Lainopillinen tiedekunta Turkuun on maan etu
Valtioneuvosto antoi syksyllä 1960 Turun yliopistolle luvan aloittaa lainopillisen tiedekunnan toiminnan. Tammikuussa 1961 pidettiin pääsykokeet, joiden nojalla 78 ylioppilasta aloitti opiskelunsa siviili-, julkis- ja rikosoikeuden peruskursseilla. Tiedekuntaan perustettiin kuusi oppituolia, joista kaksi siviilioikeutta, yksi yleistä oikeusoppia, rikos- ja prosessioikeutta, hallinto- ja finanssioikeutta sekä valtiosääntö- ja kansainvälistä oikeutta varten. Tämä oppiainejako on edelleen perustana tiedekunnassa, joka muutti vuonna 1967 nimensä Turun yliopiston oikeustieteelliseksi tiedekunnaksi.
Tiedekunnan perustamisen takana oli monipolvinen historia, jossa tärkeää roolia näyttelivät kaksi entistä pääministeriä ja Helsingin yliopiston lakitieteen professoria, Antti Tulenheimo ja T.M. Kivimäki. He olivat olleet keskeisiä vaikuttajia jo Turun Suomalaista Yliopistoa perustettaessa.
Nämä lakimiehet ja ystävykset ehdottivat lakitieteellistä tiedekuntaa tai ainakin oikeuspainotteista valtiotieteellistä tiedekuntaa uuden suomalaisen yliopiston ohjelmaan. Voimavarojen niukkuus esti hankkeen toteutumisen tuolloin. Niinpä yliopiston aloittaessa toimintansa kesällä 1922 oikeustiede oli lopulta mukana vain ylioppilaille järjestetyn lainopin kurssin muodossa. Kurssin piti Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori Antti Tulenheimo.
Herrat eivät kuitenkaan hanketta unohtaneet. Asia nousi esille, kun sotien jälkeen ryhdyttiin entisen rehtorin, professori Einar W. Juvan johdolla pohtimaan Turun yliopiston toiminnan laajentamista mahdolliseen valtion tukeen nojautuen. Yliopisto teki 1950 valtioneuvostolle anomuksen pysyvästä valtionavusta, jolla lähinnä voitaisiin vahvistaa olemassa olevien tiedekuntien toimintaa. Opetusministeriö pyysi anomuksesta lausunnon Helsingin yliopiston kanslerilta. Kanslerina toiminut professori Antti Tulenheimo puolsi yliopiston kaavailuja, mutta lisäsi lausuntoonsa kannanoton, jonka mukaan ”maan yleisen edun kannalta olisi suotavaa, että Turun yliopistossa olisi lainopillinen tiedekunta.”
Seuraavana vuonna laadittuun valtionapuanomukseen Turun yliopisto sisällyttikin suunnitelman lainopillisen tiedekunnan perustamisesta. Hanke oli myötätuulessa myös opetusministeriössä, mutta se alisti asian vielä 1952 perustetun korkeakoulukomitean tutkittavaksi. Tiedekunnan perustamista pidettiin Turussa niin varmana, että jo 1953 yliopiston perussääntöjä uudistettaessa tiedekuntien luetteloon lisättiin lainopillinen tiedekunta.
Korkeakoulukomitean mietintö valmistui vasta 1956, mutta myös siinä suositeltiin tiedekunnan perustamista Turkuun. Turun yliopisto perusti nyt oman työryhmänsä valmistelemaan asiaa. Työryhmään kuulunut Helsingin yliopiston siviilioikeuden professori T.M. Kivimäki sai tehtäväkseen laatia esityksen uuden tiedekunnan ohjelmaksi.
Kivimäki ja Tulenheimo olivat jo vuonna 1920 pitäneet lakimieskoulutuksessa tärkeänä yhteiskunnallista ja taloudellista painotusta sekä monipuolista kielitaitoa. Tällaista painotusta Kivimäki ehdotti muistiossaan nytkin, ottaen kuitenkin huomioon opetuksen vastaavuuden Helsingin yliopiston tutkintovaatimuksiin.
