniä. Se on yhteydessä tuottavuuteen, kaikkeen mitä halutaan synnyttää… Organisaatioiden tuottavuus, pienempi henkilöstön vaihtuvuus, ihmiset voi paremmin ja on harvemmin sairaslomalla. Sillä on numeraalisia suoria vaikutuksia, kun lähdemme työstämään sydämessä olevaa materiaalia. Ja että pystytään luomaan yhteyttä. Minun kutsu meille kaikille johtajille on lähteä rohkeasti sille matkalle ja pysyä avoimena sille, kun joku uskaltaa tuoda meille palautetta ja kritiikkiä. Ensinnäkin se on hyvin vaikeaa – se vaatii tosi paljon, että kysyy että voidaanko puhua. On aina riski, että se tulee bumerangina takaisin ja siitä tulee jotain huonoa. Että voidaan lähteä synnyttämään tilanteita, jossa voidaan käydä enemmän avoimia keskusteluja ja tulla avoimella, uuden oppijan uteliaalla mielenlaadulla kaikkiin tilanteisiin. Se vaatii työtä, koska samaan aikaan meidän tulee pitää oma ydin ja samaan aikaan tulee pitää sydän auki ja sydän pehmeänä. Se ei ole helppo matka ja kaikki ei lähde sille matkalle. Kaikki ihmiset ei lähde lämpimän sisun matkalle. Osa meistä päättää, että tämä riittää mitä minulla on. Teen jo tarpeeksi, muut hoitakoon oman tonttinsa. Se on valitettavasti totta ja useasti sillä tavalla johdetaan. On hirveän tärkeää katsoa omaa ympäristöä ja näkee, että ihmiset ei voi hyvin. Myös hellästi avaa tilannetta, että miten minä saatan pelata tähän rooliin. Ja varsinkin johtajalla on kulta-avaimet kädessä, eli se täytyy lähteä sieltä. Ja rohkeasti sille matkalle – se tulee antamaan itselle paljon, tiimille, omalle ympäristölle sekä laajemmassa mittakaavassa suomalaiselle yhteiskunnalle. Se olisi mahtavaa, että me oltaisiin terveen sisäisen voiman lippulaivamaa.  

Ulla Heinonen: Todella tärkeitä asioita! Sitten minä vielä kysyisin… Äsken jo oikeastaan vastasit tai itse ainakin poimin jo itselleni tällaisia asioita mutta… Millaisen haasteen haluat jättää kuulijoille? 

Emilia Elisabet Lahti: No jättäisin tällaisen, joka on niin matala kynnys, ettei sitä voi jättää tekemättä… Kutsuisin meitä kaikkia, itseäni ennen kaikkea, sinua ja minua – lähteä tuomaan arkielämään rakentavasti haastamaan itseään pienissä hetkissä. Eli tällainen ”getting constructively uncomfortable” eli rakentavasti epämukava. Tämä ei suoranaan liity siihen, että kasvatetaan sisua, koska sisu liittyy äärimmäisiin tilanteisiin. Mutta sillä, että lähdetään pysymään auki pienesti epämukaville tilanteille arjessa jatkuvalla syötöllä. Se synnyttää sen, että meistä tulee tosi suvereeneja ja sellaisia, että pystymme helposti navigoimaan vaikeita tilanteita tosi automaattisesti. Samalla tavalla, kun nyrkkeilijä ei mene kehään harjoittelematta – vaan sitä on edeltänyt satoja, tuhansia simulaatioita tietystä liikkeestä. Seuraavan kerran kun tulee sellainen tunne, että stressi alkaa nousemaan, sydämen syke nousee, tulee epämukavuus, ei halua olla jossain keskustelussa tai ei halua ilmaista jotain… tai muuten väsyttää. Ja huom. – pysytään rakentavuuden sisällä, ei tarvitse lähteä mennä äärimmäisyyksiin, kuten juoksemaan Uutta-Seelantia… Tällaisia ei tarvitse. Mutta, niissä kohdissa kuitenkin valitaan, että aion pysyä tässä ja aion ottaa haastavamman polun ja katsoa mitä tapahtuu. Miksi haastan meitä tähän on, että ei ole yksinkertaisesti mitään muuta polkua lähteä rakentamaan sisua ja sitä ”rakentavaa sisua”. Se tulee kaikessa niissä kohdissa… Ja elämä on eletyn elämän ”dojo” eli japanilaisittain harjoituksen temppeli. Jokainen ihminen joka tulee vastaan on opettaja, ”sensei”, joka ojentaa käden. Jossa me päästään testaamaan miten me otetaan kiinni, kuinka lujaa toinen puristaa, miten minä vastaan siihen. Sitten kun hän heittää, niin miten kauniisti ja arvokkaasti voin pyörähtää ja nousta ylös siitä – tässä aikidovertauksia. Sellaiseen päivittäiseen, tarpeeksi hellään, mutta äärimmäisen paljon tulevaisuuden hyötyä tuottavaan työhön haluan kutsua meitä. 

Ulla Heinonen: Kiitos! Toivon, että jokainen kuulija ottaa tästä kopin ja haasteen itselleen ja lähdetään yhdessä rakentamaan parempaa johtajuutta ja maailmaa. Kiitos Elisabet! 

Emilia Elisabet Lahti: Kiitos Ulla! 

Ulla Heinonen: Turun yliopiston kauppakorkeakoulun johtamiskoulutusyksikön TSE exen podcast-sarjassa halutaan edistää keskustelua tulevaisuuden johtamisesta. Jaksot käsittelevät johtajuutta moninaisesti ja monitieteisesti, erilaisista mielenkiintoisista ja henkilökohtaisista lähtökohdista käsin. Podcastiin vieraaksi olemme kutsuneet asiantuntijoita ja tutkijoita yliopiston monitieteisestä yhteisöstä, sekä yliopiston ulkopuolelta verkostoistamme. Johtajuudella on moninaiset vaikutukset ja kasvot, joten johtajuutta kannattaa tarkastella monitieteisesti ja monialaisesti lähestyen. Olen Ulla Heinonen ja kanssani studiossa on professori Satu Teerikangas. Keskustelemme aiheesta ”kestävä johtajuus”. Tervetuloa Satu! 

Satu Teerikangas: Kiitos Ulla! 

Ulla Heinonen: Ihan alkuun kysyn sinulta sellaisen kysymyksen – mikä on missiosi nykyisessä tehtävässä? 

Satu Teerikangas: Formuloisin sen kenties niin, että työmissioni ytimekkäästi on pelastaa maapallo. Mutta mitä se tarkoittaa nykytehtävässä… Minä uskon siihen potentiaaliin, mikä meissä ihmisissä on. Oma tehtävä on vahvistaa ihmisissä heidän sisäistä potentiaalia ja osaamista, jotta kukin lähtee autenttisesti kukoistamaan omalla laillaan ja viemään maapalloa kestävämpää suuntaan yhdessä muiden kanssa. 

Ulla Heinonen: Loistavaa! Minkälaisten lasien läpi katsot maailmaa? 

