Väitös (ortopedia ja traumatologia): LL Oskari Leino
LL, Ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri Oskari Leino esittää väitöskirjansa ”Common orthopedic trauma in Finland – Observations of evidence-based shifts in treatment practices” julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa perjantaina 16.1.2026 klo 12.00 (TYKS T-Sairaala, Risto Lahesmaa -sali, Hämeentie 11, Turku).
Vastaväittäjänä toimii dosentti Jan Lindahl (HUS) ja kustoksena professori Keijo Mäkelä (Turun yliopisto). Tilaisuus on suomenkielinen. Väitöksen alana on ortopedia ja traumatologia.
Tiivistelmä väitöstutkimuksesta:
Väitöstutkimukseni tarkastelee olkaluun yläosan murtumien, akillesjänteen repeämien ja lonkkamurtumien ilmaantuvuuden sekä hoitokäytäntöjen muutoksia Suomessa kahden viime vuosikymmenen ajalta. Tutkimusaineisto perustuu Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen hoitoilmoitusrekistereihin, joiden avulla voidaan tarkastella näitä muutoksia valtakunnallisella tasolla. Kyseiset vammat valikoituivat tutkimukseen erityisesti siksi, että ne ovat yleisiä ja koska lääketieteellinen näyttö koskien niiden käypää hoitoa on oleellisesti lisääntynyt tutkimusajanjakson aikana. Toisaalta aiemmissa suomalaisissa julkaisuissa on raportoitu jopa ristiriitaisia trendejä suhteessa lääketieteelliseen näyttöön.
Tulokset osoittavat, että akillesjänteen repeämät ja olkaluun yläosan murtumat ovat yleistyneet, kun taas lonkkamurtumien ilmaantuvuus on pysynyt tasaisena. Hoitokäytännöt ovat muuttuneet selvästi vahvan tutkimusnäytön suuntaan: sekä akillesrepeämät että olkamurtumat hoidetaan yhä useammin konservatiivisesti, ja reisiluun kaulan murtumissa sisäisen kiinnityksen sijaan käytetään yhä useammin sementillisiä tekonivelratkaisuja. Sarvennoisten alueen lonkkamurtumissa ydinnaulaus on syrjäyttänyt liukuruuvi-levytekniikan, ja leikatuissa olkaluun yläosan murtumissa käänteistekonivel on yleistynyt levytyksen ja osatekonivelen kustannuksella kansainvälisiä trendejä mukaillen.
Tutkimus tuo uutta tietoa siitä, miten Suomen ortopedikunta on omaksunut tutkimusnäytön hoitolinjoihin, ja tutkimusta voikin pitää eräänlaisena kansallisena hoidon laadunvarmistuksena. Väitöskirjassa käsiteltävät vammat muodostavat merkittävän sairastavuustaakan ja yhteiskunnallisen kuluerän. Ilmaantuvuuden kehityksen selvittäminen on tärkeää terveydenhuollon resursointia suunniteltaessa, ja tarjoamamme hoidon tulisi olla mahdollisimman vakioitua ja tehokkaaksi todettua. Julkisen terveydenhuollon haasteiden myötä hoidon vaikuttavuus on noussut keskeiseksi, ajankohtaiseksi kriteeriksi: hölmöihin hoitoihin ei yksinkertaisesti ole varaa. Yhteenvetona voi todeta, että tällä ortopedian saralla toteutettu hoito on valtakunnallisesti kehittynyt tutkimustiedon osoittamaan oikeaan suuntaan.
