Tohtorikoulutettavien kokoontumisajoissa pohdittiin akateemista identiteettiä ja yhteisöllisyyttä
Kasvatustieteiden tiedekunta järjesti jatko-opiskelijoilleen ”tohtorikoulutettavien kokoontumisajot”, joihin kutsuttiin niin väitöskirjojen tekijät kuin ohjaajatkin.
Tutkimus- ja jatkokoulutussuunnittelija Jenni Kankaanpää ja koordinaattori Sanna Niukko ohjasivat väkeä ryhmätyöskentelyyn ja kertoivat ajankohtaisia asioita syksyllä toimintansa aloittaneista OPPI- ja KEVEKO-tohtoriohjelmista.
Tilaisuudessa kuultiin ohjaajien ajatuksia akateemisesta urasta ja ohjaajana toimimisesta sekä muisteloita omasta tohtoroitumisestaan.
– On oikeastaan ihme, että olen tässä puhumassa teille englanniksi, tuumaili professori Kai Hakkarainen, joka ei oppinut kieliä koulussa ja päätyi lukioon ja yliopistoon vasta sorvarin työn ohessa aikuisiällä.
– Kun oma, 500-sivuinen väitöskirjan käsikirjoitukseni oli pöydän kulmalla, luuli assistentti sitä puhelinluetteloksi.
Niistä ajoista on tultu pitkälle ja uusin tieto on tohtorikoulutettavien hyödynnettävissä.
– Hyvien julkaisukäytäntöjen oppiminen vaati paljon kantapään kautta opettelua ja vei ainakin kymmenen vuotta. Nyt ne on mahdollista jakaa uusien opiskelijoiden kanssa.
”Ajattelet olevasi omillasi, mutta et ole!”
Tutkimustyön yhteisöllisyys oli teema, joka nousi toistuvasti esiin niin professorien puheissa kuin pienryhmien keskusteluissakin. Yksin puurtaminen ei kannata. Muilta voi saada paljon arvokasta, kuten uusia ideoita ja työn iloa. Porukassa voi kasvattaa myös työn tehokkuutta vaikkapa yhteistä aineistoa keräämällä ja jakamalla.
– Etsi kumppaneita, jotka täydentävät omaa osaamistasi ja joille myös itse voit antaa jotain. Yhdessä olette taitavampia ja vahvempia, muistutti professori Maarit Silvén.
Myös akatemiaprofessori Erno Lehtinen korosti kansainvälisen yhteistyön tärkeyttä. Se kuuluu tutkimustyöhön aina – silloinkin, kun väitöskirjasta on tulossa suomenkielinen monografia.
– Jo varhaisessa vaiheessa kannattaa tehdä yhteistyötä ja hyödyntää myös omia kontakteja, ei pelkästään väitöskirjatyötä ohjaavien professorien kontakteja. Konferenssit ovat hyviä tilaisuuksia tutustua ihmisiin, jotka työskentelevät saman aihepiirin parissa.
Nykyteknologian ansiosta yhteydenpito kaukaisempiinkin kumppaneihin on helppoa. Eikä kannata unohtaa, että apua löytyy myös läheltä: ohjaavien professorien lisäksi tukea voi saada myös muulta henkilökunnalta ja toisilta jatko-opiskelijoilta.
– Väitöskirjatyön ongelmallisissa kohdissa apua voi olla jo siitä, että tuntee kulkevansa samaa tietä yhdessä toisten tohtorikoulutettavien kanssa, huomautti vertaistuen merkityksestä puhunut apulaisprofessori Tero Järvinen.
Tohtorikoulutusta kehitetään jatkossakin
Tapahtuma sai järjestelyistään paljon kiitosta sekä professoreilta että tohtorikoulutettavilta.
– Tapaaminen toi mukanaan tunteen, että on oikeasti tervetullut laitoksen tohtorikoulutettavaksi, totesi Marika Toivola tilaisuuden jälkeen.
Gabriela Rodriguez puolestaan kertoi yllättyneensä hänelle ennestään tuntemattomien ihmisten määrästä.
– Oli upeaa nähdä, miten iso joukko erilaisia ihmisiä me olemmekaan! Tapaaminen oli vapaamuotoinen, mukava ja todellakin antoi tunteen yhteisöllisyydestä.
Vastaavia tilaisuuksia pyritään järjestämään kasvatustieteiden tiedekunnassa jatkossakin. Osallistujilta saatiin jo hyviä kehittämisehdotuksia entistä ehompien tapaamisten räätälöimiseksi.
Erikoistutkija Tuire Palonen (keskellä kirjoittamassa) antoi väitöskirjantekijöille konkreettisia neuvoja, joista jokainen alkoi lauseella ”Älä kerää liikaa dataa”. Varoittavat esimerkit aineistoonsa hukkuneista tutkijoista ryydittivät Tuiren ohjeistusta siitä, miten homma hoidetaan järkevämmin.
Teksti ja kuvat: Katja Kontu