Kestävyys ei ole yrityksille enää pelkkä imagokysymys, vaan elinehto liiketoiminnan hyväksyttävyydelle. Kestävyys kattaa ympäristöä, sosiaalista vastuuta ja hyvää hallintotapaa koskevat tavoitteet. Vallitsevassa tarkastelukontekstissa lainsäädännöllä on keskeinen merkitys siinä, mitä pidetään tavoiteltavana, kestävänä liiketoimintana.
Sidosryhmät, kuten sijoittajat, kuluttajat ja omistajat vaativat päätöksentekonsa tueksi luotettavaa ja läpinäkyvää tietoa siitä, miten yritykset toimivat ja panostavat kestävyyteen. Tietotarpeen kasvu on lisännyt kestävyysraportointia, jonka tarkoituksena on viestiä avoimesti kestävyystyön lopputuloksista. Käytännössä vapaaehtoisuus sekä vaihtelevat käytännöt ovat heikentäneet tietojen vertailukelpoisuutta ja johtaneet epätasapainoiseen raportointiin. Vallinneessa kontekstissa yritysten on ollut mahdollista korostaa raportoinnissa positiivisia kestävyystekojaan ja jättää raportoimatta toimintansa negatiivisista vaikutuksista, kuten päästövaikutuksista.
CSRD – EU:n vastaus luotettavuuden puutteeseen
Euroopan unioni on tarttunut ongelmaan kunnianhimoisesti sääntelyn keinoin. Keskiössä on Euroopan komission asettama kestävyysraportointidirektiivi eli CSRD (Corporate Sustainability Reporting Directive), joka saatetaan voimaan vaiheittain vuosina 2024–2028. Sen tavoitteena on yhdenmukaistaa raportointivelvoitteet, nostaa kestävyystiedot taloudellisten tietojen rinnalle ja tehdä kestävyysraportoinnista vertailukelpoista ja luotettavaa. Vaikka luotettavuutta on syytä parantaa, haaste on valtava. Hajanaisen ja laadullisen tiedon muuttaminen systemaattiseksi ja vertailukelpoiseksi ei ole helppoa.
Mahdollisuus vai pakollinen paha?
Sääntelyn vaikuttavuus riippuu siitä, minkälaiset valmiudet raportointivelvollisilla yrityksillä on edistää tavoitteita ja miten ne suhtautuvat sääntelyyn. CSRD-direktiiviä on kritisoitu siitä, että se ei huomioi yritysten eroavia lähtövalmiuksia velvoitteiden toteuttamiseen. Tilannetta on pidetty haastavana etenkin pienten ja keskisuurten yritysten osalta, sillä niillä ei entuudestaan ole pitkälle kehitettyjä menetelmiä laadullisten kestävyystietojen keräämistä ja analyysiä varten, eikä henkilöstöä, joka olisi erikoistunut kestävyysasioihin.
Vaikka kestävyyssääntely koskee ensisijaisesti suuria yrityksiä, sen vaikutukset ulottuvat pörssiin listattuihin pieniin ja keskisuuriin yrityksiin sekä toimitusketjujen kautta laajemmin pk-sektorille. Suomessa tämä on merkittävää, sillä:
- 99 % kaikista yrityksistä
- 70–80 % Helsingin pörssiin listatuista yhtiöistä lukeutuu pk-sektorille.
Pk-yritykset ovat Suomen talouden kivijalka: ne työllistävät, ylläpitävät kasvua ja pitävät huolen alueellisesta elinvoimasta. Koska CSR-direktiivin on arvioitu kuormittavan kyseisiä yrityksiä liikaa hallinnollisesti, tarve direktiivin yksinkertaistamiselle on tunnistettu. Yksinkertaistamista edistetään parhaillaan Omnibus 1 -ehdotuksen muodossa.
Lopulta kestävyyssääntelyssä ei ole kyse pelkästä uudesta velvoitteesta. Se on myös testi, joka mittaa yritysten uudistumiskykyä. Mikäli kestävyysraportointi nähdään vain pakollisena pahana ja sitä toteutetaan rasti ruutuun -mentaliteetilla, vaarana on, että sääntely ei auta edistämään aidosti merkityksellistä kestävyysraportointia. Jos yritykset näkevät raportoinnin sen sijaan mahdollisuutena erottua, rakentaa luottamusta ja avata ovia uusille markkinoille, yritykset voivat kääntää sen hyödykseen. Pienet yritykset kantavat suuria odotuksia, ja juuri niiden rohkeus ja ketteryys voivat ratkaista, muuttuuko kestävyysraportointi raskaaksi taakaksi vai aidoksi kasvun moottoriksi.
Angelika Leino
Kirjoittaja on tilintarkastusalan yrittäjä ja kauppatieteiden väitöskirjatutkija, joka keskittyy tutkimuksessaan kestävyyssääntelyn luomien uhkien ja mahdollisuuksien tarkasteluun.
