Suomessa keskiajalla maantiet olivat ratsupolkuja 1500-luvulle saakka ja kärrypolut yleistyivät 1600-luvun lopusta lähtien. Liikenne koneellistui 1800-luvulle tultaessa teollistumisen myötä, kun raide- ja autoliikenne takasi säännölliset ja nopeat toimitusketjut. Ohessa muuttuivat myös maisema- ja luontokokemukset, mikä oli hienoinen järkytys kulkijoille.
Englantilainen kirjailija Thomas de Quincey kuvaili koneellistumiseen liittyvää tuskaansa vuonna 1849 seuraavasti: ”Omat elävät aistihavaintomme eivät jättäneet mitään epäilystä nopeudesta; me kuulimme sen, me näimme sen, me tunsimme sen aiheuttaman jännityksen; nopeutta eivät tuottaneet mitkään sokeat ja tunteettomat ulkopuoliset voimat, vaan se eli tuon jalorotuisen eläimen hehkuvissa silmissä, laajentuneissa sieraimissa, sen lihaksissa ja jyrisevissä kavioissa.”.
Kärrypoluista raiteisiin: Matkanteon murros latisti aistikokemukset
Kirjailijan aikalaiset ovat kuvailleet raideliikenteen tuhonneen matkustajien suhteen maisemaan, kun ohikiitävää näkymää ei nähty enää kunnolla tai sen koettiin vääristyvän. Samalla myös yleisesti havahduttiin siihen, että aistikokemukset ja ajan sekä tilan taju menetettiin junassa tai autossa. Positiivisemman näkemyksen mukaan nopeasti etenevä maisema muuttui panoraamakuvaksi, jonka ansiosta sai hetkittäisen maisemakuvan sijaan yleiskuvan laajemmasta ympäristöstä.
Suomen nykyiset tiet mukailevat historiallisia tielinjauksia. Kirjailija de Quinceyn nostalgisoinnista huolimatta matkanteko oli keskiajalla kaukana elämysmatkailusta. Nykyihminen voi vain arvailla, minkälaisia aistikokemukset olivat hevosella mutkaisilla ja epätasaisilla metsäpoluilla liikkuessa. Luonto oli kuitenkin tuolloin vahvasti läsnä niin hyvässä kuin pahassa. Nykyhetkessä tarkastelemme maisemakokonaisuuksia nopeassakin tahdissa, mutta luontoon liittyvät aistikokemukset latistuvat autossa tai junavaunussa istuessamme.
Metsän tuoksut ja lintujen laulu vahvistuvat satulassa
Haastattelin kangasalaista hevosharrastajaa, joka kulkee hevosensa kanssa historiallisilla tielinjauksilla ja poluilla erityisesti Kangasalan seudulla. Hän kertoi aistikokemusten olevan hevosen selässä kokonaisvaltaisempia kuin autolla: ”Sä oot keskellä sitä luontoa. Siis kyllähän sä kävellenkin olet, mutta hevosen selässä on korkeammalla ja näkee eri tavalla. Siinä tulee se hevosen liike, ja teet sen kanssa koko ajan yhteistyötä. Metsän tuoksut ja linnunlaulukin on vahvempi kokemus siten.”
Historialliset tiet eivät ole vain menneisyyden jäänteitä, vaan ne muodostavat kerroksellisen kulttuuriympäristön, jossa ihmisen, luonnon ja liikkumisen historia kietoutuvat yhteen. Liikenteen muutos ei ole vienyt ihmisen kykyä aistia, vaikka se on ehkä heikentänyt aistikokemuksia. Kun kulkija vain osaa pysähtyä havainnoimaan, tie muuttuu jälleen eläväksi osaksi ympäristöä. Se muuttuu aistikkaaksi kokemukseksi, jossa sekä aika ja tila että historia ja nykyhetki kohtaavat. Näin historialliset tiet ja polut ovat yhä aistien reittejä.
Katrina Virtanen
Kirjoittaja on FM, väitöskirjatutkija Turun yliopiston maisemantutkimuksessa ja hänen asiantuntijuusalueinaan ovat paikkatieto, maisemahistoria ja kokemuksellisuuden tutkimus. Blogikirjoitus liittyy hänen artikkeliinsa kokemuksellisuudesta Suomen historiallisilla teillä liikkumisesta.
Lähteet:
- Thomas de Quincey, The Collected Writings, toim. David Masson, Lontoo 1897. (Alkuteos 1849)
- Wolfgang Schivelbusch, Junamatkan historia, Vastapaino, Tampere 1996. (Alkuteos 1977)
- Hevosharrastajan haastattelu, nainen, s. 1982. Haastattelu koski muistoja ja kokemuksia Suomen historiallisilla teillä liikkumisesta. 28.9.2024.