Ennen kuin tiedekunta voitiin perustaa, valtiovalta edellytti vielä yliopiston itse turvaavan sen toiminnan rahoituksen kolmeksi ensimmäiseksi vuodeksi. Tarvittavat varat saatiinkin mittavan keräyksen avulla ripeästi kokoon ja niin yliopisto sai valtioneuvostolta tiedekunnan perustamisluvan syksyllä 1960.
Kivimäen rooli tiedekunnan käynnistämisessä ei päättynyt vielä tähän. Koska tiedekunnassa ei vielä ollut omia professoreja, muodostettiin lähinnä Helsingin yliopiston professoreista ns. väliaikainen tiedekunta, jonka dekaanina kevääseen 1961 asti toimi nyt jo emeritukseksi siirtynyt T.M. Kivimäki. Ansioistaan hänet nimitettiin myöhemmin tiedekunnan ensimmäiseksi kunniatohtoriksi.
Tiedekunnan toiminta pääsi vireästi alkuun. Opiskelijamäärä kohosi jo kolmantena lukuvuonna lähelle kolmea sataa. Ensimmäiset oikeustieteen kandidaatit valmistuivat 1964 ja ensimmäinen väitös jo seuraavana vuonna.
Turun tiedekunnan yhteiskunnallinen, taloudellinen ja kansainvälinen painotus näkyi, kun virkoihin valitut professorit pääsivät käynnistämään tiedekunnan tutkimustoimintaa. Ensimmäinen professori ja samalla ensimmäinen oma dekaani oli Pertti Muukkonen, joka hoiti siviilioikeuden oppituolia. Kansainvälisesti tunnettuja olivat yleisen oikeusopin professori Otto Brusiin sekä valtiosääntö- ja kansainvälisen oikeuden professori Bengt Broms. Rikos- ja prosessioikeuden professorina toimi Niilo Salovaara. Hallinto- ja finanssioikeuden professorina aloitti puolestaan Veikko Rytkölä.
Aluksi huomattavan ongelman toiminnassa muodosti tilakysymys. Yliopistolla ei ollut varaa rakentaa tiedekunnalle omia tiloja. Niinpä yliopiston tiloja jouduttiin järjestelemään uudelleen. Erityisesti niin ikään tilaongelmista kärsivät humanistit pelkäsivät oman toimintansa vaikeutuvan ja jarruttivat siksi perustamispäätöksen tekemistä. Rehtori Osmo Järvi vetosi konsistorissa yliopiston pitkäaikaiseen tavoitteeseen tiedekunnasta, jota myös Turun kaupunki ja sen ympäristö kiihkeästi haluavat: ”Ellei lainopillista tiedekuntaa nyt toteuteta, perustetaan se johonkin toiseen kaupunkiin.”
Humanistit taipuivat ja tilakysymykset saatiin mitenkuten järjestettyä. Oikeustieteilijät joutuivat kuitenkin toimimaan erilaisissa väliaikaistiloissa aina vuoteen 1986. Silloin he pääsivät muuttamaan hienoon ja monipuoliseen omaan rakennukseensa Caloniaan, yliopiston ensimmäiseen uudisrakennukseen uudella kasarmialueen kampuksella.
Caloniaan muutto yhdisti tiedekunnan väkeä ja antoi uutta energiaa opetus- ja tutkimustoiminnalle. Pienestä alusta tiedekunta oli kasvanut 17 professorin ja apulaisprofessorin, 20 muun opetushenkilön sekä lähes tuhannen opiskelijan dynaamiseksi yhteisöksi. Osoituksena opetuksensa korkeasta laadusta tiedekunta on uudelle vuosituhannelle tultaessa saanut useita kertoja opetusministeriöltä nimityksen koulutuksen laatuyksiköksi.
Teksti: Timo Niitemaa
Kuvat: Turun yliopiston arkisto (ellei toisin mainita)