Suomessa vakavasti tai pitkäaikaisesti sairastuneiden tai päihteitä väärinkäyttävien vanhempien lasten tuki on riittämätöntä. Tutkimukseni osoittaa, että vanhemman sairaus ei ole vain perheen sisäinen haaste, vaan lapsen haavoittuvuus rakentuu monessa kerroksessa – perheen lisäksi myös koulussa, naapurustossa ja muissa arjen ympäristöissä. Kun lapsi joutuu kantamaan vastuuta aikuisten tunteista, elämään epävakaissa olosuhteissa ja jää ilman tukea, seuraukset näkyvät aikuisuudessa lisääntyneinä terveysriskeinä. Tämä paljastaa, että palvelujärjestelmä ei tunnista eikä katkaise riskien kasautumista ajoissa.
Kun lapsi kantaa käytännöllistä tai emotionaalista vastuuta esimerkiksi sairastuneen vanhemman voinnista, puhutaan lapsiomaisista tai nuorista hoivaajista. Lapsiomaiset ja nuoret hoivaajat eivät ole pieni vähemmistö, vaan merkittävä väestötason ryhmä, jota ei ole Suomessa systemaattisesti tunnistettu lainsäädännössä, palveluissa tai yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kansainvälisesti käsitteet ovat vakiintuneita, mutta Suomessa ilmiö on edelleen näkymätön.
Vanhemman vakava sairaus lisää lapsen riskiä sairastua myöhemmin sekä psyykkisesti että fyysisesti.
Kansanterveystieteen näkökulmasta kyse on ennakoitavasta ja ehkäistävästä riskistä. Rekisteritutkimukset osoittavat, että vanhemman vakava sairaus lisää lapsen riskiä sairastua myöhemmin sekä psyykkisesti että fyysisesti. Samalla kasvaa tarve monille eri palveluille läpi elämän. Aikuistuneiden lapsiomaisten ja nuorten hoivaajien elämäntarinat täydentävät kuvaa: ne paljastavat arjen mekanismeja – hiljaisuutta, näkymättömyyttä ja opittua selviytymistä – jotka ohjaavat lapsen riskipolulle.
Tutkimukseni haastaa tarkastelemaan palvelujärjestelmää kriittisesti. Palvelujärjestelmä keskittyy sairastavaan aikuiseen, jolloin lapsen kuormitus jää huomaamatta. Koulu tai sosiaali- ja terveydenhuolto eivät tunnista lapsen kasvuolosuhteiden riskejä; kukaan ei ota kokonaisvastuuta perheen tuesta, ja lapsen henkilökohtainen tuki jää sattumanvaraiseksi ja epäluotettavaksi. Tutkimukseni haastaa tarkastelemaan myös lapsen muita kasvuympäristöjä: varhaiskasvatusta, sukulaisia ja ystäväpiiriä. Haavoittuvuus ei synny ainoastaan perheessä, vaan kaikissa paikoissa, joissa aikuiset jättävät kysymättä ja katsovat poispäin. Kun lapsen tilannetta ei nähdä, syntyy sosiaalinen haavoittuvuus, jota on vaikea tunnistaa ja vielä vaikeampi purkaa.
Tilanteen näkyväksi tekeminen on välttämätöntä, jotta kohtuuttoman suurta vastuuta kantavat lapset tunnistetaan ajoissa ja heidän kuormituksensa huomioidaan. Haavoittuvuus ei ole sisäsyntyinen ominaisuus, vaan seuraus ympäristöstä – ja siksi ehkäistävissä. Lasten tilanteen tunnistaminen, hoivavastuun sanoittaminen ja koko perheen varhainen tuki ovat kansanterveyden kannalta keskeisiä investointeja. Ne eivät ainoastaan vähennä riskejä, vaan luovat mahdollisuuksia ehkäistä ylisukupolvisia sairastamisen ketjuja.
Kirsi Hokkila
Kirjoittaja on kansanterveystieteen väitöskirjatutkija, jolla on pitkä kokemus lasten, nuorten ja perheiden palveluiden kehittämisestä ja niihin liittyvästä vaikuttamistyöstä sote-järjestökentällä, ja jonka työn ytimessä ovat asiakkaiden kokemukset ja heidän osallisuutensa.
