Luonto 2100 -metsäkohteet: Lampipalsta
Kansallispuiston ympäröimään alueeseen kuuluu nuorta metsää, peltoa sekä kolme lampea, jotka ovat syntyneet turpeennoston seurauksena. Alueella halutaan lisätä hiilensidontaa istuttamalla metsää sekä edistää vesiensuojelua kosteikkoratkaisujen kautta.
Luonto2100-rahaston noin 8,7 hehtaarin aluetta leimaa sijainti Lammenrahkan ja Valkiaissaarenrahkan välissä. Taimikko ja pelto tulivat rahastolle jo ensimmäisen kaupan yhteydessä vuonna 2022. Lammet liitettiin alueeseen vuonna 2024 Suomen Luonnonsuojeluliiton Varsinais-Suomen piirin tuella.
1900-luvun puolivälissä pelloksi muutettu turvemaa on edelleen kosteaa, ja pellossa onkin useita salaojia. Alueen eteläpäädyssä sijaitsevat lammet ovat syntyneet turpeennoston seurauksena. Pohjoispäädyn metsäalueella on tehty avohakkuu vuonna 2015, joten kuusivaltainen taimikko on vielä nuorta.
Pellon pohjoislaitaan on istutettu sekametsää kesällä 2025 osana kansallista E-Täsmä-hanketta. Tavoitteena on monimuotoinen sekametsä, joka samalla edistää hiilensidontaa. Samalla tuetaan kansallispuiston soiden laiteiden pientä vanhan metsän aluetta. Eteläisen päädyn lampien yhteyteen on puolestaan tavoitteena tehdä kosteikkoluontoa edistäviä toimia. Toimilla parannetaan vesilintukannan pesimämahdollisuuksia ja alueen läpi virtaavan veden laatua, sillä lammista on vain reilun kilometrin matka kansallispuiston keskellä sijaitsevaan Savojärveen.
Luonto2100-rahaston maihin kuuluvan peltoalueen kulmassa sijaitsevat lammet ovat syntyneet turpeennoston seurauksena 1900-luvun jälkipuolella. Alun perin alueella on ollut metsäistä suomaata, jota vähitellen otettiin viljelykäyttöön. Viljelyala kattoi nykyiset pellot sekä lampien alueen. 1970-luvulla alue siirtyi kahden paikallisen kauppapuutarhan omistukseen.
”Ja siitä alkoi sitten turpeen kerääminen”, kertoo alueen aiempi omistaja ja kauppapuutarhayrittäjä Jarmo Koskinen. Ravinteikasta ja kosteutta hyvin pitävää turvetta käytettiin kasvualustana yritysten kasvihuoneissa.
Aluksi turpeennosto oli pienimuotoista. Pinnasta äestettiin kerrallaan 20 senttimetrin kerros, jonka annettiin kuivua kesäauringossa. Kuivunut turve kerättiin aumoihin, ja kuljetus pois suolta tapahtui talvella, kun rahkan pinta jäätyi. Välillä pakkasta oli niin paljon, että Koskinen kertoo työskennelleensä vanhoja turkkeja ja lihanleikkaajan essu päällään, jottei kylmä ilmavirta puhaltanut läpi, päässään karvalakki. Ja silti kotona ihmeteltiin kylmyydestä vääntynyttä naamaa, hän naurahtaa.
Koneiston kehityksen myötä nostotoiminta tehostui. 1980-luvun alussa aumoja alettiin kuormata kaivinkoneella, jolloin turvetta saatiin tehokkaammin siirrettyä kasvihuoneen tarpeisiin. Kun pellon pinta laski, alkoi alueen reunaan vähitellen kehittyä vetisempi ojanne, josta nykyiset lammet ovat muodostuneet.
Suuren murroksen Koskinen muistelee tapahtuneen 1990-luvun puolivälissä, kun Suomi liittyi EU:hun. ”Silloin tuli isommat traktorit. Isommat peräkärryt, isommat autot, tuli kaksi kuorma-autoakin”, Koskinen kertoo. Sen seurauksena lampi alkoi jo muistuttaa pientä järveä.
Lampien muodostumista pidettiin Koskisen mukaan hyvänä asiana. Hidastunut virtaama toimi eräänlaisena saostusaltaana, ennen kuin vesi kulki eteenpäin kohti Savojärveä. Linnutkin alkoivat nopeasti viihtyä alueella.
Turpeennostotoiminta lakkasi 2000-luvun alkupuolella, kun kasvihuonekasvatuksessa siirryttiin turpeesta kivivillaan. Luonto2100-rahastolle lammet siirtyivät kesällä 2024.