Uusi tutkimus osoittaa, että Itämeren rannikon ja arktisen Lapin merikotkapopulaatiot Suomessa elpyvät samanlaista tahtia. Kehityksen taustalla on kuitenkin merkittäviä eroja siinä, miten populaatioiden eri ikäryhmät ovat vaikuttaneet elpymiseen. Tutkimustulokset tukevat suurten petolintujen tulevaa seurantaa ja hoitoa sekä tarjoavat hyödyllistä tietoa muiden pitkäikäisten lajien suojeluun.
Merikotka (Haliaeetus albicilla) oli aikoinaan harvinainen laji Euroopassa vainoamisen ja ympäristön saastumisen vuoksi. Sittemmin niiden määrät ovat lisääntyneet monilla alueilla lainsäädännöllisen suojelun sekä puhtaampien elinympäristöjen ansiosta.
Tuoreessa tutkimuksessa Turun ja Helsingin yliopistojen ja Sveitsin lintutieteellisen instituutin (Swiss Ornithological Institute) tutkijat ovat analysoineet yli 50 vuoden aikana kerättyä aineistoa Suomen Itämeren alueelta ja Lapista. Aineisto sisältää pesivien parien ja poikasten lukumäärät 2 468 pesästä, jotka sijaitsivat lähes 1 000 reviirillä, sekä 7 179 yksilön rengastustiedot, uudelleenhavainnot, kuolleiden yksilöiden löydöt ja geneettisen tunnistuksen.
Kun kaikki aineistot yhdistettiin samaan populaatiomalliin, havaittiin molemmissa populaatioissa samankaltaista, noin yhdeksän prosentin vuosittaista kasvua. Kasvua tuki pitkäikäisille petolinnuille tyypillinen aikuisten korkea eloonjäämisaste. Populaatioiden välillä oli kuitenkin eroja eri ikäluokkien hengissä selviytymisessä.
– Molemmat populaatiot ovat selkeitä suojelun menestystarinoita Suomessa, mutta ne eivät ole elpyneet täysin samalla tavalla. Itämerellä monet nuoremmat linnut selviytyvät hyvin, mutta kilpailu pesimäpaikoista on alati kovempaa. Lapissa taas nuoremmat linnut selviytyvät heikommin aikuisten voidessa erityisen hyvin, selventää tutkimuksen pääkirjoittaja, akatemiatutkija Carina Nebel Turun yliopistosta.
Tällaisilla eroilla on merkitystä, sillä ne osoittavat, että yksilömäärien kehityssuunnat voivat olla samanlaisia, vaikka ikärakenteessa ja kuolleisuudessa on eroa ikäluokkien välillä. Jotta voimme ymmärtää, miten erilaiset lajit reagoivat muutoksiin, on tutkimuksen mukaan tärkeää tarkastella pelkkien yksilömäärien lisäksi sitä, mitkä lajin elinkaaren vaiheet ovat populaation kasvun kannalta keskeisiä.
– Merikotka on yksi Pohjois-Euroopan tunnuslajeista, ja sen kantojen elpyminen osoittaa pitkäjänteisen suojelun merkityksen. Tämä tutkimus myös osoittaa, miten tärkeää on kerätä pitkäaikaista kenttätietoa, rengastaa ja seurata lintujen liikkumista sekä yhdistää nämä tiedot uusimpiin tilastollisiin menetelmiin. Näin saamme paljon selkeämmän kuvan siitä, miten suuret ja pitkäikäiset lajit elpyvät. Tämä tieto on olennaista tehokkaan suojelun kannalta, lisää professori Toni Laaksonen Turun yliopistosta.
Merikotkia koskeva pitkäaikaisaineisto kerättiin aiemmin WWF Suomen ja nykyään Sääksisäätiön alla toimivan merikotkatyöryhmän vapaaehtoisten toimesta. Heidän vuosikymmeniä jatkunut pitkäjänteinen työnsä mahdollisti tämän tutkimuksen toteuttamisen ja sillä on ollut myös ratkaiseva merkitys lajin suojelulle.
Tutkimus osoittaa, että samankaltainen elpyminen voidaan saavuttaa eri tavoin, ja luo siten hyvän perustan suurten petolintujen seurannalle ja hoidolle tulevaisuudessa niin Suomessa kuin muuallakin. Samalla se havainnollistaa, kuinka pitkäjänteinen vapaaehtoisseuranta yhdistettynä nykyaikaisiin tutkimusmenetelmiin voi tukea myös muiden pitkäikäisten lajien suojelua muuttuvassa maailmassa.
Tutkimus on julkaistu Oikos-tiedelehdessä.
