Turun yliopiston syntysanat

Turun yliopiston syntysanoina pidetään Uuden Auran päätoimittajan, maisteri K.N. Rantakarin julistusta loppusyksyllä 1913: ”Suomalainen yliopisto Turkuun tai ei ollenkaan suomalaista yliopistoa!”

Rantakarin julistuksessa suomalaisuudella oli kahtalainen merkitys. Toisaalta se oli kielipolitiikkaa, sillä Helsingissä sijaitseva maan ainoa yliopisto oli tuolloin vielä umpiruotsinkielinen. Suomen kieli vaati oikeuksiaan. Toisaalta se oli valtiopolitiikkaa, sillä Rantakari uskoi yksityisen suomalaisen yliopiston pystyvän Helsingin valtiollista yliopistoa paremmin torjumaan uhkaavaa venäläistämispolitiikkaa.

Rantakarin ajatuksissa oli päällimmäisenä jälkimmäinen näkökohta. Julistuksen singotessaan hän oli juuri palannut Venäjälle ja Kaukasiaan tekemältään matkalta, jossa oli muun muassa tutustunut Venäjän eri vähemmistökansojen yliopistojen tilanteeseen. Hän näki, että Helsingin yliopistolle mietitään jo Varsovan ja Tarton yliopistojen kohtaloa. Näissä yliopistoissa venäläistäminen oli jo pitkällä.

Tähän näkökohtaan liittyi myös Rantakarin vaatimus suomalaisen yliopiston sijoittamisesta juuri Turkuun: hän uskoi, että Turku vanhana yliopistokaupunkina ja länteen suuntautuvana kulttuurikeskuksena kykenisi parhaiten vastustamaan venäläistämispainetta.

Julistuksellaan Rantakari sai joka tapauksessa Turun jähmeät suomenkieliset piirit syttymään ja Turku ilmoittautui ponnekkaasti mukaan kilpailemaan suomalaisen yliopiston isännyydestä. Vastaavia haaveita oli jo vuosia esitetty muun muassa Jyväskylässä, Viipurissa, Tampereella, Kuopiossa ja vasta perustetussa Lahden kaupungissa. Turku oli ollut sen sijaan hiljaa. Turun asukkaista kolmannes oli ruotsinkielisiä ja heidän asemansa kaupungin taloudessa, hallinnossa ja kulttuurielämässä oli vielä tätäkin vahvempi. Turun yliopiston perustamishistorian kirjoittanut Kaarlo Jäntere arveli tylysti, että Turku oli yliopiston menetettyään koteloitunut ruotsinmielisten oligarkkien hallitsemaksi kaupungiksi.

Kaiken lisäksi Turussa oli samaan aikaan käynnistetty kampanja yksityisen ruotsinkielisen yliopiston perustamiseksi Turkuun ruotsalais-germaanisen kulttuurin pelastamiseksi. Arveltiin, ettei kaupunkiin sentään kahta yliopistoa mahtuisi ja näin suomenkielisten hanke vain tarpeettomasti kärjistäisi kieliriitoja.

Rantakari käänsi argumentin hankettaan tukemaan sanoen, että keskinäinen kilpa vain takaisi molempien yrittävän parhaansa. Näin kävikin, ja molemmat kampanjat saivat tuulta purjeisiinsa. Oraakkelimaisesti hän myös arveli, että ajan mittaan särmät hioutuvat ja laitokset rakentavat toisiaan täydentäen ja yhteistyössä entistä ehyempää kansallista sivistystä ja korkeaa tutkimusta. Tämäkin Rantakarin ennustus toteutui, mutta vasta usean vuosikymmenen jälkeen.

Kaarlo Jäntere juontaa puhtaasti suomenkielisen yliopiston idean aina Turun vanhan Akatemian loppuaikoihin, kun Turun romantikot A.I. Arwidsson ja E.G. Ehrström julistivat 1821 Åbo Morgonbladissa ohjelman suomen kielen aseman kohottamisesta sivistyksen kieleksi. Ohjelman mukaan Akatemiaan tuli saada suomen kielen ja kirjallisuuden virka. Vähitellen suomesta pitäisi tulla sekä koulujen että yliopistojen opetuskieli.

Siemen oli kylvetty ja sitä viljelivät myöhemmin Snellman, Lönnrot ja muut suomalaisuusmiehet pitkin 1800-lukua, mutta kehitys oli hidasta. Omalla kielellä annettavan kansanopetuksen järjestämisessä Suomi kohosi Uno Cygnaeuksen toiminnan ansiosta 1860-luvulla kertaheitolla Euroopan eturiviin. Oppikoulurintamalla Jyväskylä ehti ensimmäiseksi vuonna 1858. Sitä seurasivat Hämeenlinna ja Kuopio, mutta läpimurto tapahtui vasta 1880-luvulle tultaessa, kun maan useimpiin kaupunkeihin – myös Turkuun – perustettiin suomenkieliset lyseot.

Keisarillinen yliopisto Helsingissä sen sijaan säilyi ruotsin kielen linnakkeena. Turun romantikkojen ensimmäinen vaatimus toteutui varsinaisesti vasta 1850, kun yliopistoon perustettiin professuuri suomen kieltä varten. Ja vasta vuonna 1894 vaatimus suomen kielen taidosta ulotettiin kaikkiin yliopiston opettajiin. Edellisenä vuonna professori E.N. Setälä oli ensimmäisenä käyttänyt suomea konsistorin kokouksessa. Vielä 1915 luennoista vain reilu kolmannes pidettiin suomeksi, vaikka yliopistoon kirjoittautuneista yli 80 prosenttia oli jo suomenkielisiä.

Puhtaasti suomenkielisen yliopiston perustaminen sai lisääntyvää kannatusta juuri Helsingin yliopiston suomenkielisten ja suomenmielisten professorien joukossa. Heidän panoksensa olikin sitten ratkaiseva uutta yliopistoa vihdoin perustettaessa – ja myös sen sijoituspaikkaa valittaessa.

Kun Suomen itsenäistyessä 1917 pelko yliopiston venäläistämisestä väistyi kerralla, nousi kielikysymys yliopiston varsinaisessa perustamisvaiheessa selkeästi ykkösasiaksi. Kamppailun valtiollinen puoli jätti uuteen yliopistoon kuitenkin vahvan jäljen voimakkaana toiminnan ja tutkimuksen riippumattomuuden korostuksena. Sitä osoitti esimerkiksi se, että yliopisto aina sotiin asti lähes täysin kieltäytyi vastaanottamasta toimintaansa valtion rahallista tukea.

Teksti: Timo Niitemaa
Kuvat: Turun yliopiston arkisto (ellei toisin mainita)