Satu Teerikangas: Toi on hyvä kysymys… Näin tutkijana heti alkaa miettimään, että ”mitä ne lasit tarkoittavat”? Itselläni on lasit päällä… Varmaankin lähtökohtaisesti tutkijan lasien kautta. Itselläni on aika moninainen tausta, olen asunut eri kulttuureissa. Sen takia tämä lasikysymys sai miettimään katsooko ranskalaisena, kenialaisena, kiinalaisena, suomalaisena, turkulaisena, hämäläisenä… Tavallaan oleellista on, että osataan tiedostaa minkä lasien läpi katsotaan ja osataan katsoa eri lasien läpi. Mutta tykkään katsoa tutkijan lasien kautta, koska se pakottaa itsensä miettimään niitä erilaisia mahdollisia laseja ja tiedostamaan omien lasien arvosidonnaisuudet… ja välillä myös heikkoudet ja vajavaisuudet. Ja myös huomaamaan, että ”jaa, nämä lasit jonka läpi katson ei enää toimikaan” ja voisin kokeilla toisenlaisia laseja tai ehkä kolmansia. Sama kuin optikolla ja vaihtaa säännöllisesti silmälaseja. Samalla lailla tuntuu, että pitää vaihtaa laseja, minkä läpi katsoa maailmaa. Sen takia tykkään tutkijan identiteetistä, koska se on meidän velvollisuus, että me harjaannutetaan niitä laseja ja kokeillaan eri laseja. 

Ulla Heinonen: Ja tavallaan silloin saadaan ne eri näkökulmat esiin, niin tietämys ja viisaus lisääntyy.  

Satu Teerikangas: Niin just! 

Ulla Heinonen: Mitä haluat saada aikaan? 

Satu Teerikangas: Mitä haluan saada aikaan? Kyllä haluaisin saada aikaan sen, että ihmiset voimaantuisivat ja löytäisivät oman sisäisen tiikeri- tai leijonanvoimansa. Ja kun löytävät sen oman äänensä ja pysähtyisivät oman autenttisuuden äärelle, niin löytäisivät sisäisen… onko se englanniksi ”calling”? Kutsumus? 

Ulla Heinonen: Kyllä, kutsumus. 

Satu Teerikangas: Kutsu siitä, mitä se elämä tässä hetkessä minulta pyytää ja toivoo. Toivoisin, että ihmiset pysähtyy sen äärelle ja toivoisin, että osaltani… kun sanotaan, että innostan ihmisiä eri tavoin. Näen, että se on voimavara, mikä minulla on – että pystyn käyttämään sitä innostamaan ihmisissä sitä piilevää, kenties nukkuvaa ja unohdettua voimavaraa, jotta ihmiset löytävät ja kunnioittavat omia voimavarojaan ja potentiaaliaan ja lähtisivät loistamaan yksin ja yhdessä. Ja uskaltaisivat tehdä sellaisia rohkeita ratkaisuja ja valintoja, mennä kenties vastaan jotain nykyistä vallitsevaa. Sen tyyppisen äärellä koen tekemisen erityisen merkitykselliseksi. 

Ulla Heinonen: Kyllä. Millaisena tulevaisuus näyttäytyy sinun näkökulmastasi, Satu? 

Satu Teerikangas: Lähden taas tutkijana vastaamaan aluksi, sen jälkeen sitä omaa näkökulmaa… Me olemme tällä hetkellä Biodiful-tutkimuskonsortiossa sekä CICAT-tutkimuskonsortiossa molemmissa viime vuosina mietitty vaihtoehtoisia tulevaisuusvisioita. Millä lailla ihmiskuntana lähdemme viemään seuraavia vuosia ja vuosikymmeniä eteenpäin. Meillä näyttäytyy erilaisia tulevaisuusvisioita. Siellä on varsin kestämätön tulevaisuusvisio, jokseenkin kestävä tulevaisuusvisio ja erilaisia tulevaisuusvisioita sieltä välistä. Se syy minkä takia teen tätä työtä on se, että olen luottavainen, että meillä on voimavarat, ratkaisut, osaaminen ja uskallus tehdä merkityksellistä ja kestävää tulevaisuutta. Sen takia itse näkisin, että meillä on toiverikas ja kestävä tulevaisuus, mutta se onnistuu ainoastaan silloin, jos me voimaanumme ja otamme johtajuutta yksin ja yhdessä, ja lähdemme muokkaamaan maailmaa. Jos sitä ei tapahdu sekä kansalaisten ja kuluttajien, että etenkin päätöksentekijöiden ja yritysjohtajien ja ministeriöiden kannalta kansallisesti ja kansainvälisesti, sitten meillä on erittäin synkkä tulevaisuus. Mutta se syy, miksi herään joka aamu – se syy miksi olen toiverikas, miksi jaksan tehdä tätä työtä ja miksi voimaannun siitä – tuntuu, että päivästä päivään, viikosta viikkoon, entistä enemmän ihmiset eri aloilla on lähteneet tekemään kestävämpää huomista eri keinoin. Se antaa luottamusta minulle, että suunta on oikea. Työtä on valtavasti ja vastoinkäymisiä tulee varmasti, eikä se ole helppoa. Mutta se on syy, miksi olen hengissä, teen tätä työtä ja miksi saan tästä voimaa. 

Ulla Heinonen: Kyllä. Mikä on sinun mielestäsi tulevaisuuden johtajan vastuu? Tai voitaisiinko sanoa – tämän päivän johtajan vastuu, koska me rakennetaan tulevaisuutta tänään? 

Satu Teerikangas: Minusta heidän ydinvastuu olisi varmistaa elämä kaikissa erilaisissa muodoissa, joita se tässä maapallossa näyttäytyy olisi olemassa ja jatkaisi olemistaan mahdollisimman monissa muodoissa kukoistaen tänä päivänä, lähivuosina, lähivuosikymmeninä ja lähivuosisatoina. Eli kenties, jos lähdemme miettimään vastuuta sitä kautta, että miten jokainen johtaja voisi miettiä sitä, miten maapallo voisi olla mahdollisimman kukoistava 500 vuoden päästä, tai sadan vuoden päästä, tai viidenkymmenen vuoden päästä. Jos se on se prioriteetti, josta käsin lähdemme tekemään päätöksiä, niin ne päätökset on erilaisia kuin jos teemme päätöksiä kvartaalin tai vuoden – tai yritysvoiton tai jonkun muun mittarin näkökannalta. Tai jos me koulutuksessa seurataan vain tutkintoja – ne on vain yksittäisiä mittareita, jotka voi olla merkityksellisiä, mutta se ei ole se oleellisin vastuu. Sen takia puhun elämästä sen eri muodoissa, nyt kun me ollaan tutkittu luonnon monimuotoisuutta yhdessä meidän biodiversiteettitutkijoiden kanssa täältä yliopistolta ja muiden yliopistojen kanssa – niin se miten he yksinkertaistavat luontokadon tai biodiversiteetin on ”elämä sen kaikissa muodoissa”. On se sitten ihmisiä eri kulttuureina, uskontoina ja persoonallisuuksina… kaikki eläinlajit, kasvilajit, madot, virukset, bakteerit, vesistöt, kasvistot, eri luonnon ekosysteemit - kaikki elämä maapallolla sen eri muodoissa. Se on herättänyt minut ajattelemaan kuinka kapeiden lasien kannalta katsoin tätä maailmaa vielä pari vuotta sitten. Olin itse aika vieraantunut luonnosta. Huomasin, että kun mietin johtamista, niin mietin ja opetin sitä että ”ihmiset kukoistamaan!” ja tässä hiffasin viimeisen parin vuoden aikana, että ”jaha, Satu, hieman kapeakatseinen näkökulma”. ”Hyvä, että ihmisiä mahdollistetaan – mutta oikeastaan nyt tulisi saada mahdollistettua elämän muut muodot maapallolla”. Sitten kun me saadaan heidät ja meidät yhdessä kukoistamaan, sitten me lähdetään yhdessä mahdollistamaan systeemisiä kierteitä ja kiertoja, että meillä on yhdessä kestävämpi tulevaisuus jatkossa. 

