Minä, lankuista yhteen liimattu, rautalangoilla kiristetty ja sähköstä syttyvä. Valloitin koko maailman, kyllä se niin on. Autoin monia kuuluisuuteen, pääsivät lehtien palstoille ja jumaliksikin monia kutsuttiin. Ja sainhan minäkin osakseni melkoista julkisuutta, suoranaisia heimoja syntyi, jotka palvoivat minua. Ja jossain vaiheessa lähes kaikki, enimmäkseen nuoret miehet, tuntuivat haluavan minut.
Minua on myös poltettu ja rituaalinomaisesti rikottu, säpäleiksi lyöty huviksi kansalle, mutta sekin vain lisäsi suosiotani. Kaikenlaisiin hävyttömiin eleisiin olen myös joutunut tahtomattani osalliseksi. Väitetty on myös, että olen demokraattinen, kaikkien saatavilla. Mutta. Edellä mainitut asiat ovat vain osatotuus, en ole koskaan kuitenkaan ollut kaikkien varauksetta hyväksymä tai suosima.
Sain synnyttyäni kovaa kritiikkiä erityisesti vanhemmalta sukupolvelta. Syytettiin hengettömyydestä ja epäaitoudesta. Esimerkiksi esi-isäni edustaja Andrés Segovia piti minua täysin kelvottomana ja mihinkään tyyliin sopimattomana. Ehkä hän pelkäsi oman juuri vaivalla saavutetun asemansa “hienoissa piireissä” olevan uhattuna.
Niin sanotun korkeamman kulttuurin edustajat olivat muutenkin hitaampia muuttamaan käsityksiään. Suomessa heistäkin vain kolme, kuvittele! Vain kolme suomalaista uskalsi näyttäytyä julkisesti seurassani koko 1960-luvun aikana. Olikohan siihen syynä, että olin vielä nuori ja minussa oli uutuudenviehätystä, vai oliko kyseessä ennakkoluulottomuus?
Minua on pidetty jopa kulttuurisen vallankumouksen vertauskuvana. Jotkut ovat myös yhdistäneet minut aikoinaan väkivaltaan, huumeisiin ja kapinaan sekä virtuoositeettiin ja maskuliinisuuteen. Nykyään kuvastoni on monipuolistunut ja minulle löytyy koko ajan uusia käyttötapoja. Ihmisten käsitykset voivat muuttua. Joillekin olen heidän lapsuudessaan edustanut kaikkea pelottavaa ja pahaa, mutta uskaltauduttuaan läheisemmin tutustumaan minuun meistä on tullut hyviä ystäviä.
On olemassa jopa ihmisiä, jotka uskovat minun kykyyni hämärtää ja kaataa raja-aitoja ja toivovat minun rikkovan barrikadit “korkean” ja “matalan” taiteen väliltä saaden erilaiset yleisöt sekoittumaan keskenään. Olisikohan se kaikille ihan ok? Minulle, sähkökitaralle, sekin käy.
Sähkökitara
Kirjoittaja on suuria intohimoja herättävä ja 1900-luvun aikana yksi laajimmin levinneistä instrumenteistä
Kimmo Laaksonen
Kirjoittaja on muusikko ja väitöskirjatutkija, joka tutkii sähkökitaraa suomalaisessa taidemusiikissa.
