Yksinäisyys tappaa
03.02.2015
”Olenko mä edes olemassa?” ” En jaksaisi tätä elämää. ” ”Se, ettei kukaan huomaa. Eikä välitä. Ja se on kaikista pahin tunne ikinä.” Nämä ovat lauseita, joihin yksinäisyyttä tutkiva Niina Junttila törmää kerta toisensa jälkeen. Yksinäisyys on ilmiö, joka panee kärsimään, ja jopa tappaa.
– Tutkimusten mukaan yksinäisyys on ennenaikaiselle kuolemalle suurempi riskitekijä kuin ilmastonmuutos tai ylipaino, yliopistotutkija Niina Junttila sanoo siteeraten amerikkalaista neurotieteen professoria John Cacioppoa.
Yliopistotutkija Niina Junttilan tuorein teos Kavereita nolla ilmestyi tammikuun lopussa. Kirja on monella tapaa herättävä. Se paljastaa yksinäisyyden monet muodot ja paljastaa, että kyse on vakavasta, laajasta, jopa fyysisesti sairastuttavasta asiasta.
Kansainvälisten tutkimusten mukaan yksinäisyys heikentää immuunipuolustusjärjestelmää, lisää sydän- ja verisuonisairauksien riskiä ja muuttaa aivojen hormoni- ja stressinsäätelymekanismeja.
Junttilan tavoite on nostaa asia keskusteluun. Vastakaiku on vahva.
– Me järjestimme Helsingin Sanomien kanssa kyselyn, johon odotimme muutamia satoja, korkeintaan tuhatta vastausta. Saimme 30 000 vastausta, vaikka kysely oli pitkä ja sen täyttäminen vei aikaa, Junttila sanoo.
Vastaajien kertoma on rajua luettavaa. Esimerkiksi joka neljäs yksinäinen olisi valmis alentamaan elintasoaan, jos saisi edes yhden ystävän. Näin siitä huolimatta että tilastojen mukaan yksinäisten bruttotulot ovat keskimääräistä alhaisemmat.
Ketju katkaistava
Niina Junttilan ja muiden yksinäisyystutkijoiden seuraava askel on herättää kaikki huomaamaan ilmiön. Julkiseen keskusteluun se on saatu vasta viime kuukausina. Yksi suuri kimmoke on ollut yksinäisyystutkijoiden verkottuminen. Itä-Suomen yliopiston sosiologian professorin Juho Saaren kokoama ryhmä on nostanut asiaa esille, ja yksinäisyyteen puuttumista ajetaan nyt voimalle myös tulevaan hallitusohjelmaan.
– Kukaan ei voi yksin muuttaa tilannetta, mutta kaikki voivat tehdä jotain, Junttila sanoo.
Esimerkiksi päättäjät saavat tietää, että yksinäisyyttä torjutaan parhaiten esimerkiksi tukemalla koulujen kerhotoimintaa, aamu- ja iltapäiväkerhoja, pieniä koululuokkia, yksinäisiä äitejä neuvolassa. Yksi tärkeimmistä tavoitteista on katkaista yksinäisyyden periytyminen. Siitä on jo olemassa todisteita.
– Kun yksinäiset äidit saavat tukea äitiyteen ja uskovat pärjäävänsä, jaksavat he tukea myös lapsen ystävyys- ja kaverisuhteita. Tärkeää on myös muistaa kertoa omille lapsilleen, että nämä eivät ole huonoja, vaikka kavereita ei olisikaan.
Junttila toteaa, että pienemmillä koululuokilla ja tiiviimmissä yhteisöissä on vähemmän yksinäisyyttä. Kun lapsella on oma luokka, oma opettaja, oma ryhmä, se helpottaa kavereiden löytymistä.
– Jatkuessaan yksinäisyys muuttaa sosiaalisen informaation prosessointiamme. Kaikki ihmiset ”lukevat” toisten ihmisten kehonkieltä ja viestintää, mutta yksinäisillä ihmisillä on vahvistunut tapa hakea negatiivisia pieniä vihjeitä kuten sitä, katsooko toinen päin vai poispäin.
Porukassakin voi olla yksinäinen
Mitä sitten on yksinäisyys? Sen ymmärtämisessä lähtökohta on hyväksyä se, että yksinäisyys on täysin subjektiivinen, yksilön oma kokemus. Henkilö, joka kulkee suuren porukan mukana saattaa olla emotionaalisesti hyvinkin yksinäinen. Toisaalta henkilö, jota ei juuri muiden ihmisten parissa näe, ei välttämättä koe itseään lainkaan yksinäiseksi.
Yksin olo on fyysistä, yksinäisyys psyykkistä. Junttila esittelee myös kaksi yksinäisyyden muotoa. Sosiaalisesti yksinäinen on henkilö, jolla ei ole omaa ryhmää. Emotionaalisesti yksinäinen voi olla mukana suuressakin kaveriporukassa, mutta hänellä ei ole läheistä ystävää, joka olisi tukena kiperimmissä elämäntilanteissa.
Turku edelläkävijä lasten ja nuorten yksinäisyyden tutkijana
Yksinäisyystutkimuksen perustana pidetään Robert Weissin 1973 julkaisemaa kirjaa yksinäisyydestä. Suomessa tutkimusaihe alkoi kiinnostaa 1980-luvulla.
Niina Junttilalla on poikkeuksellisen pitkä ura yksinäisyystutkijana. Hän teki jo gradunsa yksinäisyydestä, silloin tutkittavina olivat ensimmäistä kertaa päiväkoti-ikäiset.
– Siihen asti oli kuviteltu, että yksinäisyys alkaa vaivata lapsia vasta koulussa, mutta silloinen professorimme Kaarina Laine halusi tutkia asiaa tarkemmin. Meitä oli neljä graduntekijää ja me kiersimme päiväkodeissa jututtamassa henkilökuntaa ja lapsia. Sieltä löytyivät samat ilmiöt: kiusaajia, kiusattuja, yksinäisiä, torjuttuja ja syrjäänvetäytyjiä, Junttila sanoo.
Helsingin Sanomien kysely paljasti yksinäisyyden kulkevan mukana pahimmillaan koko elämän.
– Yksinäiseksi itseään luonnehtineista 30–60-vuotiaista 32 prosenttia kertoi olleensa yksinäinen jo lapsena, 56 prosenttia kertoi olleensa yksinäinen teini-iässä, Junttila kertoo.
Keskivertokansalaisiin verrattuna yksinäiset ovat useammin työttömiä, velkaantuneita, huumeiden ja alkoholin väärinkäyttäjiä. Yksinäisyyden kierre voitaisiin kuitenkin katkaista.
– Esimerkiksi yläkouluun siirryttäessä ensimmäinen lukukausi on ratkaiseva. Siinä vaiheessa meidän pitäisi tukea nuoria, varsinkin poikien kanssa pitäisi puhua asiasta, Junttila sanoo.
Teksti: Erja Hyytiäinen
Kuvat: Erja Hyytiäinen ja Kate Hiscock