Väitös (kulttuurihistoria): FM Heikki Rosenholm

FM Heikki Rosenholm esittää väitöskirjansa ”Kirkastettu ja tuhottu, unohdettu ja muistettu. Kuolemantunteet 1940- ja 1950-lukujen kotimaisessa fiktioelokuvassa” julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa lauantaina 25.4.2026 klo 12.00 (Turun yliopisto, Arcanum, Aava-luentosali, Arcanuminkuja 1, Turku).

Vastaväittäjänä toimii professori Johanna Sumiala (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori Hannu Salmi (Turun yliopisto). Tilaisuus on suomenkielinen. Väitöksen alana on kulttuurihistoria.

Tiivistelmä väitöstutkimuksesta:

FM Heikki Rosenholm tarkastelee kulttuurihistorian alaan kuuluvassa väitöskirjassaan 1940- ja 1950-luvuilla valmistuneita kotimaisia pitkiä fiktioelokuvia. Tutkimus nostaa esiin, mikä kuolemaan ja siihen liittyvien tunteiden merkitys on ollut yhteiskunnassa, ja miten tämä on näkynyt elokuvissa. Tutkimus kytkee elokuvat aikansa yhteiskunnalliseen tilanteeseen, erityisesti toiseen maailmansotaan (1939–1945) ja sen aiheuttamiin muutoksiin. Sodassa menehtyi lähes 100 000 suomalaista, mikä vaikutti merkittävästi suomalaiseen kuolemankulttuuriin, tunneilmapiiriin ja elokuvateollisuuteen vielä pitkälle 1950-luvulle ja sen jälkeenkin.

Tutkimusaineisto koostuu lähes 400 elokuvasta, joiden sisältöselosteet on käyty läpi hyödyntämällä Taide- ja kulttuuriviraston (Kuvi) audiovisuaalisen osaston ylläpitämää elokuvatietokantaa, Elonet-verkkosivustoa. Tutkimuksessa elokuvat on luokiteltu lajityypeittäin (draama, komedia, melodraama sekä kauhu & fantasia). Elokuvat on jaoteltu myös sen mukaan, miten niissä käsitellään kuolemaa: 1) näytetäänkö kuolemaa suoraan tai epäsuorasti, 2) käsitelläänkö kuolemaan liittyviä tunteita ja käytäntöjä, vai 3) puuttuuko kuolema kokonaan.

Tutkimuksessa tarkempi analyysi keskittyy vuosina 1941–1956 valmistuneeseen kahdeksaan elokuvaan: Kulkurin valssi (1941), Kirkastettu sydän (1943), Levoton veri (1946), Tuhottu nuoruus (1947), Valkoinen peura (1952), Olemme kaikki syyllisiä (1954), Tuntematon sotilas (1955) ja Rintamalotta (1956). Elokuvia on analysoitu kulttuurihistoriallisella lähiluvulla, jossa hyödynnetään muuta laajaa aikalais- ja kontekstualisoivaa aineistoa, kuten tutkimuskirjallisuutta, elokuvien pohjana toimivia alkuperäisteoksia, aikalaisarvioita sekä aikalaiskirjoituksia elokuvien käsittelemistä yhteiskunnallisista aiheista.

Tutkimus osoittaa, että yhteiskunnassa julkinen suhtautuminen kuolemaan muuttui sodan aikana ja sen jälkeen. Muutos näkyi myös elokuvissa. Sota-aikoina (1940–1945) monet menettivät läheisiään. Kuolema oli yhteisöllisenä ja kirkastavana ymmärretty surukokemus, jossa lohtua haettiin siitä, että uhraukset annettiin isänmaan puolesta. Elokuvateollisuus tarjosi kansalaisille lohdutusta ja arjen helpotusta tuottamalla isänmaallishenkisiä draamoja ja romanttisia pukuelokuvia. Sodan loppuvaiheessa ja pian niiden päättymisen jälkeen (n. 1944–1948) kansalaisten usko yhteiskunnan tulevaisuuteen oli pitkälti tuhoutunut. Kuoleman yhteydessä korostuivat vihan ja pettymyksen tunteet, jotka näkyivät sekä yhteiskunnassa että elokuvissa lisääntyneenä väkivaltana.

1950-luvun alkupuolella (n. 1949–1955) lisääntyi kuolemaan liittyvien tunteiden viilentyminen. Kuolema pyrittiin unohtamaan ja sulkemaan pois arkielämästä. Kuolema siirtyikin yhä enimmissä määrin julkisiin laitoksiin, kuten sairaaloihin. Länsimaissa ilmiöstä puhutaan ”kuolemankieltämisenä”. Elokuvissa kuolemankieltäminen näkyi varsinkin viihteellisissä tuotannoissa, joissa luonnollinen kuolema oli harvinaisempaa. Kuolema sen sijaan esitettiin usein väkivaltaisena tai yliluonnollisena. Tutkimuksessa väitettä tukevat elokuvista laaditut kuolonuhritilastot: ne osoittavat, että 1950-luvun elokuvissa valtaosa kuolemista oli väkivaltaisia. Vuosikymmenen puolivälissä (n. 1955–1956), pitkälti kirjailija Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) -teoksen myötä, sodan kokemuksista ja sen aiheuttamista traumoista alettiin keskustella enemmän ja muistella avoimemmin. Elokuvissa aihe näkyi siten, että kuolemaa käsiteltiin jonkin aikaa aiempaa vakavammin ja realistisimmin.

Tutkimus osoittaa, mitä yhteiskunnassa tapahtui kuolemankulttuurin ja siihen liittyvien tunteiden kehityksessä sotavuosina ja niiden jälkeisenä aikana, ja miten tämä myös näkyi elokuvissa. Tutkimus muuttaa vakiintuneita käsityksiä ja luo uudenlaisia näkökulmia, joilla näitä elokuvia, joilla on erityisen suuri merkitys kotimaisessa elokuvahistoriassa, mutta myös laajemmin suomalaisessa kulttuurihistoriassa, voidaan lähestyä.