Professoriluento | Valtteri Kaasinen

Neurologia on lääketieteen erikoisala, joka määritelmän mukaan diagnosoi ja hoitaa hermoston tauteja. Psykiatria taas on erikoisala, joka hoitaa mielen terveyttä. Tämä nykyinen erotteleva oppialajako neurologiaan ja psykiatriaan on monella tapaa keinotekoinen ja nykyisin nämä oppiaineet ovatkin lähentyneet, kun neuropsykiatria, biologinen psykiatria, neuropsykologia ja aivojen toiminnallinen kuvantaminen ovat voimakkaasti kehittyneet. On nimittäin nähty, että monet aiemmin puhtaasti psykiatrisiksi luokitellut taudit muuttavat aivoja samalla tavalla kuin monet neurologiset taudit. Toisaalta nyt myös ymmärretään, että moniin neurologisiin sairauksiin liittyy merkittäviä psykiatrisia oireita ja ilmiöitä.

Parkinsonin tauti on hyvä esimerkki sairaudesta, missä voi ilmetä sekä ruumiin että mielen oireita. Kyseessä on tyypillisesti ikääntyneen väestön sairaus ja tavallisesti diagnoosi tehdäänkin juuri eläköitymisen kynnyksellä tai sen jälkeen.

Tyypillisin Parkinsonin taudin ensioire on toisen käden lepovapina. Muita tyyppioireita ovat lihasten jäykkyys ja liikkumisen hitaus. Näitä kutsutaan motoriikkaan eli liikkumiseen liittyviksi oireiksi erotuksena ei-motorisista oireista.

Kun englantilainen lääkäri James Parkinson kuvasi tämän taudin vuonna 1817, hän kykeni jo silloin hyvin tarkasti huomioimaan nämä taudin motoriset oireet. Parkinsonin tauti on kuitenkin paljon muutakin kuin motoriikkaa. Elämänlaatuun vaikuttaa vähintään yhtä voimakkaasti ei-motoriset oireet kuten unihäiriöt, muistiongelmat ja psykiatriset oireet.

Aivojen kannalta keskeinen muutos Parkinsonin taudissa on dopamiini-välittäjäaineen väheneminen tyvitumakkeissa. Dopamiini ei ainoastaan vaikuta liikkumiseen vaan sillä on myös tärkeä tehtävä aivojen palkitsemisjärjestelmässä.

Eräs erityinen Parkinsonin taudin ei-motorinen ongelma liittyy juuri palkitsemisjärjestelmään ja impulssikontrolliin, jota tietyt dopamiinitoimintaan vaikuttavat lääkkeet voivat huonontaa. Tämä tarkoittaa sitä, että kun lääkkeillä pyritään tehostamaan puutteellista dopamiinitoimintaa aivoissa, voi tämä johtaa poikkeuksellisiin sivuvaikutuksiin kuten liialliseen rahapelaamiseen, yliseksuaaliseen käytökseen, ahmimiseen tai pakonomaiseen shoppailuun. Osa lääkityistä on saattanut joutua merkittäviin taloudellisiin vaikeuksiin pelihimon vuoksi ja osalla ongelmat ovat johtaneet vaikeuksiin parisuhteissa. Impulssikontrollihäiriöitä esiintyy noin 14%:lla potilaista mikäli heitä lääkitään tietyillä dopamiinitoimintaa lisäävillä lääkkeillä. Nykyisin lääkärit ja Parkinsonin tautia sairastavat henkilöt ovat onneksi kuitenkin aiempaa paremmin tietoisia näistä mahdollisista sivuvaikutuksista ja asioihin voidaan tavallisesti puuttua ennen kuin merkittäviä ongelmia kehittyy.

Impulssikontrollihäiriössa on kysymys aivojen palkitsemisjärjestelmän häiriöstä. Aivojen palkitsemisjärjestelmä on hermoratojen verkosto, jonka tavoitteena on tuottaa yksilölle tyydyttäviä tunteita tai jopa euforiaa toiminnoissa, jotka kohtuullisesti annosteltuina auttavat tämän yksilön tai hänen geeniensä selviytymistä. Esimerkiksi runsaskalorisen ravinnon nauttiminen, seksi tai jälkeläisistä huolehtiminen saa aikaan positiivisen palautteen aivojen palkitsemisjärjestelmästä. Olennainen välittäjäaine palkitsemisjärjestelmässä on dopamiini. Kun impulssikontrollihäiriö kehittyy, on erään teorian mukaan palkitsemisjärjestelmä kalibroitunut vääriin asetuksiin. Parkinsonin taudin ollessa kyseessä tämä väärinkalibroituminen voi aiheutua lääkkeistä.

