”No tietenkin narsismista, pinnallisuudesta ja kulttuurin muuttumisesta itsekeskeisemmäksi!”, kerrotaan useimmiten, kun ilmoitan tutkivani otsikon kysymystä. Onko vastaus todella näin yksinkertainen vai voisiko ilmiön takana olla muutakin?
Selfiet ja digitaalinen omakuvaaminen on tunteita herättävä aihe. Selfieiden yhteyttä narsismiin ja erilaisiin mielenterveyden haasteisiin on pyritty osoittamaan useissa psykologian alan tutkimuksissa. Kuitenkaan tähän mennessä ei olla pystytty osoittamaan yhteyttä runsaan selfieiden oton ja narsismin kaltaisten, persoonallisuushäiriöksi luokiteltavien psykologisten tilojen välillä. Ajatus omakuvaajien itsekkyydestä elää ihmisten mielissä vahvana: ”Ihmisten pitäisi lopettaa turhamainen ulkonäkönsä pohtiminen ja keskittyä tärkeämpiin asioihin”, usein sanotaan.
Ympäri maailmaa tehdyt kyselytutkimukset kertovat karua kieltä ihmisten kokemista ulkonäköpaineista. Hiljattain julkaistun vuoden 2025 Nuorisobarometrin mukaan 55 prosenttia 15-29-vuotiaista suomalaisnuorista tuntee painetta hyvältä näyttämiseen. Kehonkuvan kanssa kamppailevalle lausahdus, jonka mukaan huomio tulisi kohdistaa johonkin tärkeämpään kuin omakuviin tai ulkonäköön, tuntuu vähättelevältä. Tuottavathan ulkonäköihanteet ja niihin liittyvät paineet aitoa kärsimystä. Ulkonäön on tutkimuksissa osoitettu vaikuttavan työnsaantiin, parisuhteisiin ja ystävyyssuhteiden solmimiseen – siis moniin sellaisiin asioihin, joita ihmiset pitävät edellytyksenä mielekkäälle elämälle.
Ajattelen, että selfiet voivat ilmentää ainakin hyvää tai pahaa mieltä, yhteenkuuluvuutta kuvissa näkyviin ihmisiin, merkityksellistä tilannetta, ruumiin ja ulkomuodon dokumentointia, itsetutkiskelua tai tunteiden ja ajatusten työstämistä.
Tutkimukseni etsii tapoja ulkonäköpaineiden helpottamiseen kuvien kautta. Yleisen ajattelutavan vastaisesti väitän, ettei ratkaisu kehonkuvan haasteisiin ja ulkonäköpaineisiin ole kuitenkaan ympärillämme vallitsevan kuvatulvan vähentäminen. Ajattelen päin vastoin, että ihmisten pitäisi ottaa itsestään enemmän kuvia. Tarkastelen tutkimuksessani digitaalista omakuvaamista ruumiillisena käytäntönä, joka auttaa kohtaamaan ruumiin ja sen ulkomuotoon liittyvät tunteet. Kohtaamistyö ei aina ole helppoa tai mukavaa, mutta voi pidemmän päälle helpottaa elämää.
Fenomenologiassa ruumiillisuus ymmärretään ihmisen perustavanlaatuisena olemisen tapana. Olemme eittämättä ruumiillisia olentoja, joten kosketus omaan kehoon, sen tunteisiin ja ulkomuotoon on tärkeää. Tiukat ulkonäköihanteet tuottavat kuitenkin kulttuuria, jossa moni voi pyrkiä unohtamaan ruumiinsa ja keskittymään ”tärkeämpiin asioihin”. Pidemmän päälle välttely ei toimi. Ruumis, joka on myös erottamaton osa mieltä, muistuttaa aina olemassaolostaan: kaupasta ei löydy riittävän suuria vaatteita tai kadulla joku kommentoi ulkomuotoasi kovaäänisesti kaverilleen.
Vaikka kännyköiden etukameralle otettavat selfiet ovat suhteellisen uusi kuvalaji, mediakuvien suhdetta kehonkuvaan sekä naisten ottamia omakuvia on pohdittu feministisessä tutkimuksessa jo pitkään. Feministisen elokuvatutkimuksen uranuurtaja Laura Mulvey on esittänyt, että naisten tekemä, fragmentaarisuuteen pohjaava vastaelokuva voi nyrjäyttää alistavia katsomisen tapoja. Kaja Silverman taas on pohtinut valokuvaaja Cindy Shermanin omakuvien ”kyllin hyvän” naiseuden estetiikkaa. Selfiet, joita otetaan usein monta sarjassa, ilmentävät fragmentaarista ja sirpaleista kuvamaailmaa. Samalla älypuhelimilla otetut selfiet edustavat ”kyllin hyvää” olemista, kun mediakuvien inspiroimat poseeraukset kohtaavat arkiset kuvausympäristöt ja ruumiin sellaisena, miltä se näyttää tässä ja nyt.
Mistä selfiet ja digitaaliset omakuvat siis kertovat? Merkityksiä on varmasti yhtä monta kuin itse selfieiden ottajiakin. Ajattelen, että selfiet voivat ilmentää ainakin hyvää tai pahaa mieltä, yhteenkuuluvuutta kuvissa näkyviin ihmisiin, merkityksellistä tilannetta, ruumiin ja ulkomuodon dokumentointia, itsetutkiskelua tai tunteiden ja ajatusten työstämistä. Selfieiden ottaminen on myös monelle tapa osallistua visuaaliseen ja digitaaliseen nykykulttuuriin. Ota selfie, olet siis olemassa!
Kaisu Hynnä-Granberg
Kirjoittaja on tutkijatohtori Turun ihmistieteiden tutkijakollegiumissa (TIAS) ja mediatutkimuksessa. Hänen postdoctutkimuksensa käsittelee digitaalisen omakuvaamisen mediakasvatuksellista potentiaalia. Puheenvuoro pohjautuu Hynnä-Granbergin Suomalaisen tiedeakatemian Ilta tieteelle -tilaisuudessa 9.3.2026 pitämään esitykseen.
