Turun yliopiston kulttuurihistorian dosentti Petri Pajun tuoreessa tutkimuksessa kysytään, kuinka ja millä motiivein suomalaiset ovat toimeenpanneet ydinsulkusopimusta kansallisesti 1960-luvun lopulta alkaen.
Suomi oli ensimmäinen maa, joka solmi kattavan valvontasopimuksen Kansainvälisen atomienergiajärjestön (IAEA) kanssa. Asiakirjalähteet osoittavat, että IAEA myös luonnosteli sopimusta suomalaisten asiantuntijoiden kanssa. Saavutus pohjusti suomalaisille ydinturvallisuuden asiantuntijoille edelläkävijän identiteettiä. Kansainvälinen ydinsulkusopimus (NPT) täyttää tänä vuonna 50 vuotta.
Petri Pajun tutkimusraportti Ydinsulku ja Suomi. 50 vuotta ydinsulkusopimuksen kansallista toimeenpanoa (STUK 2020) piirtää kuvan Suomen pitkäaikaisesta sitoutumisesta kansainvälisen ydinsulun toimeenpanoon. Kansainvälinen ydinsulkusopimus solmittiin YK:ssa vuonna 1968 estämään ydinaseiden leviämistä sekä edistämään ydinaseriisuntaa ja ydinenergian rauhanomaista käyttöä. Sopimus astui voimaan maaliskuussa 1970 Suomessa ja muissa sopimuksen alkuvaiheessa allekirjoittaneissa maissa.
– Tarkastelen tutkimuksessani ydinsulkusopimuksen kansallisen toteutuksen näkökulmasta eri teemoja, kuten ydinenergialain suunnittelua ja käytetyn ydinpolttoaineen loppusijoitusta. Ajallisesti tutkimus on rajattu 1960-luvun lopulta 2010-luvulle, Paju kertoo.
Tasapainoilua idän ja lännen välissä
Suomi valmistautui ydinenergian käyttöön 1960-luvulla ahtaissa ulkopoliittisissa oloissa. Ydinalan osaaminen karttui vuonna 1962 hankitun Triga-koereaktorin myötä ja Suomen ensimmäisen kaupallisen ydinreaktorin Loviisa 1:n rakentaminen aloitettiin vuonna 1971. Siinä yhdistettiin teknologiaa niin kylmän sodan itä- kuin länsileiristä.
– Ydinteknologian hankkiminen ei olisi ollut mahdollista ilman sitoutumista kansainväliseen ydinsulkusopimukseen, Paju sanoo.
Pajun tutkimus osoittaa asiakirjalähteisiin perustuen, että Suomi toimi IAEA:n epävirallisena kumppanina neuvotteluissa 1960–1970-lukujen vaihteessa. Valvontasopimuksen keskeinen sisältö muodostui IAEA:n ja Suomen välisissä neuvotteluissa. Suomi olikin ensimmäinen maa, jossa kattava ydinmateriaalivalvontasopimus IAEA:n kanssa tuli voimaan vuonna 1972.
– Suomessa tämä tulkittiin ”palkinnoksi” aktiivisuudesta sopimuksen luonnostelussa. Saavutus myös pohjusti suomalaisille asiantuntijoille edelläkävijän identiteettiä, Paju sanoo.
Aktiivisuus ydinsulkukysymyksissä 1970- ja 1980-luvuilla palveli myös Suomen kansainvälistä puolueettomuuspolitiikkaa idän ja lännen välillä.
– IAEA sai Suomesta aktiivisen kanssakehittäjän ja kumppanin ydinsulkuvalvonnan kehitystyöhön. Hyöty oli molemminpuolinen, sillä IAEA:n asema 1960-luvulla oli vielä heikko. Idän ja lännen välissä Suomen täytyi etsiä ratkaisuja, jotka kelpaisivat sekä Yhdysvalloille että Neuvostoliitolle. Kansainvälisen, sääntöperustaisen valvonnan tukeminen sopi siksikin Suomelle, Paju toteaa.
