Pohjoismainen hyvinvointivaltio rakennettiin työssäkäyvän perheen ympärille. Jos tekoäly muuttaa työn asemaa yhteiskunnassa, myös hyvinvointivaltion perustaa on ajateltava uudelleen. Yllättävä lähtökohta seuraavalle suurelle uudistukselle saattaa löytyä urheiluseuroista.
Tekoälystä käytävässä keskustelussa on jotakin kummallista. Olemme valmiita kuvittelemaan tulevaisuuden, jossa koneet tekevät suuren osan ihmisten nykyisistä töistä, mutta paljon vaikeampaa meidän on kuvitella yhteiskuntaa, jonka instituutiot eivät enää rakentuisikaan samalla tavoin palkkatyön ympärille. Pohdimme, mitä ammatteja tekoäly korvaa, kuinka paljon tuottavuus kasvaa ja miten teknologian synnyttämä vauraus jaetaan. Harvemmin kysymme, mitä tapahtuu niille sosiaalisille suhteille, joiden varassa moderni yhteiskunta on rakentunut.
Taloustieteilijät Daron Acemoglu ja Simon Johnson muistuttavat teoksessaan Power and Progress (2023), ettei teknologinen edistys ole automaattisesti merkinnyt yhteiskunnallista edistystä. Teknologian hyötyjen jakautuminen riippuu myös instituutioista ja poliittisista valinnoista. Mutta vaikka tekoälyn taloudelliset hyödyt onnistuttaisiin jakamaan oikeudenmukaisesti, emme olisi vielä ratkaisseet sitä, miten ihmiset löytävät merkityksellisiä tehtäviä, rakentavat keskinäistä luottamusta ja osallistuvat yhteisen tulevaisuutensa muodostamiseen.
Työssäkäyvästä perheestä Perhe 2.0
Pohjoismaisen hyvinvointivaltion suuri historiallinen saavutus oli mahdollistaa työssäkäyvän perheen arki. Julkinen varhaiskasvatus, koulutus, terveydenhuolto ja sosiaaliturva kevensivät perheiden hoivavastuuta ja mahdollistivat laajan osallistumisen palkkatyöhön. Samalla työstä tuli toimeentulon, yhteiskunnallisen aseman ja usein myös identiteetin keskeinen perusta. Jos tekoäly muuttaa tätä järjestystä olennaisesti, on kysyttävä, millaisten instituutioiden varaan yhteiselämä tulevaisuudessa rakentuu.
Pohjoismaissa perheen rinnalla on pitkään toiminut toinen tärkeä yhteiskunnallinen voimavara: paikallisten yhteisöjen, yhdistysten ja vapaaehtoisen kansalaistoiminnan verkosto. Tätä voisi kuvata perheen ja kylän väliseksi työnjaoksi. Kylä ei tässä tarkoita vain maantieteellistä asuinpaikkaa, vaan ihmisten kykyä järjestää yhteistä elämäänsä ja ylläpitää suhteita, jotka eivät perustu sukulaisuuteen tai taloudelliseen vaihtoon.
Kaupungistuminen ja julkisten palvelujen laajeneminen ovat muuttaneet tätä työnjakoa. Monet paikallisten yhteisöjen aikaisemmin hoitamat tehtävät ovat siirtyneet ammatillisesti organisoiduille instituutioille. Muutos on edistänyt hyvinvointia ja yhdenvertaisuutta, mutta samalla se on muuttanut tilanteita, joissa ihmiset oppivat toimimaan yhdessä oman kotitaloutensa ulkopuolella.
Mitä kylästä on jäljellä? Yksi kiinnostavimmista vastauksista löytyy urheiluseuroista, joissa lapset, vanhemmat, valmentajat ja vapaaehtoiset rakentavat pitkäkestoista yhteistoimintaa yli sukupolvien. Tästä syntyy Perhe 2.0 -ajatus. Se ei tarkoita uutta juridista perhemallia, menneisyyden kylän palauttamista eikä julkisten palvelujen korvaamista vapaaehtoistyöllä. Se tarkoittaa yhteiskuntapolitiikkaa, joka tunnistaa perheen ulkopuolisten yhteisösuhteiden merkityksen ihmisten toimintakyvylle.
Yhteisöäly – tekoälyajan unohdettu voimavara
Pohjoismaisen hyvinvointivaltion keskeinen tehtävä on ollut vähentää ihmisten turvattomuutta. Kaikkea epävarmuutta ei kuitenkaan voida eikä pidä poistaa. Filosofi John Dewey korosti, ettei tiedon tehtävä ole vapauttaa ihmistä kaikesta epävarmuudesta, vaan auttaa tutkimaan muuttuvia tilanteita, kokeilemaan ratkaisuja ja arvioimaan niiden seurauksia.
