Nuorisopsykiatrilta kysytään usein ”Voivatko nuoret hyvin vai huonosti?”. Tai rohkeimmat kysyvät suoraan ”Mikä näitä nuoria oikein vaivaa?”. En halua tuottaa pettymystä aikuisille, mutta suunnilleen niin pitkään kuin historiaa on kirjoitettu, aikuiset ovat olleet huolissaan nykynuorista. Ja varmoja siitä, että juuri tässä sukupolvessa on jotain erityistä huolenaihetta.
Vastaus kuitenkin riippuu näkökulmasta. Toisin kuin lehtien otsikoista voisi päätellä, suurin osa nuorista voi varsin hyvin. Viime vuosina paljon esillä ollut nuorten ahdistusepidemia on perustunut osaltaan Kouluterveyskyselyn tietoihin. Kouluterveyskysely on joka toinen vuosi toteutettava laaja kansallinen kyselytutkimus, jolla pyritään muodostamaan läpileikkaus siitä, miten lapset ja nuoret Suomessa omasta mielestään voivat. Lisääntyneeseen itseraportoituun ahdistukseen on perustellusti kiinnitetty huomioita, mutta huomattavasti vähemmälle huomiolle on jäänyt, että useilla indikaattoreilla monien nuorten tilanne on pikemminkin entistä parempi.
Erikoissairaanhoidon näkökulmasta tilanne on kuitenkin toinen. Samalla kun monet nuorista voivat entistä paremmin, pienelle joukolle nuoria on kasaantunut entistä suurempi taakka erilaisia psykososiaalisia vaikeuksia. Tässä pienemmässä joukossa yksi keskeinen ryhmä ovat nuorisopsykiatrian ja lastensuojelun yhteisasiakkaat.
Yhteisasiakas tarkoittaa nuorta, jolla on niin vaikea mielenterveyden häiriö, että hän tarvitsee erikoissairaanhoitoa. Ja samalla nuoreen tai hänen kasvuympäristöönsä liittyy tekijöitä, jotka tavalla tai toisella vaarantavat hänen kasvuaan ja kehitystään siinä määrin, että hän tarvitsee myös lastensuojelun palveluita. Näille nuorille kasautuvat ongelmat ovat usein sekä runsaslukuisia, että toisiinsa monimutkaisesti limittyviä. Näiden kompleksisten ongelmien muodostamat vyyhdit ovatkin tyypillisiä niin sanottuja viheliäisiä ongelmia, joihin ei yleensä ole helppoja ratkaisuja.
Haasteita kohtaavat perheet hyötyisivät pitkäjänteisestä avusta
Suomalainen erikoissairaanhoito rakentuu kapean sektorin huippuasiantuntemukselle. Kukin sektori pystyy tarjoamaan maailman parasta hoitoa omalla erikoisalallaan. Myös suhde muihin palvelujärjestelmän tahoihin on tällainen. Jokainen palvelu toimii ikään kuin omalla uimaradallaan ja niin kauan kuin nuori kauhoo sillä, pystymme onnistuneesti hoitamaan hyvin vaikeitakin sairauksia.
Yhteisasiakkaisiin liittyvä haaste ei kuitenkaan ole, että heidän sairautensa itsessään olisivat poikkeuksellisen vaikeita, vaan juuri ongelmien kompleksisuus. Nämä nuoret eivät pysy omalla uimaradallaan, vaan kauhovat ristiin rastiin uimaratoja rataköysien yli ja ali, ja välillä loikkaavat hyppytornista keskelle allasta.
Haasteena on myös, että samoille nuorille kasautuneet vaikeudet ovat usein ylisukupolvisia. Monesti jo nuorten vanhemmat ovat kantaneet samankaltaista taakkaa. Sen lisäksi, että taakka on raskaampi, nuoria on usein myös vaikeampi auttaa. Jo heidän vanhemmillaan voi olla kokemuksia siitä, että ammattilaiset eivät ole onnistuneet auttamaan heitä. Ja luottamusta siihen, että apua saa, ei välttämättä ole. Monesti palveluiden käyttö onkin liian sattumanvaraista painottuen kiireellisiin ja raskaisiin palveluihin, kun perheet hyötyisivät nimenomaan pitkäjänteisestä ja johdonmukaisesta työskentelystä, jossa luottamus ammattilaisiin vahvistuisi.
