Manner-Euroopan pohjoisin tutkimusasema Kevolla kerää arvokasta tietoa arktisen vyöhykkeen luonnosta ja ympäristön muutoksista.
Suomen pohjoisimmassa kärjessä Utsjoella sijaitsee Turun yliopiston Lapin tutkimuslaitos Kevo. Tutkimusasemalla on seurattu ympäristönmuutoksia Pohjois-Suomessa jo yli kuusikymmentä vuotta.
Arktisen vyöhykkeen arvioidaan lämpenevän jopa neljä kertaa nopeammin kuin maapallo keskimäärin. Vaikutukset näkyvät Lapin luonnossa, jossa lajit ovat sopeutuneet selviytymään äärimmäisissä oloissa.
– Täällä Utsjoella ympäristönmuutoksia huomataan jo ja ne vaikuttavat paikallisten arkiseen elämään. Esimerkiksi Atlantin lohi on huvennut joista, ja lämpenevät talvet vaikuttavat poronhoitoon, luontomatkailuun ja muihin paikallisiin elinkeinoihin, kertoo Kevon tutkimusaseman johtaja Otso Suominen.
Pohjoisen karuissa oloissa selviytyviä lajeja on vähän ja ekosysteemi on hauras. Monia ympäristönmuutoksia on tutkijoidenkin vaikea ennakoida.
Esimerkiksi Suominen nostaa tunturimaiseman, jonka on odotettu metsittyvän, kun talvet muuttuvat leudommiksi.
– Lämpeneminen on levittänyt tänne mittariperhosia. Niiden aiheuttamat tuhot yhdessä poronlaidunnuksen kanssa estävät metsän kasvua, ja tuntureiden metsänraja onkin siirtynyt alaspäin. Tämän kaltaiset biologiset vuorovaikutukset aiheuttavat muutoksia, joita ei osata aina ennustaa.
Kevolla ympäristönmuutoksia seurataan monenlaisissa tutkimuksissa. Kevon pitkäaikaisseurannoista osa on ollut käynnissä 1970-luvulta asti, ja mittariperhostenkin kantoja on seurattu Kevolla jo 80-luvulta alkaen. Osa seurantatutkimuksista on Turun yliopiston, mutta Kevon asema on tärkeä mittauspiste myös monille yhteistyökumppaneille.
Professori Kari Saikkonen pitää erityisen tärkeinä Kevon omia pysyviä kokeellisia tutkimusasetelmia, joita ovat esimerkiksi jo 1970-luvulla perustetut metsärajapuutarhat.
– Pitkäaikaisseurannat ovat arvokkaita ympäristön muutosten osoittamisessa. Mutta niiden rinnalla Kevolla on poikkeuksellisen paljon hyvin ylläpidettyä kokeellista tutkimusta. Näitä yhdistämällä saamme tietoa myös syy-seuraussuhteista ja vaikutusreiteistä, jota on muuten mahdoton saada, Saikkonen kertoo.
Pohjoisen luonnon rikkaus on geeneissä
Suomessa menestyvät kasvilajit ovat sopeutuneet äärimmäiseen vuodenaikavaihteluun ja valoilmastoon. Mitä pohjoisemmas mennään, sitä suurempaa vaihtelua lajit ovat kehittyneet sietämään.
– Nyt paikallisten lajien, jotka ovat mukautuneet ankariin talviin, on joko sopeuduttava lämpenemiseen, siirryttävä yhä pohjoisemmas tai ne kuolevat sukupuuttoon. Täällä ei kuitenkaan voi paljon kylmempään siirtyä. Jäämeri tulee vastaan, Saikkonen sanoo.
Lajien on siis yritettävä sopeutua, samalla kun ne joutuvat kilpailemaan uusien lajien kanssa.
– Monet tunturikasvit ja paljakan lajit varmasti häviävät. Paikallislajit ovat hyvin sopeutuneita näihin ympäristötekijöihin, mutta ne eivät ole kovin hyviä kilpailijoita, jos tänne leviää etelästä lajeja. Kun lumenviipymiin erikoistuneilta kasveilta häviää niiden habitaatti, niin monet lajit häviävät samalla, sanoo genetiikan yliopistonlehtori Riitta Nissinen.
”Laji on ikään kuin väliasema geenien säilymiselle.”
– Kari Saikkonen
Arktinen vyöhyke mielletään usein lajiköyhäksi ympäristöksi. Tutkijoiden mielestä alue jää luontokatoon liittyvissä keskusteluissa sivurooliin.
– Biodiversiteetti ei ole kuitenkaan pelkkää lajirunsautta tai sen hupenemista. Se voi olla myös geneettistä ja toiminnallista monimuotoisuutta. Täällä arktisella ja subarktisella vyöhykkeellä monet lajit, kuten koivu, paju ja lohi, risteytyvät, kertoo ekologian ja evoluutiobiologian tutkija Marjo Helander.