Vapaaehtoisissa yhteisöissä epävarmuus on jatkuvasti läsnä. Urheiluseurassa kukaan ei voi taata, että vapaaehtoiset jatkavat, vanhemmat sitoutuvat tai yhteiset tavoitteet toteutuvat. Toiminta perustuu ihmisiin, joiden osallistumista ei voida määrätä. Silti monet yhteisöt kykenevät säilymään ja uudistumaan. Kun epävarmuutta ei voida poistaa, ihmisten on turvauduttava toisiinsa, sovitettava yhteen erilaisia näkökulmia ja etsittävä ratkaisuja, joita kukaan ei olisi kyennyt tuottamaan yksin.
Epävarmuus voi tehdä näkyväksi haavoittuvuuden, joka puolestaan voi avata mahdollisuuden luottamukseen ja vastavuoroisuuteen. Erilaisten kokemusten kohtaaminen voi synnyttää luovuutta ja tuoda esiin lahjakkuuksia, joita ei olisi osattu tunnistaa yksilöiden ominaisuuksista. Kutsun tätä suhteisiin perustuvaa toimintakykyä yhteisöälyksi: ihmisten välisissä suhteissa syntyväksi kyvyksi kohdata epävarmuutta, tunnistaa uusia mahdollisuuksia ja uudistaa yhteistä toimintaa.
Yhteisöäly ei ole yksilöiden älykkyyden summa eikä vain kollektiivista ongelmanratkaisua. Sen erityisyys on siinä, että myös käsitys ratkaistavasta ongelmasta ja yhteisen toiminnan tavoitteista voi muuttua toiminnan kuluessa. Tämä tekee yhteisöälystä tekoälyaikana erityisen kiinnostavaa. Tekoäly voi käsitellä valtavia tietomääriä, tuottaa ehdotuksia ja tukea luovaa ongelmanratkaisua, mutta se ei elä yhteisön jäsenenä niiden seurausten kanssa, joita yhteiset päätökset tuottavat, eikä kanna vastavuoroista vastuuta toisista ihmisistä samalla tavoin kuin yhteisön jäsen.
Yhteisöälyn kehittäminen ei siis tarkoita ihmisten kouluttamista kilpailemaan tekoälyn kanssa. Se tarkoittaa sellaisten inhimillisten toimintakykyjen vahvistamista, joiden merkitystä ei voida palauttaa yksilön tuottavuuteen.
Urheiluseurat – Suomen dokumentoimaton kansanliike
Urheiluseuratoiminta on yksi Suomen laajimmista kansalaisyhteiskunnan toimintamuodoista. Silti tiedämme yllättävän vähän siitä, miten nämä yhteisöt tosiasiassa toimivat, millaisia voimavaroja niillä on ja miten ne kykenevät uudistumaan. Urheilusta kerätään runsaasti tietoa: harrastuksia rekisteröidään, kilpailutoimintaa tilastoidaan ja seuratoimijoiden näkemyksiä kartoitetaan. Mutta harrastamisen hallinnointi ei ole sama asia kuin yhteisön toimintakyvyn ymmärtäminen.
Olemme viime vuosina tutkineet yhteisöosaamista yhdessä urheiluseurojen kanssa. Keskeistä on, miten yhteisön jäsenet osallistuvat toimintaan, muodostavat tavoitteita, arvioivat toimintaansa kriittisesti ja rakentavat yhteisymmärrystä. Yhteisön toimintakyky ei palaudu jäsenmäärään, taloudellisiin resursseihin tai yksittäisten ihmisten ominaisuuksiin, vaan syntyy toimijoiden välisissä suhteissa.
Tutkimus- ja kehittämistyössä olemme rakentaneet yhteisödiagnostiikkaa, jonka avulla seurat voivat tarkastella omaa toimintakykyään ja sen muutoksia. Kokemus on kuitenkin nostanut esiin uuden ongelman: vaikka yhteisöistä saadaan aiempaa monipuolisempaa tietoa, tieto ei itsessään johda niiden toimintaa koskevien instituutioiden uudistumiseen.
Yhteisö voi tunnistaa ongelmansa mutta olla riippuvainen rakenteista, joita se ei itse voi muuttaa. Vastaavasti lajiliitot, rahoittajat ja julkinen hallinto voivat saada tietoa, jonka vakavasti ottaminen edellyttäisi niiden omien tavoitteiden ja toimintatapojen uudelleenarviointia. Tiedon tuottaminen ja kyky oppia siitä ovat kaksi eri asiaa.
Kohti uutta arviointiekologiaa
Tarvitsemme arviointiekologian, jossa yhteisöjen kokemukset, vertailukelpoinen tutkimustieto, itsearviointi ja yhteinen oppiminen muodostavat toisiaan täydentävän kokonaisuuden. Yhteisöt tarvitsevat sekä kartan että kompassin. Kartta tarkoittaa luotettavaa tietoa siitä, millainen yhteisö on, miten se suhteutuu muihin ja miten sen toimintakyky muuttuu. Kompassi puolestaan tarkoittaa kykyä käyttää tätä tietoa tavoitteiden arvioimiseen ja uusien ratkaisujen löytämiseen.
