”Ei auta itku markkinoilla” on tunnettu suomalainen sanonta, jolla viitataan markkinoiden säälimättömään luonteeseen ja epäoikeudenmukaisuuteen. Samaan säälimättömään luonteeseen viittaa taloustieteen isänä tunnetun Adam Smithin toteamus siitä, ettemme voi luottaa lihan tulevan pöytäämme teurastajan hyväntahtoisuuden takia, vaan tämän oman edun tavoittelun vuoksi, minkä elokuvan Wall Street henkilöhahmo Gordon Gekko puki vielä karummalta kuulostavaan muotoon toteamalla ”ahneus, paremman sanan puutteessa, on hyvästä”.
Mutta mitä sana ”markkina” oikeastaan tarkoittaa, miten se pitäisi määritellä? Taloustieteessä ajatellaan yleensä, ettei rahan tule olla osa tätä määritelmää, vaan markkina on paikka, jossa hyödykkeitä ja palveluksia vaihdetaan toisiinsa molempia osapuolia hyödyttävällä tavalla. Tässä ajatuksessa ihmisen työpanos on palvelus, joka vaihdetaan hyödykkeisiin rahan toimiessa vain välittäjänä, joka helpottaa tarpeiden kohtaantoa. Taloustieteilijälle onkin tärkeää erottaa toisistaan markkinat ja niissä vaihdantaa koordinoiva hintamekanismi.
Hyvinvointitaloustieteen ensimmäinen teoreema on kiistatta yksi taloustieteen tunnetuimmista yleisistä periaatteista ja se koskee juuri hintamekanismin toimintaa (teoreeman todistivat toisistaan riippumatta Kennet Arrow ja Gérard Debreu jo 1950 -luvulla). Teoreeman mukaan tietynlaisissa ideaaleissa olosuhteissa hintamekanismi kohdentaa resurssit tehokkaasti, kun hinnat tasapainottavat kysynnän ja tarjonnan, eli niin sanotussa markkinatasapainossa.
Tehokkaalla resurssien kohdentamisella tarkoitetaan tässä sitä, ettei kenenkään hyvinvointia voida enää lisätä, ellei olla valmiita samalla vähentämään jonkun toisen hyvinvointia. Markkinatasapainossa kaikki kumpaakin osapuolta hyödyttävät vaihdantamahdollisuudet on käytetty. Ajatuksen nerokkuus piilee siinä, ettei kenenkään tarvitse tuntea markkinoilla toimivien henkilöiden mieltymyksiä, sillä kysynnän ja tarjonnan tasapainottavat hinnat, ja siten myös resurssien kohdennus, seuraavat mieltymyksiä ja vaihtuvat niiden mukana. Tässä ajatuskulussa hintojen rooli on vain ohjata markkinat oikeaan tasapainoon.
Markkinasuunnittelu ohjaa resurssien kohdentamista
Yksinkertainen ajatuskoe paljastaa, miten käsitys markkinoiden säälimättömästä ja epäreilusta luonteesta on – jos nyt ei suorastaan väärä – niin vähintäänkin harhaanjohtava. Kuvitelkaa itsenne riitaisaan perinnönjakotilaisuuteen, jossa kuolinpesän hoitajan täytyy jakaa suuri määrä aineellista omaisuutta huonosti keskenään toimeen tulevien perillisten kesken. Ilmapiiri on täynnä epäluuloa ja pesänhoitajan kädet hikoilevat kovan paineen alla. Tunnelma on tukala, sillä tilaisuuden päättyminen ajallaan tuntuu epätodennäköiseltä.