Ulla Heinonen: Ihminen saattaa olla hyvin vieraantunut luonnosta… 

Satu Teerikangas: Niin! 

Ulla Heinonen: Itse asiassa me ollaan luontokappaleita. 

Satu Teerikangas: Niin, nimenomaan! Ja kun rupeaa ajattelemaan noin, niin sehän tarkoittaa, että olemme vieraantuneet itsestämme. 

Ulla Heinonen: Kyllä. 

Satu Teerikangas: Siitä tulee hyvin mielenkiintoista… Ajatus siitä, jos lähdetään miettimään johtamista – usein puhutaan johtajuuskursseissa ja koulutuksissa, että ”kuka minä olen?” ja ”mitä johtajuus minulle tarkoittaa?” Jos ja kun on niin, että olemme vieraantuneet luonnosta, niin olemme vieraantuneet itsestämme. Tavallaan lähtökohtaisesti tämä vastuu, josta puhuttiin, niin on vastuu kuunnella omaa autenttista ääntä ja pysähtyä sen äärelle. Kuka siellä puhuu? Mitkä ovat ne omat arvot? Mitä se oma omatunto sanoo? Milloin siellä on ristiriitoja? Kuunnella niitä ikäviä ääniä, välillä niitä pelokkaita ääniä… Me ollaan puhuttu aika isoista asioista kestävästä tulevaisuudesta. Kyllähän se herättää paljon ahdistusta ja huolta. Välillä huomaa, että tulee masennuksen hetkiä ja menettää toivonsa. Kun itseään kuuntelee, niin se ei ole pelkästään Linnanmäen ilohulinaa, vappuhulinaa, vaan siellä on kaikki äänet ja kaikki tunteet. Kun sen äärelle pysähtyy ja siitä hyvässä seurassa ystävien ja työkaverien kanssa juttelee, niin siitä saa voimavaraa, jotta lähtee löytämään ratkaisuja ja ymmärtää, että me kaikki käydään sitä läpi. Tavallaan itsensä äärelle pysähtymisessä – joku on vuosia sitten kysynyt, että onko se itsekästä tai itsekeskeistä – ja se ei ole niin, vaan se on se lähtökohtainen vastuu, mikä meillä kaikilla on, että otetaan ensisijaisesti vastuu itsestään. Se tapa millä tavalla koitan avata… koitan Ullalle elehtiä tässä… että mennään itseen meille, mennään kehoon – kuunnellaan minkälaiset äänet, tunteet ja arvot siellä keskustelee. Tutustumme oman sisäiseen äänimaailmaan. Sieltä oikeastaan tiedetään, että pystymme ammentamaan omaa ainutlaatuista ja autenttista voimavaraamme ja se on se meidän kunkin ainutlaatuinen johtajuuspotentiaali ihmisenä. Kun näin ajatellaan, olemme hyvin filosofisten kysymysten äärellä. Jos ajatellaan ”autenttista johtajuutta”, niin menemme klassisen filosofien äärelle. Lopulta meillähän ei ole suoraa ja yksiselitteistä vastausta mitä autenttisuus ja ihmisyys on, meillä on erilaisia vastauksia. Kuitenkin kautta maailmanhistorian omaa tietynlaisia samanlaisuuksia kautta kulttuurien, tavallaan jonkinlaista viisaan ihmisen eetosta voisi ajatella kautta maailmanhistorian eri kulttuureissa ja sivilisaatioissa on ollut. Sitä kautta jonkinlaista ratkaisun aihiota siellä on. 

Ulla Heinonen: Kyllä. Mitä haluat sanoa nykyisille ja tuleville johtajille? 

Satu Teerikangas: Minä haluan sanoa nykyisille ja tuleville johtajille sitä, että he pysähtyisivät miettimään mitä he tekevät ja miksi he tekevät? Minkä eteen he tekevät töitä? Mikä se tarkoitus on heidän tekemisessään? Toisin sanoen, miksi menee aamuisin töihin? Miksi tekee tätä ammattia? Miksi on tällä työnantajalla? Mikä on se heidän elämänsä ja työn tarkoitus on… 

Ulla Heinonen: Merkityksellisyys? 

Satu Teerikangas: Kun lähtee miettimään syvällisemmin, niin löytääkö sieltä merkityksellistä tarkoitusta? Ja mikä se syvempi merkityksellisyys on… Se on kenties se ydinkysymys. Samalla kun näin sanon, niin toinen keskustelunavaus on, että toivoisi kaikille tässä ajassa - joka tuntuu olemaan kiihtyvästi kiireinen – että jätettäisi aikaa miettiä näitä kysymyksiä mitä ollaan tässä nostettu, se vaatii sitä, että meillä olisi kärsivällisyyttä hidastaa tahtia ja pysähtyä. Se ei tarkoita, että me kaikki lähdettäisi Himalajalle tai rannalle ja oltaisi kaksi vuotta poissa – näinkin voi tehdä ja se on hienoa – mutta se voi tarkoittaa jollekin sitä että… Olen harjoitellut viime kuukausina sitä, että kun kävelee töihin, niin pysähtyy kahdeksi minuutiksi – tai vaikka minuutiksi – ja katsoo järveä, metsää tai Aurajokea ja riippumatta siitä miltä näytän niin katselen, kuuntelen ja ihmettelen ympäristöä. Se kaksi minuuttia on hämmentävää, miten siinä kahdessa minuutissa saa hyvää feelingiä päivään. Jotenkin pysähtyy elämän ja luonnon ihmeen äärelle, siellä saa sen miniraon päivään… Huom. kaks minuuttia! Josta sitten tuntuu, että koko päivä ja viikko lähtee uudella lailla käyntiin. Saa uudenlaisia oivalluksia. Ja kun nyt puhun parista minuutista… niin jos niitä päivän aikana silloin tällöin lisääkin vai onko muita tällaisia keinoja. Jotta me löydetään voimavaroja ratkaista näitä isoja haasteita, mitä meillä on, niin se ei toteudu siitä jatkuvasta kiireen ja suorituskeskeisyyden jatkuvasta oravanpyörästä käsin, koska silloin ei ole aikaa ajatella. Vaan se vaatii meiltä jokaiselta sellaista kärsivällisyyttä. Sen takia pysähdyn, koska itse olen aika nopea ja kärsimätön ihminen, niin itselle tämä on jatkuva harjoitus. On ollut vuosikausia, parikymmentä vuotta ja kasvaa jatkuvasti. Että malttaa hidastaa ja tiedostaa, kun pysähtyy ja hidastaa ja löytää aikaa kuunnella itseään ja muita, niin silloin ollaan oleellisen äärellä.  