Arviointiekologian tarkoituksena ei ole tehdä yhteisöistä entistä läpinäkyvämpiä hallinnon ohjauskohteita, vaan vahvistaa niiden kykyä oppia omasta toiminnastaan. Tämä edellyttää myös uudenlaista tietopolitiikkaa. Yksilöiden tietosuoja on turvattava, mutta samalla tarvitaan lainmukaisia ja yhteisesti sovittuja tapoja tuottaa ja hyödyntää yhteisötason tietoa. Yhteisöjen on voitava osallistua itseään koskevan tiedon tulkintaan ja hallintaan.
Elinor Ostromin yhteisten resurssien hallintaa koskeva tutkimus tarjoaa tähän tärkeän näkökulman. Yhteisöt eivät ole vain hallinnan kohteita, vaan ne voivat itse kehittää yhteisten voimavarojensa hallinnan periaatteita. Myöskään yhteisöjen toiminnasta syntyvän tiedon arvo ei rajoitu yksittäiseen organisaatioon. Yhden yhteisön kokemukset voivat auttaa toista tunnistamaan omia vahvuuksiaan ja kehittämismahdollisuuksiaan.
Mutta kuka saa tätä tietoa käyttää, tulkita ja hyödyntää? Yhteisen tietopääoman rakentaminen edellyttää, että yksilöiden oikeudet turvataan ja yhteisöt voivat itse vaikuttaa niitä koskevan tiedon käyttöön. Kyse ei siis ole vain paremmista mittareista, vaan myös tiedollisen vallan jakautumisesta ja yhteisöjä ympäröivien instituutioiden oppimisesta. Jos seuratoiminnan arvo määritellään yksinomaan sen tuottamien terveyshyötyjen tai julkisten säästöjen kautta, jää helposti tunnistamatta sen oma yhteiskunnallinen erityisluonne: ihmisten omaehtoinen järjestäytyminen ja kyky rakentaa yhteistä toimintaa epävarmoissa olosuhteissa.
Turun yliopiston yhteiskuntatieteellinen tiedekunta kartoitti keväällä omaa yhteisöllisyyttään. Osana tätä työtä tiedekunnan johtoryhmä tutustui urheiluseurojen käytössä olevaan arviointiteknologiaan. Tämä herättää selvitettävän arvoisen kysymyksen: voisiko yhteisöosaaminen olla myös akateemista vapautta vaalivan yliopiston keskeinen voimavara? Tieteellinen ajattelu tarvitsee itsenäisyyttä, mutta myös yhteisöjä, joissa erilaiset näkemykset voivat kohdata, vakiintuneita käsityksiä voidaan kyseenalaistaa ja uutta tietoa muodostaa yhdessä. Ehkä yliopistonkin olemassaolon ytimessä on lopulta yhteisöosaaminen. Mene ja tiedä.
Hyvinvointivaltion seuraava suuri uudistus
Jos yhteisöosaamisen kehittämisestä tulee yhteiskuntapoliittinen tavoite, sen on näyttävä myös julkisen rahoituksen perusteissa, johtajien ja valmentajien koulutuksessa sekä tutkimuksen ja käytännön yhteistyössä. Vaikein kysymys ei kuitenkaan välttämättä ole yhteisöjen kyky oppia, vaan niitä ympäröivien instituutioiden valmius muuttaa omaa toimintaansa.
Yhteisöistä syntyvä tieto voi haastaa vakiintuneita rahoitusperusteita, vastuunjakoa ja käsityksiä siitä, missä yhteiskunnallisesti merkityksellinen toiminta tapahtuu. Arviointiekologia toteutuu vasta, kun myös tiedon vastaanottajat ovat valmiita arvioimaan kriittisesti omia toimintatapojaan. Kyse ei ole uusien yhteiskunnallisten velvollisuuksien sälyttämisestä urheiluseuroille, vaan sen tunnistamisesta, mitä ne jo tekevät ja millaisia edellytyksiä niiden omaehtoinen kehittyminen tarvitsee.
Pohjoismainen hyvinvointivaltio investoi aikanaan koulutukseen ja työssäkäyvän perheen edellytyksiin. Tekoälyaikana sen seuraava suuri tehtävä voi olla vahvistaa niitä yhteisöjä, joissa ihmiset kykenevät rakentamaan merkityksellistä elämää myös silloin, kun työn ja toimeentulon suhde muuttuu.
Emme tiedä, millaiseksi työn tulevaisuus muodostuu. Mutta jos tekoäly vapauttaa ihmisiä yhä useammista tehtävistä, meidän on huolehdittava siitä, ettei se samalla vapauta meitä toisistamme. Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuutta ei ratkaista yksin Piilaaksossa. Sitä rakennetaan myös urheiluseuroissa.
Juha Hedman
Kirjoittaja on taloussosiologian väitöskirjatutkija.
Kirjoitus on lyhennetty versio Juha Hedmanin samannimisestä 13-sivuisesta esseestä. Alkuperäinen essee on saatavilla kirjoittajalta tai ladattavissa.
