Vuonna 2002 professori, nykyinen emerita Raija-Leena Punamäki julkaisi artikkelin nimeltä The uninvited guest of war enters childhood (Kutsumaton vieras nimeltä sota astuu lapsuuteen). Semanttisessa kauneudessaan ja sisällöllisessä kauheudessaan aihe vetosi minuun ja hakeuduin tekemään graduani professori Punamäen graduryhmään.
Sodan vaikutusten tutkimus on edennyt hurjasti 20 vuodessa. Jotta voisimme ymmärtää äärimmäisen stressin vaikutuksia lapseen, meidän on ensin ymmärrettävä lapsuusajan normaalia kehitystä niin psykologisesti kuin somaattisestikin. Mitä lapsuus on ja mitä sota ja äärimmäinen stressi saapuu sinne sotkemaan?
Aiheeseen liittyvää tutkimusta 20 vuotta tehneenä ajattelen yhä samoin: sota on kutsumaton vieras, joka sotkee lapsen kehityksen. Se astuu haastamaan lapsuudelle tyypillisiä biologisia ja psykologisia prosesseja. Pahimmillaan se ulottaa vaikutuksensa traumatisoitumisen kautta niin kognitiiviseen, sosiaaliseen kuin mielenterveydenkin kehitykseen. Näitä kaikkia olemme tutkimusryhmieni kanssa selvittänyt, ja yhdessä globaalin tutkimusperustan kanssa kuva näistä vaikutuksista on tarkentunut.
Osa trauman kokeneista saa voimavaroja, jotka vahvistavat heitä
Uusimpiin tutkimuksiin olemme lisänneet perinteisen, posttraumaattista stressihäiriötä mittaavan kyselyn sijaan monimuotoista posttraumaattista stressihäiriötä mittaavan kyselyn. Tähän on syynä se, että sodankäynnille altistuminen, kuten muukin pitkäaikaisille järkyttäville tapahtumille altistuminen, näyttää aiheuttavan nimenomaan laajasti ulottuvia vaikutuksia käyttäytymisen, ajattelun ja tunteiden säätelyn eri osa-alueille.
Monimuotoisen posttraumaattisen stressihäiriön saaminen osaksi tautiluokitustamme on mielestäni yksi selvä tutkimuksen ja kliinisen näytön mukanaan tuoma kehitys, joka tuo uusia välineitä ja uutta ymmärrystä myös trauman hoitoon. Hoitamalla perinteisiä traumaoireita, kuten väkisin mieleen tunkevia mielikuvia, välttämistä ja ylivireyttä, voimme tulla vaikuttaneiksi myös itseä ja maailmankuvaa koskeviin haitallisiin käsityksiin, sekä vaikeuksiin sosiaalisissa suhteissa.
Hoidon lisäksi traumatutkimuksessa on muitakin toivoa herättäviä elementtejä, kunhan niitä vain muistetaan ottaa mukaan tutkimukseen. Tiukimman määritelmän mukaan resilienssi, eli psyykkinen selviytymiskyky, saa alkunsa nimenomaan järkyttävistä tapahtumista. Niitä kohdatessaan ihmisen, myös lapsen, täytyy kehittää taitoja, joita ei olisi ikinä päässyt kehittymään turvallisissa olosuhteissa. Päättelykykyä, sinnikkyyttä ja sosiaalisia taitoja. Näiden kapasiteettien turvin lapsi on vahvempi, kun hän seuraavan kerran kokee vaikeita elämäntilanteita tai kun hänen täytyy ylipäätään selvitä elämässä eteenpäin.
Resilienssillä on myös biologinen ulottuvuus. Laajoissa tutkimuksissa on käytetty optimaalista sykevälivaihtelua resilienssin mittana, erityisesti osoittamaan sitä, kuinka nopeasti ihminen stressin jälkeen palautuu autonomisen hermoston osalta itselleen tyypilliselle tasolle. On siis todennäköistä, että resilienssin ja traumasta toipumisen vaikutus on kaksisuuntainen. Joillain meistä on biologisia taipumuksia toipua stressistä nopeammin ja tehokkaammin. Toisaalta taas järkyttävät tapahtumat voivat muuttaa ihmistä kestävämmäksi.
Edellä mainittujen psyykkisten taitojen lisäksi toipumisella voi olla vaikutuksia parasympaattisen säätelyn kohenemiseen. Eli ihminen voi oppia rauhoittamaan itseään myös fyysisesti paremmin kuin ennen järkyttäviä tapahtumia.
Trauman ja resilienssin tutkimiseen sisältyy eettisen tasapainon hakeminen. Jos tutkitaan kärsimystä, saadaan tuloksia kärsimyksestä. Jos tutkitaan selviytymistä, saadaan tuloksia selviytymisestä. Siksi näiden molempien puolien sisällyttäminen tutkimukseen on tärkeää. Niiden, jotka eivät selviydy kokemuksistaan hyvin, tulee saada selityksiä sille, miksi näin on. Toisaalta meidän on etsittävä keinoja havaita hyvä selviytyminen, resilienssi, ne voimavarat, joiden avulla trauman kokenet lapset ja nuoret voivat tulla jopa vertaisiaan taitavammiksi yhteiskunnan jäseniksi.
Psykologia tarjoaa välineitä inhimillisen kärsimyksen vähentämiseen
Tällä hetkellä tutkimme, miten trauma vaikuttaa lasten kognitiiviseen toimintaan. Olemme erityisesti kiinnostuneita siitä, mitkä kognitiiviset toiminnot vaurioituvat eniten sotatrauman seurauksena: tarkkaavuuden suuntaaminen, kyky säädellä omaa käyttäytymistä ja reaktioita, työmuisti vai kognitiivinen joustavuus? Täysin uutena näkökulmana tutkimme myös sitä, miten resilienssi voi lieventää näitä vaikutuksia. Ja kaikkein tärkeimpänä: voidaanko kognitiivista toimintaa palauttaa hoitamalla traumaa ja vahvistamalla resilienssiä?
Tämä tutkimus on tärkeää, sillä traumatisoituminen ei heikennä ainoastaan psyykkistä hyvinvointia, vaan joissakin tapauksissa riistää lapselta myös mahdollisuudet oppimiseen, koulunkäyntiin ja myöhempään akateemiseen edistykseen sekä optimaaliseen suoriutumiseen työelämässä. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta seuraukset ulottuvat kauas luokkahuoneen ulkopuolelle, heikentäen tulevaa inhimillistä pääomaa ja aiheuttaen merkittäviä taloudellisia ja sosiaalisia kustannuksia. Silti juuri nämä lapset ovat niitä, joiden tehtäväksi jää sodan jälkeen yhteiskuntien uudelleenrakentaminen. Jos emme puutu näihin vaikutuksiin, vaarannamme paitsi lasten tulevaisuuden myös kokonaisen kansakunnan toipumisen.
Erityisesti tämän tutkimuksen myötä koen olevani sen ytimessä, miksi psykologia tieteenä on minulle tärkeää. Se tarjoaa välineitä, tietoa ja ymmärrystä inhimillisen kärsimyksen vähentämiseksi sekä yhteiskunnallisen kestävyyden ja tasa-arvon rakentamiseksi. Yhtään vähempään ei tieteen tulisi tyytyä.
Kirsi Peltonen
Kirjoittaja on psykologian professori. Puheenvuoro pohjautuu hänen 2.12.2025 pitämäänsä professoriluentoon.