Ulla Heinonen: Kyllä. 

Satu Teerikangas: Se muu on silloin taustakohinaa. Suorittamisen ja kiireen kohinalla joskus saa pientä aikaa, mutta kaikki merkittävät asiat tapahtuvat pysähtymällä.  

Ulla Heinonen: Hiljaisuudessa. 

Satu Teerikangas: Hiljaisuudessa. 

Ulla Heinonen: Jouten ollessa. 

Satu Teerikangas: Jouten ollessa. 

Ulla Heinonen: Ja siinä, että kuuntelee jotain itseään ulkopuolista, kuten linnun laulua – sanotaan, että se rentouttaa, vapauttaa aivot ja antaa tilaa jollekin uudelle muulle. Erittäin hyvä vinkki kaikille kuulijoille toteutettavaksi. No, minkä haasteen haluat jättää meidän kuulijoille? 

Satu Teerikangas: Ehkä jatkaisin tuosta äskeisestä, se haaste on se, että lähtisi tulevien päivien ja viikkojen aikana haastamaan itsensä hidastamisen ja pysähtymisen suhteen. Lähtee ihan pienestä. Se voi olla puoli minuuttia, ennen työpäivän alkua tai sen jälkeen. Tekee sitä säännöllisesti viikkojen ja kuukausien aikana ja tutkijan omaisesti seuraa mitä tapahtuu. Joskus huomaa seurauksen heti, joskus huomaa vähän myöhemmin. Jos huomaa, että siinä on mukavia seurauksia, niin voi pikkusen laajentaa. Minuutin tai kaksi tai vaikka montakin, tuntia, päiviä… ja mitä onkaan. Jokaisen rytmit ja tavat on omanlaisia. Mutta lähtee haastamaan itseään pysähtymisen ja hiljaisuuden suhteen. Se on elämän mittainen matka, mutta kun sen aloittaa, niin nälkä hyvässä mielessä kasvaa, kun huomaa kuinka paljon hyvinvointia, voimavaroja ja viisaita ajatuksia löytyy. Ja kuinka hyviä yhteyksiä muihin ihmisiin sitä kautta löytyy. 

Ulla Heinonen: Kyllä. Kiitos Satu! 

Satu Teerikangas: Kiitos Ulla! 

Ulla Heinonen: Turun yliopiston kauppakorkeakoulun johtamiskouluyksikkö TSE exen podcast-sarjassa halutaan edistää keskustelua tulevaisuuden johtamisesta. Jaksot käsittelevät johtajuutta moninaisesti ja monitieteisesti, erilaisista mielenkiintoisista ja henkilökohtaisista lähtökohdista käsin. Podcastiin olemme kutsuneet vieraaksi asiantuntijoita ja tutkijoita yliopiston monitieteisestä yhteisöstä, sekä yliopiston ulkopuolelta verkostoistamme. Johtajuudella on moninaiset vaikutukset ja kasvot, joten johtajuutta kannattaa tarkastella monitieteisesti ja monialaisesti lähestyen. Olen Ulla Heinonen ja kanssani studiossa on johtaja Pauli Forma. Keskustelemme aiheesta ”työkyky ja johtaminen”. Tervetuloa Pauli! 

Pauli Forma: Kiitoksia! Mukava olla täällä. 

Ulla Heinonen: Hienoa, että pääsit tulemaan! Mikä on missiosi nykyisessä tehtävässäsi? 

Pauli Forma: Minun missioni on kehittää suomalaista työelämää - suomalaisten työntekijöiden työkykyä, hyvinvointia ja jaksamista. Tässä minun nykyisessä positiossa pystyn tekemään tätä asiakasyhteistyön kautta, kun työpaikkani, joka on Työeläkeyhtiö Varma, niin meillä on asiakkaana iso joukko suomalaisia yrityksiä. Sitä kautta me katetaan aika iso siivu suomalaista työelämää. 

Ulla Heinonen: Hienoa! Hienoa työtä teette! No, minkälaisien läpi katsot maailmaamme? 

Pauli Forma: No, minä katson sellaisen… Minulla on turkulainen tutkijan tausta. Olen yhteiskuntatieteilijä, olen opiskellut sosiaalipolitiikkaa ja hyvinvointia ja miten sitä tuotetaan ja turvataan, miten se kehittyy ja miten siihen vaikutetaan. Minun työurani on kehittynyt niin, että nykyisessä työpaikassa oikeastaan ilmiö ja asia on sama, mutta tavallaan työelämä- ja yrityskonteksti. Minua kiinnostaa se, että miten yritysten ja työpaikkojen perus liiketoimintaympäristö vaikuttaa ihmisten työkykyyn, jaksamiseen ja työhyvinvointiin. Ne lasit, jonka läpi katson on… Olen viime aikoina pohtinut, miten johtajan tulisi katsoa ympäristöään, jotta hän ymmärtäisi, miten kaikki muutostekijät vaikuttavat henkilöstöön ja henkilöstön jaksamiseen ja hyvinvointiin. 

Ulla Heinonen: Kyllä. Mitä haluat saada aikaan? Olet juuri kirjoittanut kirjan ”Johtajan työkykykirja”, se on tullut ulos muutama hetki sitten – sinulla on varmaan jokin ajatus, miksi olet halunnut laittaa siihen paljon energiaa ja työtä? Mitä haluat saada aikaan? 

Pauli Forma: Haluan saada sellaista aikaan, että suomalaisia yrityksiä ja organisaatiota johdettaisiin paremmin. Ja se näkökulma on, että johtamisessa otettaisiin huomioon henkilöstön työkykyyn ja työhyvinvointiin liittyvät asiat. Minä haluaisin, että suomalaiset johtajat ymmärtäisivät aikaisempaa paremmin sen, mikä merkitys johtajalla ja johtajan tekemällä työllä on koko henkilöstöön. Ajattelen sillä tavalla, että pinnallisesti teema on tuttu, mutta on paljon konkretisoimista ja ymmärryksen lisäämisen tarvetta johtajilla. Että he oikeasti ymmärtävät ilmiön… Tyypillinen esimerkki on, kun olen jutellut vaikka hallitusammattilaisten kanssa, että ”miten henkilöstö näkyy hallitustyöskentelyssä?”. Se mikä tulee aina takaisin on, että ”henkilöstö on meidän firmassa tosi tärkeä”. Mutta mitä se tarkoittaa? Miten se näkyy strategiatyössä? Sitä aika harvoin kuulee purettavan konkretiaksi. Sitä haluan edistää, että sitä tapahtuisi tulevaisuudessa enemmän. 