Neuvostoliiton hajoaminen vei suomalaiset ydinturvallisuusosaajat maailmalle
1990-luvun alussa kylmän sodan päättyminen, Persianlahden sota ja Irakin ydinaseohjelman paljastuminen johtivat merkittäviin muutoksiin IAEA:n ydinmateriaalivalvonnassa. Myös suomalaiset asiantuntijat päätyivät muun muassa IAEA:n asiantuntijoiksi purkamaan Irakin ja Etelä-Afrikan ydinaseohjelmia 1990-luvun alussa. Suomi toimi aktiivisesti myös ydinmateriaalivalvonnan kehittämiseksi entisen Neuvostoliiton alueella.
– Taustamotiivina vaikutti Suomen tavoite liittyä Euroopan unionin jäseneksi ja integroitua entistä tiiviimmin länteen, Paju toteaa.
Ydinsulkujärjestelmä ja investointi teknisen asiantuntemuksen kehittämiseen
Tutkimus osoittaa, että Suomen saavutukset ydinsulkupolitiikassa ovat johdonmukaisen, pitkäjänteisen työn tuloksia.
– Ydinalan kehitystä Suomessa on edistänyt laaja kansallinen yhteistyö ja varhainen sitoutuminen ydinaseettomuuteen ja ydinjätekysymyksen ratkaisemiseen. Maailman ensimmäinen ydinjätteen loppusijoituslaitos ONKALO aloittaa toimintansa Olkiluodossa 2020-luvulla. Ydinsulkujärjestelmän puitteissa Suomi on voinut turvallisesti investoida teknisen asiantuntemuksen kehittämiseen, Paju summaa.
Vuonna 1970 solmitussa ydinsulkusopimuksessa (Non-Proliferation Treaty, NPT) tunnustetut ydinasemaat (Yhdysvallat, Venäjä, Ranska, Kiina ja Iso-Britannia) sitoutuivat siihen, etteivät ne luovuta ydinaseita tai -räjähteitä ydinaseettomille maille tai avusta niitä sellaisten hankkimisessa.
NPT-sopimuksen nojalla valtio solmii IAEA:n kanssa valvontasopimuksen, jonka mukaan IAEA toteuttaa ydinmateriaalivalvontaa.
Ydinsulkusopimuksella tavoitellaan kolmea päämäärää:
- ydinaseiden leviämisen estäminen,
- ydinaseriisunta, sekä
- ydinenergian rauhanomaisen ja turvallisen käytön edistäminen.
Tavoitteet tukevat toisiaan. Sopimusta kutsutaankin usein kolmen pilarin tai kolmen korin järjestelmäksi.
IAEA:n valvonnan tarkoituksena on varmistaa ydinmateriaalien pysyminen rauhanomaisessa käytössä. Suomessa Säteilyturvakeskus (STUK) toimii valvontasopimuksen tarkoittamana kansallisena viranomaisena ja toimittaa tarvittavat tiedot IAEA:lle ja osallistuu IAEA:n tarkastuksiin.
Lue tutkimus verkossa
Pajun tutkimus on julkaistu sekä suomeksi että englanniksi ja se on vapaasti luettavissa verkossa:
> Petri Paju: Ydinsulku ja Suomi. 50 vuotta ydinsulkusopimuksen kansallista toimeenpanoa. STUK-TR 32. Helsinki: STUK, 2020 (suomenkielinen pdf, englanninkielinen pdf).
Kuuntele ydinsulkusopimusta käsittelevä ohjelmasarja Yle Areenassa
Kolmiosaisessa audiosarjassa ”Pommin varjossa” tarkastellaan ydinsulkusopimuksen ulottuvuuksia Suomessa ja maailmalla. Sarjassa on mukana Petri Pajun lisäksi myös kansainvälisessä ydinasevalvonnassa työskennelleitä suomalaisia. Sarjan on toimittanut Harri Alanne.
> Pommin varjossa (Yle Areena)