Juuri tämä geneettinen monimuotoisuus ja potentiaali kiinnostaa biologeja.
– Laji on ikään kuin väliasema geenien säilymiselle. Mitä enemmän geneettinen diversiteetti hupenee, sitä kauemmin luonnon toipumisessa kestää. Hybridisoituminen voi edistää lajien selviytymistä. Tätä me tutkimme, Saikkonen lisää.
Lumi voi hävitä mutta kaamos pysyy
Helander muistuttaa, että Suomen ilmasto on poikkeuksellisen leuto näin pohjoiseksi maaksi. Helsinki on samalla leveyspiirillä kuin Alaskan Fairbanks ja Grönlannin eteläkärki.
– Suomi on maailman pohjoisin maatalousmaa. Muualla arktisella vyöhykkeellä on ankarammat olosuhteet, mutta Golf-virta tuo meille lämmintä ilmaa.
Saikkonen näkee, että pohjoisen ympäristön tutkimuksen merkitys tulee juuri tästä syystä korostumaan tulevaisuudessa.
– Maapinta-ala pohjoisella pallonpuoliskolla on huomattavasti eteläistä suurempi. Kun ilmasto muuttuu, niin ruuantuotannossakin maailman katse kohdistuu tänne subarktiseen ympäristöön. Meillä tehtävä ympäristötutkimus tulee palvelemaan tulevaisuudessa suurta väestönosaa maapallolla, Saikkonen toteaa.
”Ikiroudan sulamisen vaikutuksissa on kyse mikrobiprosesseista.”
– Riitta Nissinen
Vaikka talvet lämpenevät ja lumenviipymät häviävät, jotkin olosuhteet pysyvät ennallaan.
– Valo-olosuhteet eivät muutu. Täällä kasvien on aina kyettävä selviytymään kaamoksesta. Lämpötila voi nousta miten paljon hyvänsä, mutta valo-olosuhteiden vuoksi tänne ei voi koskaan tulla ympärivuotista tropiikkia, Helander sanoo.
Nissinen korostaa, kuinka alitutkittu arktinen vyöhyke edelleen on.
– Ymmärsin vasta ulkomailla työskennellessäni, miten pohjoinen kansa me todella olemme, ja mitä se tutkimuksessa merkitsee. Meillä on valmiiksi talven taju, ymmärrys siitä, mitä kylmyydestä selviytyminen lajeille tarkoittaa. Monista asioista tiedetään edelleen todella vähän. Nyt olisi kiire kerätä tietoa, koska pohjoinen luonto ja etenkin talvet ovat jo nyt nopeassa muutostilassa, Nissinen sanoo.
Nissinen on itse tutkinut erityisesti kasvien mikrobeita. Niitä on tutkittu paljon eteläisemmän Euroopan viljelykasveilla, mutta niihin liittyviä prosesseja arktisessa ympäristössä tunnetaan vielä huonosti. Mikrobeilla voi kuitenkin olla massiivinen vaikutus ympäristönmuutoksissa.
– Esimerkiksi ikiroudan sulamisen vaikutuksissa on kyse mikrobiprosesseista. Mikrobien aktivoituminen tuottaa mittavia päästöjä, millä voi olla hurjia seurauksia, Nissinen sanoo.
Kevo on tärkeä piste maailmankartalla
Suominen tarttuu Nissisen mainitsemaan ikiroutaan.
– Ilmiön avoin tutkimus on estynyt nyt, kun tutkimusyhteistyö Venäjän kanssa on jäissä eikä sieltä saada tutkimusdataa. Tämä on iso huoli kansainvälisessä tutkimusyhteistyössä. Samalla, kun yhteydet Venäjän tutkimuslaitoksiin katkaistiin, Kevon rooli kansainvälisessä arktisen alueen yhteistyössä on korostunut, yhteistyöpyynnöt meille ovat lisääntyneet, Suominen kertoo.
Manner-Euroopan pohjoisin tutkimusasema tarjoaa kansainvälisesti tärkeän mittauspisteen. Kevo on siksi merkittävä osa eurooppalaista tutkimusinfrastruktuuriverkostoa.
– Norjalle kuuluvilta Huippuvuorten saarilta löytyy vielä paljon pohjoisempia tutkimusasemia, mutta meillä on täällä maailmanlaajuisestikin katsottuna aivan ainutlaatuiset mahdollisuudet seurata mitä arktisessa luonnossa tapahtuu, Suominen sanoo.
Saikkonen on asiasta samaa mieltä.
– Olemme käyneet tutkimusasemilla eri puolilla maailmaa. Meidän aseman taso on kansainvälisesti korkea, ja tähän infraan kannattaa panostaa, varsinkin kun alueen ympäristötutkimuksen tärkeys koko ajan kasvaa. Voimme tutkia täällä ilmastonmuutoksen vaikutuksia arktisella alueella, millä on globaalia merkitystä.
Teksti: Liisa Reunanen
Kuvat: Viivi Saikkonen, Hanna Oksanen