Ulla Heinonen: Hyvä. Millaisena tulevaisuus näyttäytyy, kun katsot sitä sinun näkökulmastasi? Miten näet tulevaisuuden?  

Pauli Forma: Yleisesti ajattelen, että suomalainen johtaminen ja työelämäolosuhteet ovat todella hyvät kansainvälisessäkin perspektiivissä. Niin kuin aina, maailmassa on uhkakuvia ja megatrendejä, jotka painaa ja vaikuttaa yritysten ja yhteiskunnan toimintaympäristössä. Ehkä Suomen iso kysymys tulevaisuudessa on, että miten väestörakenne kehittyy. Miten yrityksillä on käytettävissä työvoimaa? Työvoimapula, ehkä se keskustelu on keskittynyt sote-aloille ja se keskustelu on lähtenyt sieltä, mutta yhä enemmän alalla jos toisella ja varsinkin jos puhutaan erityisammattiryhmistä, niin on pulaa tekijöistä. Ja kun mainitsit tuon minun uudehkon kirjan, tein siinä johtajahaastatteluja ja siellä nousi huoli, että mistä saadaan osaajia. Se ei koske pelkästään miten saadaan kovia asiantuntijoita tekemään luovia töitä, vaan ihan myös liittyen rakennusalaan tai kuljetusalaan, niin tekijöistä on pulaa. 

Ulla Heinonen: Kyllä. Mikä on tulevaisuuden johtamisen vastuu? Miten näet, että työhyvinvointi ja johtaminen ja vastuuasiat jakautuu? Ihan mielenkiinnosta… Kun aina sanotaan, että ”johtajalla on vastuu”. Miten sinä näet, että missä menee johtajan vastuu ja missä menee yhteisön vastuu myös siitä hyvinvoinnista, työkyvystä ja sen ylläpitämisestä? 

Pauli Forma: Olen kuvannut kirjassani työkykyä, että se on kuin sipuli, missä on kerroksia. Ytimessä on yksilö ja yksilön tekemät valinnat elämässään ja elinympäristössään. Sitten meillä on yhteisö, joka on työyhteisö tai se voi olla perheyhteisö tai muu tällainen, joka on hyvin tärkeä meidän hyvinvoinnin kannalta. Sitten siinä on yritys, johtaja ja johtoryhmä, jotka johtavat yritystä. Sen ympärillä on vielä yhteiskunnan kerros. Ne kaikki vaikuttavat työkykyyn. Mutta siellä yrityksessä, siellähän on toimitusjohtaja, joka vastaa käytännössä kaikesta, ja sen toimitusjohtajan täytyy hiffata, että työkyvyn johtaminen ja työkykyongelmien ennaltaehkäisy vaatii yritykseltä systemaattista johtamista. Työkyky on asia, jota johdetaan yrityksessä. Sillä pitää olla resurssointi, tavoitteet, johtamisjärjestelmä ja siitä lähtee purkautumaan viitekehys organisaatiossa. Sinne rakennetaan, että ”tässä on HR-johtaja, tässä on hänen organisaatio ja hän tekee tällaista työtä”. Johtajan täytyy kysyä, onko meillä tässä yrityksessä työkyvyn johtaminen sellaisessa kunnossa, mitä toimintaympäristö, toimiala, tämän firman elinkaaren vaihe edellyttää. Johtajan täytyy ottaa johtajuus tässä työkyvyssä. 

Ulla Heinonen: Hyvä. No, sinä itse olet johtaja. Miten toteutat tätä omassa johtamisroolissasi ja omassa työssäsi? 

Pauli Forma: Tuo on aika tiukka kysymys! Yritän tietysti noudattaa oppeja, mitä tässä kirjassa pidän esillä. Minun nykyinen työpaikka on sillä tavalla hyvä työpaikka, että siellä on hyvät toimintamallit ja vastuut ja siellä on työkyvyn johtamiseen liittyvät rakenteet olemassa. Niitä sitten arjessa viedään eteenpäin ja hoidetaan niitä asioita. Osa on tällaista eteenpäin katsovaa, ennakoivaa. Miten meidän työ muuttuu ja miten se vaikuttaa meidän osaamistarpeisiin? Miten henkilöstä pitää kehittää? Ja muuta tällaista. Osa on ihan arjen asiaa. Myös visionäärisyyttä pitää olla, pitää miettiä seuraavia askelia. Miten työ ja organisaation toimintaympäristö kehittyy? Otan tästä kirjasta pienen… vaikka kysymys olikin henkilökohtainen. Johtajan pitää olla organisaatiossa suunnannäyttäjä liittyen keskusteluavaruuteen. Tässä kirjassa ja näissä haastatteluissa oli hyviä esimerkkejä, missä ison firman toimitusjohtaja sanoi, että hän puheissaan ja vuorovaikutuksessaan pitää jaksamista yllä ja osoittaa puheillaan, että tämä on tässä yhtiössä tärkeä. Se on minusta hieno asia, että ottaa ajatusjohtajan roolin organisaatiossa. Kuka sen ottaa, jos ellei johtaja ota? 

Ulla Heinonen: Kyllä, esimerkki on hyvä ja se kannustaa… Että on tuki ja kannustus. No, mitä haluat sanoa nykyisille ja tuleville johtajille, heille ketkä kuuntelee tätä podcastia? 

Pauli Forma: Kannustan kaikkia johtajia perehtymään henkilöstö-, työhyvinvointi- ja työkykyaiheisiin. Ne ovat sellaisia aiheita, jotka ovat jokaisessa organisaatiossa läsnä. Riippuen toki organisaation koosta, aivan pienemmissä ei ole HR-päällikköä tai HR-osastoa. Isoissa yrityksissä, siellä on HR-toiminto ja johtaja, jotka ovat asiantuntijoita tässä hommassa. Mutta… he eivät pärjää siinä hommassaan ilman, että liiketoiminnan johtajat ja muut johtajat antaa tukensa ja on mukana siinä työkyvyn johtamisessa. Se on tavallaan aika huono esimerkki organisaatiossa, jos se työkykyasia ulkoistetaan kokonaan HR:lle. Hyvässä tapauksessa aina kun firma miettii ja johtajat miettii, että mikä askel otetaan liiketoiminnassa, niin mietitään ”mitä se tarkoittaa meidän henkilöstölle?” Resurssi-, jaksamis- ja osaamiskysymyksenä. 

Ulla Heinonen: Kyllä. No, viimeinen kysymys – minkä haasteen haluat jättää kuulijoille? 

