Kievin ruotsin tiimi tutkii osa 2

Suomi on virallisesti kaksikielinen maa, jossa kaikilla on lain mukaan oikeus saada palvelua omalla kielellään eli joko suomeksi tai ruotsiksi. Kaksikielisyys tarkoittaa myös sitä, että kaikki suomenkieliset opiskelevat toista kotimaista kieltä ruotsia kaikilla koulutusasteilla peruskoulusta korkea-asteelle mutta myös ammatillisessa koulutuksessa. Ruotsin opintojen pakollisuus ei silti aina takaa riittävää ja toimivaa työelämässä tarvittavaa kielitaitoa esimerkiksi eri viranomaisissa. Erityisesti terveyspalveluiden kohdalla laki ei aina toteudu tältä osin johtuen mm. suomenkielisen valtaväestön heikentyneestä ruotsin kielen taidosta, kielteisestä suhtautumisesta ruotsin kieltä ja sen puhujia kohtaan tai tietämättömyydestä ruotsinkielisen väestön kielellisistä oikeuksista.

Työni lääketieteen ruotsin opetuksen parissa sai minut kiinnostumaan aiheesta laajemminkin ja nyt vielä tekeillä olevassa artikkeliväitöskirjassani tutkin suomenkielisten lääketieteen opiskelijoiden (Turun yliopisto) käsityksiä ruotsin kielestä ja erityisesti sen käyttämisestä hoitotilanteissa ruotsinkielisten potilaiden kanssa. Vieraan kielen oppimiseen ja käyttämiseen liittyy usein erilaisia tunteita kuten ilo, varmuus, epävarmuus, rohkeus ja joskus jopa pelko. Tunteet vaikuttavat tutkimusten mukaan käsityksiin ja asenteisiin opiskeltavaa kieltä kohtaan mutta myös opiskelumotivaatioon ja halukkuuteen käyttää kieltä vuorovaikutustilanteissa.

Väitöstutkimukseni on pitkittäistutkimus, jonka kyselyaineiston olen kerännyt viideltä peräkkäiseltä vuosikurssilta vuosina 2013-2023 kolmessa eri vaiheessa kuusivuotisen tutkinto-opiskelun aikana. Artikkeliväitöskirjani koostuu neljästä vertaisarvioidusta tieteellisestä artikkelista, joista kolme on ilmestynyt vuosina 2018, 2020 ja 2023. Neljäs artikkeli ja koko väitöstutkimuksen yhteenveto-osuus ovat vielä kirjoitusvaiheessa.

Jo ilmestyneiden artikkeleiden tulosten mukaan suomenkielisten lääketieteen opiskelijoiden käsitykset ruotsin kielestä etenkin lääkärin työssä ovat pääsääntöisesti myönteisiä ja ne muuttuvat selvästi myönteisemmiksi kuusivuotisen tutkinto-opiskelun aikana. Oli myös kiinnostavaa havaita, että muutos aikaisempaa myönteisempään suhtautumiseen oli erityisen selvä miesopiskelijoiden kohdalla.

Tuloksista käy myös ilmi, että tulevien lääkäreiden kielitietoisuus lisääntyy tutkinto-opiskelun aikana. Tämä näkyy siinä, että opiskelijat tiedostavat potilaan oikeuden saada käyttää äidinkieltään esimerkiksi hoitotilanteissa ja että he ymmärtävät oman kielen merkityksen potilaalle hyvän hoidon kannalta. Nuoret lääkärit ovat myös usein valmiita käyttämään ruotsia hoitotilanteissa, vaikka vieraan kielen käyttämiseen liittyykin usein paljon epävarmuutta etenkin sellaisten opiskelijoiden kohdalla, jotka ovat tutkinto-opiskelunsa aikana osoittaneet ruotsin kielen taitonsa olevan alemmalla taitotasolla B1 eli tyydyttävä taito. Kielellinen epävarmuus voikin silloin saada opiskelijan herkemmin vaihtamaan kielen suomeksi joko osittain tai kokonaan ruotsinkielisen potilaan kohdalla, mikä asettaa potilaan kielellisesti heikompaan asemaan ja voi siten vaikuttaa hänen terveyteensä.

Tähänastiset tutkimustulokset antavat siis jo viitteitä siitä, että olisi hyvä tukea nuorten lääkäreiden mahdollisuuksia vahvistaa ruotsin kielen taitoaan koko tutkinto-opiskelun ajan. Tuloksia voidaan hyödyntää myös erityisesti hoitoalan ammattilaisten koulutuksessa, mutta myös laajemmin ruotsin kielen opetuksessa eri koulutusasteilla. 

Annmari Sahlstein