Tieteelliseen opettajankoulutukseen
Kasvatustieteiden tiedekunnan perustaminen vuonna 1974 liittyi maan opettajakoulutuksen ja koko koulujärjestelmän uudistamiseen, jota oli valmisteltu useiden komiteoiden ja lainsäädäntötyön avulla koko sodanjälkeinen aika.
Taustalla oli ensinnäkin suurten ikäluokkien tulo kouluikään, mikä aiheutti maassa ankaran opettajapulan. Pulan poistamiseksi perustettiin mm. väliaikaisia opettajakorkeakouluja. Sellainen syntyi myös Turkuun vuonna 1949.
Toisaalta maan koko koulujärjestelmä haluttiin uudistaa siten, että kaikki oppivelvolliset saisivat tasavertaiset opilliset mahdollisuudet. Tehtiin päätös siirtyä yhtenäiseen yhdeksänvuotiseen peruskouluun. Pitkään valmisteltu uudistus toteutettiin koko maassa 1970-luvun kuluessa.
Peruskoulun uusien kasvatustavoitteiden ja koulun lisääntyvän kasvatusvastuun katsottiin edellyttävän opettajilta entistä monipuolisempia taitoja ja parempaa osaamista. Yhtenäisyyden ja riittävän tason varmistamiseksi opettajakoulutus päätettiin kokonaisuudessaan toteuttaa yliopistoihin perustettavissa kasvatustieteiden tiedekunnissa, joihin liitettäisiin maan kaikki opettajaseminaarit ja muut alan koulutuslaitokset harjoittelukouluineen. Kasvatustieteiden tiedekunnat aloittivat toimintansa vuosien 1973 ja 1974 aikana Helsingin, Jyväskylän, Oulun, Joensuun, Tampereen ja Turun yliopistoissa sekä Åbo Akademissa.
Turun yliopistossa uuden tiedekunnan muodostivat yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan kuulunut kasvatustieteen laitos sekä Turun väliaikainen opettajakorkeakoulu, jo vuonna 1896 perustettu Rauman seminaari ja molempien normaalikoulut. Jälkimmäisistä muodostettiin kaksi opettajankoulutuslaitosta, Turkuun ja Raumalle. Opettajankoulutuslaitokset yhdistettiin hallinnollisesti vuonna 2010.
Turun yliopistossakin kasvatustieteen historia ulottuu aina 1930-luvun alkuun, jolloin humanistinen tiedekunta ehdotti yliopistoon perustettavaksi kasvatusopin professuurin. Ehdotuksen perusteluna oli, että huomattava osa yliopiston opiskelijoista suuntautui nimenomaan opettajanuralle.
Kasvatusopin tarve yliopistossa kyllä myönnettiin. Kun rahat eivät kuitenkaan omaan professuuriin riittäneet, kehitettiin ongelmaan omaperäinen ratkaisu. Yliopiston filosofian ja psykologian professori Eino Kailan seuraaja J.E. Salomaa todettiin päteväksi myös kasvatusopin saralla ja niinpä hänelle perustettiin kasvatusopissa ns. rinnakkaisprofessuuri, jota hän hoiti aina vuoteen 1955 asti. Ensimmäisen luentosarjansa yleisestä kasvatusopista Salomaa piti keväällä 1933. Luennot olivat suosittuja, niille osallistui lähes kolmasosa yliopiston yli neljästäsadasta opiskelijasta.
Kasvatusopin opetus jäi yliopistossa kuitenkin varsin epäsäännölliseksi. Salomaa ei ollut tilanteeseen itsekään tyytyväinen, sillä kolmen rinnakkaisen professuurin hoitaminen kävi ajan mittaan työlääksi. Alan tutkijana Salomaa tuli tunnetuksi ennen kaikkea kasvatuspsykologina, eritoten älykkyystutkimuksen uranuurtajana.
Erillisen kasvatusopin oppituolin perustamista ehdotettiin Turun yliopistossa useaan otteeseen. Pisimmälle päästiin vuonna 1938, mutta tuolloinen yritys hautautui lopulta maailmanpolitiikan syövereihin. Kun yliopisto heti sodan jälkeen myi omistamansa Iso-Heikkilän tilan kaupungille, saaduilla varoilla ehdotettiin perustettavaksi useita uusia professuureja, joukossa myös kasvatusoppi. Tämäkin hanke kariutui.
Oman oppituolin perustaminen onnistui vasta vuonna 1955, jolloin voitiin jo tukeutua valtion avustukseen. Ratkaisuun vaikutti tällöin oppikoulunopettajakoulutuksen huomattava lisääminen Turussa. Kasvatusopin ensimmäiseksi vakinaiseksi professoriksi nimitettiin vuonna 1959 Inkeri Vikainen. Vikainen hoiti virkaa jo kaksi vuotta aikaisemmin, kun humanistiseen tiedekuntaan perustettiin kasvatustieteen laitos. Vuonna 1967 laitos siirtyi uuteen yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan.
Inkeri Vikaisen virkaanastujaisesitelmä Lukutaito kasvatustieteen kohteena näytti suuntaa laitoksen tutkimustoiminnalle, joka painottui empiiriseen kasvatuspsykologiaan sekä didaktiikkaan. Oman tiedekunnan perustaminen etäännytti kuitenkin kasvatustiedettä perinteisistä tiedeyhteyksistään ja suuntasi toimintaa yhä vahvemmin tukemaan opettajankoulutusta. Osittain yliopistoyhteisön vanhoilliset asenteetkin vaikuttivat etääntymiseen. Inkeri Vikainen on myöhemmin muistellut, että lukuisat muiden oppiaineiden edustajat kieltäytyivät ymmärtämästä, että kasvatus- ja opetusoppi olisi lainkaan tiede.
Turkulaiset kasvatustieteilijät eivät kuitenkaan alistuneet tarjottuun asemaan. Laitos ulotti tutkimuksensa ja opetuksensa huomattavasti oppivelvollisuuskoulun didaktiikkaa laajemmalle. Ajan mittaan turkulainen kasvatustiede on saavuttanut maan mitassa ja kansainvälisestikin tunnustetun aseman muun muassa oppimispsykologisessa ja koulutussosiologisessa tutkimuksessa.
Kasvatustiede on aina ollut yliopiston suosituimpia oppiaineita. Jo vuonna 1971 kasvatustiedettä opiskeli yli 1300 opiskelijaa eli melkein joka viides yliopiston kirjoilla olevista. Tuolloin jouduttiin ottamaan käyttöön oppiaineen sisäänottokiintiöt.
Kun tiedekunta oli perustettu, sillä oli toimitiloja eri puolilla Turkua ja myös Raumalla. Raumalla sekä opettajankoulutuksen että harjoittelukoulun tilat olivat ja ovat edelleen perinteisellä Seminaarimäellä. Turussa harjoittelukoulu sijaitsi aluksi Martin kaupunginosassa, mutta siirtyi 1980 uusiin rakennuksiin Varissuolle. Kasvatustieteen laitos toimi aluksi Yliopistonmäellä, mutta siirtyi vuonna 1971 ns. Röngän taloon Lemminkäisenkadulle. Opettajankoulutuslaitos sai tiloja myös entisen kuulovammaisten koulun rakennuksista Yliopistonmäellä. Unelma tiedekunnan yhteisistä tiloista toteutui vasta vuonna 2001, jolloin Kasarmialueelle valmistui ajanmukainen Educarium-rakennus.
Teksti: Timo Niitemaa
Kuvat: Turun yliopiston arkisto (ellei toisin mainita)