Palvelujärjestelmä ei kykene auttamaan tarpeeksi nuorisopsykiatrian ja lastensuojelun yhteisasiakkaita
Vaikka tarvitsemme vielä lisää tietoa yhteisasiakkaiden palveluiden käytöstä, tiedämme yhden asian jo nyt. Emme tällä hetkellä palveluissa tuota sitä, mitä toivoisimme. Yhteisasiakkaina olevat nuoret käyttävät kyllä paljon palveluita. Ja raskaimpia palveluita, kuten nuorisopsykiatrista osastohoitoa ja lastensuojelun sijaishuoltoa, käytetään paljon. Tavoitteenamme on, että auttamamme nuoret kiinnittyisivät yhteiskuntaan, pysyisivät terveinä ja voisivat toteuttaa itseään myös työelämässä. Mutta emme onnistu tässä tavoitteessa.
Julkaisimme viime vuonna analyysin, jossa arvioimme, paljonko yhteisasiakkuus maksaa yhteiskunnalle. Tarkastelimme kaikkia Suomessa vuodesta 1997 vuoteen 2006 syntyneitä ja seurasimme kansallisista rekistereistä heistä syntyneitä kustannuksia. Huomioimme heidän käyttämänsä terveydenhuollon ja lastensuojelun palvelut, heille maksetut etuudet ja menetetyt verotulot. Kustannukset olivat 25:een ikävuoteen mennessä lähes puoli miljoonaa euroa pakkasen puolella jokaista yhteisasiakkaana ollutta kohden. Ja surullisinta on, että kustannukset yhteiskunnalle olisivat vieläkin suuremmat, elleivät yhteisasiakkaat myös kuolisi muita nuorempina. Maksamamme inhimillinen ja taloudellinen hinta on liian korkea.
Taulukko näyttää Suomessa vuosina 1997–2006 syntyneiden kokonaiskustannukset yhteiskunnalle eri ikävuosina. (Hilli ym. Yhteiskuntapolitiikka 2024;89:5-6.)
Tiedän, että palveluissa toimivat ammattilaiset tekevät parhaansa joka päivä. Ja kuvittelen itsekin tekeväni. Mutta kyse ei ole edes siitä, että tekisimme vain huonoja valintoja. Raskaimpia ja samalla kalleimpia palveluita – kuten osastohoitoa – käytetään vain silloin, kun ei ole vaihtoehtoja. Joten meidän on kriittisen tärkeää päästä tutkimuksellisestikin askel edelle. Selvittää, mitä meidän tulee tehdä, ennen kuin vaihtoehdot ovat vähissä.
Vaativat asiakasryhmät tarvitsevat nuorisopsykiatriaa kipeimmin
Viime vuosien ahdistusepidemia on ollut tärkeä muistutus siitä, että mielenterveyden häiriöt ovat nuoruusikäisten suurin kansanterveydellinen ongelma. Suomalaisella väestörakenteella sen on oivallettu olevan myös taloudellinen ongelma. Viime vuosien aikana Suomessa onkin panostettu selvästi aiempaa enemmän lievien mielenterveyden häiriöiden hoitoon nuorilla.
Tämä on ollut erittäin tärkeä askel oikeaan suuntaan. Nuorisopsykiatrian näkökulmasta keskeinen ongelma on kuitenkin myös ollut, että samalla kun suuret joukot lievemmin sairaita nuoria ovat käyttäneet merkittävän osan resursseista, vaativien potilasryhmien hoidon kehittämiseen ei ole ollut sen edellyttämää aikaa eikä resursseja.
Nuorten mielenterveyden häiriöihin aletaan viimein suhtautua niiden edellyttämällä vakavuudella. Jokaisesta nuoresta olisi tärkeää pitää kiinni. Haluan itse olla rakentamassa sellaista nuorisopsykiatriaa ja sellaisia tulevaisuuden nuorisopsykiatreja, jotka ovat valmiita tähän haasteeseen.
Asiantuntemuksemme on toki tarpeen myös lievien häiriöiden hoidon koordinoimisessa, mutta kipeimmin sitä tarvitaan juuri vaativien asiakasryhmien auttamisessa ja heidän mukanaan kantamien vyyhtien avaamisessa. Julkisuudessa esillä ollut hybridiyksikkö, eli vaativan sijaishuollon laitos, jonne nuorisopsykiatria toisi osaamisensa mielenterveyden häiriöistä ja niiden kuntouttamisesta, on hyvä esimerkki yhteistyön edistämisestä.
Toivon, että nämä ovat merkkejä tuulen suunnan muuttumisesta. Suomalainen palvelujärjestelmä – kuten koko hyvinvointivaltiomme – on rakennettu sille ajatukselle, että todellista tasa-arvoa on antaa enemmän sille, kenellä on jo lähtöviivalla vähemmän. Se parantaa meidän kaikkien hyvinvointia. Muutos palveluissa ei tapahdu itsestään, vaan se tehdään – yhdessä.
Max Karukivi
Kirjoittaja on nuorisopsykiatrian professori. Puheenvuoro pohjautuu hänen 2.12.2025 pitämäänsä professoriluentoon.
