Apolloperhonen oli yleinen Etelä-Suomessa vielä 1900-luvun alussa, mutta sen kanta on Suomessa romahtanut ja viimeisiä esiintymiä on Saaristomeren alueella yritetty tukea luonnonhoitotoimilla. Lajin esiintymistä seurannut tutkija Jonna Kukkonen kertoo jäljellä olevien populaatioiden tilasta.
Apolloperhonen on yksi uhanalaisimmista perhosistamme ja sen voi nykyisin nähdä vain harvoissa paikoissa eteläisessä Suomessa. Suomessa tunnetaan enää neljä populaatiota, joista kolme ovat saaristossa ja yksi sisämaassa Lohjan seudulla.
Apolloperhosen voi tunnistaa helposti sen takasiipien kirkkaan punaisista tai oransseista silmätäplistä. Apollo on myös iso, kookkaimmillaan lähes kämmenen levyinen perhonen. Sen elinympäristöjä ovat avoimet ja paahteiset kalliot ja saariston luodot, joilla kasvaa toukkien ravintokasvia isomaksaruohoa, ja joiden lähettyvillä on suojaisia, runsaskukkaisia niittyjä.
Apolloperhonen oli yleisempi vielä 1900-luvun alkupuolella, mutta 1960-luvun lopussa apolloperhosen levinneisyysalue ja runsaus olivat jo pienentyneet huomattavasti.
Varsinais-Suomen alueella apolloperhosen levinneisyysalue on kutistunut kahteen paikkakuntaan. Toisella paikkakunnalla eli Paraisilla on säilynyt kohtalainen populaatio havaintojen perusteella jo yli vuosisadan ajan, mutta Saaristomeren alueella esiintyvä ulkosaariston populaatio on romahtanut puoleen, vaikka täällä esiintyi apolloperhosta eniten vielä 1990-luvun lopulla.
Apollon taantuminen on todennäköisesti johtunut monien tekijöiden yhteisvaikutuksesta, mutta sen suurimpia uhkia nykyisin ovat sen elinympäristöjen häviäminen, esimerkiksi avoimien kallioalueiden umpeenkasvu tai kallioiden tuhoutuminen murskauksen ja rakennustoiminnan myötä.
Turun yliopisto on ollut mukana Metsähallituksen Rannikko-Life projektissa, jossa on pyritty parantamaan rannikon ja saariston luonnonsuojelualueiden tilaa.
Metsähallitus on vapaaehtoisten kanssa raivannut ja polttanut saaristossa mattomaiseksi hallitsijaksi levinnyttä katajaa. Hoitotoimien tavoitteena on ollut apolloperhosen elinolojen parantaminen lisäämällä ravintoa tarjoavia kasveja.
Turun yliopiston tutkijat keräsivät projektissa tietoa apolloperhosen populaation nykytilasta ja seurasivat mitä alueilla, joista kataja on raivattu ja poltettu, tapahtuu.
– Projektin aikana havaittiin, että Saaristomeren alueella apolloperhosen kannan taantuminen valitettavasti jatkuu hoitotoimista huolimatta, ja populaation tulevaisuus näyttää todella huolestuttavalta, Kukkonen sanoo.
Jäljellä olevia populaatioita voidaan kuitenkin edelleen tukea parantamalla elinympäristöjen laatua, esimerkiksi avaamalla maisemaa ja lisäämällä isomaksaruohoa ja mesikasveja.
Suojelutalkoisiin voivat osallistua myös apolloperhosen esiintymien lähellä asuvat saariston ja lounaisrannikon asukkaat.
– Apolloa, ja samalla muita perhosia sekä pölyttäjiä, voi tukea lisäämällä ympäristössään monipuolista kotoperäistä niittykasvillisuutta, kuten maitohorsmia, kaunokkeja ja ohdakkeita. Jos huomaa näitä kasveja omassa pihapiirissä, kannattaa antaa niiden kasvaa tai jättää pihalle ainakin kasvillisuuslaikkuja. Myös lupiinin torjuminen auttaa näiden leviämistä. Lisäksi toukille tärkeiden isomaksaruohokasvien määrää kallioilla voi yrittää lisätä estämällä kalliorakojen umpeenkasvua ja heinittymistä, Kukkonen vinkkaa.
Teksti: Liisa Reunanen
Video: Hanna Oksanen
Kuvat: Jonna Kukkonen ja Jon Brommer
