Maailmalla riittää puhetta asumisen kohtuuhintaisuudesta, mutta ilman yksimielisyyttä sen määritelmästä tai politiikkakeinoista. Turun yliopistossa toteutettu tuore väitöstutkimus osoittaa, että kohtuuhintaisuutta mitataan puutteellisesti ja tulkitaan eri tavoin eri yhteyksissä. Lisäksi usein sivuutetaan kysymyksen paikalliset erot. Kaikki tämä vaikeuttaa sekä ilmiön ymmärtämistä että toimivien ratkaisujen löytämistä.
Asuntojen kohtuuhintaisuus tulisi määritellä markkinoiden sijaan kotitalouksien näkökulmasta, selviää Turun yliopiston väitöskirjatutkija Elina Sutelan väitöstutkimuksesta. Lisäksi asumista tulisi tarkastella aiempaa enemmän osana köyhyyden vähentämistä ja hyvinvointivaltiota.
Sutelan väitöskirjatutkimus selkiyttää asumisen kohtuuhintaisuuden käsitettä ja tuo esiin siihen liittyvät ristiriidat niin määritelmissä, mittaamisessa kuin poliittisessa päätöksenteossa. Tutkimus korostaa myös paikallisten erojen merkitystä, joita on aiemmin tutkittu vähän.
– Tutkimuksen tuloksilla on merkitystä sekä päätöksenteolle että kansalaisten arjelle, sillä ilman selkeitä määritelmiä ja mittareita on vaikea arvioida, onnistuuko asuntopolitiikka todella parantamaan asumisen kohtuuhintaisuutta, Sutela kertoo.
Asuntopolitiikka keskittyy asuntoihin, ei asukkaisiin
Tutkimuksen mukaan asumisen kohtuuhintaisuus voidaan ymmärtää vähintään kolmella eri tavalla:
- Ensimmäisessä, normatiivisessa näkökulmassa tarkastellaan sitä, miten asumismenot suhteutuvat kotitalouden tuloihin ja jääkö asumisen jälkeen riittävästi rahaa muihin välttämättömiin menoihin.
- Toisessa näkökulmassa kohtuuhintaisuus nähdään kuluttajien valintoina: ihmiset valitsevat asumisen tason ja hinnan markkinoilla omien mahdollisuuksiensa mukaan.
- Kolmannessa näkökulmassa kohtuuhintaisuus liitetään tiettyihin asumismuotoihin, kuten valtion tukemaan vuokra-asumiseen, jota myös usein kutsutaan ”kohtuuhintaiseksi”.
Tutkimustulokset osoittavat, että Suomessa nämä näkökulmat sekoittuvat usein keskenään. Asuntopolitiikassa korostuu kuluttajavalintojen näkökulma, jossa kohtuuhintaisuus nähdään pitkälti markkinoiden tehokkuuden edistämisenä. Sutelan mukaan tällöin oletetaan, että kohtuullinen asumisen hinta muodostuu asuntomarkkinoilla kysynnän ja tarjonnan tasapainon myötä.
– Tutkimukseni kuitenkin kritisoi tätä lähestymistapaa, koska se sivuuttaa asumisen erityisluonteen perustarpeena sekä sen, että kaikilla kotitalouksilla ei ole todellisia mahdollisuuksia valita asumistaan vapaasti, hän sanoo.
Normatiivisen eli kotitalouksien näkökulman heikko näkyminen asuntopolitiikassa on tutkimuksen mukaan yksi keskeinen ongelma. Vaikka se on tärkeä asuntopoliittinen tavoite, sitä ei seurata systemaattisesti eikä sille ole muodostettu vakiintuneita mittareita. Lisäksi toinen keskeinen ongelma on, ettei kuntien ja naapurustojen välisiä eroja asumismenoissa ei seurata juuri lainkaan, vaikka asumismenot vaihtelevat merkittävästi Suomen sisällä.
– Kohtuuhintaisuuden seurannassa korostuvat enemmän asuntomarkkinoiden toiminta ja asuntotuotanto kuin se, miten kotitaloudet pärjäävät asumismenojen jälkeen. Kaiken kaikkiaan asuntopolitiikan kokonaisuudenhallinta on Suomessa heikkoa, ja pitkälti irrallaan laajemmasta hyvinvointivaltiokeskustelusta.
Kohtuuhintainen yhdelle, kallis toiselle kaupungista riippuen
Myös paikalliset erot nousevat esiin väitöstutkimuksessa, sillä kohtuuhintainen asuminen ei tarkoita samaa kaikissa kaupungeissa. Erityisesti yksityisellä vuokrasektorilla asuvat pienituloiset kotitaloudet ovat monin paikoin tiukoilla, varsinkin pääkaupunkiseudulla. Suurimmassa riskissä ovat yksin asuvat ja yksinhuoltajat. Vuoteen 2019 sijoittuva analyysi osoitti, että jo silloin monelle pienipalkkaiselle asumismenojen jälkeen jäljelle jäävä rahamäärä oli usein niin pieni, että arjen yllättävistä menoista selviytyminen on vaikeaa.
Lisäksi tutkimus osoittaa, että kaupungeilla on erilaisia tapoja edistää kohtuuhintaisuutta. Esimerkiksi Helsinki pystyy halutessaan ottamaan aktiivisen roolin asuntomarkkinoiden ohjaajana, kun taas Turussa kaupungin rooli tulkittiin passiivisemmaksi.
– Eroja selittävät muun muassa hallinnolliset rakenteet eli se, kuinka vahvasti asuntopolitiikka on organisoitu kunnissa, Sutela kertoo.
Myös tarve lisätä paikallistasojen erojen vertailua korostuu tutkimustuloksissa. Vertailua tulisi tehdä enemmän niin asumismenojen seurannassa kuin politiikkatoimienkin näkökulmasta, sillä asumistarpeet ja -menot vaihtelevat merkittävästi sijainnista riippuen.
Väitöstilaisuus lauantaina 6. kesäkuuta
VTM Elina Sutela esittää väitöskirjansa ”The Vexed Question of Urban Housing Affordability – Definitions, Measurement and Policy in Finland” julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa lauantaina 6.6.2026 klo 12.00 (Turun yliopisto, Publicum, Pub 3 -luentosali, Turku).
Vastaväittäjänä toimii apulaisprofessori Martin Grander (Malmö University) ja kustoksena dosentti Sampo Ruoppila (Helsingin yliopisto). Tilaisuus on englanninkielinen. Väitöksen alana on sosiaalipolitiikka.