Pauli Forma: Haluaisin jättää sellaisen haasteen, että ne kuulijat, jotka ovat työelämässä ja johtajina jossain organisaatiossa, että he kysyvät itseltään ja kollegoiltaan ”onko meillä ajan tasalla ja asianmukaisella tasolla meidän työkykymme johtaminen”? Tiedetäänkö, miten henkilöstömme voi? Onko meillä toimintamallit kunnossa? Onko meillä kumppanuus esimerkiksi työterveyshuollon tai eläkevakuuttajan kanssa kunnossa? Kirjassani löytyy viitekehys, jota voi seurata, jos tällaisesta on kiinnostunut. Jos on sellaisia, ketkä opiskelee johtajiksi tai matkalla työelämään… Uskon, että tulevaisuudessa tämän tyyppiset asiat, mitä tässä on puhuttu, niin ne muodostavat tärkeän osan johtajuutta. Jos haluat olla johtaja tulevaisuudessa, niin opiskele tämä, niin voit tulevaisuudessa erottautua tulevaisuudessa, kun haetaan johtajia organisaatioihin. Tässä on vielä sellainen näkökulma, että tämän päivän käsitys johtamisesta ja johtajuudesta on hyvin ihmisläheinen. Tällainen vanhanaikainen, autoritäärinen, ihmisiä kuuntelematon johtaja ei pärjää tänä päivänä eikä varsinkaan tulevaisuudessa.  

Ulla Heinonen: Kyllä. Kiitos Pauli hyvistä ajatuksista ja kommenteista, sekä myöskin tämän haasteen jättämisestä. Kyllä meillä työkyvyn ylläpitämisessä ja petraamisessa on vielä paljonkin tehtävää Suomen maassa. Jokaisesta itsestään se lähtee, niin kun sanoit, se ei ole yksin vain johtajan vastuu vaan yhdessä rakennamme parempaa työyhteisöä ja parempaa maailmaa. Kiitoksia Pauli! 

Pauli Forma: Kiitoksia! 

Ulla Heinonen: Turun yliopiston kauppakorkeakoulun johtamiskoulutusyksikkö TSE exen podcast-sarjassa halutaan edistää keskustelua tulevaisuuden johtamisesta. Jaksot käsittelevät johtajuutta moninaisesti ja monitieteisesti, erilaisista mielenkiintoisista ja myös henkilökohtaisista lähtökohdista käsin. Podcastiin olemme kutsuneet vieraaksi asiantuntijoita ja tutkijoita yliopiston monitieteisestä yhteisöstä, sekä yliopiston ulkopuolelta verkostoistamme. Johtajuudella on moninaiset vaikutukset ja kasvot, joten johtajuutta kannattaa tarkastella monitieteisesti ja monialaisesti lähestyen. Olen Ulla Heinonen ja kanssani tänään täällä on työelämäprofessori ja tuore kansanedustaja Pauli Aalto-Setälä. Keskustelemme aiheesta ”sovittelevan kulttuurin johtaminen”. Tervetuloa Pauli! 

Pauli Aalto-Setälä: Kiitos paljon! 

Ulla Heinonen: Mikä on missiosi sinun nykyisessä tehtävässäsi? Olet täysin uudenlaisella paikalla katsomassa tätä nyt vähän eri näkökulmasta kuin työelämäprofessorin tai sinun aikaisemmista positioista käsin. Eli, mikä on sinun missio? 

Pauli Aalto-Setälä: Nyt on kieltämättä kokonaan uudenlainen tilanne. En ole ennen ollut julkisella sektorilla myöskään töissä, enkä ole ottanut vastuuta koko maan ja kansalaisten asioista, niin kuin kansanedustaja nyt ottaa. Kyllä minun missio on niitä olosuhteita parantaa ja oma henkilökohtainen missio on myös Saaristomeren puolesta toimia. Olen pitkään ollut aktivisti ja merenkävijä ja nyt minulla on mahdollisuus vaikuttaa lainsäädäntöön yhdessä muiden kansanedustajien kanssa. Ettei me tuhottaisi tuota ainutta mertamme. 

Ulla Heinonen: Kyllä. Ja kun se vaikuttaa ihan kaikkeen… 

Pauli Aalto-Setälä: Se vaikuttaa ihan kaikkeen. 

Ulla Heinonen: No, minkälaisten lasien läpi katsot tätä maailmaa? 

Pauli Aalto-Setälä: Ehkä toimittajan tausta on auttanut siinä, että pystyn vaihtamaan vähän laseja – tai ainakin kuvittelen pystyväni asettumaan muidenkin asemaan kuin omanlaisteni. Mutta tietenkin ehkä ne keskeiset reunaehdot, joilla maailmaa katsoo, siitä omasta ovisilmästä, niin varmaan on aika länsimaista demokratiaa tukevat ja avointa vuorovaikutusta edistävät näkemykset. 

Ulla Heinonen: Joo. No, mitä sinä haluat saada aikaan? Voit ottaa toki lähitähtäimen, että mikä on sinun lähitavoite… Tai sitten, kun olet käynyt pitkän johtajuuden polun ja ollut erilaisissa johtamispositiossa ja nyt olet tavallaan kansanedustajana johtaja – niin mitä haluat saada aikaan näillä sinun tekemisillä? 

Pauli Aalto-Setälä: Se onkin vaikea kysymys. Lyhyellä aikavälillä toivoisi, että politiikka olisi helpommin ymmärrettävää ja lähestyttävämpää. Että dialogi olisi avoimempaa. Ja nyt kun some on lisännyt polarisaatiota – asioista puhutaan yleisöfoorumeilla enemmän kuin neuvottelupöydissä. Ehkä oma sovittelija- tai yritysjohtamiskokemus voisi tuoda kollegoille toisen tyyppistä kulmaa siihen päivittäiseen vääntöön. Totuushan on nimittäin se, että ihmiset riitelee eikä asiat. 

Ulla Heinonen: Niin ja politiikassa usein on… tai sillä kentällä toimiessa sovittelevan kulttuurin johtaminen saattaa olla joskus aika haastavaakin. 

Pauli Aalto-Setälä: Kokeneet kansanedustajat, jotka ovat tosi ystävällisesti ottaneet minut vastaan sanoo, että se on myös muuttunut se eduskunnan elämä. Siitä voi syyttää sosiaalista mediaa, mutta kyllä sanoisin, että yleinen polarisaatio maailmassa on lisääntynyt ja se koskee myös meitä. 

Ulla Heinonen: Koetko, että se tulee itsekkyyden kautta? Vai minkä kautta ajattelisit, että se tulee? 

Pauli Aalto-Setälä: Kyllä minä luulen, että siinä mielessä itsekkyyden… Silloin toimittaja- ja päätoimittaja-aikoina huomasin, että ulkomaanuutiset alkoivat kiinnostaa koko ajan vähemmän ja vähemmän ja se on globaali ilmiö, että kiinnostaa mikä tapahtuu lähellä. Ehkäpä se vaikuttaa myös ideologisiin taistoihin. Samanaikaisesti, on myös hyvä joskus ajatella niinkin, että sosiaalisen median käyttäytyminen ei ole koko totuus, vaan siellä on ihan oma koodistonsa ja oma tapa keskustella. Sitten taas, kun syvennytään samojen ihmisten kanssa johonkin tärkeämpään asiaan, niin käyttäydytään ihan eri tavalla. Se on hyvin helposti provosoivaa. Ja silloin astuu siihen miinaan, mikä sinne on viritetty. 