Tovin mietittyään pesänhoitaja keksii seuraavanlaisen idean. Jokaiselle perilliselle annetaan x euroa rahaa (yhteensä nx euroa, jos perillisiä on n kappaletta); ei oikeaa rahaa, vaan leikkirahaa, vaikka ei tällä ole mitään väliä sillä pesänhoitaja saa rahat pian takaisin joka tapauksessa. Kunkin perillisen tulee käyttää koko rahasumma jaossa olevien tavaroiden hankkimiseen. Pesänhoitaja aloittaa asettamalla kaikille perintöesineille hinnat siten, että niiden summa vastaa perijöille yhteensä jaettua rahasummaa. Tämän jälkeen jokainen perillinen kertoo, mitkä tavarat hän haluaisi ostaa saamillaan rahoilla. Jos esineellä on ylikysyntää, sen hintaa nostetaan, ja jos sillä on alikysyntää, sen hintaa lasketaan, kunnes kaikkien esineiden kysyntä vastaa tarjontaa. Jos\kun näin tapahtuu, esineet jaetaan. Pankaa merkille, että tässä prosessissa, joka jäljittelee hintamekanismin toimintaa, perijät joutuvat miettimään tavaroiden välisiä vaihtosuhteita, vaikka eivät suostu toisilleen puhumaan.
Miksi tämän ajatuskulun läpikäyminen on tärkeää? Eikö hyvinvointitaloustieteen ensimmäinen teoreema jo kerro meille, että tällä tavalla resurssit pystytään kohdentamaan tehokkaasti – matkimalla hintamekanismin toimintaa. Erityistä huomiota tässä ajatuskokeessa tulee kiinnittää siihen, että jokainen perillinen haluaa mieluummin saamansa esineet kuin kenenkään muun saamat esineet. Tämä johtuu siitä, että prosessin viimeisessä vaiheessa, juuri ennen tavaroiden lopullista jakamista, kaikilla oli käytössään yhtä paljon rahaa ja näin ollen jokainen perillinen olisi voinut ostaa kenen tahansa muun saamat esineet, muttei halunnut tehdä niin. Tällaista resurssien jakoa kutsutaan taloustieteessä osuvasti kateutta aiheuttamattomaksi resurssien jaoksi (käsitteen lanseerasi alun perin kaksi matemaatikkoa, George Gamow ja Marvin Stern, 1950-luvulla. Taloustieteeseen käsitteen toi Duncan Foley 1960 -luvun lopulla).
Yllättävää kyllä tämä tulos on yleinen; jos hintamekanismi päätyy tasapainoon, kun kaikkien alkuvarallisuus on sama, se tuottaa aina kateudesta vapaan resurssien jaon. Millä tavalla hintamekanismi on siis epäoikeudenmukainen tai säälimätön? Vastaus on ilmeinen, vaikka toisinaan ideologisista syistä vaikea myöntää – ei se olekaan. Ajatuskoe paljastaa, että hintamekanismi tuottaa tasapainossa epäoikeudenmukaisen resurssien jaon vain siinä tapauksessa, että varallisuus markkinoille tultaessa oli jo alun perin epäoikeudenmukaisesti jakautunut.
Juuri tämä on markkinasuunnittelun, tai yleisemmin mekanismin suunnittelun, lähtöasetelma: miten annetut resurssit saadaan kohdennettua tehokkaasti ja oikeudenmukaisesti silloin, kun hintamekanismi ei syystä tai toisesta toimi? Tällainen tilanne voi syntyä, kun hintamekanismi ei pysty konvergoitumaan kohti tasapainoa, tai sitten hinnan asettamista pidetään yhteiskunnallisesti epäoikeudenmukaisena, jolloin siitä on voitu tehdä jopa laitonta, kuten terveen ihmisen toisen munuaisen myyminen (Laki ihmisen elimien, kudoksien ja solujen lääketieteellisestä käytöstä 101/2001).