Toinen esimerkki ei-motorista oireista Parkinsonin taudissa ovat näköharhat. Me kaikki olemme joskus kokeneet lieviä näköharhoja eli visuaalisia hallusinaatioita.

Esimerkiksi kun lapsi pimeässä metsässä katsoo puita, ne voivat uhkaavasti muistuttaa hirviötä tai petoeläintä. Kyseessä on pareidoliaksi kutsuttu näköhavainnon vinouma, missä epämääräiset näköhavainnot muodostuvat tunnistettaviksi hahmoiksi. Parkinsonin tautiin voi liittyä juuri tällaista pareidolian korostumista. Lievimmillään kyse on vain tunteesta, että jokin hahmo on näkökentän rajamailla tai että yöllä herätessä näyttää siltä kuin joku hahmo istuisi makuuhuoneen nurkassa. Mikäli tilanne on hankala, voi harhoja näkyä myös päivällä ja harhoista kärsivän voi olla hyvin hankala erottaa harhaa oikeasta aistihavainnosta. Tyypillisesti Parkinsonin taudin näköharhat ovat kuitenkin luonteeltaan neutraaleja eivätkä erityisen uhkaavia toisin kuin esimerkiksi skitsofreniaan liittyvät syyttävät kuuloharhat. Usein Parkinsonin taudin näköharhat saadaankin ohittumaan tai lieventymään lääkitysmuutoksilla.

Joskus harhat eivät kuitenkaan rajoitu näköhavaintoihin vaan voi kehittyä harhaluuloja. Edennyttä Parkinsonin tautia sairastavalle henkilölle voi joskus kehittyä mustasukkaisuusharha jota kutsutaan myös Othello-syndroomaksi. Othello on yksi William Shakespearen kuuluisimmista näytelmistä, ja se kertoo nimenomaan mustasukkaisuudesta ja petoksesta. Othello-syndroomassa harhasta kärsivä henkilö on täysin vakuuttunut puolisonsa tai partnerinsa uskottomuudesta. Othello-syndrooma liittyy usein dementoitumiseen ja pahimmillaan se voi raunioittaa pitkiä ihmissuhteita ja avioliittoja. Tällaisessa tilanteessa tarvitaan sekä psykiatrista että neurologista asiantuntevaa hoitoa ja apua.

Neurologia ja Parkinsonin taudin hoito ovat kehittynyt valtavasti niistä päivistä kun neurologian isäksi kutsuttu Jean-Martin Charcot hoiti 1800-luvulla esimerkiksi hysteriasta kärsiviä potilaita. Nykyisin ei enää puhuta hysteriasta vaan samoista ilmiöistä eri nimillä. Käytetään termejä kuten psykosomatiikka, psykogeeninen tai toiminnallinen neurologinen oireisto. Tautien ja oireiden nimet, diagnostiikka ja hoitokin muuttuvat jatkuvasti, mutta ihminen pysyy samana ongelmineen.

Suurin osa Parkinsonin tautia sairastavista voi nykyhoidolla oikein hyvin ja edellämainitut poikkeukselliset ei-motoriset oireet ovat suhteellisen harvinaisia ja pääosin hoidettavissa. Parkinsonin taudin hoidollinen tutkimus myös etenee suurin harppauksin. Ensimmäinen valtava loikka hoidossa otettiin, kun levodopa-lääke tuli kliiniseen käyttöön noin 50 vuotta sitten. Levodopa on edelleenkin hoidon keskeisin lääke.

Toinen harppaus otettiin 2000-luvulla kun niinsanotut laitehoidot tulivat edenneen Parkinsonin taudin hoitoon. Nykyisin voidaan hyvin vaikeaoireisiakin henkilöitä auttaa esimerkiksi kirurgisella syväaivostimulaatiohoidolla, levodopa-infuusiohoidolla tai apomorfiini-infuusiohoidolla.

Kolmas hoidollinen edistysaskel tulee olemaan hermosoluja suojaavat lääkehoidot. Näitä neuroprotektiivisia hoitoja tutkitaan parhaillaan kiivaasti eikä ole epäilystä, että lähitulevaisuudessa otetaan tämä kaikkein tärkein hoidollinen loikka. On siis todennäköistä, että pian meillä on vielä nykyistäkin tehokkaampia hoitoja Parkinsonin tautiin.