Ulla Heinonen: Millaisena tulevaisuus näyttäytyy, kun katsot sitä sinun näkökulmasta? 

Pauli Aalto-Setälä: Minä olen ikuinen optimisti. Minusta tulevaisuus tehdään. Ja siitä tehdään parempi. Se vaatii hyvää johtamista, niin julkisella kuin yksityisellä puolella. Me tiedetään meidän kestävyysvajeen haaste, meidän maapallon riittämättömyyden haaste ja voimavarojen tuhlaaminen. Kyllä siinä tekemistä on. Mutta uskon, että se on mahdollista – hyvällä johtamisella, uudella teknologialla ja vanhasta irti päästämisellä. Sitten päästään kyllä eteenpäin. 

Ulla Heinonen: Ja että pystytään luopumaan jostain, niin saadaan tilalle jotain uutta… 

Pauli Aalto-Setälä: Joo, se on kauhean vaikeata. Olen kohdannut sen monessa yritysmuutoksessa yhtä vaikeana, jossa olen ollut. Etenkin jos se on itse keksimä. Siitä on todella vaikeaa irrottaa, vaikka kaikki rationaaliset mittarit sanoisi, että nyt on aika irrottaa.  

Ulla Heinonen: Kill your darlings! Se on haastavaa. No, mikä on tulevaisuuden johtajan vastuu? 

Pauli Aalto-Setälä: Kyllä sanoisin, että se on yhä enemmän keskustelun ja konfliktin johtamista. Tämä trendi on kestänyt jo jonkun aikaa, tästä ei voi syyttää vaan Twitteriä tai jotain yksittäistä sosiaalisen median kanavaa. Kyllä se tarkoittaa, että hyvä johtajuus on sitä, että löytää ne oikeat osaajat niin kuin tähänkin saakka ja antaa heille mahdollisuuden, niin myös osaa johtaa sitä puhetta ja ohjaamaan pois siitä henkilökohtaisesta suhdekonfliktista ratkaisuihin. Hyvät pomot ovat aika hyviä puheenjohtajia. 

Ulla Heinonen: Kyllä. Pitää paikkansa. No, miten toteutat tätä omassa roolissasi? 

Pauli Aalto-Setälä: Nythän olen ottanut tämän vaikeimman kautta tämän ajatuksen, kun olen mennyt kansanedustajaksi. Kaksisataa Cheekkiä samassa bussissa! Kaikki on ollut hetken aikaa kampanjassa ainoita ja nyt meidän pitää sovittaa paitsi henkilökohtaiset niin puolueiden näkemykset yhteen, niin tämähän on äärimmäisen mielenkiintoinen palapeli. Minun mielestä se on tosi innostava ajatus. Ymmärrän sen vaikeuden, mutta olen toisaalta ollut japanilaisessa pörssiyhtiössä, niin ei se yhtään sen nokkelampaa tai helpompaa sielläkään ollut… 

Ulla Heinonen: Ei varmasti joo! 

Pauli Aalto-Setälä: Uskon demokratiaan – kyllä lainsäädännöllä ja säätelyllä, vaikka sen ystävä sinänsä olekaan, niin pystyy myös ohjaamaan oikeaan suuntaan. Ajatellaan vaikka luonnon ylikuormitusta tai monimuotoisuutta… Ei se pelkällä hyvällä tai kalvoseteillä muutu. Se tarvitsee myös säätelyä, ohjataan maataloustukia vaikka oikeaan suuntaan tai lopetetaan jätevesien lasku meidän vesialueelle. 

Ulla Heinonen: Ihminenhän on niin mukavuuden haluinen, että se ei välttämättä vapaaehtoisesti kaikesta luovu. Kyllä se vähän ohjailtua toimintaa vaatii, että sitä saadaan oikeaan suuntaan. 

Pauli Aalto-Setälä: Niin se on. Ihminen on tosi laiska. Se on hyvä asia jossain mielessä, mutta kun tulee tällaisia käyttäytymisen muutoksia, niin se vaatii jatkuvaa itsekuria ja ohjaamista, että aletaan tekemään eri tavalla. Ei ole pitkä aika, kun oli aerosolideodorantit, eikä ne lähtenyt suosituksilla pois vaan ne kiellettiin. 

Ulla Heinonen: Niinpä. Jos ei ole vaihtoehtoja, niin sitten on vain se yksi ratkaisu… 

Pauli Aalto-Setälä: Kyllä. 

Ulla Heinonen: No, mitä haluat sanoa nykyisille ja tuleville johtajille? 

Pauli Aalto-Setälä: Täällä kauppakorkeakoulussa on nuoria opiskelijoita, jotka opiskelevat johtajuutta ja yritän heitä kannustaa. Koska me usein puhutaan johtajuudesta median kautta jonkunlaisena epäonnistumisena ja johtajista murhetta ja rajoitteita rakentavina henkilöinä. Johtajat ovat kuitenkin mahdollistajia, ketkä pystyy resursoimaan ja ohjaamaan oikeaan suuntaan ja se on valtavan hieno ja etuoikeutettu tehtävä. Sanoisin, että kannattaa suhtautua johtajuuteen vastuullisesti, mutta siitä ei tarvitse olla huolissaan, koska vastuusta puhuu kaikki. Mutta siitä mahdollisesta, tukemisesta, uusien mahdollisuuksien löytämisestä ja uusien sanotuksien ja näkökulmien löytämisestä puhutaan vähän vähemmän. Se on sellainen yhdessä etsimisen tehtävä. 

Ulla Heinonen: Kun puhut tästä sovittelevasta kulttuurista ja johtamisesta… Olet kirjoittanut siitä kirjan. Itse asiassa kuuntelin sen e-kirjana, se oli hyvin mielenkiintoinen ja nopeasti ja sujuvasti kuunneltava. Mitkä olisi niille kuulijoille, jotka eivät ole lukeneet kirjaa – tai muistutuksena meille muillekin – mitkä olisivat sinun mielestä sellaiset pääkohdat, mitä jokaisen johtajan ja työyhteisön jäsenen tulisi muistaa tässä sovittelevan kulttuurin ylläpitämisessä ja sen rakentamisessa? 