Tässä lähestymistavassa taloustieteilijät eivät enää tyydy vain passiivisesti analysoimaan markkinoiden toimintaa, vaan alkavat suunnittelemaan niitä aktiivisesti. Tähän aihepiiriin sijoittuu myös oma teoreettinen tutkimukseni. Toimiessaan hyvin hintamekanismi tuottaa yhden tietyn resurssien jaon, jolla tiedetään olevan tiettyjä hyviä ominaisuuksia. Yleisemmin voidaan kuitenkin kysyä, millä tavalla resurssit on ylipäätään mahdollista jakaa, kun voidaan käyttää mitä tahansa mekanismia, jonka tasapaino muuttuu mieltymysten mukana.
Tällöin toimijoiden kannusteet täytyy ottaa huomioon, mikä asettaa rajoitteita sille, millä tavalla resurssit voi jakaa. Näiden rajoitteiden tunnistaminen, eli sen tunnistaminen mitä yhteiskunnan instituutioita muokkaamalla voi ylipäätään saavuttaa, on mekanismin suunnittelun ydintehtävä. Vaikka alan keskeiset tulokset ovat melko teknisiä, voi jokainen saada asiasta melko hyvän kuvan ajattelemalla, miten jonkin taloudesta puuttuvan hinnan antama signaali, joka normaalisti ohjaa markkinan oikeaan tasapainoon, voidaan korvata.
Innovaatiotukien kohdentamiseen liittyy haasteita
Havainnollistan edellä mainittua esimerkillä, joka liittyy innovaatiotukiin ja siihen, miten nämä tulisi kohdentaa. Tutkimusten mukaan yritysten tekemän tutkimus- ja tuotekehitystoiminnan (T&K-toiminnan) yhteiskunnallinen tuotto on huomattavasti suurempi kuin sen tuotto innovaation tehneelle yritykselle itselleen – maltillisimpien arvioiden mukaan jopa nelinkertainen. Taloustieteessä tätä kutsutaan positiiviseksi ulkoisvaikutukseksi ja siitä johtuen innovaation tehneen yrityksen arvo, eli hinta, ei täysin heijasta sen yhteiskunnallista arvoa.
Taloustieteilijöiden yleisen mielipiteen mukaan valtion väliintulo on tilanteessa perusteltua. Yritys ei voi saada yksityisiltä pääomasijoittajilta tarpeeksi rahaa, koska positiivinen ulkoisvaikutus ei suoraan tuota sille itselleen mitään. Valitettavasti tukien kohdentaminen on erittäin vaikeaa; tutkimusten mukaan edes ammattimaiset pääomasijoittajat eivät ole kovin hyviä päättelemään, milloin T&K-toiminta johtaa lopulta uuteen innovaatioon.
Pääomasijoittajien liiketoiminta näyttää perustuvan pitkälti siihen, että sijoitusten joukossa on muutamia valtavan suuria tuottoja tekeviä huippumenestyjiä, vaikka suurin osa sijoituksista tuottaa lopulta tappiota. Tämä tarkoittaa sitä, että yleisten T&K-toimintaan kohdistuvien verotukien kokonaistaloudellinen vaikuttavuus voi jäädä melko pieneksi.
Jotta pääsemme käsiksi ongelman ytimeen, meidän on ensin tarkasteltava kriittisesti sitä, miten innovaatiotoimintaan kannustaminen moderneissa talousjärjestelmissä tapahtuu. Keskeisenä välineen tässä toimii patenttijärjestelmä; innovaation tehneelle yritykselle myönnetään monopolioikeus siitä syntyville kaupallisille sovelluksille. Patenttijärjestelmän idea on peräisin jo 1800-luvun Englannista teollisen vallankumouksen alkuajoilta (varhaisempia muotoja oli käytössä jo 1400-luvun Venetsiassa).
Patenttijärjestelmän toimintaperiaatteessa on kaksi huomionarvoista piirrettä. Ensinnäkin se luo monopoleja, joita kilpailuviranomaiset yrittävät kaikilla muilla kuin innovaatioiden markkinoilla estää syntymästä. Toiseksi se sulkee täysin kanavan innovaation leviämisen kautta syntyviltä ulkoisvaikutuksilta, mikä on nimenomaan se syy, jolla valtion väliintulo innovaatioiden markkinoille oikeutetaan. Voi olla niin, että patenttijärjestelmä todellakin on paras kaikkien huonojen järjestelmien joukossa, mutta yhtä hyvin kyseessä voi olla vahva polkuriippuvuus – järjestelmää on vaikea enää miettiä alusta asti uudelleen.
