Tutkijalta: Eurooppalainen jytky?

​Ranskassa Front Nationalista tuli suurin puolue voittamalla neljänneksen äänistä ja 24 paikkaa, suurin piirtein saamaan ääniosuuteen pääsi Iso-Britannian United Kingdom Independence Party (Ukip) saaden 23 paikkaa. Italiassa Beppe Grillon johtama viiden tähden puolue oli toiseksi suurin, saaden runsaan viidenneksen äänistä ja 17 paikkaa Euroopan parlamentissa.

Myös pienemmissä maissa virta vei samaan suuntaan. Tanskassa kansanpuolueesta tuli vaalien suurin puolue liki 27 prosentin ääniosuudella ja Itävallassa sen kaima sai täsmälleen 27 prosenttia.  Alankomaissa Vapauspuolue menetti pari paikkaa, mutta säilytti asemansa kolmanneksi suurimpana puolueena. Kaiken kaikkiaan erilaiset oikeistopopulistiset, Euroopan unionia vastustavat puolueet saavuttivat Euroopan parlamentissa noin 100 paikkaa eli selvästi yli 10 prosenttia edustajista. Voi hyvällä syyllä sanoa, että olemme nähneet eurojytkyn.

Mitä tästä seuraa? Ei välttämättä paljoakaan. Kolme asiaa estää eurojytkyn muuttumisen poliittiseksi vaikutusvallaksi.

Ensinnäkin Euroopan parlamenttiin valitut oikeistopopulistiset puolueet ovat eripurainen joukko. Poliittisesti niillä on toki sen verran yhteistä, että niistä voidaan käyttää yhteistä termiä ”oikeistopopulismi”. Niille on yhteistä Euroopan unionin ja maahanmuuton ankara kritiikki, ne väittävät edustavansa ”todellista” kansaa ja vastustavansa kaikenlaisia eliittejä, ne kannattavat kovempia rangaistuksia ja useimmiten myös konservatiivisia arvoja. Mutta maahanmuuttovastaisuudessakin on eri asteita. Ukip on pitänyt Ranskan Front Nationalia rasistisena puolueena, eikä ole halunnut tästä syystä tehdä sen kanssa yhteistyötä.

Toiseksi oikeistopopulistisille puolueille tyypillinen yhden vahvan johtajan perinne vaikeuttaa yhteistyötä puolueiden välillä. Beppe Grillo, Nigel Farage, Marine Le Pen ja Timo Soini ovat kaikki omien puolueidensa kiistattomia johtajia. Nämä puoluejohtajat ovat tottuneet siihen, että heidän mielipiteensä menee aina läpi, mikä vaikeuttaa kompromissien tekemistä muiden puolueiden kanssa. Ei ole sattumaa, että edellisen parlamentin suurimmalla oikeistopopulistisella puolueella EFD:llä oli itse asiassa kaksi puheenjohtajaa sen kahdesta suurimmasta kansallisesta puolueesta Lega Nordista ja Ukipista, mutta ei yhteistä vaaliohjelmaa.

Vaalien jälkeisistä neuvotteluista yhteisen puolueryhmän luomiseksi tulee kiperät. Todennäköistä on, että osa oikeistopopulisteista kykenee luomaan yhteisen puolueryhmän, joko EFD:n tai sen perillisen, mutta huomattava joukko jää sen ulkopuolelle. Yhteistä vahvaa rintamaa ei synny.

Kolmas oikeistopopulistien poliittista painoarvoa heikentävä seikka on Euroopan parlamentti itse. Se, mitä oikeistopopulistit haluavat on Euroopan unionin merkittävä heikentäminen tai jopa hajottaminen. Tällainen heikennys voi tapahtua vain perussopimusten muuttamisen kautta ja siihen parlamentilla ei ole valtaa. Aloiteoikeus Euroopan unionissa on tukevasti jäsenmailla ja nekin voivat muuttaa perussopimuksia vain yksimielisesti. Sellaista yksimielisyyttä ei ole näköpiirissä missään asiassa, eikä ainakaan Euroopan unionin heikentämisessä. 

Paradoksi onkin, että monet oikeistopopulistit menestyvät eri syistä hyvin nimenomaan Euroopan parlamentin vaaleissa, vaikka näiden puolueiden vaatimusten toteuttaminen edellyttäisi oikeastaan läpimurtoa kansallisissa vaaleissa. Siksi on todennäköistä, että oikeistopopulistit aiheuttavat parlamentissa pikemminkin vain häiriötä, kuin todellista muutosta Euroopan unionin kehittämiseen.

 
Erkka Railo

Kirjoittaja on poliittisen historian tutkija ja yliopistolehtori Eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.

Kuva Marine Le Penistä: Global Panorama
Kuva Erkka Railosta: Maria Ojanen