Pauli Aalto-Setälä: Sovitteleva kulttuuri on tärkeä siksi, että kun kriisi räjähtää silmille organisaatiossa – tai vaikka maiden välille – niin puuttuminen on hyvin vaikeaa ja kestää kauan. Osapuolet eivät välttämättä edes halua, että sitä sovitaan. Sellainen varhainen puuttuminen… Mediataloja aikoinaan opetettiin puuttumaan alkoholin käyttöön. Nyt toimittajat juovat tuollaisia vihersmootheja enemmän… Niin samalla tavalla vääränlaiseen puheeseen ja ihmisten kiusaamiseen tai panetteluun tulee puuttua hyvin varhaisessa ja vaiheessa. Ja pitäisi olla hyvin matala puuttumiskynnys. Toinen juttu, mikä konflikteista on hyvä muistaa – valtaosa konflikteista on ihan hyödyllisiä. Jos se konflikti on tehtävä… konflikti, niin kuin sovittelijakielellä kömpelösti sanotaan, niin se tarkoittaa siitä asiasta, miten se voi tehdä, niin siitä voi olla eri mieltä ja väitellä. Kaikki kehittyy vaan sen väittelyn ja erimielisyyden kautta, sitä ei saa kitkeä pois. Se on kaiken oleellisen kehityksen dynamo. Mutta kun aletaan puhumaan ihmisistä ja se menee suhdekonfliktiksi, sitten pitää olla nollatoleranssi. Esihenkilöiden erityisesti… Mutta kun ajatellaan kulttuuria, niin ei se ole vain pomojen hommaa, vaan jokaisen pitää pystyä puuttumaan. Että ”hei, älä sano tosta noin – jutellaan kun hän on itse paikalla”. Se on sellaista arkista konfliktin estoa. Eli ei ihmisten välillä, vaan asioiden välillä. Ja sitten kolmas juttu on - minun kokemuksen mukaan työorganisaatioissa – olen ihan ammatiksi kiertänyt isoja firmoja ja niiden konflikteja, niin on sitten johtoryhmällä tai millä tahansa tehtävätasolla, niin aika paljon on kyse viestinnästä. Eli sanotaan jotain tyhmää. Että muistetaan vuosikymmeniä, se alkaa elää seinissä – tai sitten ei sanota mitään, jolloin ihmiset kuvittelee ja fantasioi kaiken. Usein vielä negatiivisen kautta, kun ääntä ei kuulu lainkaan. Kiinnittäisin tosi paljon huomiota sisäiseen viestintään ja sen kehittämiseen. Uskaltaisin väittää, että yhdeksän konfliktia kymmenestä on sisäisen viestinnän konflikteja Suomessa. Valtakunnansovittelijat, kun haastattelin kirjaan, he sanoivat että sataprosenttia työmarkkinariidoista on viestinnällisiä. Se johtuu myös siitä, että niin kun valtakunnansovittelijan työmarkkinariidassa kuin työyhteisöriidassa, niin siinä on monta osapuolta ja yksi osapuoli on yleisö. Ne vaikuttavat siihen miten käyttäydytään, mitä hallitusneuvotteluista kerrotaan tutulle toimittajalle kesken kaiken, tai mitä työmarkkinariidassa halutaan antaa ymmärtää omille kannattajilleen tai jäsenmaksujen maksajille itse tekevänsä siellä neuvottelussa, vaikka ei niin toimisikaan. Se on vähän vaikea kitkeä pois, se vaatii ymmärrystä, ettei provosoidu niin helposti, kun nyt provosoidutaan. 

Ulla Heinonen: Ja se lähtötilannekin sellainen tavallaan haastava… 

Pauli Aalto-Setälä: On, kyllä. 

Ulla Heinonen: Kaikki odottaa siitä mahdollisimman omavoittoista. Miten sen sanoisi… Kaikilla on ”voitto mielessään, eikä mistään luovuta” – periaate. Se on tosiaan haastava tilanne. 

Pauli Aalto-Setälä: On. Ja siellä kulkee ne vanhat traumat mukana. Kuulin valtakunnansovittelijalta, että neuvottelijat kuljettavat mukana organisaation entisiäkin riitoja. Niitten yli pääseminen on vaikeaa. Samalla tavalla kun olen seurannut rauhanneuvottelija maailmalla, eihän siellä puhuta vaan senhetkisestä tilanteesta, vaan siellä voi olla sadan vuoden trauma pöydällä. Siksi se pitääkin pystyä aika pian se käytännön toimiin, että mitä tehdään seuraavaksi. Koska ihminen pystyy vellomaan siinä vanhassa ihan rajattomasti. 

Ulla Heinonen: Tämmöisiä saattaa työyhteisössäkin nähdä, kun lähtee kriisipesäkkeitä selvittämään. Siellä saattaa jonkun klikkitilanteen tai kriisin aiheuttaja olla täysin tietoinen siitä, että hän kantaa edellisen työyhteisön jäsen – jo poislähteneiden – jotain kuormaa, josta hän ei ollut edes tietoinen. Hän on jollain tietyllä lauseella laukaissut kaiken sen vihan, kiukun ja harmin mitä organisaatiossa on ollut organisaatiossa ja siitä on lähtenyt kasvamaan jotain… 

Pauli Aalto-Setälä: Juuri näin, se on ihan totta. 

Ulla Heinonen: Ja aina kun on käsittelemättä niin se pamahtaa. 

Pauli Aalto-Setälä: Niin se on. Ja se on minusta tärkeä juttu, noissa missä olen ollut. En enää virallisesti sovittele mitään, mutta käytännössä kyllä… Tuolla uudessa työpaikassa ”kiven sisällä”, kuten kansanedustajat leikkisästi kutsuvat Arkadianmäkeä, niin on sillä jauhamisella ja käsittelyllä rajansa. Se on myös tärkeä muistaa. Ihmisillä on taipumus jatkaa sitä oikeasti loputtomasti. Johtajuutta on myös sanoa, että tämä on käsitelty, se on kirjattu, me ollaan sovittu miten edetään, niin ei palata siihen tässä kokouksessa enää. Oikein superempaattinen pomo ajaa itsensä loppuun, koska ei loputtomasti voi ratkaista sellaisiakin asioita, mitä ei voi ratkaista. 

Ulla Heinonen: Ja sitten tulee se vanhan kansan sanonta, että kun kumartaa tarpeeksi kauan joka suuntaan, niin käykin niin, että on selkäpuoli yleisöön päin. Se haasta sitä tilannetta liian empaattiselle tai lempeälle johtajalle – se jämptiys on hyvä olla olemassa. No hei Pauli, sinulla on mahdollisuus heittää haaste… Minkälaisen haasteen haluat jättää kuulijoille? 

Pauli Aalto-Setälä: Haluan heittää sellaisen haasteen, mitä ollaan kokeiltu johdettavien kanssa. Ollaan mietitty, että meillä on joku tietty… Kuten puhuit, että minkä lasien läpi katsotaan maailmaa… Meillä on aika voimakas joku tietty tapa jäsentää maailmaa. Kriitikko katsoo kriittisesti, uuden luoja haluaa nähdä kaikessa mahdollisuuden. Vaihtakaa niitä paikkoja välillä. Se on ihan hyvä johtamisharjoitus, että vähän reflektoi, että ”etsin tästä ongelmaa, koska meillä on paljon ongelmia” ja jos ratkaisuja ei löydy, niin ”mitä jos tänään olisin joku, jonka mielestä kaikki on mahdollista”? Ja se, jonka mielestä kaikki on mahdollista, voisi olla tänään kriitikko. Silloin saattaa horjuttaa vähän omaa ajatuslukkoaan, joka meillä kaikilla kuitenkin on. 

Ulla Heinonen: Hyvä haaste, kiitos siitä! Ja kiitos Pauli, että pääsit tänään mukaan! 

Pauli Aalto-Setälä: Kiitos!