Tieteentekemisen yhtenä peruselementtinä on tiedon jakaminen sekä tutkijayhteisössä että sen ulkopuolelle. Vaikka tällä usein käsitetään jo valmistuneista tutkimushankkeista tiedottamista, vähemmälle huomiolle jää tiedonjakaminen, jota tapahtuu tutkimusyhteisöissä jopa jo ennen tutkimusidean lopullista syntymistä, tutkimuksen aikana, ja valmistauduttaessa tutkimuksen tulosten julkistamiseen. Myös tieteentekemisen rakenteiden kehittäminen perustuu pitkälti epävirallisiin keskusteluihin ja tapaamisiin ennen kuin suunnitelmat saavat virallisen muodon. Siten tutkijayhteisön spontaaneilla tapaamisedellyksillä on erittäin suuri merkitys tieteenteolle, ja niitä voisi jopa kutsua yhdeksi tärkeimmistä tutkimusedellytyksistä.
Koronan vuoksi virtuaalikokouksista tuli tutkijoille arkipäivää, ja olemme myös oppineet käyttämään muita verkkopohjaisia työkaluja, kuten Slackia, lisätäksemme vuorovaikutusta ja sujuvoittaaksemme tiedon jakamista sekä omissa tutkimusryhmissämme, että laajemminkin. Näistä tärkeistä tieteellisen vuorovaikutuksen virtuaaliväylistä huolimatta olen henkilökohtaisesti kuitenkin edelleen fyysisten, ja erityisesti suunnittelemattomien tapaamisten suuri kannattaja. Joskus juuri nuo, kuten ovelta kollegan toimiston ohi kulkiessa huudetut puolilauseet, ovat lähtölaukaus syvemmille keskusteluille yhteisistä kiinnostuksen kohteista, jotka johtavat yhteisiin rahoitushakemuksiin ja lopulta parempaan ja vaikutusvaltaisempaan tieteeseen kuin mitä kumpikaan osapuoli olisi voinut saavuttaa yksin.
Erityisen tärkeitä sosiaalisiin tapaamisiin liittyviä tieteenteon työkaluja ovat tiederakennusten ruokailu- ja kahvitilat. Se että siirrytään pois omista tiloista, ja pysähdytään edes hetkeksi julkiseen tilaan, jossa on mahdollisuus satunnaisesti törmätä muihin rakennuksen tutkijoihin, antaa mahdollisuuden uusiin avauksiin johtaviin keskusteluihin sosiaalisesti miellyttävässä ympäristössä.
Hienoin esimerkkini tästä omalla urallani on se, että tutkimusryhmäni ryhtyi tutkimaan aikaisemmin meille tuntematonta syöpätyyppiä sen pohjalta, että sattumalta tapasin Tampereen yliopiston Kaupin kampuksen ruokalassa patologin, jolla oli edustava potilasaineisto glioblastooma aivosyövästä. Minulla taasen oli vain vasta-aine ja kysymys: missä syöpätyypissä vasta-aineen tunnistava proteiini voisi olla tärkeä? Tämä kahvikupin äärellä käyty satunnainen tapaaminen on syy siihen, että tutkimusryhmäni on tähän mennessä julkaissut yhdeksän aivosyöpään liittyvää alkuperäisjulkaisua ja kaksi hyväksyttyä patenttia, kerännyt merkittävää aivosyöpään kohdistuvaa tutkimusrahoitusta, ja allekirjoittanut on yksi alan tutkijayhteisön eli Finnish Brain Tumor Research Association:in perustajajäsenistä.
Tietyt ulkomaiset tutkimuskeskukset ovat lähes yhtä kuuluisia ruokaloistaan ja kahviloistaan, kuin niissä tehtävästä maailmanluokan tieteestä. Näitä ovat esimerkiksi European Molecular Laboratory (EMBL) Heidelbergissä ja syöpätutkimuskeskus IFOM Milanossa. Molemmissa keskuksissa lähes kaikki tutkijat kerääntyvät samaan kampuksen ruokalaan tai kahvilaan. Nämä ovatkin todellisia tieteentekijöiden kohtauttamisen powerhouseja, joissa vaihdetaan ruokailun lomassa tärkeää tietoa käynnissä olevista hankkeista, rahoitusmahdollisuuksista, tutkimusteknologioista tai ihan vain alan kiinnostavista uutisista.
Näiden tutkimuskeskuksen johtoelimet ovat kaukaa viisaasti katsoneet tieteentekemisen kannalta kannattavaksi tukea ruokailu- ja kahvilaratkaisuja, jotka lähes pakottavat tutkijat tapaamaan toisensa. Voi jopa sanoa, että asetelma näissä ratkaisuissa on se, että itse ruokailu on se päivittäinen välttämättömyys, joka tilassa tehdään, mutta tutkijoiden kohtauttaminen on se pääasia. Turun yliopistojen biokampukselta hyvinä esimerkkeinä rakennuksista, joissa ruokailu ja kahvilatilat tukevat tutkijoiden kohtauttamista ovat Aurum ja Medisiina. Näissä tiloissa ei tarvitse olla kuin hetken, niin joko itse kohtaa merkityksellisen henkilön, jota ei tapaisi omissa työtiloissaan, tai todistaa joidenkin toisten vastaavaa tapaamista. Huonona esimerkkinä taasen on Biocity-rakennus jossa ei ole tutkimusyhteisöä yhteen kokoavaa ruokailutilaa tai kahvilaa, vaan ihmiset hajaantuvat rakennuskompleksin eri ravintoloihin tai linnoittautuvat omien tilojensa kahvihuoneisiin.
“Hyvä ruoka, parempi mieli” on tunnettu ruokayrityksen mainoslause, mutta sen voisi muuntaa yliopistoympäristöön sopivasti muotoon “Hyvin suunnitellut tiederakennuksen ruokailutilat, parempaa tiedettä”. Näin ollen uusien tiederakennusten suunnittelussa koko rakennuksen yhteisten ruokailu- ja kahvilatilojen toimivuus tulisi olla yksi hyvin keskeinen lähtökohta. Kokeneet tutkijat, jotka ovat vierailleet uransa aikana kymmenissä ellei sadoissa tiederakennuksissa tietävät parhaiten, millaiset tilaratkaisut luovat parhaat mahdollisuudet satunnaisille tapaamisille ja tiedonvaihdolle tutkijoiden välillä. Siten uusia tiloja suunnitellessa tulisi kokeneiden tutkijoiden näkemykset olla etusijalla rakennussuunnittelun ensimmäisestä viimeiseen vaiheeseen.
Jukka Westermarck
Kirjoittaja on biolääketieteen laitoksen syöpäbiologian professori ja tutkimusjohtaja Turun Biotiedekeskuksessa.