Yhtä kaikki, järjestelmän tuottama hintasignaali innovaatioiden ulkoisvaikutuksista on heikko. Oikeastaan ainoa kanava, joka antaa tästä mitään tietoa, on lisensoinnin määrä. Lisensoinnin voidaankin ajatella olevan markkinoille syntynyt keino rahastaa innovaation positiivisilla ulkoisvaikutuksilla.
Tulisiko innovaatiotukea ohjata myös lisensoinnin tukemiseen?
Olen viime vuosina yrittänyt selvittää yhdessä Eero Mäkysen ja Tomas Takalon kanssa, miten järjestelmä toimisi, jos osa suorista innovaatiotuista käytettäisiinkin lisensoinnin tukemiseen. Tuki kasvattaa sellaisten yritysten arvoa, joiden innovaatiolla olisi onnistuessaan paljon lisensointikysyntää, eli positiivisia ulkoisvaikutuksia, ja näin ollen yksityiset pääomasijoittajat alkaisivat sijoittamaan siihen enemmän rahaa jo innovaation kehitysvaiheessa.
Yksityinen sektori alkaisi siis kohdentamaan rahaa paremmin ja enemmän juuri sinne, missä yhteiskunnallinen tuotto on suuri ja samalla tuki kannustaisi yrityksiä avaamaan kanavan innovaation leviämiselle. Tässä on kuitenkin syytä huomata, että yleinen lisensointituki on melko tuhlaava, koska sitä saisivat myös sellaiset lisensointisopimukset, jotka olisi solmittu ilman tukeakin, mutta tuhlaavia ovat myös yleiset T&K-toiminnan veroedut, joita saavat kaikki yritykset ja jopa ne, joiden innovaatiotoiminnasta ei koskaan synny mitään.
Testaamme tätä ideaa rakentamalla dynaamisen yleisen tasapainon kokonaistaloudellisen mallin, jossa yritykset tuottavat hyödykkeitä, kilpailevat markkina-asemasta, sekä investoivat T&K-toimintaan luodakseen parempaa tuotantoteknologiaa. Malli poikkeaa aiemmin käytetyistä siinä, että lisensointi on täysin endogeenistä; yritys lisensoi innovaatiota vain, jos tämä on sille odotusarvoisesti kannattavaa, kun otetaan huomioon, että lisensointi kasvattaa todennäköisyyttä menettää määräävä markkina-asema. Kalibroimme mallin suomalaiseen dataan käyttämällä toteutuneita T&K-toiminnan tukia niin, että se tuottaa likimain oikeat arvot talouden keskeisille muuttujille, kuten kasvuasteelle. Tämän jälkeen käytämme saatuja parametriarvoja ja ratkaisemme mallin uudestaan niin, että osa tuista on nyt siirretty lisensoinnin tukemiseen siten että kokonaisuudessaan tukiin käytetty summa pysyy vakiona.
Tätä kutsutaan usein kontrafaktuaaliseksi analyysiksi, koska puhumme nyt maailmasta, jota ei oikeasti koskaan havaita. Tulokset osoittavat, ettei lisensoinnin tukeminen ole ilmainen lounas. Koko kansantalouden tasolla se ei näytä lisäävän hyvinvointia, mutta joihinkin tiettyihin toimialoihin kohdennettuna hyvinvointi voisi kasvaa. Asia vaatii lisää tutkimusta.
Ville Korpela
Kirjoittaja on taloustieteen professori. Puheenvuoro pohjautuu hänen 12. toukokuuta 2026 pitämäänsä professoriluentoon.
