”Valtio olen minä”, totesi tarinoiden mukaan jo Ranskan itsevaltias aurinkokuningas Ludvig XIV. Toki uudemman tutkimuksen mukaan hän ei moista koskaan lausunut. Silti sanonta elää tänäkin päivänä; kuvaahan se mainiosti kyseisen valtionpäämiehen itsevaltiasta hallintotapaa. Toisaalta nykypäivän kansainvälisoikeudellisessa tilanteessa Ludvigkaan ei varmasti ”valtiona” välittäisi olla. Valtiothan ovat alkaneet menettää suhteellista valtaansa muille kansainvälisille toimijoille.
Valtiot ovat perinteisesti olleet kansainvälisen oikeuden huipputoimijoita: niitä ainokaisia, joille on ollut mahdollista viedä kiista tai konflikti kansainvälisen tuomioistuimen päätettäväksi. Valtio on myös saanut puolustautua laillisesti silloin, kun toinen valtio on hyökännyt sen alueelle.
Tutkin toimijoita, kuten suuryrityksiä, järjestöjä ja ihmisjoukkoja, jotka ovat löytäneet uudenlaisia tapoja toimia.
Kansainvälisen oikeuden ala on kuitenkin muuttunut: valtaa on siirtynyt valtioilta muille toimijoille. Kansainväliset suuryritykset puskevat tekoälyn kehityksen oikeudellisia rajoja ääriasemiin, ja ei-valtiollisista kansainvälisistä järjestöistä eli NGO:ista on tullut salonkikelpoisia toimijoita vaikkapa ilmastotyöhön. Valtiot saattavat venyttää kansainvälisiä sopimuksia laillisuuden rajoille reagoidessaan esimerkiksi pakolaistilanteisiin ja -yksilöihin, kuten Suomi itärajallaan. Valtioilla ei kansainvälisoikeuden toimijoina välttämättä enää ole suvereenia mahtia vallita oikeuden kenttää.
Väitöskirjassani paljastan polkuja, joita tämän ajan ei-valtiolliset toimijat ovat onnistuneet rakentamaan kansainvälisoikeudellisille kentille.
Tutkin toimijoita, kuten suuryrityksiä, järjestöjä ja ihmisjoukkoja, jotka ovat löytäneet uudenlaisia tapoja toimia. Oikeussubjektius – kyky omata laillisia oikeuksia – ja lopulta myös oikeustoimikelpoisuus – valta toimia oikeudellisesti, kuten vaikkapa ajaa asiaansa kansainvälisessä tuomioistuimessa – ovat aikaisemmin olleet käytännössä valtioiden yksinoikeuksia kansainvälisessä oikeudessa. Tämä on ollut valtioille vahvuus, jota ovat tukeneet valtiosopimukset ja tapaoikeus. Sopimustekstit eivät kuitenkaan riitä takaamaan riittävää valtaa oikeudellisten, saati sitten reaalipoliittisten, muutosten aikaansaamiseen. Uusien toimijoiden myötä valtioiden merkitys on muuttunut. Tutkimuksessani selvittelen lainopin ja oikeusteorian avulla sitä, mitä valtioille tänä päivänä oikein kuuluu.
Filosofi Jacques Derrida kynäili (toisen usein väärinymmärretyn) lauseen, jonka mukaan tekstin ulkopuolella ”ei ole mitään”. Tämän voisi tulkita niin, että tekstin merkitys on sidoksissa sen kieleen, merkitysjärjestelmiin ja tulkintatapoihin. Tutkimuksessani lähden liikkeelle siitä, että tekstit pystyvät kertomaan jotakin ainutlaatuista liittyen kansainvälisoikeudellisiin toimijoihin. Tekstit, kuten valtiosopimukset, sekä tekstien ”tulkinnalliset aukot” – mitä on jätetty sanomatta – ovat tässä merkityksellisiä. Selvittelen, mitä valtioiden toimijuudelle on tapahtunut aikana, jolloin valtioiden suvereniteetin muutokset heijastuvat kansainvälinen oikeuden olemukseen ja merkityksellisyyteen.
Anne Jackson
Kirjoittaja on filosofian tohtori, yliopistohallinnon ja HR-työn ammattilainen sekä oikeustieteen väitöskirjatutkija, joka nyt toisessa väitöskirjassaan (oikeustiede/DPLAW) tarkastelee kansainvälisen oikeuden toimijoita.
